Inarin metsistä on kamppailtu vuosikymmeniä. Tämä kertoo, että alueella harjoitettua metsätaloutta ei voi pitää kovinkaan kestävänä. Viimeaikaiset tapahtumat Inarissa osoittavat, että metsäpolitiikasta on siirryttävä maapolitiikkaan, joka huomioi paremmin metsien ja muiden luonnonvarojen paikalliset merkitykset ja tarpeet.
Joulukuussa 2010 Yle uutisoi, että Inarin kunnan alueella vuosia jatkunut valtion metsätalouden ja paikallisen poronhoidon välinen maankäytön kiista, ”metsäriita”, päättyi sovintoon. Uutisen mukaan Ylä-Lapin metsärauha syntyi, kun Metsähallitus sekä Muotkatunturin, Muddusjäven, Hammastunturin ja Paatsjoen paliskunnat sopivat metsätalousalueilla sijaitsevien tärkeiden porolaitumien käytöstä.
Sopimuksen mukaan Metsähallitus rajaa 43 000 hehtaaria talousmetsää 20 vuodeksi metsätaloustoiminnan ulkopuolelle. Lisäksi Metsähallitus lupautui pidättäytymään joistakin metsänkäsittelytavoista tietyillä alueilla. Vastaavasti paliskunnat hyväksyivät, että osalla paliskuntien alueesta Metsähallitus voi jatkaa monikäyttömetsätaloutta.
Kymmenen vuotta metsärauhan syntymisen jälkeen Inarin metsien käyttö ajautui jälleen kerran konfliktiin. Tällä kertaa kyse oli Inarin yhteismetsän omistamasta, Hammastunturin reunamilla sijaitsevasta noin 2 900 hehtaarin metsäalueesta.
Alue on kestävän metsätalouden FSC-sertifikaatin mukaista IFL-metsäaluetta (Intact Forest Landscape). IFL-alueella tarkoitetaan laajoja luonnontilaisia metsäalueita, joiden monimuotoisuutta ja ekosysteemejä halutaan suojella.
FSC:n kansallisen riskiarvion mukaan metsäteollisuuden puunhankinta Ylä-Lapissa voi mahdollisesti aiheuttaa uhkaa saamelaiskulttuurille ja poronhoidolle. Tästä syystä metsäteollisuus ei enää halunnut ostaa puuta Inarin yhteismetsältä. Seurauksena Inarin yhteismetsä ajautui kiistaan paitsi alueen suojelua vaativien tahojen myös yhteismetsän osakkainakin olevien poronhoitajien kanssa.
Hakiessaan ratkaisua tilanteeseen yhteismetsä ensin tarjosi luontoarvoiltaan ylistettyjä metsiään valtiolle suojeltavaksi rahallista korvausta vastaan, mihin valtio vastasi kieltävästi. Yhteismetsä myös ilmoitti perustavansa alueelle ”jäkälänkasvatusalueen”, jossa porojen laiduntaminen on kiellettyä.
Erinäisten vaiheiden kautta metsäalue päätyi kuin päätyikin suojeltavaksi, kun brittiläisen kaivosyhtiö Anglo American suomalainen tytäryhtiö AA Sakatti Mining osti alueen kompensoidakseen Viiankiaavalle suunnittelemansa kaivoksen ekologisia vaikutuksia.
Metsä- ja tunturimaisemaa Lapissa. Kuva: Hendrik Morkel / Unsplash
Kiista Inarin yhteismetsän maiden käytöstä on jatkumoa Inarin kunnan alueen pitkäkestoiselle metsäkonfliktille. Myös siinä keskeinen kiistakysymys oli, miten luonnonlaitumiin perustuva poronhoito ja metsätalous voidaan yhteensovittaa. Nyt yhteensovittamista katsottiin kuitenkin hankaloittavan se, että ei oikeastaan ollut mitä yhteensovittaa, jos kerran puu ei mene kaupaksi.
Inarin yhteismetsän hoitokunnan puheenjohtaja Yrjö Mattilan sanoin kyse on ”maapolitiikasta. Jokainen läntti tunnutaan tarvittavan saamelaisten ja poronhoidon käyttöön”. Ajatus kiistasta maapolitiikkana on kiinnostava, koska se avaa näkökulman pohtia Inarin eri metsänkäyttömuotojen maasuhdetta eli kytkeytymistä paikkaan.
Luonnonvaraistumisen käytäntö
Olen aiemmin esittänyt Inarin metsäkiistaa koskien, että ”kiistanalaisen ilmiön tai asiakysymyksen paikantamiset ovat keskeinen osa luontopolitiikan käytäntöä” (Valkonen 2007, 27). Esimerkiksi metsäkiistoissa on tavallista, että kiistan osapuolet määrittelevät eli paikantavat kiistanalaisen kohteen eri tavoin.
Näillä määrittelyillä on puolestaan merkitystä ilmiötä koskevaan ymmärrykseen, selittämiseen ja arviointiin. Tämä tarkoittaa, että ”luonnonkäytön arvioinnin kriteerit eivät ole kohteesta sellaisenaan nousevia tai etukäteen tiedettyä, vaan ne ovat sisäänrakentuneina kohteen määrittelyihin”. Vastaavanlaiseen päätelmään on päätynyt myös sosiologi Sanna Hast, jonka mukaan luonnonvarojen yhteensovittamisen ongelmat juontuvat sen tavasta lähteä liikkeelle ”luonnonvarat edellä”.
Hastin mukaan tämä tapa tarkastella luonnonvarojen yhteensovittamista hallitsee luonnonvarapolitiikkaa. Yhteensovittamista pidetään kestävän luonnonvarapolitiikan takeena. Se perustuu oletukseen, että ”samoja alueita on mahdollista käyttää monin päällekkäisin ja limittäisin tavoin hyvin informoidun, tehokkaan ja eri näkökulmat huomioivan suunnittelun tuloksena”.
Luonnonvarapolitiikan kannalta luonnonlaitumiin perustuva poronhoito on hankala, koska poronhoidon etujen huomioiminen edellyttää poron asettamista keskeiseksi politiikkaa määrittäväksi toimijaksi.
Hast kritisoi luonnonvarojen yhteensovittamisen ideaa. Sen mukaan yksioikoisesti oletetaan, että sovitettavat luonnonvarat olisivat irrallaan luonnonvaraistumisen käytännöistä, eli siitä, miten eri elinkeinot tekevät luonnosta taloudellisesti hyödynnettävän varannon.
Hastin mukaan luonnonvarojen yhteensovittaminen edellyttää sellaista tarkastelua, missä huomiota kiinnitetään siihen, miten erilaiset elinkeinot tuottavat luonnonvaransa. Vasta sen jälkeen on mahdollista arvioida, onko esimerkiksi samaa paikkaa hyödyntävien elinkeinojen maasuhteet yhteensovitettavissa ja miten.
Kun Inarin metsäkiistaa tarkastellaan tästä näkökulmasta, on sitä mielekästä luonnehtia nimenomaan ”maapoliittisena” kysymyksenä.
Luonnonlaitumiin perustuva poronhoito on maasuhteeltaan monin tavoin erilainen kuin monet muut luonnonvarataloudet. Poronhoidon suhdetta maahan määrittää ensinnäkin se, millainen se on poron ruokamaana. Poro valikoi, missä se kulloinkin ruokailee.
Toiseksi poron paikkauskollisuudella on merkitystä poronhoidon maasuhteen muodostumiseen. Poro on paikkakiintynyt eläin, joka sosiaalistuu osaksi tiettyjä ruokamaita. Toisin sanoen poro tuntee laitumensa, sillä on laidunmuisti. Laidunmuistin kehittyminen edellyttää, että poro pääsee kasvamaan kiinni laitumeen. Jos tätä kasvuprosessia ei tapahdu, poronhoito hankaloituu, koska poro ei pysy paikallaan.
Poronhoitoalue. Kuva: Febiyan / Unsplash
Lisäksi kilpailevat maankäyttömuodot vaikuttavat ratkaisevasti poron maasuhteeseen. Muu maankäyttö voi kaventaa poron mahdollisuutta valikoida ruokamaansa, estää porolaitumen vuotuiskiertoa ja muuttaa alueen luonnontilaa niin, että poro välttelee liikkumasta tietyillä alueilla.
Luonnonvarapolitiikan kannalta luonnonlaitumiin perustuva poronhoito on hankalaa, koska poronhoidon etujen huomioiminen edellyttää poron asettamista keskeiseksi politiikkaa määrittäväksi toimijaksi. Olisi katsottava, miten poro on kiinnittynyt maahan, ja vasta sitten arvioitava, miten muu maankäyttö vaikuttaa poronhoidon maasuhteeseen.
Lisäksi olisi huomioitava, että esimerkiksi yhden vanhan metsäalueen hakkuun vaikutukset poronhoidolle eivät ilmaannu pelkästään hakatussa ”tyhjässä maaperässä”. Yksittäisen hakkuun seuraukset kertautuvat alueellisesti, ja siten se vaikuttaa poronhoidon toimintaympäristön kokonaiskehitykseen esimerkiksi kutistaen poron luonnonlaidunaluetta.
Kohti paikallisesti kestävää luonnonvarapolitiikkaa
Vaikka poron paikkakiintymyksen asettaminen etusijalle paikallisessa luonnonvarapolitiikassa on hankalaa, ei se ole mahdotonta. Vuonna 2010 solmitun Ylä-Lapin metsärauhan mahdollisti se, että metsätalous sitoutui sopeuttamaan toimintansa luonnonlaitumiin perustuvan poronhoidon tarpeisiin eikä päinvastoin.
Metsärauhan synnyn yhtenä edellytyksenä on ilmeisesti ollut myös se, että valtio sai luopua aiemmasta metsätalouden työllistämisvelvoitteestaan Inarissa, eli koneistamaan hakkuunsa. Vaikka metsätalouden alueiden pinta-ala pieneni, hakkuiden koneistaminen turvasi metsätalouden taloudellisuuden Inarissa.
Metsärauhan saavuttaminen edellytti siis myös metsätalouden luonnonvaraistumisen käytäntöjen uudelleenmuotoilua. Tuli siis suunnitella uudelleen, millä tavalla metsätalous tekee luonnosta taloudellisesti hyödynnettävän varannon.
Tämä keskustelu jäi käymättä, kun yhteismetsän metsikkö suojeltiin.
