Jaana Nevalaisen kommentaaripuheenvuoro:
Kun luin tuota Arin artikkelia, niin ajattelin, että Joensuun yleiskaavassa ei ole kyse pelkästään muutaman viime vuoden kehityksestä, johon tässä artikkelissa viitataan, vaan oikeastaan myös identiteettipohdinnasta.
Joensuuhan oli vielä ennen näitä kuntaliitoksia, joiden voisi sanoa räjäyttäneen kaupunkialueen, erittäin kompakti ja pieni. Nyt alue on monella tavalla laajentunut. Kuntaliitokset ainakin osittain johtuivat siitä, että joidenkin kuntien taloudellinen tilanne väestön vähenemisen ja muun muutoksen seurauksena oli sellainen, että kuntaliitosten arvioitiin olevan ainoa tie. Tietysti se tarkoitti tavallaan myös uusien keskusten tuloa entisen yksikeskustaisuuden tilalle ja paikallisidentiteetien muutosta.
Suomalaisen kaupunkisuunnittelun, maankäytön ja kaavoituksen puhe muuttui 90-luvun loppupuolella 90-luvun alun laman seurauksena. Siitä tuli talouspuhetta. Ja taloudesta ja sen vahvistamisesta tuli aiempaa keskeisempi osa kaupunkisuunnittelua. Talouspuhe on oikeastaan vain vahvistunut viime vuosina ja pankkikriisin seurauksena siitä on tullut myös kasvu- ja kulutuspuhetta. Keskustelussa kuluttaminen on talouskasvun, Suomen pärjäämisen ja kaupunkien pärjäämisen välttämätön edellytys. Tämä keskustelu kietoutuu vahvasti siihen, miten kaupunkeja suunnitellaan ja miten kaupunkeja kehitetään. Toisaalta samaan aikaan globaalilla tasolla kasvanut tietoisuus ilmastonmuutoksesta kytkeytyy tähän kasvun ja keskittämisen keskusteluun. Yhteiskuntarakenne ja liikkumisen vähentäminen ei rakennetussa ympäristössä ole ainoastaan hiilineutraaliutta tai hiilitaseen tarkkailua. Kyse on myös lyhyellä aikavälillä ihmisten terveyteen liittyvistä kysymyksistä, kuten pienhiukkasista ja paikallisesta ilmanlaadusta.
Meillä on hyvin vähän mietitty tiiviyden kulttuurisia, sosiaalisia ja jopa poliittisia, päätöksentekoon liittyviä näkökulmia. Tiiviydestä, kompaktista rakenteesta, on tietyllä tavalla tullut myös
talouskysymys. Ongelma on ehkä juuri siinä, että kuten Arikin tuossa totesi, me emme voi oikeastaan tarkastella asioita pelkästään paikallisella tasolla. On kyse globaalista kysymyksestä. Ilmastonmuutoksessa ei ole kyse vain siitä, mitä paikallisesti tehdään, sillä paikalliset teot vaikuttavat laajemmin ja myös globaalisti. Silloin kaupunki pitää nähdä osana kaikkea liikkumisen, tuotteiden ja energian virtoja.
Kaupungit on rakennettu kauppaa ja kulutusta varten ja tietysti kaupankäynti liittyy jo tähän suomenkieliseen sanaan. Lokakuun alkupuolella eräässä ajankohtaisohjelmassa haastateltiin valtiovarainministeriön ylijohtajaa ekonomisti Leena Mörttistä ja häneltä kysyttiin, kuinka hän hallitsee omaa talouttaan. Hän sanoi, että maalla asuvalla on vähän houkutuksia. Se tavallaan tulee siitä Arinkin kirjoituksesta hyvin vahvasti ilmi, että se kulutus keskittyy kaupunkeihin. Kulutuksen ja kuluttamisen paikkojen rakentaminen on tietenkin tullut keskeiseksi kasvun rakentamisen välineeksi. Esimerkiksi kaupan aukiolojen vapauttamisen tarkoituksena on kulutuksen lisääminen ja talouden suunnan kääntäminen. Kulutuspuheeseen ei useinkaan kuulu ilmastonmuutoksen pohdinta. Eli nämä keskustelut menevät tavallaan eri siiloissa.
Toisaalta on nähtävissä, että kulutuksen lisäämiseen tähtäävät toiminnot ovat myös vähentäneet ja keskittäneet palveluita erityisesti harvemmin asutuilla seuduilla ja tämä vaikuttaa esimerkiksi ikääntyneiden asumiseen. Toisaalla kaupunkien kasvaessa tarvitaan lisää kaikkea, päiväkoteja, kouluja, asuntoja eivätkä kaupungistumiseen liittyvien ilmiöiden hyödyt ja haitat jakaudu tasaisesti. Vähän aikaa sitten Nordean pääekonomisti Aki Kangasharju kritisoi asumisen kalleutta. Tämä on ehdottomasti kysymys, johon on kiinnitettävä huomiota ja jonka taustatekijät ja vaikutukset on ymmärrettävä laajasti, myös asumisen yli. Segregaatiotutkimuksesta tiedetään, että helposti unohdetaan se kokonaisuuden dynamiikka, missä asiat tapahtuvat.
Ari viittaa moneen kertaan osallitusmiskäytäntöihin maskina, sillä kriittisyydelle ei tosiasiassa ole sijaa. Arin artikkelissa mainitsema kriittisyys ja kysenalaistaminen leimataan helposti negatiiviseksi, kehitystä jarruttavaksi, vaikka tosiasiassa kyseenalaistaminen on maailmaa muuttava ja asioita eteenpäin vievä voima. Monet keksinnöt olisivat jääneet keksimättä, jos olisi vain tyydytty siihen vallitsevaan asioiden tilaan. Toisaalta kun luin sitä kirjoitusta, niin minulle tuli mieleen, kuinka täällä nousee myös paljon suunnittelun tai talouskasvun myyttejä. Meillä näyttää olevan jonkinlainen sisäsyntyinen tarve esittää asioita luonnonilmiöiden tai luonnonlakien kaltaisina joihin ei voi vaikuttaa. Ja muutenkin meillä ehkä ohjataan enemmän kepillä kuin porkkanalla, myös kaupunki kontekstissa.
Meillä on viimeisen kymmenen vuoden aikana toisteltu kovasti, kuinka suomalaiset ovat vahvasti urbanisoituneet ja haluavat siksi asua komeroissa. Samaan aikaan kuitenkin Keski-Euroopasta on tutkimusta, joka osoittaa pankkikriisin ja taloudellisen epävarmuuden jättäneen ihmisiä sijoilleen. Myös ilmiön taustat on hyvä ymmärtää. Ei ole ollut uskallusta eikä ehkä mahdollisuuksia muuttaa. Samaan aikaan kuitenkin esimerkiksi eteläisen Euroopan talouskriisimaista on tullut viestejä siitä, että ihmiset ovat työttömyyden ja taloudellisen tilanteensa seurauksena siirtyneet maaseudulle halvemman asumisen, halvempien elinkustannusten ja ehkä myös elämäntavan takia. He ovat nähneet, että siellä heillä on mahdollisuus luoda oma työnsä talouskriisin keskellä. Ainakin osassa Eurooppaa pieniltäkin paikkakunnilta löytyy palveluja ja elämää, jolloin paikallisyhteisötasolla voi olla mahdollisuuksia pienempään hiilijalanjälkeen, jos niin halutaan.
Meillä Suomessa vaan
Kun luin tuota Arin artikkelia, niin ajattelin, että Joensuun yleiskaavassa ei ole kyse pelkästään muutaman viime vuoden kehityksestä, johon tässä artikkelissa viitataan, vaan oikeastaan myös identiteettipohdinnasta.
Joensuuhan oli vielä ennen näitä kuntaliitoksia, joiden voisi sanoa räjäyttäneen kaupunkialueen, erittäin kompakti ja pieni. Nyt alue on monella tavalla laajentunut. Kuntaliitokset ainakin osittain johtuivat siitä, että joidenkin kuntien taloudellinen tilanne väestön vähenemisen ja muun seurauksena oli sellainen, että kuntaliitosten arvioitiin olevan se ainoa tie. Tietysti se tarkoitti tavallaan myös uusien keskusten tuloa entisen yksikeskustaisuuden tilalle ja paikallisidentiteetien muutosta.
