Miten maailman nälkä voitetaan?

Ruoantuotantoa ja nälkää koskevalla keskustelulla on tapana ajautua vastakkainasetteluksi kahden näkökulman välillä. Yhtäältä korostetaan tuotannon kasvattamisen välttämättömyyttä, toisaalta ruoan oikeudenmukaisempaa jakautumista.

Ensimmäinen näkökanta, joka on myös maailman ruokapoliittinen valtavirta, näkee toisen maailmansodan jälkeisen ”vihreän vallankumouksen” ja nykymuotoisen ruoan maailmankaupan kiistämättömänä menestystarinana – nälän määrä on vähentynyt maailmassa historiallisen paljon. Väestö kuitenkin kasvaa, kaupungistuu ja vaurastuu, joten ruokaa täytyy tuottaa enemmän ja tehokkaammin. Ongelmat johtuvat tehottomasta tuotannosta ja kehityksen puutteesta.

Toinen näkökanta korostaa, että maailmassa tuotetaan jo nyt tarpeeksi ruokaa kaikille, mutta se jakautuu epätasaisesti. Runsauden oloissa maailmassa on siis satoja miljoonia kroonisesti nälkäisiä ja miljardeja huonosti ravittuja. Ongelma on vallan ja talouden eriarvoisuudessa, köyhyydessä ja epätasa-arvoisuudessa.

Tilannetta on mutkistanut se, että vuodesta 2017 lähtien YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO on varoittanut raporteissaan nälkäisten määrän lähteneen nousuun pitkän laskun kauden jälkeen. Pääsyitä ovat lisääntyneet konfliktit ja ilmastonmuutos. Tämä uhkaa YK:n kestävän kehityksen päämäärien (SDG) toteutumista.

Eriarvoista jakautumista korostava näkökulma kyseenalaistuu helposti aikana, jolloin kohdataan tuotantovaikeuksia. Vaikka ruokaa olisikin tarpeeksi kaikille nyt, entä kiihtyvän ilmastonmuutoksen, vesikriisien, kalakantojen romahduksen ja viljelysmaan hupenemisen myötä? Lisäksi väestönkasvun problematiikkaa harvemmin käsitellään näissä näkemyksissä.

Tämä vahvistaa vallitsevaa tuotantokeskeistä näkökulmaa: on tuotettava lisää ruokaa, ettei hyvä kehitys kääntyisi taantumiseksi. YK:n esittämä vaatimus tuotannon lisäämisestä 50 prosentilla vuosisadan puoliväliin mennessä toistuu keskustelussa. Toisaalta FAO:n raporttien synkkä viesti herättää kysymyksen ruoantuotannon aiheuttamista ympäristöongelmista ja sen kyvystä sopeutua ympäristömuutoksiin.

Syntyy mahdottomalta ja epätoivoiselta vaikuttava kysymyksenasettelu: ”Miten tuotettaisiin yhä enemmän ruokaa yhä suuremmalle väelle samalla vähentäen luonnonvarojen kulutusta ja ympäristöongelmia?”

Maailman ruokajärjestelmä on tienhaarassa, mutta tuollainen kysymyksenasettelu on omiaan luomaan pelkkää fatalismia. Kumpikaan näkökulma – tuotannon tai jakautumisen korostaminen – ei kuitenkaan tavoita asian ydintä. On kysyttävä uudenlaisia kysymyksiä, jotta mielekkäämmät vastaukset olisivat mahdollisia.

Katsausartikkelissani ”Mitä maailman nälän voittaminen vaatii?” (Alue ja ympäristö, 1/2019) tuon yhteen ja esittelen useita toisiaan täydentäviä kriittisen keskustelun virtauksia. Ruoka- ja nälkäkysymysten parissa työskenteleville ne ovat tuttuja, mutta julkisessa keskustelussa ja ruokapolitiikassa ne ovat jääneet tuotantokeskeisen näkökulman varjoon. Kriittiset juonteet tahtovat myös jäädä toisistaan erillisiksi, joten niiden tutustuttaminen toisiinsa on sekin arvokasta.