Kymmenen vuotta myöhemmin esiintyneessä Inarin yhteismetsäkiistassa ratkaisun avaimet olivat erilaiset. Ratkaisuna oli se, että ulkopuolisella toimijalla – kaivosyhtiöllä – oli intressi suojella metsäalue riippumatta siitä, miten poronhoidon ja metsätalouden suhde alueella järjestyy.
Vaikka kiistan lopputulos olikin poronhoidon maasuhteen kannalta edullinen, metsikön suojelu ekologisena kompensaatiotoimena jätti monet paikallisen luontopolitiikan kannalta tärkeät kysymykset yhä avoimeksi. Esimerkiksi Inarin yhteismetsäkiistan aikana puukauppa käytännössä loppui Inarin kunnassa. Se herätti paikallisten keskuudessa ihmettelyä – miten voi olla mahdollista, että kunnassa, jossa on hakattu miljoonia kuutioita puuta, ei yhtäkkiä ole saatavilla puuta edes polttopuuksi.
Paikallisesti heräsikin kysymyksiä, kuinka Inarin metsiä voisi jatkossa hyödyntää kestävästi eli tavalla, joka aidosti huomioisi paikalliset luonnonvarapoliittiset tarpeet. Metsiä odotettiin yhä edelleenkin voitavan käyttää poronhoidon, metsätalouden tai matkailun tarpeisiin niin, että eläminen ja asuminen paikassa olisi jatkossakin mahdollista. Tämä keskustelu jäi käymättä, kun yhteismetsän metsikkö suojeltiin.
Kun kiistoja tarkasteltaisiin maapolitiikkana, keskeistä olisi kysyä, miten ja minkä vuoksi alueen luonnonympäristöjä kokonaisuudessaan käytetään.
Luonnonvarakonfliktien ymmärtämisen ja ratkaisemisenkin kannalta on tärkeää, että kohteena olevien kiistakysymysten paikantumisen mekanismit tunnistetaan. Elinkeinot tuottavat kukin omalla tavallaan luonnonvaransa, mikä voi johtaa muiden luonnonvarojen sivuuttamiseen, kuten Hast vakuuttavasti osoittaa.
Katson, että maapolitiikan käsite voisi tarjota tuoreen näkökulman tarkastella luonnonvaraistumisen paikkaan kytkeytynyttä politiikkaa. Kun kiistoja tarkasteltaisiin maapolitiikkana, keskeistä olisi kysyä, miten ja minkä vuoksi alueen luonnonympäristöjä kokonaisuudessaan käytetään. Punnittavaksi tulisi eri maankäyttömuotojen eettisen perustan lisäksi niiden olemassaoloon ja tiedolliseen luonteeseen liittyviä kysymyksiä.
JARNO VALKONEN
Artikkelikuva: Steven Kamenar / Unsplash
Teksti perustuu kirjoittajan aiempaan tutkimusartikkeliin: Valkonen, Jarno (2007). Luontopolitiikan paikallisuus. Alue ja ympäristö 36(1), 27–37.
Lähteitä
Elonen, Piia (2022) Arvokas aarre. Helsingin Sanomat.
Hast, Sanna (2021) Yhteensovittamattomat luonnonvarat? Tutkimus Lapin luonnonvaraistumisesta. Acta Electronica Universitatis Lapponiensis 323.
Risteyksessä on Versuksen ja Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran yhteinen teemajulkaisusarja. Vuoden 2023 Risteyksessä-teema käsittelee paikallisuutta erilaisista näkökulmista.
Ympäristösosiologi Jarno Valkonen työskentelee sosiologian professorina Lapin yliopistossa. Hän on tutkinut muun muassa luontopolitiikkaa, luontoperusteisia talouksia sekä luontokulttuurista olemista ja tietämistä.
Raitio (YTT) on ympäristökommunikaation dosentti Ruotsin maatalousyliopistossa. Hänen erityisalaansa ovat konfliktintutkimus, maankäyttöpolitiikka ja alkuperäiskansojen oikeudet, erityisesti saamelaisalueella. Ajankohtaisina tutkimusaiheina hänellä on kriittinen dialogitutkimus, konfliktisovittelun dekolonisointi ja konfliktien rakentavan roolin ymmärtäminen yhteiskunnallisessa muutoksessa.
Ongelmanmäärittelyllä on ratkaiseva vaikutus konfliktien ymmärtämisessä ja ratkaisemisessa
Ympäristökonfliktien tutkimuksessa korostetaan ongelmanmäärittelyn merkitystä konfliktin ymmärtämiselle ja toimijoiden valtasuhteille, koska se suuntaa ja rajaa mahdollisten ratkaisujen valikoimaa. JarnoValkosen teksti analysoi Inarin metsäkiistojen kehystämistä luonnonvarakonfliktina ja kysyy, onko luonnonvarakehys hedelmällisin mahdollinen lähtökohta poronhoidon ja metsätalouden – tai minkä tahansa pohjoisen ympäristökonfliktin – ymmärtämiseen. Valkosen teksti avaa luonnonvarakehyksen ongelmia ja tarjoaa sille vaihtoehdon, maapolitiikan käsitteen.
Valkonen (ja SannaHast) kritisoivat erityisesti luonnonvarakehykseen kuuluvaa yhteensovittamisdiskurssia. Olen tutkimuksessani aiemmin todennut, että valtion metsätalouden yhteydessä yhteensovittaminen on ymmärretty nimenomaan päällekkäiskäyttönä, eikä esimerkiksi rinnakkaiskäyttönä. Tämä kaventaa entisestään mahdollisena nähtyjä toimintavaihtoehtoja, koska yhteensovittamisessa lähdetään kaikkien toimintojen harjoittamisesta jokaisella alueella. Vastaava käsite Ruotsin puolen laidunkonflikteissa on yhteiselo (samexistens), ja kansainvälisessä kirjallisuudessa puhutaan laajemmin win-win-diskurssista. Yhteistä näille käsitteille ja niiden synnyttämälle yhteensovittamisdiskurssille on, että ne antavat kuvan rakentavasta ja inklusiivisesta lähestymistavasta. Syntyy kuva, että kaikki näkökulmat ja tarpeet otetaan huomioon.
Todellisuudessa vaikutus on kuitenkin päinvastainen. Sitoutumalla lähtökohtaisesti päällekkäiskäyttöön ja kaikkien eri käyttömuotojen läsnäoloon, yhteensovittamisdiskurssi sulkee pois joukon tapoja ohjata maankäyttöä rajallisella maa-alalla. Vaihtoehdot sulkeutuvat pois riippumatta siitä, olisivatko ne annetussa tilanteessa perustellumpia kuin päällekkäiskäyttö.
Rajallisella maapallolla oletusta uusien toimintojen lisäämisestä voi pitää pikemminkin vahingollisena kuin rakentavana.
Tätä vaikutusta voi havainnollistaa käyttämällä vertauskohtana ympäristövaikutusten arvioinnin menettelyä (YVA). Siinä on päätöstukimenettelynä keskeistä niin kutsuttu nollavaihtoehdon sisällyttäminen – eli sen arviointi, onko perustelluin ratkaisu jättää jokin projekti tai toimenpide tietyllä alueella kokonaan tekemättä. Ilman nollavaihtoehtoa olisi mahdotonta estää ympäristölle huomattavaa haittaa aiheuttavat hankkeet.
Yhteensovittamisdiskurssi – ja etenkin päällekkäiskäyttödiskurssi – kuitenkin sulkee pois nollavaihtoehdon. Olettaessaan yhteensovittamista se olettaa kaikkien esitettyjen toimintojen hyväksymisen tietylle alueelle, seurauksista riippumatta. Se on siis pikemminkin lähestymistapa, joka rajoittaa avointa tilannearviota.
Sen myötä diskursiivinen valta jakaantuu epätasaisesti niiden välillä, jotka haluavat lisätä toimintoja tietylle alueelle suhteessa niihin, jotka haluavat rajoittaa muutoksia ja ylläpitää alueen nykyisiä toimintoja, arvoja ja kantokykyä. Rajallisella maapallolla oletusta uusien toimintojen lisäämisestä voi pitää pikemminkin vahingollisena kuin rakentavana.
Maapolitiikan käsite helpottaa väistämättömien valintojen näkemistä ja arviointia
Valkonen esittää näihin ongelmiin ratkaisuksi maapolitiikan käsitettä. Luonnonvaroista puhuttaessa kukin ”luonnonvara” voi jäädä kiinnittymättä tiettyyn paikkaan ja toisiinsa. Sitä vastoin helpompaa on hahmottaa, että maa(pinta-ala) on tietyllä alueella rajallinen. Maapolitiikka kehyksenä voisi näin ollen edesauttaa sitä, että keskustelussa säilyvät eri käyttömuotojen suhteet ja niihin liittyvät fyysiset tosiasiat, ekologinen kestävyys ja valintojen väistämättömyys.
Kansainvälisessä kirjallisuudessa puhutaankin win-win-diskusrssin korvaamisesta vaikeiden valintojen diskurssilla. Kyse on siitä, tehdäänkö valintavaihtoehdot läpinäkyviksi ja mahdollistetaanko tehtyjen päätösten oikeutuksen ja hyväksyttävyyden arviointi – vai vaikeutetaanko sitä yhteensovittamisen peittävällä verholla.
Maapolitiikan käsitteen arvo korostuu myös siinä, että se tekee näkyväksi alkuperäiskansojen oikeudet. Ne ovat keskeisiltä osiltaan juuri maaoikeuksia, eli koskevat maata ja sen hallintaa. Saamelaisilla on alkuperäiskansana vahvempia ja perustellumpia oikeuksia perinteisten alueidensa maahan kuin valtiolla, yrityksillä tai suomalaisella paikallisväestöllä. Tällaisessa tilanteessa yhteensovittamisdiskurssi yhdenvertaistaa eri toimijoita tavalla, joka ei ole lainsäädännön valossa perusteltua.
Saamelaiset eivät ole eturyhmä (stakeholders) vaan oikeudenhaltijoita (rightsholders). Poronhoito, toisin kuin esimerkiksi yksityismetsäomistajan puuntuotanto, on perustuslailla suojattu elinkeino, joka on osa saamelaiskulttuuria. Saamelaisten maaoikeuksien ei luonnollisestikaan tule sanella maapolitiikkaa. Niiden tulee kuitenkin olla päätösten lähtökohtana, jos maapolitiikassa halutaan noudattaa perus- ja ihmisoikeuksia. Tämä lienee yksi niistä eettisistä sitoumuksista, joita Valkonen peräänkuuluttaa.