Suomalaisen kaupunkisuunnittelun, maankäytön ja kaavoituksen puhe muuttui 90-luvun loppupuolella 90-luvun alun laman seurauksena. Siitä tuli talouspuhetta. Ja taloudesta ja sen vahvistamisesta tuli aiempaa keskeisempi osa kaupunkisuunnittelua. Talouspuhe on oikeastaan vain vahvistunut viime vuosina ja pankkikriisin seurauksena siitä on tullut myös kasvu- ja kulutuspuhetta. Keskustelussa kuluttaminen on talouskasvun, Suomen pärjäämisen ja kaupunkien pärjäämisen välttämätön edellytys. Tämä keskustelu kietoutuu vahvasti siihen, miten kaupunkeja suunnitellaan ja miten kaupunkeja kehitetään. Toisaalta samaan aikaan globaalilla tasolla kasvanut tietoisuus ilmastonmuutoksesta kytkeytyy tähän kasvun ja keskittämisen keskusteluun. Yhteiskuntarakenne ja liikkumisen vähentäminen ei rakennetussa ympäristössä ole ainoastaan hiilineutraaliutta tai hiilitaseen tarkkailua. Kyse on myös lyhyellä aikavälillä ihmisten terveyteen liittyvistä kysymyksistä, kuten pienhiukkasista ja paikallisesta ilmanlaadusta.
Meillä on hyvin vähän mietitty tiiviyden kulttuurisia, sosiaalisia ja jopa poliittisia, päätöksentekoon liittyviä näkökulmia. Tiiviydestä, kompaktista rakenteesta, on tietyllä tavalla tullut myös
talouskysymys. Ongelma on ehkä juuri siinä, että kuten Arikin tuossa totesi, me emme voi oikeastaan tarkastella asioita pelkästään paikallisella tasolla. On kyse globaalista kysymyksestä. Ilmastonmuutoksessa ei ole kyse vain siitä, mitä paikallisesti tehdään, sillä paikalliset teot vaikuttavat laajemmin ja myös globaalisti. Silloin kaupunki pitää nähdä osana kaikkea liikkumisen, tuotteiden ja energian virtoja.
Kaupungit on rakennettu kauppaa ja kulutusta varten ja tietysti kaupankäynti liittyy jo tähän suomenkieliseen sanaan. Lokakuun alkupuolella eräässä ajankohtaisohjelmassa haastateltiin valtiovarainministeriön ylijohtajaa ekonomisti Leena Mörttistä ja häneltä kysyttiin, kuinka hän hallitsee omaa talouttaan. Hän sanoi, että maalla asuvalla on vähän houkutuksia. Se tavallaan tulee siitä Arinkin kirjoituksesta hyvin vahvasti ilmi, että se kulutus keskittyy kaupunkeihin. Kulutuksen ja kuluttamisen paikkojen rakentaminen on tietenkin tullut keskeiseksi kasvun rakentamisen välineeksi. Esimerkiksi kaupan aukiolojen vapauttamisen tarkoituksena on kulutuksen lisääminen ja talouden suunnan kääntäminen. Kulutuspuheeseen ei useinkaan kuulu ilmastonmuutoksen pohdinta. Eli nämä keskustelut menevät tavallaan eri siiloissa.
Toisaalta on nähtävissä, että kulutuksen lisäämiseen tähtäävät toiminnot ovat myös vähentäneet ja keskittäneet palveluita erityisesti harvemmin asutuilla seuduilla ja tämä vaikuttaa esimerkiksi ikääntyneiden asumiseen. Toisaalla kaupunkien kasvaessa tarvitaan lisää kaikkea, päiväkoteja, kouluja, asuntoja eivätkä kaupungistumiseen liittyvien ilmiöiden hyödyt ja haitat jakaudu tasaisesti. Vähän aikaa sitten Nordean pääekonomisti Kangassaari kritisoi asumisen kalleutta. Tämä on ehdottomasti kysymys, johon on kiinnitettävä huomiota ja jonka taustatekijät, kuten maapolitiikka, sekä jonka vaikutukset on ymmärrettävä asumista laajemmin. Segregaatiotutkimuksesta tiedetään, että helposti unohdetaan se kokonaisuuden dynamiikka, missä asiat tapahtuvat.
Ari viittaa moneen kertaan osallitusmiskäytäntöihin maskina, sillä kriittisyydelle ei tosiasiassa ole sijaa. Arin artikkelissa mainitsema kriittisyys ja kysenalaistaminen leimataan helposti negatiiviseksi, kehitystä jarruttavaksi, vaikka tosiasiassa kyseenalaistaminen on maailmaa muuttava ja asioita eteenpäin vievä voima. Monet keksinnöt olisivat jääneet keksimättä, jos olisi vain tyydytty siihen vallitsevaan asioiden tilaan. Toisaalta kun luin sitä kirjoitusta, niin minulle tuli mieleen, kuinka täällä nousee myös paljon suunnittelun tai talouskasvun myyttejä. Meillä näyttää olevan jonkinlainen sisäsyntyinen tarve esittää asioita luonnonilmiöiden tai luonnonlakien kaltaisina joihin ei voi vaikuttaa. Ja muutenkin ehkä meillä ohjataan enemmän kepillä kuin porkkanalla. Se näkyy myös ehkä myös tässä kaupunkisuunnittelun kontekstissa.
Meillä on viimeisen kymmenen vuoden aikana toisteltu kovasti, kuinka suomalaiset ovat vahvasti urbanisoituneet ja haluavat asua komeroissa. Samaan aikaan kuitenkin Keski-Euroopasta on tutkimusta, joka osoittaa pankkikriisin ja taloudellisen epävarmuuden jättäneen ihmisiä sijoilleen. Ei ole ollut uskallusta eikä ehkä mahdollisuuksia muuttaa. Samaan aikaan meillä on kuitenkin esimerkiksi tuolla eteläisen Euroopan kriisimaista tullut viestejä siitä, että ihmiset ovat työttömyyden ja taloudellisen tilanteensa seurauksena siirtyneet maaseudulle halvemman asumisen, halvempien elinkustannusten ja ehkä myös elämäntavan takia. He ovat nähneet, että siellä heillä on mahdollisuus luoda oma työnsä talouskriisin keskellä. Ainakin osassa Eurooppaa pieniltäkin paikkakunnilta löytyy palveluja ja myös elämisen mahdollisuuksia , jolloin paikallisyhteisötasolla mahdollisuuksia pienempään hiilijalanjälkeen, jos niin halutaan.Meillä Suomessa ollaan monessa paikassa tästä jo hyvin kaukana.
Takaisin ylös ↑
Pitkäaikainen pyrkimys kasvun keskittämiseen keskuskaupunkeihin ja kaupunkikeskuksiin on johtanut kipuiluun sekä ydinalueilla että niiden ulkopuolella. Tiivistyvissä kasvukeskuksissa on reagoitu tutun kaupunkimiljöön ja lähiluonnon katoamiseen, kehittämistoimista sivuun jääneissä seutukaupungeissa ja liitostaajamissa on taas noussut huoli lähipalveluiden sekä asunto- ja kiinteistömarkkinoiden hiipumisesta.
Kasvun keskittämistä on perusteltu ilmastopoliittisilla syillä. On ajateltu, että tiiviit kaupunkiytimet vähentävät liikkumistarvetta ja keventävät näin hiilijalanjälkeä. Kaupungistumisasteen nousu on kuitenkin käytännössä johtanut kokonaiskulutuksen lisääntymiseen ja tätä kautta ilmaston hiilikuormituksen kohoamiseen. Tässä tilanteessa ilmastomotiivin takaa ovatkin paljastuneet tiivistämispolitiikan julkiset ja yksityiset kiinteistönjalostuksen tarpeet. Kasvupaineisiin vastaaminen ja niiden ohjaaminen – mutta myös kasvun turvaaminen ja houkuttelu – ovat taanneet rakentamisvolyymin korkean tason ja rakennusyhtiöiden kiinnostuksen. Kasvua edistetäänkin kaupungeissa kaikin mahdollisin keinoin. Suomessa varsinkin kaupungistumisen megatrendi nähdään väistämättömänä yhdensuuntaisena tapahtumakulkuna ja sen nimissä tehdään perusteellista aluerakenneremonttia – välittämättä laajenevasta tutkimus- ja gallupkritiikistä. Nykyisin onnistuneen kaavoituspolitiikan määrittääkin sen kyky turvata ja vahvistaa kasvua. Rakentamisen vilkkaus katsotaan takeeksi elinvoimaisuudesta.
Kasvun keskittämisellä tietysti tähdätään koko seudun ja kansantalouden vahvistamiseen: uskotaan, että keskuksiin kohdennetut investoinnit johtavat lopulta parempiin aikoihin kaikkialla. Jos näin ei kuitenkaan käy, niin uusi alueellinen työnjako katsotaan kehityksen hinnaksi, talouskriisistä toipumisen välttämättömäksi pahaksi. Kasvu-uralta syrjässä olevat kaupungit, taajamat ja seudut jätetään suosiolla alikehityksen noidankehään. Aluetalouksia korkeintaan kehitetään biotalouksina tai kaivosseutuina. Kotitalon arvoa kirkonkyläkeskuksissa mitataan enää ehkä vain tunnearvon asteikolla. Tyhjän päälle jäämisen sinetöivät pankit vetäytyessään korjausinvestointilainoista vakuuksien hapertuessa.
