Ympäristökeskustelussa toistuu yksinkertainen vastakkainasettelu optimismin ja pessimismin välillä. Se peittää taakseen maailmantilanteen sisäisen ristiriitaisuuden. Toimintatarmon voi säilyttää sulkematta silmiä huonoilta uutisilta.
”Onko sinulla toivoa, vai vaivutko toivottomuuteen?” ”Oletko optimistinen vai pessimistinen?” Kun ympäristötutkija päätyy haastateltavaksi tai pitää luennon laajalle yleisölle, tämän tapaista kysymystä voi odottaa. Julkisen ympäristökeskustelun käsikirjoituksessa optimistin ja pessimistin roolit on annettu valmiiksi, ja tutkijan on valittava puolensa.
Pessimisti on tuomiopäivän pasuunan puhaltaja, ankeuttaja, joka ei usko tulevaisuuteen. Toivonsa menettäneenä hän ei enää jaksa toimia paremman maailman eteen. Optimisti sen sijaan on sinnikäs ja rohkea ihminen, joka uskoo, että synkeidenkin pilvien läpi paistaa lopulta valo. Vain optimistit voivat pelastaa maailman. Mutta ovatko ihmiset oikeasti näin yksioikoisia?
”Kaikki menee koko ajan paremmin”
Optimismi ei välttämättä luo toimintatarmoa, vaan se voi kääntyä myös sinisilmäiseksi tyytyväisyydeksi ja ongelmien kieltämiseksi. Optimismin ilosanoman julistajien joukosta nimittäin löytyy useita näkyviä julkisia hahmoja, jotka päätyvät hyökkäämään ympäristöliikkeitä ja ympäristötoimia vastaan. Heidän viestinsä on: ”Kaikki menee koko ajan paremmin”.
Tällaiset ”faktaoptimistit” tapaavat esitellä sarjan rinnakkaisia tilastoja, jotka kuvaavat käynnissä olevaa hyvää kehitystä esimerkiksi köyhyyden tai lukutaidottomuuden vähenemisessä. Lukuisten kauniiden käyrien ohella he joko eivät mainitse huonoja uutisia, vähättelevät niitä tai esittävät, että ne painavat maailmantilanteen puntarissa vähemmän.
Hyvät ja huonot uutiset ovat rinnakkaisia kehityskulkuja, osa modernin maailman sisäistä ristiriitaisuutta.
Maailman kulkua ei kuitenkaan voi arvioida vaakakupeilla. Etenevää ilmastonmuutosta ei kompensoida sillä, että lapsikuolleisuus vähenee. Lisääntyvä lukutaito ei hälvennä huolta siitä, että luonnon monimuotoisuus rapautuu. Hyvät ja huonot uutiset ovat rinnakkaisia kehityskulkuja, osa modernin maailman sisäistä ristiriitaisuutta. Monet kehityksen hedelmät on ostettu kalliilla ekologisella hinnalla, ja tästä kytköksestä irti pääseminen on maailmanhistoriallisen vaikea haaste.
On osattava ajatella kahta totuutta
Mistä oikein kumpuaa optimismin ja pessimismin sitkeä vastakkainasettelu? Miksi ne asettuvat poissulkeviksi vastakohdiksi, pimeydeksi ja valkeudeksi? Taustalla on ajattelun perinteittemme painolasti: taipumus ymmärtää historiaa yksilinjaisesti, edistyksenä. Tämä ajattelutapa on paljon vanhempi kuin moderni huoli ympäristöstä, mutta ympäristökriisi kyseenalaistaa sen perustavanlaatuisesti.
Kun historiaa ajateltiin vain inhimillisten moraalisten ja poliittisten arvojen näkökulmasta, oli mahdollista ajatella, että kuljemme vääjäämättä kohti edistystä. Kompastellen, välillä verkkaasti, mutta kuitenkin: oikeudet ja vapaudet laajenevat askel askeleelta. Vaikka tulee taka-askeleita, päämäärä pysyy samana.
Ympäristöongelmat vaativat toisenlaista aikakäsitystä. Ilmastonmuutos on tästä hyvä esimerkki. Mitä enemmän päästövähennyksissä vitkastellaan ja mitä myöhemmin päästökäyrät saadaan kääntymään alas, sitä vaikeammaksi ilmastonmuutoksen hillintä käy.