Maapolitiikka-käsitteen määritelmän tarkentaminen edesauttaisi sen käyttöä työkaluna maankäytön vaihtoehtojen arvioinnissa. Valkosen tekstiä lukiessani en ollut aivan varma, tarkoittiko Valkonen sillä maankäyttöpolitiikkaa, kuten itse käsitteen luin, vaiko paikkaan liittyvää politiikkaa. Onko keskiössä maa (land) vai paikka (place)? Toimijoiden erilaiset tavat kehystää paikkaa (place perceptions) ovat tärkeä osa konflikteja ja maankäyttöpolitiikkaa. Ne ovat kuitenkin nähdäkseni kaksi eri käsitettä, jotka on hyödyllistä pitää erillään ja käsitellä rinnakkain.
KAISA RAITIO
Simo Sarkki
Sarkki on ”ympäristöhallinnan antropologian” dosentti Oulun yliopistossa. Hän on tutkimuksissaan keskittynyt pohjoiseen maankäyttöön, laadullisiin skenaariotarkasteluihin, sosiaalisiin innovaatioihin maaseutualueilla, ympäristöhallinnan analyyseihin ja tiede-politiikkakytkeymien sekä luontopohjaisten ratkaisujen tarkasteluihin.
Hannu I. Heikkinen
Heikkinen on kulttuuriantropologian professori Oulun yliopistossa, ja soveltavan antropologian ja ympäristöantropologian dosentti. Heikkisen tutkimus keskittyy ihmisten ympäristösuhteisiin ja kestävyyteen liittyviin kysymyksiin erityisesti arktisella alueella ja pohjoisissa yhteisöissä. Hän on kiinnostunut osallistavista tutkimustekniikoista sekä kehityksen oikeudenmukaisuudesta.
Maapolitiikkaa ylipaikallisessa kontekstissa
Jarno Valkonen tarkastelee Inarin yhteismetsään liittyvää poronhoidon ja metsätalouden välistä konfliktia maapolitiikkana, jossa luonnonvarat määrittyvät eri tavoin jokaisen elinkeinon näkökulmasta. Poronhoito on kulttuurisesti ja taloudellisesti tärkeä elinkeino etenkin saamelaisille poronhoitajille. Inarin yhteismetsä perustettiin 1960, kun Isojako saatettiin päätökseen. Yhteismetsällä on noin 1600 osakasta, joista osa on saamelaisia poronhoitajia.
Yhteismetsällä on selkeät ja lain turvaamat historialliset oikeudet maahan, sekä panoksena ylisukupolvinen metsäsuhde taloudellisten seikkojen lisäksi. Poronhoidon oikeudet ja panokset liittyvät kulttuurisesti tärkeään perinteiseen elinkeinoon. Valtasuhteet poronhoidon ja yhteismetsän välillä muuttuivat FSC-sertifikaatin riskiarvion myötä poronhoitajien eduksi, kun valtion jakamat oikeudet käyttää metsiä määrittyivät uudelleen markkinoiden muuntumisen myötä.
FSC-metsäsertifikaatin nostama huoli hakkuiden vaikutuksista saamelaiseen poronhoitoon ja luonnon monimuotoisuuteen lopetti konfliktipuun ostamisen Inarista. Samalla huoli kuitenkin loi uuden konfliktin. Valkonen huomauttaa, että paikallinen sopiminen jäi tekemättä, vaikka kaivosyhtiö AA Sakatti Mining osti yhteismetsältä sen kiistanalaisimman osan ja siirsi sen suojelun piiriin. Yhteismetsän puunmyynti on pahasti vastatuulessa.
Valkosen viittaama sosiologi Sanna Hast on todennut väitöskirjassaan, että luonnonvaraistumisen tapahtumasarja koostuu maankäyttömuotojen sisäisistä tavoista suhtautua luonnonvaroihin. Hän kuitenkin huomauttaa, että myös elinkeinojen yhteensovittaminen on osa luonnonvaraistumista, mikä määrittelee tilanteen uudelleen.
Hyvätkin aikeet elinkeinojen kestäväksi yhteensovittamiseksi sisältävät sivuvaikutuksia. Yhteismetsä on kaunis ajatus oikeuksien jakamisesta paikallisyhteisölle. Metsäsertifikaatit ovat taloudellinen ohjauskeino edistää kestävyyttä. Tiede edistää ymmärrystämme maailmasta. Kuitenkin Inarissa nämä ovat luoneet ylipaikallisen pelikentän, jossa konfliktit vaikuttavat kukkivan paikallisen sopimisen edistämisen sijaan (ks. alla oleva kuva).
Inarin yhteismetsään liittyvä uudelleen määrittyminen poronhoidon ja metsätalouden suhteen. Kuva: Simo Sarkki ja Hannu I. Heikkinen
Paikallinen sopiminen on välttämätöntä
Kuka sitten voisi ottaa roolia elinkeinojen yhteensovittamisessa paikallisten toimijoiden lisäksi? Valkonen huomauttaa, että Yhteismetsä pyysi valtiolta apua tilanteen ratkaisemisessa, mutta pyyntöihin ei vastattu ainakaan niin, että tilanne olisi ratkennut. Valtio voisi ottaa roolia lisäsuojelun rahoittamisen lisäksi myös järjestämällä puitteet konfliktin hallintaprosessille. Se tukisi paikallista sopimista tulehtuneessa tilanteessa.
Myös metsäsertifikaattien uudelleen määrittäminen voisi olla tärkeä keino konfliktien ratkaisussa, koska niillä oli jo rooli konfliktin muuntumisessa.
Tieteelläkin on roolinsa Inarin yhteismetsän kiistassa. Esimerkiksi FSC-sertifikaatin mukaisella IFL-metsäalueella (Intact Forest Landscape) tarkoitetaan laajoja luonnontilaisia metsäalueita, joiden monimuotoisuutta ja ekosysteemejä halutaan suojella. Monimuotoisuuden määrittelemiseksi tarvitaan tiedettä. Lisäksi ilmastonmuutoksen hillintään liittyvästä hiilensidonnastakin on keskusteltu Inarin yhteismetsään liittyen.
Rahalla ei voi ratkaista kaikkea, valtio ei voi määrätä ylhäältä alas periaatteella yhteensovittamisen käytäntöjä eikä tiede voi kertoa, miten parhaiten ratkaista konflikti. Paikallinen sopiminen näyttäytyy siis edelleen ehdottoman tärkeänä.
Kuitenkaan tulehtuneessa tilanteessa, jossa uudet ulkopuoliset toimijat osallistuvat luonnonvarojen ja niiden hallinnan uudelleen määrittymiseen, ei paikallisen sopimisen tulisi olla pelkästään paikallisten vastuulla. Elinkeinojen yhteensovittamisen nykykäytäntöjä ja seurauksia tulisikin ajatella uudelleen.
Mahdollisuuksia elinkeinojen yhteensovittamiselle
Yhteishallinta tarkoittaa luonnonvarojen käyttöön liittyvää päätöksentekosysteemiä, jossa osapuolet voivat yhdessä rakentaa päätöksiä tiettyä aluetta koskien. Esimerkiksi Muonion metsäkiista Metsähallituksen ja paikallisten toimijoiden välillä ratkaistiin kehittämällä yhteishallintaryhmä, joka suunnittelee ja valvoo hakkuita. Osapuolet ovat olleet suhteellisen tyytyväisiä ratkaisuun.
Valkonen huomauttaa, että Inarin kiista valtion metsissä ratkaistiin luomalla vastavuoroisuuden käytäntöjä Metsähallituksen ja poronhoitajien välille. Osa metsistä suojeltiin, ja osalla sallittiin hakkuita.
Vajaan 3000 hehtaarin alue, jonka kaivosyhtiö osti Inarin yhteismetsältä, on hyvä esimerkki siitä, että talouteen perustuva hallinta voi toimia harkitusti toteutettuna. Toisaalta se voi helposti aiheuttaa myös uusia konflikteja.
Sertifikaatit loivat ongelman puukaupalle, ja vapaaehtoinen luontoarvojen korvaaminen kaivosyhtiön taholta liudensi kiistaa Inarissa. Kaivosyhtiön motiivi oli kompensoida toimintansa luontovaikutuksia Viiankiaavan soidensuojelualueella Sodankylässä sekä parantaa imagoaan ja yhtiön sosiaalista vastuullisuutta. Toisaalta Viiankiaapa on muille ihmisille tärkeä, ja Sodankylän kaivoshankkeista kärsii ja niitä vastustaa muun muassa Oraniemen ja Kemin-Sompion suomalaiset paliskunnat. Tällainen haittojen kompensointi tuskin helpottaa naapurisuhteita.
Usein on myös niin, että maankäyttömuodot eivät ole yhteensovitettavissa, kuten Hast toteaa. Yhteensovitettaessa jonkun elinkeinon mahdollisuudet heikkenevät ja päätöksen luonnonvarojen käytöstä tekee yhteiskunnallisesti vaikutusvaltaisin toimija. Suomessa perinteisesti metsätalous on dominoinut metsiin liittyvää päätöksentekoa ja keskustelua.
Inarin yhteismetsän tilanteessa on kuitenkin havaittavissa muutoksen tuulia. Poronhoidolla ja luonnonsuojelulla on yhdessä vaikutusvaltaa luonnonvarojen määrittymiseen ja lopulta luonnonvarojen hyödyntämiseen.
SIMO SARKKI & HANNU I. HEIKKINEN
Pirjo Kristiina Virtanen
Virtanen on alkuperäiskansatutkimuksen apulaisprofessori ja Latinalaisen Amerikan tutkimuksen dosentti. Hän tutkii biodiversiteetin käsitteellistämistä sekä biokulttuurista perintöä ja ei-lineaarista aikakäsitystä johtamissaan Suomen Akatemian ja Koneen säätiön projekteissa.
Paikantumisen erilaiset skaalaat ja paikantumattomuus
Inarin kunnassa maan ja erityisesti yhteismetsän käyttöä voidaan perustelluista syistä tarkastella sekä metsäkonfliktina että maapolitiikkana. Molemmat tarkastelutavat tuovat hyvin esille, mitä ’metsä’ on. Käsitys ’metsästä’ voi rakentua sen mukaan, ymmärretäänkö se luonnonresurssina vai onko se sosiaalisiin suhteisiin perustuva ja niitä tuottava meahcci (pohjoissaamelainen termi ’metsälle’). Sellaiseksi Solveig Joks ja John Law ovat sitä yhdessä kuvanneet.