Keskittyvän kasvun takaajiksi ovat myös ilmoittautuneet CO2-raportteja tilaajille tuottavat konsulttiyhtiöt. Raportointien myötä kaupungit ovat voineet hehkuttaa saavutuksiaan tilastoilla, jotka osoittavat harppauksia hiilineutralisaatiossa. Näiden raportointien ongelmana on se, että niissä on toistaiseksi jätetty huomiotta useita merkittäviä kaupunkien hiilitaseeseen vaikuttavia tekijöitä, muun muassa sellaiset epäsuorat päästöt, jotka syntyvät paikallisen kulutuksen takaavissa globaaleissa tuotanto- ja toimitusketjuissa. On arvioitu, että jopa kaksi kolmannesta paikallisen kulutuksen hiilipäästöistä kohdentuu muualle, usein isolta osin ulkomaille. Tällainen ilmastoraportointi toimii ensisijassa kasvutalouden oikeuttajana ja maskina. Toistaiseksi ei missään maailmankolkassa ole kyetty irtikytkentään, eli ympäristörasitusten todelliseen hillintään talouskasvun oloissa. Esimerkit ovat järjestäen paljastuneet tilastointivirheiksi.
Kaupunkien kaavoituspolitiikassa hyödynnetään usein maskinomaisesti myös lainedellyttämiä osallistumis- ja vuorovaikutusjärjestelyjä. Vuorovaikutteinen suunnittelu ohjaa aktiivisia kaupunkilaisia osallistumiseen, jolla ei kuitenkaan käytännössä ole juurikaan merkitystä kaupunkikehittämisen linjoista ja yksityiskohdista päätettäessä. Osallistumistoimet vain luovat mielikuvan demokraattisesta suunnittelusta. Päätösvalta on samanaikaisesti ohjautunut muun muassa uuden strategisen suunnittelun ja kaavoitusta edeltävien maankäyttö- ja aiesopimusten osapuolille. On myös löytynyt esimerkkejä kaupunkien avaintoimijoiden ohituskaistoista maankäytön suunnittelussa.
Olen Joensuuhun kohdistuneessa tutkimuksessani katsonut maskien tuottamisen ja hyödyntämisen osaksi taktista kaavoitusta, joka johdonmukaisesti (kaavatavoitteiden, -luonnosten ja -ehdotusten virrassa) vie eteenpäin edustuksellisen ja suoran osallistumisen ulkopuolella asetettuja ratkaisuja. Vastaavankaltaisiin taktisiin liikkeisiin olen lukenut maskien käytön lisäksi kaavoittajan hyödyntämät harhautukset, mitätöinnit ja hiljaisuudet.
Taktisen kaavoituksen etukäteen lukittu asetelma säilyi lähes rikkoontumatta valitsemassani tutkimuskohteessa (Joensuun keskustan osayleiskaavassa 2012) – siitä huolimatta, että kaavaprosessin avoimissa tilaisuuksissa sekä lausunto- ja muistutusvaiheissa yksipuolisen ja määrällisen kasvun keskittämisen vaihtoehdoksi tarjottiin useita perusteltuja aloitteita, joissa kaupungin ja kaavoituksen laadullinen kehittäminen nousi etusijalle. Muun muassa monikeskisen kaupunkirakenteen ylläpitoa, liikennetilan ja -palvelujen tasapuolista kehittämistä, ylikulutuksen hillinnän keinoja sekä kaupunkiarkkitehtuurin ja lähiluonnon turvaamista ideoitiin ja konkretisoitiin. Lisäksi nykyisen lukitun kaavoituksen tilalle tarjottiin erimielisyydet avoimesti ja rakentavasti vastaanottavaa ja niitä näin hyödyntävää kehittämisajattelua, kaupungin rikastamista tällä tavoin. Kansainvälisessä kaupunkisuunnittelukeskustelussa tämäntapaiset uudistusideat yhdistyvät usein agonistisen demokratiateorian soveltamiseen.
ARI LEHTINEN
Tämän tiivistelmän taustalla on kesällä 2018 Fenniassa julkaistu artikkelini Degrowth in City Planning sekä Kunnallisalan kehittämissäätiön 2017 julkaisema tutkimusryhmäraporttimme Mitä on laadullinen kaupunkisuunnittelu?
Ari Lehtinen
Lehtinen toimii maantieteen professorina Itä-Suomen yliopistossa. Lehtisen maantiede on kohdentunut ennen muuta ympäristökysymyksiin, yhteisölliseen vaikuttamiseen sekä toimintatutkimukseen.
Lue kommentaarit:
Teppo Eskelinen
YTT, dosentti Teppo Eskelinen toimii yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella. Eskelisen keskeisiin tutkimusaloihin kuuluu talouden yhteiskuntatieteellinen tutkimus, sisältäen kriittisen talouskeskustelun ja talouden ja demokratian suhteen.
Kaupunkisuunnittelusta demokratian syventämiseen
Ari Lehtisen artikkeli degrowthista kaupunkisuunnittelussa on sekä osallistuva tapaustutkimus että vastakarvainen luenta vallitsevan urbanisaatiotrendin väistämättömyydestä ja ekologisesta toivottavuudesta. Varsinainen tapaustutkimus on sinänsä kiinnostava, mutta katson silti artikkelin varsinaisen kontribuution liittyvän pikemmin sen avaamiin laajempiin kysymyksiin. Ensimmäinen näistä on kysymys degrowthin jalkauttamisesta. Toinen liittyy erilaisiin demokratiakäsityksiin ja demokratian syventämiseen.
Degrowth-liike (suomeksi joskus ”kohtuusliike”) on nykyajan keskeistä yhteiskuntakritiikkiä. Sen perusajatus on suoraviivainen: mikäli elämän edellytyksistä pitkällä tähtäyksellä halutaan huolehtia, kasvuriippuvaisesta taloudesta on siirryttävä materiaalivirtojen supistamiseen.
Huomio on sivuuttamattoman tärkeä, mutta samalla varsin abstrakti. Kokonaiskulutuksen vähentämisen tarve ei vielä kerro oikeastaan mitään siitä, millainen supistuvan kulutuksen yhteiskunta olisi elämänmuotona. Joissakin elämänpiireissä asia on varsin suoraviivainen, toisissa taas hyvinkin mutkikas: kaupunkirakenne saattaa hyvin olla esimerkki jälkimmäisestä.
Lehtinen pitää virheellisenä kaupunkisuunnittelua hallitsevaa käsitystä, jonka mukaan tiiviimpi kaupunki on myös ekologisempi. Tiivistämisen ekologisuutta perustellaan sillä, että tiiviimmässä kaupungissa liikkumisen tarve on pienempi ja todennäköisesti myös asuminen on kompaktimpaa. Lehtisen mukaan ajatus kuitenkin perustuu kapeaan tulkintaan kaupungistumisesta, kun kaupunkilaisen elämänmuodon kasvu tuppaa lisäämään kulutusta yleisesti.
Siinä Lehtinen on oikeassa, että tiivistyminen on tänä päivänä nimenomaan talouskasvun malli. Tavallisesti suhdanneherkkä rakennusteollisuus oli useiden hitaan talouskasvun vuosien ajan Suomen talouden keskeisiä kasvusektoreita. Toisin sanoen: ihmiset eivät ole sen rikkaampia kuin ennen, mutta se että he muuttavat kaupunkikeskuksiin, lisää talouden kierroksia.
En ota tässä kantaa tekniseen kysymykseen kaupungistumisen ja ilmastoystävällisyyden välisen suhteen ”oikeasta” operationalisoinnista – asiaan sisältyy väistämättä jonkin verran mielivaltaisuutta ja myös annos politiikkaa. Kiinnostavampaa on tämä: kysymys degrowth-kaupungin muodosta tuntuu osoittavan demokratian puutteita.
Erityisesti suurten yhteiskunnallisten murrosten aikana demokraattisessa prosessissa olisi kyettävä puntaroimaan vastakkain kokonaisia tulevaisuuden elämänmuotoja. Politiikassa, kuulemisissa ja osallistamisessa keskitytään kuitenkin teknisiin yksittäiskysymyksiin, kun olisi kysyttävä, miten varmistetaan, että demokraattinen osallisuus todella vaikuttaa. Se on paljon vaikeampi, tärkeämpi ja periaatteellisempi kysymys.
Erilaisia kuulemisia esimerkiksi suhteessa kaavoitukseen järjestetään hyvinkin paljon. Osa niistä on hyvinkin aidosti ja vilpittömästi osallistavia, eikä ainoastaan harhautuksia. Asialistat ovat kuitenkin rajattuja ja pilkottuja niin, että suuriin malleihin on todella vaikea päästä käsiksi. Osallisten on helppo päätyä tunteeseen, ettei missään ja koskaan ole tilaa nostaa heidän keskeisiksi hahmottamiaan asioita.