Ja toisaalta mitä vaikeammaksi tilanne käy, sitä kipeämmin toimintaa tarvitaan, sillä panokset kovenevat.
Samalla kuitenkin päämäärä myös muuttuu. Mitä pidempään päästöt pysyvät korkealla ja kasvihuonekaasuja kertyy ilmakehään, sitä kehnommaksi käyvät parhaatkin mahdolliset lopputulokset. Ja toisaalta mitä vaikeammaksi tilanne käy, sitä kipeämmin toimintaa tarvitaan, sillä panokset kovenevat. Epäonnistumisten hinta kasvaa.
Tappiot ja taka-askeleet eivät ole vain viivästyksiä, vaan ne muovaavat tulevaisuuden mahdollisia maailmoja. Ympäristökriisissä huonot kehityskulut nakertavat maata hyvien alta, mutta kummatkin ovat todellisia. On kyettävä ajattelemaan kumpaakin totuutta yhtaikaa.
Mistä tarmoa toimintaan?
Eivätkö synkeät uutiset kuitenkin lamauta ja vie uskoa toimintaan? Totta kai näin voi käydä, sillä ihmiset ovat hyvin erilaisia. Yksiä pelko lamauttaa, toisia se voi innostaa toimintaan – sen takia ei ole yleispätevää vastausta siihen, millä tavalla ympäristöongelmista tulisi puhua. Jotkut meistä kaipaavat enemmän optimistista henkeä, toiset ovat luonteeltaan pessimistisempiä, valtaosa varmasti sekoitus kumpaakin.
Kautta historian ihmiset ovat kuitenkin kamppailleet vääryyttä vastaan mitä epätoivoisimmissa oloissa. Ja sehän on vain ymmärrettävää. Kun maailma näyttää synkältä, on luontevaa haluta sysätä sitä parempaan suuntaan. Toivottomaltakin tuntuvan kamppailun voi kokea arvokkaaksi. Valoisassa tulevaisuudessa paistattelu taas voi ruokkia itsetyytyväisyyttä: miksi toimia, jos asiat kuitenkin suuttaantuvat?
Kuten sanottua, ihmiset ovat tässä asiassa kovin erilaisia. Mutta ympäristökeskustelusta tuttu vaatimus, että on pidettävä mieli korkealla ja keskityttävä vain hyviin uutisiin, nojaa naiiville psykologiselle yksinkertaistukselle.
Toiminnan mahdollisuuksien tunnistaminen edellyttää tietoa ja ymmärrystä ongelmista, joiden parissa kamppailemme.
Antautumiseen kohtalon edessä kuitenkin ajautuu, jos näkyvissä ei ole mielekkäitä toiminnan mahdollisuuksia. Tässä on asian ydin, ei yksinkertaistavassa optimismin ja pessimismin vastakkainasettelussa. Toiminnan mahdollisuuksien tunnistaminen edellyttää tietoa ja ymmärrystä ongelmista, joiden parissa kamppailemme. Ongelmien vähättely ei siksi auta, vaan se estää meitä tajuamasta, mitä vielä voi tehdä ja mitä juuri nyt pitäisi tehdä.
Mielekkään toiminnan mahdollisuudet näyttävät etäisiltä, jos ajattelemme olevamme yksin ympäristökriisin edessä. Yhtäällä on vaikkapa ilmastonmuutos, toisaalla minä kuluttajana ja äänestäjänä. Suuri ongelma ja piskuinen minä. Tässä on todellinen toivottomuuden alho. Mielekkäimmillään yhteiskunnallinen toiminta on kuitenkin yhteistä, kollektiivista. Synkeidenkin uutisten äärellä voi säilyttää toiminnan tarmon, jos on ihmisiä, joiden kanssa toimia.
VILLE LÄHDE
Artikkelikuva: Maria Ilvesviita
Kirjoittajakuva: Ilkka Saastamoinen
Hyviä ympäristöuutisia -hanke on saanut Tiedetoimittajien liiton apurahan, joka on rahoitettu Kopioston keräämillä tekijänoikeuskorvauksilla.
