Talouskasvun konsensus estää kestävyyssiirtymän

Suomen ylikulutuspäivä paikantuu tänä vuonna maaliskuun viimeiselle päivälle, eduskuntavaalien vaalisunnuntain aaton aattoon. Tästä huolimatta kasvutalouden oikeutusta ei ole kevään vaalikeskusteluissa liiemmin epäilty. Se on säilyttänyt asemansa yhtenä politiikan varjelluimmista reunaehdoista. Kaikki puolueet ovat käytännössä talouskasvun asianajajia.

Yksimielisyys on hämmentävää, koska toistaiseksi maailmalta on löytynyt vain vähän esimerkkejä irtikytkennästä eli talouskasvusta, joka ei lisää ympäristörasituksia. Lisäksi nämä vähätkin esimerkit ovat lähemmässä tarkastelussa paljastuneet rajausvirheiksi. On esimerkiksi keskitytty hiilitaseeseen ja sivuutettu muut ympäristövaikutukset. Tai osa kulutuksen ympäristörasituksista on ulkoistettu tuotantoketjun alkupäähän.

Ylikulutuksen systeemisen riippuvuuden nostaminen vaaliteemaksi ei nyky-Suomessa tuo pestiä Arkadianmäelle.

Talouskasvun poliittista konsensusta ylläpidetään kasvun kiihdyttämisen ja keskittämisen välttämättömyyttä toistavilla ajatusluutumilla. Kehystys elää ja voi hyvin puolueohjelmissa ja vaalipuheissa puoluekentän laidasta laitaan. Puolueiden pärjäämistä ei tässä tilanteessa ole mielekästä riskeerata siirtymällä talouskasvun mukavuusalueelta pois. Vaaliväittelyiden liikkumatila on lukittu tämän konsensuksen sisään, eikä konventiota uskalleta haastaa.

Tosin kyse on osin myös ideologisista valinnoista ja kyynisestä tosiasioiden kieltämisestä. Koko kasvusitoumuksen ohittaminen on myös tavallista. Vaaleissa on nytkin mukana ehdokkaita, jotka vaalitaktisista syistä pitävät talouskriittiset huomionsa piilossa: ylikulutuksen systeemisen riippuvuuden nostaminen vaaliteemaksi ei nyky-Suomessa tuo pestiä Arkadianmäelle.

Talouskonsensus näkyy siis myös ympäristötietoisten ehdokkaiden ja puolueiden vaaliprofiileissa. Vihreän kasvun ja ’uuden vihreän diilin’ (New Green Deal) edistäjät hehkuttavat käänteentekeviä kasvualoja ja -mahdollisuuksia Suomen tulevaisuuden rakentamisessa ja kansainvälisessä yhteistyössä. Ekologisen jälleenrakennuksen visio yhdistää näitä puheita. Uutta kasvupolitiikkaa taotaan luovan tuhon hengessä, vanhan purkamista ja uudisrakentamista edistämällä.

Vihreän kasvun aatemaailmassa teknologialuottamus ja usko kaupungistumisen kantavuuteen on näkyvästi esillä. Tällainen kehitys tarvitsee tuekseen vakaan ja vahvistuvan resurssivirran kasvukeskusten takamailta. Vanhan fossiilitalouden periferioiden rinnalle onkin jo rakentumassa uusi siirtomaajärjestys, joka palvelee sujuvasti ’planetaarisen urbanisaation’ tarpeita. Vanhan kolonialistisen ryöstötalouden rasittamien takamaiden viereen nousee uusia vihreälle kasvulle uhrattuja luonnonvaraperiferioita (sacrifice zones). Provinssien vuosisataiset resurssikiroukset kertautuvat.

Tulevina vuosina Suomen ylikulutuspäivää vietetään nykyistäkin aiemmin.

Vihreän kasvun visio luo illuusion hallitusta siirtymästä kestävän talouden aikaan. Kroonisen ylikulutuksen aiheuttamaan hätätilaan halutaan vastata ekologisen jälleenrakennuksen mukaisella investointiaallolla. Tämä tarkoittaa resurssiperiferiarakenteiden syvenemistä ja jälleenrakennuksen kroonisten ’hiilipiikkien’ hyväksymistä kehityksen hintana. Ylikulutuskierteen katkaiseminen ei näillä keinoin tule onnistumaan. Tulevina vuosina Suomen ylikulutuspäivää vietetään nykyistäkin aiemmin.

Kohti aineen ja energian läpivirtaamien supistamista

Kasvupolitiikalle olisi tarjolla myös kestävämpi vaihtoehto. Talouskasvuun kriittisesti suhtautuvat degrowth -tutkijat ovat jo vuosikymmeniä korostaneet, että nykyisessä ylikulutuskriisissä kestävyyssiirtymän tulee rakentua aineen ja energian läpivirtaamien supistamiselle. Tahdin hiljentämisen vaatimus ei kuitenkaan koske kaikkia yhteiskunnan sektoreita vaan tavoitteena on suunnanmuutos kokonaisvirtaamien tasolla. Monien alojen, kuten koulutuksen, uusiutuviin resursseihin perustuvien elinkeinojen, kestävän liikenteen ja luomuperäisten kasvisruokaketjujen vahvistaminen on mahdollista ja tarpeellista kunhan vain kokonaisvirtaamat saadaan lasku-uralle. Kyse on laadullisista korjausliikkeistä läpikotaisen jälleenrakennuksen sijaan. Vihreän kasvun ohjelmat täyttävät tämän ehdon vasta sitten kun ja jos todellinen ’irtikytkentä’ on osoitettu mahdolliseksi.