Samalla poliittisimmat kysymykset hautautuvat joko passiivissa operoivaan virkamiespolitikointiin (”on oletettu”, ”on ajateltu”) tai koko politiikan esittämiseen reaktiivisena. Artikkelissa mainitun megatrendin käsitteen käyttötavat ovat esimerkki jälkimmäisestä: kaupungistumisen ”megatrendeistä” puhutaan väistämättä tapahtuvana ilmiönä – vaikka se toki samalla sanotaan vaativan merkittäviä ja hyvinkin aktiivisia panostuksia.
Nykydemokratian paradokseihin kuuluu, että samalla kun kuntalaisia periaatteessa osallistetaan entistä enemmän, suunnittelutyö selittää itsensä pelkkänä reaktiivisena megatrendiin sopeutumisena.
Lehtisen vastakkain asettamat mallit ovat hajautetumpi ja keskitetympi, tai toisin ilmaisten urbaanimpi ja vähemmän urbaani malli. Mahdollisia elämänmuotoja toki voi nyanssoida monin muinkin tavoin, ja voi olla artikkelin hajauttamisen eetoksen kanssa samaa tai eri mieltä. Olennainen kontribuutio kuitenkin on, että riippumatta siitä, minkälaisena tulevaisuuden kaupungin näkee, sen hahmotteluun on oltava tiloja, jotka ovat demokraattisesti vaikuttavia pelkän ”kuulemisen” sijaan.
Takaisin ylös ↑
Live-tiededebatin puheenvuorot
Jaana Nevalainen
Jaana Nevalainen on neuvotteleva virkamies ympäristöministeriössä. Nevalaisen asiantuntemukseen kuuluu muun muassa asuinalueiden ja kaupunkikeskustojen kehittäminen sekä segregaation ehkäiseminen.
Jaana Nevalaisen kommentaaripuheenvuoro:
Kun luin tuota Arin artikkelia, niin ajattelin, että Joensuun yleiskaavassa ei ole kyse pelkästään muutaman viime vuoden kehityksestä, johon tässä artikkelissa viitataan, vaan oikeastaan myös identiteettipohdinnasta.
Joensuuhan oli vielä ennen näitä kuntaliitoksia, joiden voisi sanoa räjäyttäneen kaupunkialueen, erittäin kompakti ja pieni. Nyt alue on monella tavalla laajentunut. Kuntaliitokset ainakin osittain johtuivat siitä, että joidenkin kuntien taloudellinen tilanne väestön vähenemisen ja muun muutoksen seurauksena oli sellainen, että kuntaliitosten arvioitiin olevan ainoa tie. Tietysti se tarkoitti tavallaan myös uusien keskusten tuloa entisen yksikeskustaisuuden tilalle ja paikallisidentiteetien muutosta.
Suomalaisen kaupunkisuunnittelun, maankäytön ja kaavoituksen puhe muuttui 90-luvun loppupuolella 90-luvun alun laman seurauksena. Siitä tuli talouspuhetta. Ja taloudesta ja sen vahvistamisesta tuli aiempaa keskeisempi osa kaupunkisuunnittelua. Talouspuhe on oikeastaan vain vahvistunut viime vuosina ja pankkikriisin seurauksena siitä on tullut myös kasvu- ja kulutuspuhetta. Keskustelussa kuluttaminen on talouskasvun, Suomen pärjäämisen ja kaupunkien pärjäämisen välttämätön edellytys. Tämä keskustelu kietoutuu vahvasti siihen, miten kaupunkeja suunnitellaan ja miten kaupunkeja kehitetään. Toisaalta samaan aikaan globaalilla tasolla kasvanut tietoisuus ilmastonmuutoksesta kytkeytyy tähän kasvun ja keskittämisen keskusteluun. Yhteiskuntarakenne ja liikkumisen vähentäminen ei rakennetussa ympäristössä ole ainoastaan hiilineutraaliutta tai hiilitaseen tarkkailua. Kyse on myös lyhyellä aikavälillä ihmisten terveyteen liittyvistä kysymyksistä, kuten pienhiukkasista ja paikallisesta ilmanlaadusta.
Meillä on hyvin vähän mietitty tiiviyden kulttuurisia, sosiaalisia ja jopa poliittisia, päätöksentekoon liittyviä näkökulmia. Tiiviydestä, kompaktista rakenteesta, on tietyllä tavalla tullut myös
talouskysymys. Ongelma on ehkä juuri siinä, että kuten Arikin tuossa totesi, me emme voi oikeastaan tarkastella asioita pelkästään paikallisella tasolla. On kyse globaalista kysymyksestä. Ilmastonmuutoksessa ei ole kyse vain siitä, mitä paikallisesti tehdään, sillä paikalliset teot vaikuttavat laajemmin ja myös globaalisti. Silloin kaupunki pitää nähdä osana kaikkea liikkumisen, tuotteiden ja energian virtoja.
Kaupungit on rakennettu kauppaa ja kulutusta varten ja tietysti kaupankäynti liittyy jo tähän suomenkieliseen sanaan. Lokakuun alkupuolella eräässä ajankohtaisohjelmassa haastateltiin valtiovarainministeriön ylijohtajaa ekonomisti Leena Mörttistä ja häneltä kysyttiin, kuinka hän hallitsee omaa talouttaan. Hän sanoi, että maalla asuvalla on vähän houkutuksia. Se tavallaan tulee siitä Arinkin kirjoituksesta hyvin vahvasti ilmi, että se kulutus keskittyy kaupunkeihin. Kulutuksen ja kuluttamisen paikkojen rakentaminen on tietenkin tullut keskeiseksi kasvun rakentamisen välineeksi. Esimerkiksi kaupan aukiolojen vapauttamisen tarkoituksena on kulutuksen lisääminen ja talouden suunnan kääntäminen. Kulutuspuheeseen ei useinkaan kuulu ilmastonmuutoksen pohdinta. Eli nämä keskustelut menevät tavallaan eri siiloissa.
Toisaalta on nähtävissä, että kulutuksen lisäämiseen tähtäävät toiminnot ovat myös vähentäneet ja keskittäneet palveluita erityisesti harvemmin asutuilla seuduilla ja tämä vaikuttaa esimerkiksi ikääntyneiden asumiseen. Toisaalla kaupunkien kasvaessa tarvitaan lisää kaikkea, päiväkoteja, kouluja, asuntoja eivätkä kaupungistumiseen liittyvien ilmiöiden hyödyt ja haitat jakaudu tasaisesti. Vähän aikaa sitten Nordean pääekonomisti Aki Kangasharju kritisoi asumisen kalleutta. Tämä on ehdottomasti kysymys, johon on kiinnitettävä huomiota ja jonka taustatekijät ja vaikutukset on ymmärrettävä laajasti, myös asumisen yli. Segregaatiotutkimuksesta tiedetään, että helposti unohdetaan se kokonaisuuden dynamiikka, missä asiat tapahtuvat.
Ari viittaa moneen kertaan osallitusmiskäytäntöihin maskina, sillä kriittisyydelle ei tosiasiassa ole sijaa. Arin artikkelissa mainitsema kriittisyys ja kysenalaistaminen leimataan helposti negatiiviseksi, kehitystä jarruttavaksi, vaikka tosiasiassa kyseenalaistaminen on maailmaa muuttava ja asioita eteenpäin vievä voima. Monet keksinnöt olisivat jääneet keksimättä, jos olisi vain tyydytty siihen vallitsevaan asioiden tilaan. Toisaalta kun luin sitä kirjoitusta, niin minulle tuli mieleen, kuinka täällä nousee myös paljon suunnittelun tai talouskasvun myyttejä. Meillä näyttää olevan jonkinlainen sisäsyntyinen tarve esittää asioita luonnonilmiöiden tai luonnonlakien kaltaisina joihin ei voi vaikuttaa. Ja muutenkin meillä ehkä ohjataan enemmän kepillä kuin porkkanalla, myös kaupunki kontekstissa.
Meillä on viimeisen kymmenen vuoden aikana toisteltu kovasti, kuinka suomalaiset ovat vahvasti urbanisoituneet ja haluavat siksi asua komeroissa. Samaan aikaan kuitenkin Keski-Euroopasta on tutkimusta, joka osoittaa pankkikriisin ja taloudellisen epävarmuuden jättäneen ihmisiä sijoilleen. Myös ilmiön taustat on hyvä ymmärtää. Ei ole ollut uskallusta eikä ehkä mahdollisuuksia muuttaa. Samaan aikaan kuitenkin esimerkiksi eteläisen Euroopan talouskriisimaista on tullut viestejä siitä, että ihmiset ovat työttömyyden ja taloudellisen tilanteensa seurauksena siirtyneet maaseudulle halvemman asumisen, halvempien elinkustannusten ja ehkä myös elämäntavan takia. He ovat nähneet, että siellä heillä on mahdollisuus luoda oma työnsä talouskriisin keskellä. Ainakin osassa Eurooppaa pieniltäkin paikkakunnilta löytyy palveluja ja elämää, jolloin paikallisyhteisötasolla voi olla mahdollisuuksia pienempään hiilijalanjälkeen, jos niin halutaan.