Jarno Valkonen näkee paikantumisen eli paikkojen määrittelyn maapolitiikan keskeisenä tekijänä. Inarin kunnan kohdalla muiden kuin ihmistoimijoiden paikantuminen on olennaista – yhteismetsän tapauksessa erityisesti porojen. Porojen suhde maahan ei kuitenkaan välttämättä ole sama kuin poroelinkeinon harjoittajien maapolitiikka, vaikka poromiehet, poronhoitajat ja porot läheisesti toisensa tuntevatkin.
Ympäristökonflikteissa osallisena olevat yhtiöt voivat kuitenkin olla usein paikantumattomia: monikansallisia, nopeasti muuttuvien ilmiöiden ja sijoitusten summia. Niiden toimijuuden ja olemassaolon luonteen vuoksi niitä voi olla hyvinkin vaikea paikantaa.
Arvot luonnonvarakonflikteissa: ristiriitoja ja linjakkuutta
Monissa ympäristökonflikteissa erilaiset tiedot ja olemassaolon käsitykset on voitu huomioida asianmukaisesti. Lopullinen ratkaisu on kuitenkin voinut syntyä poliittisesti tai taloudellisesti voimakkaamman osapuolen arvojen perusteella. Jotkin päätökset saattavat esimerkiksi toteutua sen takia, että ne tuottavat välillisesti jotain arvoa. Itse koen nykyään arvot ratkaisevaksi tekijäksi ympäristökysymyksissä. Inarin yhteismetsän kompensointisuojelulla oli taloudellista arvoa; se auttoi kaivosyhtiötä tuottamaan maksimaalisia voittojaan.
Taloudellisten arvojen lisäksi asioilla, alueilla ja paikoilla voi myös olla esteettisiä, kulttuurisia, henkisiä sekä sosiaalisiin suhteisiin perustuvia arvoja. Inarin metsäkiistassa arvojen tarkastelu ja niiden osittainen läheisyys olisi hyvinkin voinut mahdollistaa sen, että kirjoittajan mainitsemat kestävä matkailu ja kestävä metsänhoito olisivat mahtuneet samalle alueelle poronhoidon kanssa. Näillä kaikilla voi olla yhteneviä arvoja liittyen metsän ja maan hyvinvointiin pitkällä aikavälillä.
IFL-alue (Intact Forest Landscape), johon Inarin yhteismetsäkin kuuluu, määrittyy Landsat-satelliittikuvien perusteella. IFL pyrkii osoittamaan yhtenäisiä metsäalueita, jotka ovat tarpeeksi laajoja luonnon monimuotoisuudelle. Teoriassa on mahdollista harjoittaa kestävää metsästystä, kalastusta, matkailua ja metsänhoitoa siten, että niiden metsäalue tilastoituisi IFL-alueeseen. Tämä tosin tarkoittaisi, että nämä elinkeinot eivät toisi alueelle laajaa infrastruktuuria eikä tiejärjestelmiä.
Luontokatoa hillitsemään tarvitaan kiireisesti toimijoita, jotka näkevät oman toimintansa kietoutuvan ympäristön kanssa kestävästi yhteen. Erityisen tärkeää tämä olisi alueilla, joilla ei ole alkuperäiskansoja.
PIRJO KRISTIINA VIRTANEN
Ari Lehtinen
Lehtinen toimii maantieteen professorina Itä-Suomen yliopistossa. Hänen maantiede on kohdentunut ennen muuta ympäristökysymyksiin, yhteisölliseen vaikuttamiseen sekä toimintatutkimukseen.
Inarin metsät ovat myös maapallopolitiikkaa
Jarno Valkonen tarkastelee poronhoidon ja metsätalouden välisiä kiistoja Inarissa maapoliittisina kysymyksinä. Tällöin avautuu näkökulma metsänkäyttömuotojen maasuhteeseen eli paikkasidoksiin. Näin on myös mahdollista nostaa esiin ruokamaatarpeet luonnonlaitumiin perustuvan poronhoidon vuotuiskierrossa. Lisäksi maapoliittinen näkökulma ohjaa syventymään maankäytön muutoksista johtuvaan porojen välttämiskäyttäytymiseen ja sen seurauksiin. Poro asettuu keskeiseksi politiikkaa määrittäväksi toimijaksi.
Valkosen maapoliittinen painotus luo pohjan arvioida luonnonvarapoliittisten ratkaisujen alueellisia summavaikutuksia. Näkökulma mahdollistaa poronhoidon huolten tarkastelun vasten sitä viime vuosina kiihtynyttä kehitystä, jossa saamelaisten kotiseutualuetta ja koko Lappia tarjotaan houkuttelevana raaka-ainevarantona kansainvälisille markkinoille.
Menneenä talvena jälleen kärjistynyt kiista saamelaiskäräjälain korjaamisesta paljasti kaikessa raadollisuudessaan sen poliittisen koneiston ja paineen, jolla halutaan varmistaa Lapin luonnonvarojen mahdollisimman esteetön hyödyntäminen. Käräjäuudistus tyrehtyi valtakunnanpoliittiseen vääntöön. Tämä tarkoittaa sellaisen politiikan jatkumista, joka tähtää saamelaisen kulttuurisen itsehallinnon murtamiseen.
Se, että käräjien vaaliluetteloon voidaan jatkossakin hyväksyä ei-saamelaisia, voi johtaa sellaisiin muutoksiin saamelaiskäräjäkokoonpanossa, jotka edesauttavat luonnonvarojen suoraviivaista mobilisaatiota maailmamarkkinoille. Ylä-Lapissa kyse on nimenomaisesti uhkasta saamelaisten maahan ja paikkaan kiinnittyville perinteisille elinkeinoille eli juuri poronhoidolle, mutta myös metsästykselle ja kalastukselle.
On jo myös nähtävissä, että niin sanotun ’vihreän siirtymän’ mukainen luonnonvarojen tehokas hyödyntäminen globaalien kysyntäpiikkien mukaisesti on johtanut vanhan siirtomaapolitiikan rakenteiden uusiutumiseen luonnonvaroiltaan rikkailla syrjäseuduilla. Fossiilitalouden resurssialueiden rinnalle on rakentunut uuden ekomodernisaatiotalouden vaatimia yksipuolisia raaka-ainevyöhykkeitä (sacrifice zones). Ne palvelevat ’planetaarisen urbanisaation’ materiaali- ja energiatarpeita.
Suomen Ylä-Lapista on hyvää vauhtia kehittymässä tällainen uuden maailmantalouden resurssivaranto, mikäli saamelaiskäräjien sekä maa- ja paikkasidonnaisten elinkeinojen asema pysyy valtakunnanpoliittisille ja maailmantaloudellisille pyyteille alisteisena.
Poron alue-ekologiaa on syytä avartaa
Valkonen nostaa myös kiintoisasti esiin poron paikan potentiaalisesti keskeisenä maapoliittisena toimijana. Poron paikkauskollisuus ja laidunmuisti nousevat esiin. Häiriöt poron maasuhteessa muuttavat porolaitumen vuotuiskiertoa, jolloin poronhoito vaikeutuu. Valkosen mukaan poron maasuhde ja paikkakiinnittyminen tulee nostaa keskiöön, kun päätetään pohjoisen maapolitiikasta.
Tämä painotus asettuu hyvin osaksi viime vuosina vahvistunutta posthumanistista suuntausta ihmistieteellisessä tutkimuksessa. On kyseenalaistettu ihmisen yksinoikeus subjektin asemaan esimerkiksi luontopolitiikassa. Ihmistieteiden antroposentrinen rajoittuneisuus on nähty erityisenä ongelmana ja myös kärjistyvien ympäristökriisien keskeisenä taustasyynä.
Tämä kritiikki on johtanut (ontologiseen) uudisajatteluun, jossa luonnon toimijuutta ja oikeusasemaa on hahmoteltu aiempaa avarammin. Posthumanistisessa kehystyksessä kestävä paikallinen maapolitiikka ottaa lähtökohdakseen alue-ekologiset muutokset ja tarpeet – eri elinkeinojen luonnonvaraistamisen käytäntöjen yhteensovittamisen rinnalla. Esimerkiksi poron maasuhde avautuu tällöin yhteydessä laidunkierron muutosten luontopoliittisiin kerrannaisvaikutuksiin kasvavien maankäyttöpaineiden kentässä.
Tällöin esimerkiksi jäkäläkenttien ylikuluminen ja suurpetojen suojaton asema poronhoitoalueella hahmottuvat aiheina, joita ei voida luontevasti ohittaa, vaan jotka vaativat korjaamista.
Valkosen muotoilema poron maapoliittinen paikannus avaakin mainiosti kuvakulmaa luonnon haavoittuvuuteen arktisen pohjoisen herkissä oloissa. Posthumanistista ajatuskulkua edelleen jatkamalla on myös mahdollista tarkastella pohjoisen alue-ekologiaa monipuolisesti luonnonoloihin syventyen. Tällöin esimerkiksi jäkäläkenttien ylikuluminen ja suurpetojen suojaton asema poronhoitoalueella hahmottuvat aiheina, joita ei voida luontevasti ohittaa, vaan jotka vaativat korjaamista.
Itse asiassa voi hyvin ollakin, että poronhoidon avainkysymysten asialistalla ”jäkälänkasvatusalueet” ja kompensaatiosuojelupaineet tulevat jo lähitulevaisuudessa entistä enemmän korostumaan. Nämä signaalit nousivat hyvin esiin Valkosen puheenvuorossa ja itse ajattelenkin, että paikallisen luontopolitiikan vielä nyt avoimiksi jääneitä kysymyksiä ratkaistaan yhä useammin tällaisessa asetelmassa. Ollaan siis metsätalouden, poronhoidon ja matkailun kolmiota merkittävästi väljemmillä maapallopolitiikan kentillä.
Exner, A., C. Lauk & W. Cittel (2015). Sold futures The global availability of metals and economic growth at the peripheries. Antipode 47:2, 342–359.
Hankonen, I. (2022). Ihmisiä metsässä. Luonto kulttuuriympäristökysymyksenä. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura, Joensuu.
Junka-Aikio, L. (2022). Jäämeren rata, pohjoiset identiteetit ja nykykolonialismi. Teoksessa Kullaa, R., J. Lahti & S. Lakomäki (toim.): Kolonialismi Suomen rajaseuduilla, 33–56. Gaudeamus, Helsinki.