Degrowth -ohjelmia on kehitelty talouskasvupolitiikan valtavirtojen varjossa monipuolisesti jo yli puolen vuosisadan ajan, 1960-luvun ympäristöherätyksen jälkimainingeissa. 2000-luvulla tämä talouskasvukriittinen liike on laatinut hyvinkin konkreettisia alue- ja yhdyskuntakohtaisia siirtymäreseptejä. Degrowth, post-growth ja beyond growth -teemat ovat nousseet esiin Euroopan unionin parlamentissakin vuodesta 2018 lähtien, joskin käytännössä ne ovat jääneet komission ajaman New Green Deal -kasvuohjelman varjoon.  

Kasvun kiihdyttämisen ja keskittämisen politiikkaa on tehty isojen kaupunkien ehdoilla, mikä on monin paikoin vahvistanut epätasaisen aluekehityksen kierteitä.

Keskeisenä syynä talouden supistumisen ohjelmien sivuuttamiselle voidaan pitää 1980-luvulla länsimaissa, myös Suomessa, suosioon noussutta uusliberalisaatiopolitiikkaa. Yhteiskunnallisen ohjauksen liikkumatilaa on haluttu kaventaa. On annettu markkinoille lisää vapauksia ja luotettu siihen, että tällä tavoin päädytään parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Näin saavutetut talouskasvun jaksot ovat kuitenkin johtaneet voimalliseen eriarvoistumiseen ja kasvun keskittymiseen. Ne ovat myös aika ajoin taittuneet syviksi talouskriiseiksi ja lamakausiksi, jotka ovat tietysti tavallaan olleet degrowth -jaksoja, tosin hallitsemattomina erityisen kivuliaita sellaisia.

Kasvun kiihdyttämisen ja keskittämisen politiikkaa on tehty isojen kaupunkien ehdoilla, mikä on monin paikoin vahvistanut epätasaisen aluekehityksen kierteitä. Menestyneimmät kaupungit ovat purkaneet kasvun esteitä, kun taas monet syvän rakennemuutoksen seutukaupungit ovat pakon sanelemina jääneet talouden supistumisen tilaan. Degrowth on ollut joko täydellisen vieras ajatuskulku tai ei-toivottu tila. 

Hiipuvissa kaupungeissa ja niiden vaikutusalueilla talouden alamäki on käynyt päälle hallitsemattomana. Hallittua supistumista ei ole nähty mahdollisena vaihtoehtona ja näin on ajauduttu pysyväisluonteiseen poliittiseen turhautumiseen: kasvukehittäjien visioit eivät vain kohtaa alikehityksen todellisuutta. Samalla aloitteet kestävämmän talouden ja vaikkapa laadullisen kaupunkisuunnittelun suuntaan ovat jääneet vaille vastakaikua.

Tässä tilanteessa takamaiden ja kriisikaupunkien kehityskritiikki onkin isolta osin kääntynyt uusliberalisaatiolle vaihtoehtoja tarjoavien tahojen vastustamiseksi. Tästä on seurannut merkittäviä puoluekartan muutoksia.  Ryöstötalouden ja hallitsemattoman supistumisen alueilla asukkaat ovat löytäneet samastumiskohteen populistisesta vastarinnasta ja vastakkainasettelua on myös häikäilemättä ruokittu vaalitaktisilla kärjistyksillä.

Suomen ylikulutuspäivän ja eduskuntavaalipäivän välitilassa on aprillipilan mittainen katkos.

Kokemukset kehityksen ulkopuolelle jäämisestä ovat johtaneet äänestyskäytökseen, jossa tukea saavat ehdokkaat, jotka osoittavat talouskasvun rajaamisen vain entisestään heikentävän syrjäytyneitä ryhmiä ja alueita. Planetaarisia kriisejä ei oteta vakavasti, kun asialistan kärjessä on vaatimus tulonjaon korjaamisesta. Ylikulutushuoli tuntuu oudolta, käsittämättömältäkin, vaatimattomien elinolojen keskellä. Näin ollen kaikenmoinen talouskasvukritiikki koetaan tarpeettomaksi ja jopa haitalliseksi. 

Kaikesta huolimatta yli puolen vuosisadan mittainen degrowth -valmistelu tarjoaa vahvan osaamisen siihen, mitä nyt päällekäyvien kriisien keskellä pitäisi tehdä. Valmis resepti suunnanmuutokselle ja toisintekemiselle on olemassa. Poliittista kysyntää tällaiselle vaihtoehdolle löytynee ilmeisesti vasta vielä nykyisestäänkin syvenevien kriisikierteiden myötä.

Eduskuntavaalit 2023 eivät tule auttamaan tässä hätätilassa. Talouskasvukriittisillä kansalaisilla ei ole ketä äänestää. Politiikan ikkunat ovat näiltä osin säpissä. Vaalien ajoitus paljastaakin toden tolan: Suomen ylikulutuspäivän ja eduskuntavaalipäivän välitilassa on aprillipilan mittainen katkos.

ARI LEHTINEN

Artikkelikuva: Maria Ilvesviita