Ympäristökeskustelussa toistuu yksinkertainen vastakkainasettelu optimismin ja pessimismin välillä. Se peittää taakseen maailmantilanteen sisäisen ristiriitaisuuden. Toimintatarmon voi säilyttää sulkematta silmiä huonoilta uutisilta.
”Onko sinulla toivoa, vai vaivutko toivottomuuteen?” ”Oletko optimistinen vai pessimistinen?” Kun ympäristötutkija päätyy haastateltavaksi tai pitää luennon laajalle yleisölle, tämän tapaista kysymystä voi odottaa. Julkisen ympäristökeskustelun käsikirjoituksessa optimistin ja pessimistin roolit on annettu valmiiksi, ja tutkijan on valittava puolensa.
Pessimisti on tuomiopäivän pasuunan puhaltaja, ankeuttaja, joka ei usko tulevaisuuteen. Toivonsa menettäneenä hän ei enää jaksa toimia paremman maailman eteen. Optimisti sen sijaan on sinnikäs ja rohkea ihminen, joka uskoo, että synkeidenkin pilvien läpi paistaa lopulta valo. Vain optimistit voivat pelastaa maailman. Mutta ovatko ihmiset oikeasti näin yksioikoisia?
”Kaikki menee koko ajan paremmin”
Optimismi ei välttämättä luo toimintatarmoa, vaan se voi kääntyä myös sinisilmäiseksi tyytyväisyydeksi ja ongelmien kieltämiseksi. Optimismin ilosanoman julistajien joukosta nimittäin löytyy useita näkyviä julkisia hahmoja, jotka päätyvät hyökkäämään ympäristöliikkeitä ja ympäristötoimia vastaan. Heidän viestinsä on: ”Kaikki menee koko ajan paremmin”.
Tällaiset ”faktaoptimistit” tapaavat esitellä sarjan rinnakkaisia tilastoja, jotka kuvaavat käynnissä olevaa hyvää kehitystä esimerkiksi köyhyyden tai lukutaidottomuuden vähenemisessä. Lukuisten kauniiden käyrien ohella he joko eivät mainitse huonoja uutisia, vähättelevät niitä tai esittävät, että ne painavat maailmantilanteen puntarissa vähemmän.
Maailman kulkua ei kuitenkaan voi arvioida vaakakupeilla. Etenevää ilmastonmuutosta ei kompensoida sillä, että lapsikuolleisuus vähenee. Lisääntyvä lukutaito ei hälvennä huolta siitä, että luonnon monimuotoisuus rapautuu. Hyvät ja huonot uutiset ovat rinnakkaisia kehityskulkuja, osa modernin maailman sisäistä ristiriitaisuutta. Monet kehityksen hedelmät on ostettu kalliilla ekologisella hinnalla, ja tästä kytköksestä irti pääseminen on maailmanhistoriallisen vaikea haaste.
On osattava ajatella kahta totuutta
Mistä oikein kumpuaa optimismin ja pessimismin sitkeä vastakkainasettelu? Miksi ne asettuvat poissulkeviksi vastakohdiksi, pimeydeksi ja valkeudeksi? Taustalla on ajattelun perinteittemme painolasti: taipumus ymmärtää historiaa yksilinjaisesti, edistyksenä. Tämä ajattelutapa on paljon vanhempi kuin moderni huoli ympäristöstä, mutta ympäristökriisi kyseenalaistaa sen perustavanlaatuisesti.
Kun historiaa ajateltiin vain inhimillisten moraalisten ja poliittisten arvojen näkökulmasta, oli mahdollista ajatella, että kuljemme vääjäämättä kohti edistystä. Kompastellen, välillä verkkaasti, mutta kuitenkin: oikeudet ja vapaudet laajenevat askel askeleelta. Vaikka tulee taka-askeleita, päämäärä pysyy samana.
Ympäristöongelmat vaativat toisenlaista aikakäsitystä. Ilmastonmuutos on tästä hyvä esimerkki. Mitä enemmän päästövähennyksissä vitkastellaan ja mitä myöhemmin päästökäyrät saadaan kääntymään alas, sitä vaikeammaksi ilmastonmuutoksen hillintä käy.