Meillä Suomessa vaan
Kun luin tuota Arin artikkelia, niin ajattelin, että Joensuun yleiskaavassa ei ole kyse pelkästään muutaman viime vuoden kehityksestä, johon tässä artikkelissa viitataan, vaan oikeastaan myös identiteettipohdinnasta.
Joensuuhan oli vielä ennen näitä kuntaliitoksia, joiden voisi sanoa räjäyttäneen kaupunkialueen, erittäin kompakti ja pieni. Nyt alue on monella tavalla laajentunut. Kuntaliitokset ainakin osittain johtuivat siitä, että joidenkin kuntien taloudellinen tilanne väestön vähenemisen ja muun seurauksena oli sellainen, että kuntaliitosten arvioitiin olevan se ainoa tie. Tietysti se tarkoitti tavallaan myös uusien keskusten tuloa entisen yksikeskustaisuuden tilalle ja paikallisidentiteetien muutosta.
Suomalaisen kaupunkisuunnittelun, maankäytön ja kaavoituksen puhe muuttui 90-luvun loppupuolella 90-luvun alun laman seurauksena. Siitä tuli talouspuhetta. Ja taloudesta ja sen vahvistamisesta tuli aiempaa keskeisempi osa kaupunkisuunnittelua. Talouspuhe on oikeastaan vain vahvistunut viime vuosina ja pankkikriisin seurauksena siitä on tullut myös kasvu- ja kulutuspuhetta. Keskustelussa kuluttaminen on talouskasvun, Suomen pärjäämisen ja kaupunkien pärjäämisen välttämätön edellytys. Tämä keskustelu kietoutuu vahvasti siihen, miten kaupunkeja suunnitellaan ja miten kaupunkeja kehitetään. Toisaalta samaan aikaan globaalilla tasolla kasvanut tietoisuus ilmastonmuutoksesta kytkeytyy tähän kasvun ja keskittämisen keskusteluun. Yhteiskuntarakenne ja liikkumisen vähentäminen ei rakennetussa ympäristössä ole ainoastaan hiilineutraaliutta tai hiilitaseen tarkkailua. Kyse on myös lyhyellä aikavälillä ihmisten terveyteen liittyvistä kysymyksistä, kuten pienhiukkasista ja paikallisesta ilmanlaadusta.
Meillä on hyvin vähän mietitty tiiviyden kulttuurisia, sosiaalisia ja jopa poliittisia, päätöksentekoon liittyviä näkökulmia. Tiiviydestä, kompaktista rakenteesta, on tietyllä tavalla tullut myös
talouskysymys. Ongelma on ehkä juuri siinä, että kuten Arikin tuossa totesi, me emme voi oikeastaan tarkastella asioita pelkästään paikallisella tasolla. On kyse globaalista kysymyksestä. Ilmastonmuutoksessa ei ole kyse vain siitä, mitä paikallisesti tehdään, sillä paikalliset teot vaikuttavat laajemmin ja myös globaalisti. Silloin kaupunki pitää nähdä osana kaikkea liikkumisen, tuotteiden ja energian virtoja.
Kaupungit on rakennettu kauppaa ja kulutusta varten ja tietysti kaupankäynti liittyy jo tähän suomenkieliseen sanaan. Lokakuun alkupuolella eräässä ajankohtaisohjelmassa haastateltiin valtiovarainministeriön ylijohtajaa ekonomisti Leena Mörttistä ja häneltä kysyttiin, kuinka hän hallitsee omaa talouttaan. Hän sanoi, että maalla asuvalla on vähän houkutuksia. Se tavallaan tulee siitä Arinkin kirjoituksesta hyvin vahvasti ilmi, että se kulutus keskittyy kaupunkeihin. Kulutuksen ja kuluttamisen paikkojen rakentaminen on tietenkin tullut keskeiseksi kasvun rakentamisen välineeksi. Esimerkiksi kaupan aukiolojen vapauttamisen tarkoituksena on kulutuksen lisääminen ja talouden suunnan kääntäminen. Kulutuspuheeseen ei useinkaan kuulu ilmastonmuutoksen pohdinta. Eli nämä keskustelut menevät tavallaan eri siiloissa.
Toisaalta on nähtävissä, että kulutuksen lisäämiseen tähtäävät toiminnot ovat myös vähentäneet ja keskittäneet palveluita erityisesti harvemmin asutuilla seuduilla ja tämä vaikuttaa esimerkiksi ikääntyneiden asumiseen. Toisaalla kaupunkien kasvaessa tarvitaan lisää kaikkea, päiväkoteja, kouluja, asuntoja eivätkä kaupungistumiseen liittyvien ilmiöiden hyödyt ja haitat jakaudu tasaisesti. Vähän aikaa sitten Nordean pääekonomisti Kangassaari kritisoi asumisen kalleutta. Tämä on ehdottomasti kysymys, johon on kiinnitettävä huomiota ja jonka taustatekijät, kuten maapolitiikka, sekä jonka vaikutukset on ymmärrettävä asumista laajemmin. Segregaatiotutkimuksesta tiedetään, että helposti unohdetaan se kokonaisuuden dynamiikka, missä asiat tapahtuvat.
Ari viittaa moneen kertaan osallitusmiskäytäntöihin maskina, sillä kriittisyydelle ei tosiasiassa ole sijaa. Arin artikkelissa mainitsema kriittisyys ja kysenalaistaminen leimataan helposti negatiiviseksi, kehitystä jarruttavaksi, vaikka tosiasiassa kyseenalaistaminen on maailmaa muuttava ja asioita eteenpäin vievä voima. Monet keksinnöt olisivat jääneet keksimättä, jos olisi vain tyydytty siihen vallitsevaan asioiden tilaan. Toisaalta kun luin sitä kirjoitusta, niin minulle tuli mieleen, kuinka täällä nousee myös paljon suunnittelun tai talouskasvun myyttejä. Meillä näyttää olevan jonkinlainen sisäsyntyinen tarve esittää asioita luonnonilmiöiden tai luonnonlakien kaltaisina joihin ei voi vaikuttaa. Ja muutenkin ehkä meillä ohjataan enemmän kepillä kuin porkkanalla. Se näkyy myös ehkä myös tässä kaupunkisuunnittelun kontekstissa.
Meillä on viimeisen kymmenen vuoden aikana toisteltu kovasti, kuinka suomalaiset ovat vahvasti urbanisoituneet ja haluavat asua komeroissa. Samaan aikaan kuitenkin Keski-Euroopasta on tutkimusta, joka osoittaa pankkikriisin ja taloudellisen epävarmuuden jättäneen ihmisiä sijoilleen. Ei ole ollut uskallusta eikä ehkä mahdollisuuksia muuttaa. Samaan aikaan meillä on kuitenkin esimerkiksi tuolla eteläisen Euroopan kriisimaista tullut viestejä siitä, että ihmiset ovat työttömyyden ja taloudellisen tilanteensa seurauksena siirtyneet maaseudulle halvemman asumisen, halvempien elinkustannusten ja ehkä myös elämäntavan takia. He ovat nähneet, että siellä heillä on mahdollisuus luoda oma työnsä talouskriisin keskellä. Ainakin osassa Eurooppaa pieniltäkin paikkakunnilta löytyy palveluja ja myös elämisen mahdollisuuksia , jolloin paikallisyhteisötasolla mahdollisuuksia pienempään hiilijalanjälkeen, jos niin halutaan.Meillä Suomessa ollaan monessa paikassa tästä jo hyvin kaukana.
Takaisin ylös ↑
Kuvassa vasemmalta Tuomo Alhojärvi, Jaana Nevalainen ja Ari Lehtinen
Tuomo Alhojärvi
Tuomo Alhojärvi työskentelee kulttuurimaantieteen tohtorikoulutettavana Oulun yliopiston maantieteen tutkimusyksikössä. Hänen väitöskirjatutkimuksensa käsittelee postkapitalistisia talouden tiloja feministisen talousmaantieteen ja kriittisen yhteiskunta- ja tilateorian näkökulmista.