Kuuntele Tiededebatti Spotifyssa (40:58 min)
Inarin metsistä on kamppailtu vuosikymmeniä. Tämä kertoo, että alueella harjoitettua metsätaloutta ei voi pitää kovinkaan kestävänä. Viimeaikaiset tapahtumat Inarissa osoittavat, että metsäpolitiikasta on siirryttävä maapolitiikkaan, joka huomioi paremmin metsien ja muiden luonnonvarojen paikalliset merkitykset ja tarpeet.
Joulukuussa 2010 Yle uutisoi, että Inarin kunnan alueella vuosia jatkunut valtion metsätalouden ja paikallisen poronhoidon välinen maankäytön kiista, ”metsäriita”, päättyi sovintoon. Uutisen mukaan Ylä-Lapin metsärauha syntyi, kun Metsähallitus sekä Muotkatunturin, Muddusjäven, Hammastunturin ja Paatsjoen paliskunnat sopivat metsätalousalueilla sijaitsevien tärkeiden porolaitumien käytöstä.
Sopimuksen mukaan Metsähallitus rajaa 43 000 hehtaaria talousmetsää 20 vuodeksi metsätaloustoiminnan ulkopuolelle. Lisäksi Metsähallitus lupautui pidättäytymään joistakin metsänkäsittelytavoista tietyillä alueilla. Vastaavasti paliskunnat hyväksyivät, että osalla paliskuntien alueesta Metsähallitus voi jatkaa monikäyttömetsätaloutta.
Kymmenen vuotta metsärauhan syntymisen jälkeen Inarin metsien käyttö ajautui jälleen kerran konfliktiin. Tällä kertaa kyse oli Inarin yhteismetsän omistamasta, Hammastunturin reunamilla sijaitsevasta noin 2 900 hehtaarin metsäalueesta.
Alue on kestävän metsätalouden FSC-sertifikaatin mukaista IFL-metsäaluetta (Intact Forest Landscape). IFL-alueella tarkoitetaan laajoja luonnontilaisia metsäalueita, joiden monimuotoisuutta ja ekosysteemejä halutaan suojella.
FSC:n kansallisen riskiarvion mukaan metsäteollisuuden puunhankinta Ylä-Lapissa voi mahdollisesti aiheuttaa uhkaa saamelaiskulttuurille ja poronhoidolle. Tästä syystä metsäteollisuus ei enää halunnut ostaa puuta Inarin yhteismetsältä. Seurauksena Inarin yhteismetsä ajautui kiistaan paitsi alueen suojelua vaativien tahojen myös yhteismetsän osakkainakin olevien poronhoitajien kanssa.
Hakiessaan ratkaisua tilanteeseen yhteismetsä ensin tarjosi luontoarvoiltaan ylistettyjä metsiään valtiolle suojeltavaksi rahallista korvausta vastaan, mihin valtio vastasi kieltävästi. Yhteismetsä myös ilmoitti perustavansa alueelle ”jäkälänkasvatusalueen”, jossa porojen laiduntaminen on kiellettyä.
Erinäisten vaiheiden kautta metsäalue päätyi kuin päätyikin suojeltavaksi, kun brittiläisen kaivosyhtiö Anglo American suomalainen tytäryhtiö AA Sakatti Mining osti alueen kompensoidakseen Viiankiaavalle suunnittelemansa kaivoksen ekologisia vaikutuksia.
Kiista Inarin yhteismetsän maiden käytöstä on jatkumoa Inarin kunnan alueen pitkäkestoiselle metsäkonfliktille. Myös siinä keskeinen kiistakysymys oli, miten luonnonlaitumiin perustuva poronhoito ja metsätalous voidaan yhteensovittaa. Nyt yhteensovittamista katsottiin kuitenkin hankaloittavan se, että ei oikeastaan ollut mitä yhteensovittaa, jos kerran puu ei mene kaupaksi.
Inarin yhteismetsän hoitokunnan puheenjohtaja Yrjö Mattilan sanoin kyse on ”maapolitiikasta. Jokainen läntti tunnutaan tarvittavan saamelaisten ja poronhoidon käyttöön”. Ajatus kiistasta maapolitiikkana on kiinnostava, koska se avaa näkökulman pohtia Inarin eri metsänkäyttömuotojen maasuhdetta eli kytkeytymistä paikkaan.
Luonnonvaraistumisen käytäntö
Olen aiemmin esittänyt Inarin metsäkiistaa koskien, että ”kiistanalaisen ilmiön tai asiakysymyksen paikantamiset ovat keskeinen osa luontopolitiikan käytäntöä” (Valkonen 2007, 27). Esimerkiksi metsäkiistoissa on tavallista, että kiistan osapuolet määrittelevät eli paikantavat kiistanalaisen kohteen eri tavoin.
Näillä määrittelyillä on puolestaan merkitystä ilmiötä koskevaan ymmärrykseen, selittämiseen ja arviointiin. Tämä tarkoittaa, että ”luonnonkäytön arvioinnin kriteerit eivät ole kohteesta sellaisenaan nousevia tai etukäteen tiedettyä, vaan ne ovat sisäänrakentuneina kohteen määrittelyihin”. Vastaavanlaiseen päätelmään on päätynyt myös sosiologi Sanna Hast, jonka mukaan luonnonvarojen yhteensovittamisen ongelmat juontuvat sen tavasta lähteä liikkeelle ”luonnonvarat edellä”.
Hastin mukaan tämä tapa tarkastella luonnonvarojen yhteensovittamista hallitsee luonnonvarapolitiikkaa. Yhteensovittamista pidetään kestävän luonnonvarapolitiikan takeena. Se perustuu oletukseen, että ”samoja alueita on mahdollista käyttää monin päällekkäisin ja limittäisin tavoin hyvin informoidun, tehokkaan ja eri näkökulmat huomioivan suunnittelun tuloksena”.
Hast kritisoi luonnonvarojen yhteensovittamisen ideaa. Sen mukaan yksioikoisesti oletetaan, että sovitettavat luonnonvarat olisivat irrallaan luonnonvaraistumisen käytännöistä, eli siitä, miten eri elinkeinot tekevät luonnosta taloudellisesti hyödynnettävän varannon.
Hastin mukaan luonnonvarojen yhteensovittaminen edellyttää sellaista tarkastelua, missä huomiota kiinnitetään siihen, miten erilaiset elinkeinot tuottavat luonnonvaransa. Vasta sen jälkeen on mahdollista arvioida, onko esimerkiksi samaa paikkaa hyödyntävien elinkeinojen maasuhteet yhteensovitettavissa ja miten.
Kun Inarin metsäkiistaa tarkastellaan tästä näkökulmasta, on sitä mielekästä luonnehtia nimenomaan ”maapoliittisena” kysymyksenä.
Luonnonlaitumiin perustuva poronhoito on maasuhteeltaan monin tavoin erilainen kuin monet muut luonnonvarataloudet. Poronhoidon suhdetta maahan määrittää ensinnäkin se, millainen se on poron ruokamaana. Poro valikoi, missä se kulloinkin ruokailee.
Toiseksi poron paikkauskollisuudella on merkitystä poronhoidon maasuhteen muodostumiseen. Poro on paikkakiintynyt eläin, joka sosiaalistuu osaksi tiettyjä ruokamaita. Toisin sanoen poro tuntee laitumensa, sillä on laidunmuisti. Laidunmuistin kehittyminen edellyttää, että poro pääsee kasvamaan kiinni laitumeen. Jos tätä kasvuprosessia ei tapahdu, poronhoito hankaloituu, koska poro ei pysy paikallaan.
Lisäksi kilpailevat maankäyttömuodot vaikuttavat ratkaisevasti poron maasuhteeseen. Muu maankäyttö voi kaventaa poron mahdollisuutta valikoida ruokamaansa, estää porolaitumen vuotuiskiertoa ja muuttaa alueen luonnontilaa niin, että poro välttelee liikkumasta tietyillä alueilla.
Luonnonvarapolitiikan kannalta luonnonlaitumiin perustuva poronhoito on hankalaa, koska poronhoidon etujen huomioiminen edellyttää poron asettamista keskeiseksi politiikkaa määrittäväksi toimijaksi. Olisi katsottava, miten poro on kiinnittynyt maahan, ja vasta sitten arvioitava, miten muu maankäyttö vaikuttaa poronhoidon maasuhteeseen.
Lisäksi olisi huomioitava, että esimerkiksi yhden vanhan metsäalueen hakkuun vaikutukset poronhoidolle eivät ilmaannu pelkästään hakatussa ”tyhjässä maaperässä”. Yksittäisen hakkuun seuraukset kertautuvat alueellisesti, ja siten se vaikuttaa poronhoidon toimintaympäristön kokonaiskehitykseen esimerkiksi kutistaen poron luonnonlaidunaluetta.
Kohti paikallisesti kestävää luonnonvarapolitiikkaa
Vaikka poron paikkakiintymyksen asettaminen etusijalle paikallisessa luonnonvarapolitiikassa on hankalaa, ei se ole mahdotonta. Vuonna 2010 solmitun Ylä-Lapin metsärauhan mahdollisti se, että metsätalous sitoutui sopeuttamaan toimintansa luonnonlaitumiin perustuvan poronhoidon tarpeisiin eikä päinvastoin.
Metsärauhan synnyn yhtenä edellytyksenä on ilmeisesti ollut myös se, että valtio sai luopua aiemmasta metsätalouden työllistämisvelvoitteestaan Inarissa, eli koneistamaan hakkuunsa. Vaikka metsätalouden alueiden pinta-ala pieneni, hakkuiden koneistaminen turvasi metsätalouden taloudellisuuden Inarissa.
Metsärauhan saavuttaminen edellytti siis myös metsätalouden luonnonvaraistumisen käytäntöjen uudelleenmuotoilua. Tuli siis suunnitella uudelleen, millä tavalla metsätalous tekee luonnosta taloudellisesti hyödynnettävän varannon.
Kymmenen vuotta myöhemmin esiintyneessä Inarin yhteismetsäkiistassa ratkaisun avaimet olivat erilaiset. Ratkaisuna oli se, että ulkopuolisella toimijalla – kaivosyhtiöllä – oli intressi suojella metsäalue riippumatta siitä, miten poronhoidon ja metsätalouden suhde alueella järjestyy.