Onko nykyinen ruokajärjestelmä onnistunut tehtävässään?

Tuotantokeskeistä näkemystä pönkitetään muistuttamalla, että nykyinen järjestelmä on onnistunut menestyksekkäästi vähentämään nälkää. Väite on kuitenkin ongelmallinen.

YK:n tilastoissa, joihin julkisessa keskustelussa useimmin viitataan, nälkää mitataan ensisijaisesti tarkastelemalla ruoan energiasisältöä (kaloreita). Nälkäraja on kuitenkin asetettu erittäin alhaiseksi, mikä tarkoittaa sitä, että ”nälästä nousseet” ihmiset ovat inhimillisesti katsoen edelleen erittäin nälkäisiä. Ongelma on samanlainen kuin globaalien köyhyystilastojen kohdalla: köyhyysraja on niin alhainen, ettei sen yli nouseminen kerro köyhyyden loppumisesta kunnolla.

Lukuisat tutkijat ovat kritisoineet virallisia nälkätilastoja. Ensinnäkin FAO on saanut kritiikkiä tilastojen kaunistelusta siirtämällä alkuperäistä vertailukohtaa useaan otteeseen. Näin esimerkiksi vuosien 2008–2009 ruokakriisin vaikutukset häivytettiin tilastoista. Toiseksi nälkärajan alhaisuutta kritisoineet ovat esittäneet, että inhimillisemmin tarkastellen todellinen ”kalorinälkäisten” määrä olisi nykyistä yli 800 miljoonaa huomattavasti korkeampi, jopa 1,5 miljardia. Mikäli pelkkien kalorien lisäksi tarkastellaan ruoan ravinteikkuutta, nälkäisten määrä kasvaa 2–3 miljardiin.

Eikö nälkäisten määrä kuitenkin ole laskenut, vaikka nälkärajaa nostettaisiin? Intuitiiviselta vaikuttava ajatus ei pidä paikkansa, sillä ihmisiä on ”nippuuntunut” nälkärajan tuntumaan – aivan samanlainen ongelma on köyhyysrajojen kohdalla. Kun tilastoja tulkitaan uudelleen korkeammalla nälkärajalla, nälkäisten määrän kehitys ei näytäkään viime vuosikymmeninä laskevalta vaan tasaiselta. Menestystarina kyseenalaistuu.

On silti kiistämätöntä, että toisen maailmansodan jälkeen nälkäisten määrää väheni maailmassa reippaasti – ympäristö- ja luonnonvaraongelmistaan huolimatta modernilla maataloudella on myös ollut hyvät puolensa. Kehitys ei kuitenkaan ole ollut suoraviivaista ja lineaarista, etenkin, kun katse käännetään varhaisempiin kolonialismin ja imperialismin kausiin. Ja kriittisten tutkijoiden mukaan viime vuosikymmeninä järjestelmä on sakannut pahan kerran.

Nälästä ruokaturvaan

Ruokaturvan (food security) käsite lanseerattiin aikanaan nimenomaan haastamaan tuotantokeskeistä näkökulmaa. Sittemmin keskusteluun on tullut mukaan lukuisia käsitteitä, kuten ruokaoikeudenmukaisuus (food justice), ruokademokratia (food democracy) ja ruokasuvereniteetti (food sovereignty). Osittain niiden käyttötavat ovat limittäisiä, mutta niiden välillä käydään myös määrittelykamppailua. Esimerkiksi monet ruokasuvereniteetin puolestapuhujat pitävät ruokaturvaa ongelmallisena käsitteenä. Tämä olisi kuitenkin oman artikkelinsa aihe, sillä termillä ”ruokaturva” on niin paljon merkityksiä, ettei voi puhua yhdestä ruokaturvan käsitteestä.

Tunnetuimmassa ja mielestäni tärkeimmässä muotoilussa ruokaturvan käsite purkaa ongelmallista näkemystä nälästä biologis-lääketieteellisenä ongelmana. Nälkä ei johdu vain ruoan puutteesta, eikä sitä voida ratkaista pelkällä tuotannolla. Nälkä ja ruokaturvattomuus kuvaavat osittain samaa asiaa, mutta ruokaturvattomuus kuvastaa myös niitä sosiaalisia, taloudellisia ja poliittisia olosuhteita, joiden myötä nälkä syntyy ja juurtuu.