Tuomo Alhojärven kommentaaripuheenvuoro:
Kommentoin Arin tulevaa Versus juttua, mutta myös tätä Fennia-artikkelia. Tämä oli mainio katsaus Joensuun politiikkaan, Kohtuus-liikkeen kaavoitukseen ja niihin liittyvään ongelmastoon. Luin tätä vähän toisesta näkökulmasta, itsekin jonkin sortin kansalaistoimijana ja ehkä tällaisista niin sanotuista vaihtoehtoisista talouksista kiinnostuneena tutkijana. Mikä Kohtuus-liikkeen suhde on tai millaisia talouskäsityksiä tässä heijastellaan? Miten kasvutaloutta voitaisiin ja tulisi purkaa? Toisin sanoen, miten tulisi mielestäni jatkaa tätä hyvin tärkeää työtä, mistä tässä keskustellaan.
Tämä on sinänsä hauskaa, kun ilmastonmuutoksesta puhutaan – tai siis ei yhtään hauskaa, ihan hirveetä – oma sellainen todellinen sykähdys mikä tapahtui ilmastonmuutokseen heräämisessä oli kun luin Pasi Toiviaisen Ilmastonmuutos Nyt -kirjan. Se julkaistiin minä vuonna?
Pasi Toiviainen: 2007
Tuomo Alhojärvi: Nyt ollaan vuodessa 2018 ja siinä vaiheessa, kun sen luin, niin tuli semmoinen tuntu, että – anteeksi kielenkäyttöni – nyt on helvetin kiire. Ja se tuntu ei ole ainakaan vähentynyt tässä vuosien varrella. Mutta mitä tähän ajalliseen kontekstiin tulee, niin ehkä semmoinen mielestäni mielenkiintoinen teema, mikä ekana heräsi tuota lukiessa oli, että tämä Arin juttu kertoo tutkimuksesta, joka pitkälti on vähän yli viisi vuotta vanha.
Ari Lehtinen: Niin se kaavoitusprosessi, joo, se sai kaupunginvaltuuston hyväksynnän vuonna 2012. Korkeimman oikeuden päätökset kaavavalituksiin tulivat sitten 2015.
Tuomo Alhojärvi:
Tuli mieleen se, että millä tavalla tämä ikään kuin ajallinen konteksti on muuttunut jo tässä ajassa. Oletan että kaavoittajan, kaavoittajien välillä, kaupungin sisällä virkahenkilöstössä on aika paljon erimielisyyttä näihin liittyen, ja se kielenkäyttö, tämä maskikielenkäyttö, on ehkä siitä vähän vaarallinen, että se saattaa piilottaa niitä sisäisiä erimielisyyksiä, joista voi sitten kummuta liittolaisuuksia tälle vähähiilisemmälle kaavoitukselle, tai siitä kiinnostuneelle kansalaistoiminnalle.
Ehkä se mun ensimmäinen kysymys voisi olla, että miten tämä konteksti on sinun mielestä Joensuussa muuttunut tai onko muuttunut? Onko tällainen heterogeenisyys kaavoittajien välillä kaupungin sisällä lisääntynyt vai onko tämä kasvutaloushegemonia vahvistunut?
Minua kiinnostaa se, että miten organisoitaisiin mahdollisimman laajamittaista ja mahdollisimman radikaalia kansalaistoimintaa ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi tai tuhojen minimoimiseksi ja koetin lukea tätä siitä näkökulmasta. Sitten tutkimuksen puolella kiinnostaa, – mitä esimerkiksi maantieteen tyyppinen tutkimusala voisi tehdä tässä tilanteessa. Millaista tutkimustoimintaa tarvittaisiin jonkinlaisella jälkifossiilisella intressillä ja miten Kohtuus-liikkeen sisällä opittiin tästä kamppailusta. Miten tätä tutkimusta käsiteltiin Kohtuus-liikkeessä ja mitä ikään kuin tästä maskien politiikasta opittiin tai tulisi ehkä oppia ikään kuin tehokkaan, paremman kansalaistoiminnan edistämiseksi? Ja tuota, ehkä tämä liittyy laajemmin siihen, miten yliopistoissa tutkimuksen piirissä tulisi ja voitaisiin toimia yhdessä kansalaisliikkeiden parissa paremmin.
Mutta sitten mitä tähän tutkimukselliseen perspektiiviin tulee, niin mua kyllä kiinnostaa kasvupolitiikan hegemonian purku. Erityisesti haluaisin miettiä niitä olosuhteita, joissa ylipäätään tulee järkeväksi jotenkin ajatella kaavoituksen merkitystä nimenomaan kulutuksen lisäämisenä, joka mielestäni vaikuttaa hyvin kapealta näkemykseltä siitä, mistä kaupunkielämässä tai ylipäätänsä elämässä on kysymys. Elikkä miten voitaisiin purkaa tällaista hegemoniaa, sitä tietynlaista kasvukeskeisyyttä.
Ehkä minä siinä suhteessa olen vähän kriittinen tätä koko kasvuproblematiikkaa tai termistöä kohtaan. Jonkin verran olen seurannut Degrowth-liikkeessä käytävää keskustelua kasvusta ja sitten toisaalta sitä kriittistä Agrowth-keskustelua, jossa väitetään, että ehkä se Degrowth ei nyt ole paras mahdollinen termi, koska monien asioiden tulee kasvaa laadultaan toisin tavoin. Mutta ehkä kiinnostaa Ari sinun reflektio tästäkin, että millaista kasvua me tarvitsisimme ja millä tavalla sitä reflektoidaan. Jos ajatellaan kouluja tai kirjastoja tai sitten toisella tavalla kasvavaa liiketoimintaa ei lisää materiaa, energiankulutusta, niin onko se mahdollista onko se toivottavaa, miten siihen tulisi suhtautua?
Kasvutalous saattaa monin tavoin olla hegemoninen, mutta se ei suinkaan ole ainoa talous, se ei ole ainoa talousjärjestelmä, mikä tälläkään hetkellä vallitsee. Voidaan nimittää sitä kasvutaloudeksi taikkapa kapitalismiksi tai joksikin fossiilikapitalismiksi, sanat saattavat vaihdella, mutta se ei kuitenkaan ole ainoa talous. Tämä tiedetään myös relationaalisesta maantieteestä, monenlaisista talousmaantieteen lähestymistavoista, eli on päällekkäisiä limittäisiä talouksia. On moninaisia, toisiinsa suhteessa olevia talouksia, joilla ei suinkaan ole intressinä kasvaa tässä fossiilitalouden kasvattamismerkityksessä, tai edes rahatalouden kasvattamismerkityksessä.
Joitakin vuosia sitten haastattelin pieniä matkailuyrittäjiä Pohjois-Karjalassa, ja heiltä kun kyseli tätä elämäntapaan ja siihen yritysmuotoon liittyvää ongelmakenttää ja toisaalta unelmia, tavoitteita, niin ei ihmisillä ollut mikään kasvu mielessä, vaan se, että on mielekästä tulla toimeen elinkeinolla ja toteuttaa siihen liittyvää elämäntapaa. Tuntuu, että tämä on ylipäätänsä hyvin väheksytty näkökulma, että jotenkin lähdetään taloutta lähestymään jo sillä oletuksella helposti, että nyt ikään kuin tutkimuskohteetkin haluaisivat kasvattaa talouttaan, vaikka siitä ei välttämättä ole suinkaan kysymys.
Mutta jos me ajatellaan kotitalouksia tai yhteisvaurauden ylläpitoa, niin ei tällaista kasvuintressiä ole löydettävissä suinkaan. Ehkä tämän pohjalta kiinnostaisi vain ajatella yhdessä niitä mahdollisuuksia, joita ikään kuin vaihtoehtoisen talouden aloitteet ja tällainen toisenlaisten talouksien ajattelu tarjoaa. Elikkä esimerkiksi miten kaupungissa, kuten Joensuussa voitaisiin hallita tiloja, omistuksia, pääomia, tuotantoa, kulutusta toisin, poistaen vähän kerrallaan sitä kasvupakkoa? Ja tuota, miten konkreettisesti voidaan työskennellä esimerkiksi erilaisten yritysmuotojen muuttamiseksi ehkä demokratisoimiseksi, mutta myös toimimiseksi niin, että sitä kasvupakkoa ei ole. Ja tämä menee aika kauas kaavoituksesta nyt, mutta se liittyy myös siihen, mitä tiloja kaavoitetaan, kenelle, mille intresseille kaavoitetaan.
Ehkä viimeiseksi vaan haluaisin sanoa, että tämä liittyy myös kaikkiin sellaisiin talousaloitteisiin kuin solidaarisuustalous, kiertotalous jos se otetaan vakavasti, ei-kaupallinen jakamistalous, yhteisvauraus, hoivatalous, vertaistalous, erilaiset munisipalistiset yhteiskunnalliset aloitteet talouden haltuunotoksi. Tässä on mielestäni paljon potentiaalia ja tietysti rahajärjestelmäkin pitäisi muuttaa siinä sivussa, tulisi esimerkiksi ottaa käyttöön paikallisrahat ja aikapankit ja muuta sellaista pientä.