Vaikka kiistan lopputulos olikin poronhoidon maasuhteen kannalta edullinen, metsikön suojelu ekologisena kompensaatiotoimena jätti monet paikallisen luontopolitiikan kannalta tärkeät kysymykset yhä avoimeksi. Esimerkiksi Inarin yhteismetsäkiistan aikana puukauppa käytännössä loppui Inarin kunnassa. Se herätti paikallisten keskuudessa ihmettelyä – miten voi olla mahdollista, että kunnassa, jossa on hakattu miljoonia kuutioita puuta, ei yhtäkkiä ole saatavilla puuta edes polttopuuksi.
Paikallisesti heräsikin kysymyksiä, kuinka Inarin metsiä voisi jatkossa hyödyntää kestävästi eli tavalla, joka aidosti huomioisi paikalliset luonnonvarapoliittiset tarpeet. Metsiä odotettiin yhä edelleenkin voitavan käyttää poronhoidon, metsätalouden tai matkailun tarpeisiin niin, että eläminen ja asuminen paikassa olisi jatkossakin mahdollista. Tämä keskustelu jäi käymättä, kun yhteismetsän metsikkö suojeltiin.
Luonnonvarakonfliktien ymmärtämisen ja ratkaisemisenkin kannalta on tärkeää, että kohteena olevien kiistakysymysten paikantumisen mekanismit tunnistetaan. Elinkeinot tuottavat kukin omalla tavallaan luonnonvaransa, mikä voi johtaa muiden luonnonvarojen sivuuttamiseen, kuten Hast vakuuttavasti osoittaa.
Katson, että maapolitiikan käsite voisi tarjota tuoreen näkökulman tarkastella luonnonvaraistumisen paikkaan kytkeytynyttä politiikkaa. Kun kiistoja tarkasteltaisiin maapolitiikkana, keskeistä olisi kysyä, miten ja minkä vuoksi alueen luonnonympäristöjä kokonaisuudessaan käytetään. Punnittavaksi tulisi eri maankäyttömuotojen eettisen perustan lisäksi niiden olemassaoloon ja tiedolliseen luonteeseen liittyviä kysymyksiä.
JARNO VALKONEN
Artikkelikuva: Steven Kamenar / Unsplash
Teksti perustuu kirjoittajan aiempaan tutkimusartikkeliin: Valkonen, Jarno (2007). Luontopolitiikan paikallisuus. Alue ja ympäristö 36(1), 27–37.
Lähteitä
Elonen, Piia (2022) Arvokas aarre. Helsingin Sanomat.
Hast, Sanna (2021) Yhteensovittamattomat luonnonvarat? Tutkimus Lapin luonnonvaraistumisesta. Acta Electronica Universitatis Lapponiensis 323.
Risteyksessä on Versuksen ja Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran yhteinen teemajulkaisusarja. Vuoden 2023 Risteyksessä-teema käsittelee paikallisuutta erilaisista näkökulmista.
Lue lisää: Risteyksessä
Jarno Valkonen
Ympäristösosiologi Jarno Valkonen työskentelee sosiologian professorina Lapin yliopistossa. Hän on tutkinut muun muassa luontopolitiikkaa, luontoperusteisia talouksia sekä luontokulttuurista olemista ja tietämistä.
LUE KOMMENTAARIT:
Kaisa Raitio
Raitio (YTT) on ympäristökommunikaation dosentti Ruotsin maatalousyliopistossa. Hänen erityisalaansa ovat konfliktintutkimus, maankäyttöpolitiikka ja alkuperäiskansojen oikeudet, erityisesti saamelaisalueella. Ajankohtaisina tutkimusaiheina hänellä on kriittinen dialogitutkimus, konfliktisovittelun dekolonisointi ja konfliktien rakentavan roolin ymmärtäminen yhteiskunnallisessa muutoksessa.
Ongelmanmäärittelyllä on ratkaiseva vaikutus konfliktien ymmärtämisessä ja ratkaisemisessa
Ympäristökonfliktien tutkimuksessa korostetaan ongelmanmäärittelyn merkitystä konfliktin ymmärtämiselle ja toimijoiden valtasuhteille, koska se suuntaa ja rajaa mahdollisten ratkaisujen valikoimaa. Jarno Valkosen teksti analysoi Inarin metsäkiistojen kehystämistä luonnonvarakonfliktina ja kysyy, onko luonnonvarakehys hedelmällisin mahdollinen lähtökohta poronhoidon ja metsätalouden – tai minkä tahansa pohjoisen ympäristökonfliktin – ymmärtämiseen. Valkosen teksti avaa luonnonvarakehyksen ongelmia ja tarjoaa sille vaihtoehdon, maapolitiikan käsitteen.
Valkonen (ja Sanna Hast) kritisoivat erityisesti luonnonvarakehykseen kuuluvaa yhteensovittamisdiskurssia. Olen tutkimuksessani aiemmin todennut, että valtion metsätalouden yhteydessä yhteensovittaminen on ymmärretty nimenomaan päällekkäiskäyttönä, eikä esimerkiksi rinnakkaiskäyttönä. Tämä kaventaa entisestään mahdollisena nähtyjä toimintavaihtoehtoja, koska yhteensovittamisessa lähdetään kaikkien toimintojen harjoittamisesta jokaisella alueella. Vastaava käsite Ruotsin puolen laidunkonflikteissa on yhteiselo (samexistens), ja kansainvälisessä kirjallisuudessa puhutaan laajemmin win-win-diskurssista. Yhteistä näille käsitteille ja niiden synnyttämälle yhteensovittamisdiskurssille on, että ne antavat kuvan rakentavasta ja inklusiivisesta lähestymistavasta. Syntyy kuva, että kaikki näkökulmat ja tarpeet otetaan huomioon.
Todellisuudessa vaikutus on kuitenkin päinvastainen. Sitoutumalla lähtökohtaisesti päällekkäiskäyttöön ja kaikkien eri käyttömuotojen läsnäoloon, yhteensovittamisdiskurssi sulkee pois joukon tapoja ohjata maankäyttöä rajallisella maa-alalla. Vaihtoehdot sulkeutuvat pois riippumatta siitä, olisivatko ne annetussa tilanteessa perustellumpia kuin päällekkäiskäyttö.
Tätä vaikutusta voi havainnollistaa käyttämällä vertauskohtana ympäristövaikutusten arvioinnin menettelyä (YVA). Siinä on päätöstukimenettelynä keskeistä niin kutsuttu nollavaihtoehdon sisällyttäminen – eli sen arviointi, onko perustelluin ratkaisu jättää jokin projekti tai toimenpide tietyllä alueella kokonaan tekemättä. Ilman nollavaihtoehtoa olisi mahdotonta estää ympäristölle huomattavaa haittaa aiheuttavat hankkeet.
Yhteensovittamisdiskurssi – ja etenkin päällekkäiskäyttödiskurssi – kuitenkin sulkee pois nollavaihtoehdon. Olettaessaan yhteensovittamista se olettaa kaikkien esitettyjen toimintojen hyväksymisen tietylle alueelle, seurauksista riippumatta. Se on siis pikemminkin lähestymistapa, joka rajoittaa avointa tilannearviota.
Sen myötä diskursiivinen valta jakaantuu epätasaisesti niiden välillä, jotka haluavat lisätä toimintoja tietylle alueelle suhteessa niihin, jotka haluavat rajoittaa muutoksia ja ylläpitää alueen nykyisiä toimintoja, arvoja ja kantokykyä. Rajallisella maapallolla oletusta uusien toimintojen lisäämisestä voi pitää pikemminkin vahingollisena kuin rakentavana.
Maapolitiikan käsite helpottaa väistämättömien valintojen näkemistä ja arviointia
Valkonen esittää näihin ongelmiin ratkaisuksi maapolitiikan käsitettä. Luonnonvaroista puhuttaessa kukin ”luonnonvara” voi jäädä kiinnittymättä tiettyyn paikkaan ja toisiinsa. Sitä vastoin helpompaa on hahmottaa, että maa(pinta-ala) on tietyllä alueella rajallinen. Maapolitiikka kehyksenä voisi näin ollen edesauttaa sitä, että keskustelussa säilyvät eri käyttömuotojen suhteet ja niihin liittyvät fyysiset tosiasiat, ekologinen kestävyys ja valintojen väistämättömyys.
Kansainvälisessä kirjallisuudessa puhutaankin win-win-diskusrssin korvaamisesta vaikeiden valintojen diskurssilla. Kyse on siitä, tehdäänkö valintavaihtoehdot läpinäkyviksi ja mahdollistetaanko tehtyjen päätösten oikeutuksen ja hyväksyttävyyden arviointi – vai vaikeutetaanko sitä yhteensovittamisen peittävällä verholla.
Maapolitiikan käsitteen arvo korostuu myös siinä, että se tekee näkyväksi alkuperäiskansojen oikeudet. Ne ovat keskeisiltä osiltaan juuri maaoikeuksia, eli koskevat maata ja sen hallintaa. Saamelaisilla on alkuperäiskansana vahvempia ja perustellumpia oikeuksia perinteisten alueidensa maahan kuin valtiolla, yrityksillä tai suomalaisella paikallisväestöllä. Tällaisessa tilanteessa yhteensovittamisdiskurssi yhdenvertaistaa eri toimijoita tavalla, joka ei ole lainsäädännön valossa perusteltua.
Saamelaiset eivät ole eturyhmä (stakeholders) vaan oikeudenhaltijoita (rightsholders). Poronhoito, toisin kuin esimerkiksi yksityismetsäomistajan puuntuotanto, on perustuslailla suojattu elinkeino, joka on osa saamelaiskulttuuria. Saamelaisten maaoikeuksien ei luonnollisestikaan tule sanella maapolitiikkaa. Niiden tulee kuitenkin olla päätösten lähtökohtana, jos maapolitiikassa halutaan noudattaa perus- ja ihmisoikeuksia. Tämä lienee yksi niistä eettisistä sitoumuksista, joita Valkonen peräänkuuluttaa.
Maapolitiikka-käsitteen määritelmän tarkentaminen edesauttaisi sen käyttöä työkaluna maankäytön vaihtoehtojen arvioinnissa. Valkosen tekstiä lukiessani en ollut aivan varma, tarkoittiko Valkonen sillä maankäyttöpolitiikkaa, kuten itse käsitteen luin, vaiko paikkaan liittyvää politiikkaa. Onko keskiössä maa (land) vai paikka (place)? Toimijoiden erilaiset tavat kehystää paikkaa (place perceptions) ovat tärkeä osa konflikteja ja maankäyttöpolitiikkaa. Ne ovat kuitenkin nähdäkseni kaksi eri käsitettä, jotka on hyödyllistä pitää erillään ja käsitellä rinnakkain.