Samalla kuitenkin päämäärä myös muuttuu. Mitä pidempään päästöt pysyvät korkealla ja kasvihuonekaasuja kertyy ilmakehään, sitä kehnommaksi käyvät parhaatkin mahdolliset lopputulokset. Ja toisaalta mitä vaikeammaksi tilanne käy, sitä kipeämmin toimintaa tarvitaan, sillä panokset kovenevat. Epäonnistumisten hinta kasvaa.
Tappiot ja taka-askeleet eivät ole vain viivästyksiä, vaan ne muovaavat tulevaisuuden mahdollisia maailmoja. Ympäristökriisissä huonot kehityskulut nakertavat maata hyvien alta, mutta kummatkin ovat todellisia. On kyettävä ajattelemaan kumpaakin totuutta yhtaikaa.
Mistä tarmoa toimintaan?
Eivätkö synkeät uutiset kuitenkin lamauta ja vie uskoa toimintaan? Totta kai näin voi käydä, sillä ihmiset ovat hyvin erilaisia. Yksiä pelko lamauttaa, toisia se voi innostaa toimintaan – sen takia ei ole yleispätevää vastausta siihen, millä tavalla ympäristöongelmista tulisi puhua. Jotkut meistä kaipaavat enemmän optimistista henkeä, toiset ovat luonteeltaan pessimistisempiä, valtaosa varmasti sekoitus kumpaakin.
Kautta historian ihmiset ovat kuitenkin kamppailleet vääryyttä vastaan mitä epätoivoisimmissa oloissa. Ja sehän on vain ymmärrettävää. Kun maailma näyttää synkältä, on luontevaa haluta sysätä sitä parempaan suuntaan. Toivottomaltakin tuntuvan kamppailun voi kokea arvokkaaksi. Valoisassa tulevaisuudessa paistattelu taas voi ruokkia itsetyytyväisyyttä: miksi toimia, jos asiat kuitenkin suuttaantuvat?
Kuten sanottua, ihmiset ovat tässä asiassa kovin erilaisia. Mutta ympäristökeskustelusta tuttu vaatimus, että on pidettävä mieli korkealla ja keskityttävä vain hyviin uutisiin, nojaa naiiville psykologiselle yksinkertaistukselle.
Antautumiseen kohtalon edessä kuitenkin ajautuu, jos näkyvissä ei ole mielekkäitä toiminnan mahdollisuuksia. Tässä on asian ydin, ei yksinkertaistavassa optimismin ja pessimismin vastakkainasettelussa. Toiminnan mahdollisuuksien tunnistaminen edellyttää tietoa ja ymmärrystä ongelmista, joiden parissa kamppailemme. Ongelmien vähättely ei siksi auta, vaan se estää meitä tajuamasta, mitä vielä voi tehdä ja mitä juuri nyt pitäisi tehdä.
Mielekkään toiminnan mahdollisuudet näyttävät etäisiltä, jos ajattelemme olevamme yksin ympäristökriisin edessä. Yhtäällä on vaikkapa ilmastonmuutos, toisaalla minä kuluttajana ja äänestäjänä. Suuri ongelma ja piskuinen minä. Tässä on todellinen toivottomuuden alho. Mielekkäimmillään yhteiskunnallinen toiminta on kuitenkin yhteistä, kollektiivista. Synkeidenkin uutisten äärellä voi säilyttää toiminnan tarmon, jos on ihmisiä, joiden kanssa toimia.
VILLE LÄHDE
Artikkelikuva: Maria Ilvesviita
Kirjoittajakuva: Ilkka Saastamoinen
Lisälukemista:
Ville Lähde: Optimismi on vaikea laji – Hannah Ritchien teos Not the End of the World puntarissa
BIOS-podcast 12 käsitettä maailmasta. Jakso 9: Kehitys ja edistys
Ville Lähde
Ville Lähde on BIOS-tutkimusyksikön tutkija, tietokirjailija ja intohimoinen puutarhuri.
Toimintatarmoa optimismin ja pessimismin tuolta puolen
Ei uhrautumista, vaan hyvää elämää – Kestävään elämäntapaan kasvamassa
Missä on kaupunkiviljelyn koti?