Takaisin ylös ↑
Kuvassa vasemmalta Tuomo Alhojärvi, Jaana Nevalainen, Ari Lehtinen ja Pasi Toiviainen
Pasi Toiviainen
Toiviainen on tiedetoimittaja, tietokirjailija ja arkkitehti.
Pasi Toiviaisen kommentaaripuheenvuoro:
Luin myös näitä Arin artikkeleita, mutta jotenkin minusta tuntuu siltä, että ehkä minun on nyt tässä tilaisuudessa hyvä tarttua näihin jo tässä tilaisuudessa ääneen lausuttuihin asioihin.
Ensimmäiseksi nostaisin nyt sen asian, kun Ari mainitsi, että tämä tällainen vuorovaikutteinen osallistava suunnittelu toimiin ikään kuin tällaisena maskina. Että todellisuudessa kaavoittajat tekevät mitä lystäävät ja vieläpä yhteistyössä raha- tai talousmaailman kanssa. Valitettavasti omien kokemusteni perusteella voisin vähän niin kuin vahvistaa, että näinhän se on.
Olen itse oikeastaan koulutukseltani kaavoittaja, yhteiskuntasuunnitteluun erikoistunut arkkitehti. Olen kuullut paljon tällaisia tapauksia, joissa kollegat naureskelevat tälle, että hoidetaan vaan se kumileimasin alta pois ja tehdään mitä oli alun perin sovittu. Karu todellisuus, mutta en tiedä, nämä voivat olla yksittäisiä tapahtumia, joita olen sattumalta kuullut vain parilta mädältä omenalta.
Sitten tietenkin kaiken keskiössä on pohdinta siitä, että onko tällainen tiivistäminen, keskittäminen ja tehorakentaminen nyt ekologista ja jos minä oikein ymmärrän, niin sinä [Ari] vähän niin kuin vedät siltä mattoa alta, että ei se nyt ole. Mutta tähän haluaisin vähän debatoida siinä mielessä, että vaikka jaan kaiken huolesi tästä ja olen lähtökohtaisesti samaa mieltä, niin näkemykseni on, että meitä on niin paljon erilaisia ihmisiä, että oikeastaan kaikki mahdolliset yhdyskuntarakenteet voivat toimia joko ekologisesti tai epäekologisesti.
Voit asua tiiviissä kaupungissa ja liikkua vaan portaita ylös ja alas siinä tornitalossa ja käydä paikallisessa luomukaupassa ja jos et reissaa, eikä sinulla ole kodin elektroniikkaa ollenkaan, niin voit elää hyvinkin tällaista ekologista elämää. Tai sitten toisaalta voit asua jossain korvessa Pentti Linkolan naapurissa ja reissata joka toinen viikko jonnekin Kanarian saarille tai ajaa muskeliveneellä järvenselkää. Että siis tavallaan se ei ole niinkään se yhdyskuntarakenne, mikä on välttämättä se määrittävä, vaan se elämäntapa, mitä siellä vietetään. Tavallaan kaikki on joka paikassa mahdollista ja sen takia lähtisin koko kriisiä ratkaisemaan jo lähtökohtaisesti vähän eri suunnasta kuin esimerkiksi jollain rakennusmääräyksillä tai normeilla tai niin edelleen.
Sitten heität tämän argumentin, että ilmastomotiivi paljastuukin maskiksi ja kirjoitat siinä artikkeliluonnoksessa, että ”ilmastomotiivin takaa ovatkin paljastuneet kiinteistönjalostuksen tarpeet”, että se on tosissaan vähän tämmöinen salajuonen omainen maski, mikä on rakennettu. Mutta näkisin tämän vähän taas eri tavalla, ja lähtisin purkamaan sitä sitä kautta, että kun yhdyskuntien ekologisuutta on alettu tutkia, niin se on tietysti hirveän vaikeaa tehdä mittauksia, että mikä nyt tuottaa minkäkin verran päästöjä ja miten se vaikuttaa. Liikenne ja sen päästöt ovat olleet hirveän helppo kohde ja sitä on alettu tutkimaan ensimmäiseksi. Ja sitten, kun siitä on saatu tuloksia niin siihen on oikeasti tartuttu, että ”hei, meillä on tiivis kaupunki ja liikutaan vähemmän, se on ekologista”. Mutta se on vain osakuva siitä. Niin kuin Jaana totesi niin nykyäänkin vielä jää paljon asioita ulkopuolelle tästä ekologisesta tarkastelusta, kulttuurisia, sosiaalisia, esteettisiä, psykologisia asioita. Että se on monimutkainen juttu. Mutta että tavallaan jos sitä lähestyy tätä kautta, niin se ehkä näyttää vähän eriltä se maski, että se ei ehkä olekaan ihan niin pahuuden läpitunkema.
Jollain tällaisella globaalilla, poliittisella tasolla päädyttiin siihen lopputulemaan, että talouden kasvu on kestävän kehityksen edellytys. Tällöin talous, kestävä kehitys ja ekologisuus jotenkin naitettiin yhteen ja siitä tuli talousvetoista. Ja silloin tämä ekologisuus alistui sille taloudelle. Pitää olla kasvava, jotta saadaan rahaa, jotta voidaan hoitaa ympäristöä. Ja tuota, se on sieltä asti sitten määrännyt.
Sitten Tuomo nosti esiin sen huomion, että tällainen Arin käynnistämä maskipuhe peittää erimielisyyksiä, jopa virkamiesten ja kaavoittajien kesken. Tämä on nimenomaan se, mikä minullakin nousi esiin siinä artikkelia lukiessa, että siitä tulee vähän sellainen salajuonen omainen tunnelma. Niin kuin meillä ”on pahat liittoutuneet kierosti hyvää vastaan” ja se jopa näkyy siinä, miten siinä käytetään passiivimuotoa vahvasti, että tavallaan niitä tekijöitä ei olla yksilöity. Ei siinä alkuperäisessä Fennia-artikkelissa niinkään, mutta tässä tiivistelmässä. Tällaisia ajatuksia nyt tähän hätään.
Takaisin ylös ↑
Olipa erityisen hyviä kommentteja! Tuo Jaanan ja Pasin huomio, että kaupunkipolitiikan muutoksella on pitkät juuret, eikä tässä ole nyt vain reagoitu Pariisin ilmastokokouksen 2015 velvoitteisiin, pitää paikkansa. Haluan kuitenkin vielä sen verran puolustaa omaa näkemystäni, että tutkimustemme mukaan vuoden 2015 jälkeen tämä tämmöinen viherpesupolitiikka on muuttunut hyvin systemaattiseksi ja johdonmukaiseksi. Muutoksen taustasyyt ovat kauempana historiassa mutta tämä viimeisin käänne on noussut silmiinpistäväksi – eikä pelkästään Joensuussa vaan monella muullakin paikkakunnalla.
Mutta sitten näihin keskeisiin Tuomon ja Pasin huomioihin siitä, että ehkä liioittelen maskin käyttöä kaupunkisuunnittelussa. Käsittääkseni maskien tuottaminen ei niinkään ole suoraviivaisen tietoista, vaan se nousee esiin suunnittelun arkisten haasteiden keskeltä. Se saa hahmonsa kun – esimerkiksi – kaavoituspäällikkö valmistautuu kaavatilaisuuteen, miettii puheensa painopisteitä ja sitä, kuinka tästä nyt selvitään sillä tavalla sopivasti luovimalla, ettei tule mitään isompia kinasteluja.
Kyse on strategisesta läpiviennin, hommien hoitamisen, petaamisesta – taktiikan luomisesta, että ”näin se menee”. Tämäntapaisesti maskirakenteet usein syntyvät. Keskitytään siihen, että ”meidän pitää nyt hoitaa tämä juttu – että rakennuslaki sanoo, miten nämä pitää vetää näin läpi tässä”.
Tuomon kysymykseen kaupungin sisäisestä heterogeenisyydestä: Kohtuus-liikkeessä tekemäni toimintatutkimuksen myötä pintaan nousi Joensuun kaavoitusyksikön voimakas torjunta vaihtoehtoisille linjauksille. Suora osallistuminen tuntui aina pysähtyvän kuin seinään. Ongelmaksi jäsentyi pitkäaikaisen sitoutuneisuuden mukanaan tuoma erityisosaaminen: kun kaavoituspäällikkö on ollut yli 20 vuotta näiden asioiden kimpussa, niin sillä osaamisella on helppo kuitata toisinajattelijat epärealisteiksi. Usein valtuutetutkin saavat tällöin kyytiä, jos epäilevät kaavaluonnoksen tai -ehdotuksen valintoja.