KAISA RAITIO
Simo Sarkki
Sarkki on ”ympäristöhallinnan antropologian” dosentti Oulun yliopistossa. Hän on tutkimuksissaan keskittynyt pohjoiseen maankäyttöön, laadullisiin skenaariotarkasteluihin, sosiaalisiin innovaatioihin maaseutualueilla, ympäristöhallinnan analyyseihin ja tiede-politiikkakytkeymien sekä luontopohjaisten ratkaisujen tarkasteluihin.
Hannu I. Heikkinen
Heikkinen on kulttuuriantropologian professori Oulun yliopistossa, ja soveltavan antropologian ja ympäristöantropologian dosentti. Heikkisen tutkimus keskittyy ihmisten ympäristösuhteisiin ja kestävyyteen liittyviin kysymyksiin erityisesti arktisella alueella ja pohjoisissa yhteisöissä. Hän on kiinnostunut osallistavista tutkimustekniikoista sekä kehityksen oikeudenmukaisuudesta.
Maapolitiikkaa ylipaikallisessa kontekstissa
Jarno Valkonen tarkastelee Inarin yhteismetsään liittyvää poronhoidon ja metsätalouden välistä konfliktia maapolitiikkana, jossa luonnonvarat määrittyvät eri tavoin jokaisen elinkeinon näkökulmasta. Poronhoito on kulttuurisesti ja taloudellisesti tärkeä elinkeino etenkin saamelaisille poronhoitajille. Inarin yhteismetsä perustettiin 1960, kun Isojako saatettiin päätökseen. Yhteismetsällä on noin 1600 osakasta, joista osa on saamelaisia poronhoitajia.
Yhteismetsällä on selkeät ja lain turvaamat historialliset oikeudet maahan, sekä panoksena ylisukupolvinen metsäsuhde taloudellisten seikkojen lisäksi. Poronhoidon oikeudet ja panokset liittyvät kulttuurisesti tärkeään perinteiseen elinkeinoon. Valtasuhteet poronhoidon ja yhteismetsän välillä muuttuivat FSC-sertifikaatin riskiarvion myötä poronhoitajien eduksi, kun valtion jakamat oikeudet käyttää metsiä määrittyivät uudelleen markkinoiden muuntumisen myötä.
FSC-metsäsertifikaatin nostama huoli hakkuiden vaikutuksista saamelaiseen poronhoitoon ja luonnon monimuotoisuuteen lopetti konfliktipuun ostamisen Inarista. Samalla huoli kuitenkin loi uuden konfliktin. Valkonen huomauttaa, että paikallinen sopiminen jäi tekemättä, vaikka kaivosyhtiö AA Sakatti Mining osti yhteismetsältä sen kiistanalaisimman osan ja siirsi sen suojelun piiriin. Yhteismetsän puunmyynti on pahasti vastatuulessa.
Valkosen viittaama sosiologi Sanna Hast on todennut väitöskirjassaan, että luonnonvaraistumisen tapahtumasarja koostuu maankäyttömuotojen sisäisistä tavoista suhtautua luonnonvaroihin. Hän kuitenkin huomauttaa, että myös elinkeinojen yhteensovittaminen on osa luonnonvaraistumista, mikä määrittelee tilanteen uudelleen.
Hyvätkin aikeet elinkeinojen kestäväksi yhteensovittamiseksi sisältävät sivuvaikutuksia. Yhteismetsä on kaunis ajatus oikeuksien jakamisesta paikallisyhteisölle. Metsäsertifikaatit ovat taloudellinen ohjauskeino edistää kestävyyttä. Tiede edistää ymmärrystämme maailmasta. Kuitenkin Inarissa nämä ovat luoneet ylipaikallisen pelikentän, jossa konfliktit vaikuttavat kukkivan paikallisen sopimisen edistämisen sijaan (ks. alla oleva kuva).
Paikallinen sopiminen on välttämätöntä
Kuka sitten voisi ottaa roolia elinkeinojen yhteensovittamisessa paikallisten toimijoiden lisäksi? Valkonen huomauttaa, että Yhteismetsä pyysi valtiolta apua tilanteen ratkaisemisessa, mutta pyyntöihin ei vastattu ainakaan niin, että tilanne olisi ratkennut. Valtio voisi ottaa roolia lisäsuojelun rahoittamisen lisäksi myös järjestämällä puitteet konfliktin hallintaprosessille. Se tukisi paikallista sopimista tulehtuneessa tilanteessa.
Myös metsäsertifikaattien uudelleen määrittäminen voisi olla tärkeä keino konfliktien ratkaisussa, koska niillä oli jo rooli konfliktin muuntumisessa.
Tieteelläkin on roolinsa Inarin yhteismetsän kiistassa. Esimerkiksi FSC-sertifikaatin mukaisella IFL-metsäalueella (Intact Forest Landscape) tarkoitetaan laajoja luonnontilaisia metsäalueita, joiden monimuotoisuutta ja ekosysteemejä halutaan suojella. Monimuotoisuuden määrittelemiseksi tarvitaan tiedettä. Lisäksi ilmastonmuutoksen hillintään liittyvästä hiilensidonnastakin on keskusteltu Inarin yhteismetsään liittyen.
Rahalla ei voi ratkaista kaikkea, valtio ei voi määrätä ylhäältä alas periaatteella yhteensovittamisen käytäntöjä eikä tiede voi kertoa, miten parhaiten ratkaista konflikti. Paikallinen sopiminen näyttäytyy siis edelleen ehdottoman tärkeänä.
Kuitenkaan tulehtuneessa tilanteessa, jossa uudet ulkopuoliset toimijat osallistuvat luonnonvarojen ja niiden hallinnan uudelleen määrittymiseen, ei paikallisen sopimisen tulisi olla pelkästään paikallisten vastuulla. Elinkeinojen yhteensovittamisen nykykäytäntöjä ja seurauksia tulisikin ajatella uudelleen.
Mahdollisuuksia elinkeinojen yhteensovittamiselle
Yhteishallinta tarkoittaa luonnonvarojen käyttöön liittyvää päätöksentekosysteemiä, jossa osapuolet voivat yhdessä rakentaa päätöksiä tiettyä aluetta koskien. Esimerkiksi Muonion metsäkiista Metsähallituksen ja paikallisten toimijoiden välillä ratkaistiin kehittämällä yhteishallintaryhmä, joka suunnittelee ja valvoo hakkuita. Osapuolet ovat olleet suhteellisen tyytyväisiä ratkaisuun.
Valkonen huomauttaa, että Inarin kiista valtion metsissä ratkaistiin luomalla vastavuoroisuuden käytäntöjä Metsähallituksen ja poronhoitajien välille. Osa metsistä suojeltiin, ja osalla sallittiin hakkuita.
Vajaan 3000 hehtaarin alue, jonka kaivosyhtiö osti Inarin yhteismetsältä, on hyvä esimerkki siitä, että talouteen perustuva hallinta voi toimia harkitusti toteutettuna. Toisaalta se voi helposti aiheuttaa myös uusia konflikteja.
Sertifikaatit loivat ongelman puukaupalle, ja vapaaehtoinen luontoarvojen korvaaminen kaivosyhtiön taholta liudensi kiistaa Inarissa. Kaivosyhtiön motiivi oli kompensoida toimintansa luontovaikutuksia Viiankiaavan soidensuojelualueella Sodankylässä sekä parantaa imagoaan ja yhtiön sosiaalista vastuullisuutta. Toisaalta Viiankiaapa on muille ihmisille tärkeä, ja Sodankylän kaivoshankkeista kärsii ja niitä vastustaa muun muassa Oraniemen ja Kemin-Sompion suomalaiset paliskunnat. Tällainen haittojen kompensointi tuskin helpottaa naapurisuhteita.
Usein on myös niin, että maankäyttömuodot eivät ole yhteensovitettavissa, kuten Hast toteaa. Yhteensovitettaessa jonkun elinkeinon mahdollisuudet heikkenevät ja päätöksen luonnonvarojen käytöstä tekee yhteiskunnallisesti vaikutusvaltaisin toimija. Suomessa perinteisesti metsätalous on dominoinut metsiin liittyvää päätöksentekoa ja keskustelua.
Inarin yhteismetsän tilanteessa on kuitenkin havaittavissa muutoksen tuulia. Poronhoidolla ja luonnonsuojelulla on yhdessä vaikutusvaltaa luonnonvarojen määrittymiseen ja lopulta luonnonvarojen hyödyntämiseen.
SIMO SARKKI & HANNU I. HEIKKINEN
Pirjo Kristiina Virtanen
Virtanen on alkuperäiskansatutkimuksen apulaisprofessori ja Latinalaisen Amerikan tutkimuksen dosentti. Hän tutkii biodiversiteetin käsitteellistämistä sekä biokulttuurista perintöä ja ei-lineaarista aikakäsitystä johtamissaan Suomen Akatemian ja Koneen säätiön projekteissa.
Paikantumisen erilaiset skaalaat ja paikantumattomuus
Inarin kunnassa maan ja erityisesti yhteismetsän käyttöä voidaan perustelluista syistä tarkastella sekä metsäkonfliktina että maapolitiikkana. Molemmat tarkastelutavat tuovat hyvin esille, mitä ’metsä’ on. Käsitys ’metsästä’ voi rakentua sen mukaan, ymmärretäänkö se luonnonresurssina vai onko se sosiaalisiin suhteisiin perustuva ja niitä tuottava meahcci (pohjoissaamelainen termi ’metsälle’). Sellaiseksi Solveig Joks ja John Law ovat sitä yhdessä kuvanneet.
Jarno Valkonen näkee paikantumisen eli paikkojen määrittelyn maapolitiikan keskeisenä tekijänä. Inarin kunnan kohdalla muiden kuin ihmistoimijoiden paikantuminen on olennaista – yhteismetsän tapauksessa erityisesti porojen. Porojen suhde maahan ei kuitenkaan välttämättä ole sama kuin poroelinkeinon harjoittajien maapolitiikka, vaikka poromiehet, poronhoitajat ja porot läheisesti toisensa tuntevatkin.
Ympäristökonflikteissa osallisena olevat yhtiöt voivat kuitenkin olla usein paikantumattomia: monikansallisia, nopeasti muuttuvien ilmiöiden ja sijoitusten summia. Niiden toimijuuden ja olemassaolon luonteen vuoksi niitä voi olla hyvinkin vaikea paikantaa.