Mutta kyllä Kohtuus -liike siinä teki virheitä, kun emme saaneet Joensuun kaupunkisuunnittelun sisäistä moniäänisyyttä riittävästi esille. Tiesimmehän toki, että kaupungilla oltiin edetty kiinnostavien ilmastotori- ja -kumppanuushankkeiden parissa. Mutta ymmärsimme myös, että tällaiset ilmastokampanjat hyödynnettiin surutta kasvukehittämisen maskeina. Niillä siis peiteltiin yleiskaavan yksipuolista kiinnitystä liikenteen ja rakentamisen volyymin – ja samalla hiilipäästöjen – kasvattamiseen. Kaupungin ilmastohankkeen lisäksi myös Kohtuus -liikettä hyödynnettiin maskinomaisesti. Olimme osa kaavoituksen osallistumisjärjestelyjä, joilla prosessin lainmukaisuus toteutui. Väittäisinkin siis edelleen, että maskit ovat keskeinen kaupunkisuunnittelun työkalu, vaikka tutkimustuloksena sen voi nähdä arveluttavanakin pelkistyksenä.
Entä sitten tuo kasvun politiikka ja sen kritiikki? Degrowth -keskustelussa yksi keskeinen fokus on yhdyskunnittaisessa energian ja materian läpivirtaamissa. Sen kasvaessa myös hiilipäästöt vääjäämättä nousevat. Talouskasvun irtikytkennästä lisääntyvistä ympäristövaikutuksista ei ole toistaiseksi uskottavia esimerkkejä meiltä tai maailmalta. Kaikki tällaiset nostot ovat osoittautuneet laskuvirheiksi. Se on ”pumpulin päällä” se ajatus, että kasvupolitiikka olisi käännettävissä ympäristöystävälliseksi. Silti tämä toive tai unelma elää ja voi hyvin monien kaupunkikehittäjien tausta-ajatuksissa.
Mutta mitä olisi hyvä talous? Joensuun seudulla on edelleen paljon traditionaalista taloutta. Enon kirkonkylässä, joka on Joensuun suhteellisen tuore liitosalue, eletään aika paljon vielä perinteisessä jakamistaloudessa. Hyvä kalasaalis jaetaan naapureiden kanssa ja hyville mustikka-apajille löytäneet tuovat tutuille tuliaisia. Itse näkisin näissä traditioissa uuden talouden siemeniä. Mutta kun enolaiset vanhenevat, ja palvelut häviävät Joensuuhun 35 kilometrin päähän päin, niin he joutuvat miettimään, että miten – ja kuinka kauan – omalla autolla kulkeminen sujuu. Kun pitäisi kuitenkin autolla mennä, koska joukkoliikenne on ajettu niin huonoon jamaan.
Sitten vielä nykyisenlaisen kaupungistumisen kritiikkiini kohdistuneista huomioista:
Jos nyt olen huolissani siitä, että kaupungistumisasteen kasvu nostaa kulutusta ja hiilijalanjälkeä, niin huoleni pohjaa osoitettuihin kaupunki- ja tiivistämispolitiikan seurauksiin. Tiivis kaupunkikeskusta-asuminen voi olla ekologista. Mutta monet tutkimukset kertovat, että keskimäärin kulutus kasvaa urbanisoituvassa miljöössä. Ja kasvavan kulutuksen hiilijalanjälki on pääsääntöisesti suurempi kuin kaupunkitiivistämisen tuoman liikkumistarpeen vähenemisestä kertynyt hiilipäästöjen lasku. Se yksinkertaisesti tarkoittaa sitä, että jos asun Enon kirkonkylän liepeillä, niin minulla on se (uusiutuvalla energialla lämpiävä) omakotitalo, sitten minulla on se oma kasvimaa, ja on naapurit ja harrastukset, on lähimetsä, hiihtoladut ja pururata.
Mutta kun asun kaupunkikeskustassa, niin asumiseen käyttämäni tila tavallaan moninkertaistuu. Kotoani on lyhyt matka kauppakeskuksiin, elokuvateatteriin, uimahalliin ja vaikkapa baarikierroksille. Elämäntapani tarvitsemaa kaupunkitilaa ylläpidetään ja lämmitetään minua (ja tietysti monia muita) varten. Samalla myös kulutusvirikkeet uusiutuvat ja lisääntyvät koko ajan. Hiihtolenkki vaihtuu kuin huomaamatta shoppailukierrokseksi. Puhun omasta kokemuksestani: muutto Joensuun ydinkeskustaan lisäsi selvästi kulutusintensiteettiäni, vaikka olin koko ajan tietoinen näistä riskeistä. Väittäisinkin siis edelleen, tutkimusteni ja kokemusteni siivittämänä, että kaupungistumisasteen noustessa myös kulutustaso nousee. Mutta on kiinnostavaa, jos tästä kytkennästä päästään joskus irti, löydetään se viisasten kivi.
Takaisin ylös ↑
Maskeista minulle tuli hirveän vahvasti mieleen oma väitöskirjani tematiikka. En kyllä puhunut maskeista vaan siitä miten tietyn ryhmän puhetavat alkavat luonnollistua ja niistä tulee heille totta. Tavallaan se maailma ulkopuolelta häviää ja meillä on tietysti Suomessakin vielä, sanoisin että sitäkin kautta tavallaan tietyt elementit ovat selvästi lisääntyneet. Meillä on Suomessa tänä päivänä kuitenkin ihan jos ajatellaan tällaista mediassa käytävää keskustelua niin vielä enemmän jakaantuneita. Että rikkaiden ja köyhien, se on tapahtunut kaikkialla Euroopassa, että ollaan sekä mentaalisesti että välimatkoissa kauempana toisistaan ja ne ovat tavallaan sisällä myös tällaisissa keskusteluissa.
Olin nyt syksyllä Malmössa Degrowth-seminaarissa ja siellä melkein kaikki kysymykset, jotka liittyivät kaupunkeihin, niin ne olivat näistä nopeasti kasvavista kaupungeista. Aiemmin päivällä sanoit sen kommentin että jotkut sanovat, että “meidän kunta on kärsinyt tästä degrowthista vaikka kuinka pitkään”, niin se pitää sinänsä paikkaansa, että Suomessa on todella paljon niitä taantuvia kuntia. Ja tämä on sellainen mikä itseäni kiinnostaa, että näetkö että Degrowth-liikkeellä olisi jotain siihen kunnan suunnitteluun tai kaavoitukseen annettavaa? Että se ikään kuin se kumulatiivinen taantuminen mitä siellä tapahtuu niin se ei aiheuttaisi niin negatiivisia vaikutuksia. Minkä tyyppistä organisoitumisen muotoa tutkijat tai aktivistit voisi tukea? Tämä on mielestäni sellainen kiinnostava kysymys, jotka olen itse jäänyt miettimään.
Kasvupolitiikan ulkopuolisilla alueilla on vähän välineitä kurottautua elinvoimaiseen kehitykseen. Taantuvat alueet eivät ole oikeastaan kehittäjien kartalla ollenkaan, elleivät sitten luonnonvarareserveinä. Pienten kirkonkylien ja syrjäseutujen ihmiset ovat kasvun takojien silmissä usein täysin huomaamattomia. He asuvat ”places that don’t matter”. Kiteytys on artikkelista (1), joka täsmentää siirtymiä kehityksen reunalle jääneiden ihmisten äänestyskäyttäytymisessä ja vaalituloksissa, muun muassa populistisen kannatuksen nousua Yhdysvalloissa, Iso-Britanniassa, Saksassa, Ranskassa ja myös Suomessa.
Kohtuus-liike on ryhmä, joka on erityisen huolissaan kartalta pudonneista. Liike vaatii siksi myös Joensuulta alueellisen vastuun kantamista ja kritisoi kaupungin valitsemaa oman kasvun turvaamisen strategiaa. Laadullisen kaavoituksen konseptimme, joka pyrkii olemassa olevan aluerakenteen ylläpitämiseen ja kehittämiseen sekä elinympäristön ja lähiluonnon arvojen suojeluun, voisikin olla tuki ja apu niille kunnille, jotka kamppailevat kartan reunamilla ja ulkopuolella.
Pohjois-Karjalassa ei tietystikään ole mielekästä puhua degrowth -politiikasta suorina käännöksinä – sen sijaan on mahdollista ja syytä keskittyä laadulliseen kehittämiseen. Maakunnassahan on ollut ”degrowth päällä viimeiset 50 vuotta ja ei me siitä tehdä politiikkaa”, kuten eräs kuntaedustaja kerran kommentoi maakuntaseminaarissamme. Kohtuus -tutkimuksen ja -työn avulla hallitsematon degrowth olisikin mahdollista kääntää hallituksi kehittämiseksi.
(1) Andrés Rodríguez-Pose 2018. The revenge of the places that don’t matter (and what to do about it). Cambridge Journal of Regions, Economy and Society 2018, 11, 189–209 doi:10.1093/cjres/rsx024
Takaisin ylös ↑
Talouskasvun konsensus estää kestävyyssiirtymän
Pyöräilyä voi edistää myös autokaupungissa
Miltä oman kodin purkaminen tuntuu?