Arvot luonnonvarakonflikteissa: ristiriitoja ja linjakkuutta
Monissa ympäristökonflikteissa erilaiset tiedot ja olemassaolon käsitykset on voitu huomioida asianmukaisesti. Lopullinen ratkaisu on kuitenkin voinut syntyä poliittisesti tai taloudellisesti voimakkaamman osapuolen arvojen perusteella. Jotkin päätökset saattavat esimerkiksi toteutua sen takia, että ne tuottavat välillisesti jotain arvoa. Itse koen nykyään arvot ratkaisevaksi tekijäksi ympäristökysymyksissä. Inarin yhteismetsän kompensointisuojelulla oli taloudellista arvoa; se auttoi kaivosyhtiötä tuottamaan maksimaalisia voittojaan.
Taloudellisten arvojen lisäksi asioilla, alueilla ja paikoilla voi myös olla esteettisiä, kulttuurisia, henkisiä sekä sosiaalisiin suhteisiin perustuvia arvoja. Inarin metsäkiistassa arvojen tarkastelu ja niiden osittainen läheisyys olisi hyvinkin voinut mahdollistaa sen, että kirjoittajan mainitsemat kestävä matkailu ja kestävä metsänhoito olisivat mahtuneet samalle alueelle poronhoidon kanssa. Näillä kaikilla voi olla yhteneviä arvoja liittyen metsän ja maan hyvinvointiin pitkällä aikavälillä.
IFL-alue (Intact Forest Landscape), johon Inarin yhteismetsäkin kuuluu, määrittyy Landsat-satelliittikuvien perusteella. IFL pyrkii osoittamaan yhtenäisiä metsäalueita, jotka ovat tarpeeksi laajoja luonnon monimuotoisuudelle. Teoriassa on mahdollista harjoittaa kestävää metsästystä, kalastusta, matkailua ja metsänhoitoa siten, että niiden metsäalue tilastoituisi IFL-alueeseen. Tämä tosin tarkoittaisi, että nämä elinkeinot eivät toisi alueelle laajaa infrastruktuuria eikä tiejärjestelmiä.
Luontokatoa hillitsemään tarvitaan kiireisesti toimijoita, jotka näkevät oman toimintansa kietoutuvan ympäristön kanssa kestävästi yhteen. Erityisen tärkeää tämä olisi alueilla, joilla ei ole alkuperäiskansoja.
PIRJO KRISTIINA VIRTANEN
Ari Lehtinen
Lehtinen toimii maantieteen professorina Itä-Suomen yliopistossa. Hänen maantiede on kohdentunut ennen muuta ympäristökysymyksiin, yhteisölliseen vaikuttamiseen sekä toimintatutkimukseen.
Inarin metsät ovat myös maapallopolitiikkaa
Jarno Valkonen tarkastelee poronhoidon ja metsätalouden välisiä kiistoja Inarissa maapoliittisina kysymyksinä. Tällöin avautuu näkökulma metsänkäyttömuotojen maasuhteeseen eli paikkasidoksiin. Näin on myös mahdollista nostaa esiin ruokamaatarpeet luonnonlaitumiin perustuvan poronhoidon vuotuiskierrossa. Lisäksi maapoliittinen näkökulma ohjaa syventymään maankäytön muutoksista johtuvaan porojen välttämiskäyttäytymiseen ja sen seurauksiin. Poro asettuu keskeiseksi politiikkaa määrittäväksi toimijaksi.
Valkosen maapoliittinen painotus luo pohjan arvioida luonnonvarapoliittisten ratkaisujen alueellisia summavaikutuksia. Näkökulma mahdollistaa poronhoidon huolten tarkastelun vasten sitä viime vuosina kiihtynyttä kehitystä, jossa saamelaisten kotiseutualuetta ja koko Lappia tarjotaan houkuttelevana raaka-ainevarantona kansainvälisille markkinoille.
Menneenä talvena jälleen kärjistynyt kiista saamelaiskäräjälain korjaamisesta paljasti kaikessa raadollisuudessaan sen poliittisen koneiston ja paineen, jolla halutaan varmistaa Lapin luonnonvarojen mahdollisimman esteetön hyödyntäminen. Käräjäuudistus tyrehtyi valtakunnanpoliittiseen vääntöön. Tämä tarkoittaa sellaisen politiikan jatkumista, joka tähtää saamelaisen kulttuurisen itsehallinnon murtamiseen.
Se, että käräjien vaaliluetteloon voidaan jatkossakin hyväksyä ei-saamelaisia, voi johtaa sellaisiin muutoksiin saamelaiskäräjäkokoonpanossa, jotka edesauttavat luonnonvarojen suoraviivaista mobilisaatiota maailmamarkkinoille. Ylä-Lapissa kyse on nimenomaisesti uhkasta saamelaisten maahan ja paikkaan kiinnittyville perinteisille elinkeinoille eli juuri poronhoidolle, mutta myös metsästykselle ja kalastukselle.
On jo myös nähtävissä, että niin sanotun ’vihreän siirtymän’ mukainen luonnonvarojen tehokas hyödyntäminen globaalien kysyntäpiikkien mukaisesti on johtanut vanhan siirtomaapolitiikan rakenteiden uusiutumiseen luonnonvaroiltaan rikkailla syrjäseuduilla. Fossiilitalouden resurssialueiden rinnalle on rakentunut uuden ekomodernisaatiotalouden vaatimia yksipuolisia raaka-ainevyöhykkeitä (sacrifice zones). Ne palvelevat ’planetaarisen urbanisaation’ materiaali- ja energiatarpeita.
Suomen Ylä-Lapista on hyvää vauhtia kehittymässä tällainen uuden maailmantalouden resurssivaranto, mikäli saamelaiskäräjien sekä maa- ja paikkasidonnaisten elinkeinojen asema pysyy valtakunnanpoliittisille ja maailmantaloudellisille pyyteille alisteisena.
Poron alue-ekologiaa on syytä avartaa
Valkonen nostaa myös kiintoisasti esiin poron paikan potentiaalisesti keskeisenä maapoliittisena toimijana. Poron paikkauskollisuus ja laidunmuisti nousevat esiin. Häiriöt poron maasuhteessa muuttavat porolaitumen vuotuiskiertoa, jolloin poronhoito vaikeutuu. Valkosen mukaan poron maasuhde ja paikkakiinnittyminen tulee nostaa keskiöön, kun päätetään pohjoisen maapolitiikasta.
Tämä painotus asettuu hyvin osaksi viime vuosina vahvistunutta posthumanistista suuntausta ihmistieteellisessä tutkimuksessa. On kyseenalaistettu ihmisen yksinoikeus subjektin asemaan esimerkiksi luontopolitiikassa. Ihmistieteiden antroposentrinen rajoittuneisuus on nähty erityisenä ongelmana ja myös kärjistyvien ympäristökriisien keskeisenä taustasyynä.
Tämä kritiikki on johtanut (ontologiseen) uudisajatteluun, jossa luonnon toimijuutta ja oikeusasemaa on hahmoteltu aiempaa avarammin. Posthumanistisessa kehystyksessä kestävä paikallinen maapolitiikka ottaa lähtökohdakseen alue-ekologiset muutokset ja tarpeet – eri elinkeinojen luonnonvaraistamisen käytäntöjen yhteensovittamisen rinnalla. Esimerkiksi poron maasuhde avautuu tällöin yhteydessä laidunkierron muutosten luontopoliittisiin kerrannaisvaikutuksiin kasvavien maankäyttöpaineiden kentässä.
Valkosen muotoilema poron maapoliittinen paikannus avaakin mainiosti kuvakulmaa luonnon haavoittuvuuteen arktisen pohjoisen herkissä oloissa. Posthumanistista ajatuskulkua edelleen jatkamalla on myös mahdollista tarkastella pohjoisen alue-ekologiaa monipuolisesti luonnonoloihin syventyen. Tällöin esimerkiksi jäkäläkenttien ylikuluminen ja suurpetojen suojaton asema poronhoitoalueella hahmottuvat aiheina, joita ei voida luontevasti ohittaa, vaan jotka vaativat korjaamista.
Itse asiassa voi hyvin ollakin, että poronhoidon avainkysymysten asialistalla ”jäkälänkasvatusalueet” ja kompensaatiosuojelupaineet tulevat jo lähitulevaisuudessa entistä enemmän korostumaan. Nämä signaalit nousivat hyvin esiin Valkosen puheenvuorossa ja itse ajattelenkin, että paikallisen luontopolitiikan vielä nyt avoimiksi jääneitä kysymyksiä ratkaistaan yhä useammin tällaisessa asetelmassa. Ollaan siis metsätalouden, poronhoidon ja matkailun kolmiota merkittävästi väljemmillä maapallopolitiikan kentillä.
ARI LEHTINEN
Lähteitä
Ala-Mantila, S, T. Hirvilammi, S. Jokela, M. Laine & M. Weckroth (2022). Kaupunkien rooli kestävyysmurroksessa. Terra 134:4, 225–239.
Berglund, E. (2022). Metsätalous ja tietotalous kaupungistuvassa Suomessa. Alue ja Ympäristö 51:2, 135–144.
Brown, K. M., F. Flemsæter & K. Ronningen (2019). More-than-human geographies of property. Geoforum 99, 54–62.
Exner, A., C. Lauk & W. Cittel (2015). Sold futures The global availability of metals and economic growth at the peripheries. Antipode 47:2, 342–359.
Hankonen, I. (2022). Ihmisiä metsässä. Luonto kulttuuriympäristökysymyksenä. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura, Joensuu.
Junka-Aikio, L. (2022). Jäämeren rata, pohjoiset identiteetit ja nykykolonialismi. Teoksessa Kullaa, R., J. Lahti & S. Lakomäki (toim.): Kolonialismi Suomen rajaseuduilla, 33–56. Gaudeamus, Helsinki.
Meriläinen, E. & A. A. Lehtinen (2022). Re-articulating forest politics through ”rights to forest” and ”rights of forest”. Geoforum 133, 89–100.
Sörlin, S. (toim., 2023). Resource Extraction and Arctic Communities. The New Extractivist Paradigm. Cambridge University Press, Cambridge.
Takaisin ylös ↑
Inarin metsäkonfliktia voidaan tarkastella ”maapolitiikkana”
Ylisukupolvinen ympäristökansalaisuus yhteiskunnan selkärankana
Konflikti, kansalaistieto, tutkijuus – RISTEYKSESSÄ