Ruokaturva rakentuu neljän pilarin varaan. Onko oikeanlaista ruokaa saatavilla (availability) oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa? Onko ihmisillä mahdollisuus hankkia ruokaa, pääsy (access), sen äärelle, vai rajoitetaanko sitä taloudellisesti, sosiaalisesti tai poliittisesti? Voivatko ihmiset käyttää (utilization) ruokaa turvallisesti, eli onko heillä esimerkiksi käyttöenergiaa, puhdasta vettä ja turvalliset mahdolliset säilyttää ruokaa? Ja ovatko nämä kaikki olosuhteet vakaita (stability), vai vaihtelevatko ne esimerkiksi vuodenajasta toiseen tai onko tilanne koko ajan vaarassa lipua huonommaksi – mikä on juuri nälkä- ja köyhyysrajojen tuntumaan ”nippuuntuneiden” ihmisten ongelma?

Ruokaturvan käsite auttaa ymmärtämään nälän ja ruokaturvattomuuden tiiviitä yhteyksiä köyhyyteen, syrjäytymiseen, vallan puutteeseen ja turvattomuuteen. Sillä nälkää voi olla myös yltäkylläisyyden oloissa. Yhdysvalloissa miljoonia ihmisiä kärsii puutteellisesta ruokaturvasta. Myös Suomessa on ruokaturvattomuutta, mutta parempien turvaverkkojen ansiosta suoranaista nälkää kärsitään Yhdysvaltoihin verrattuna paljon vähemmän.

Käsite auttaa myös ymmärtämään maailman pientuottajien ristiriitaista tilannetta. He tuottavat valtaosan maailman ruoasta: prosenttiarviot vaihtelevat roimasti, mutta itse asiasta ei ole epäilystä. Tuotetun ruoan määrä on kuitenkin eri asia kuin taloudellinen kannattavuus. Pientuottajien asema on hyvin heikko, ja he ovat laajasti köyhiä, ruokaturvattomia ja nälkäisiä.

Leipäpolitiikka ei riitä

Nälkä ei kumpua useimmiten ruoan puutteesta vaan köyhyydestä ja eriarvoisuudesta. Siksi tuotannon lisääminen ei automaattisesti vähennä nälkää. Se voi myös lisätä nälkäisten määrää, mikäli paikallinen tuotanto ja elannon hankkimisen mahdollisuudet rapautuvat samalla.

Jos nälkää tarkastellaan vain kalorilaskelmien perusteella, voidaan nälkälukuja painaa alas ”leipäpolitiikalla” eli toimittamalla edullisia energiapitoisia elintarvikkeita, jotka ovat kuitenkin ravitsemuksellisesti huonolaatuisia. Tällaista kehitystä löytyy monien näennäisten menestystarinoiden taustalta: väestö on tullut yhä riippuvaisemmaksi edullisesta tuontiruoasta samalla, kun monipuolisempi paikallinen tuotanto on tuhoutunut. Kaloriperusteiset nälkätilastot kuitenkin kaunistuvat.

Etenkin nopeasti kaupungistuvissa kehittyvissä maissa on käynnissä ravitsemusmuutos (nutrition transition) kohti energiapitoisempaa teollisen yhteiskunnan ruokavaliota. Vaikka akuutti nälkä vähentyy, monet muut ravitsemusongelma lisääntyvät.

Onkin tuskastuttavaa, kun monet aihetta käsittelevät esitelmät ja lehtikirjoitukset alkavat huomauttamalla, että ”maailmassa on enemmän ylipainoisia kuin nälkäisiä”. Se esitetään ikään kuin kahden maailman, vaurauden ja köyhyyden, ristiriitana. Sen avulla jopa todistellaan, että tilanne paranee koko ajan. Mutta nälän tuplataakka, ylipaino ja ravitsemusongelmat, on yhä enemmän maailman köyhien ongelma – se kertoo nälkäongelman moniulotteisuudesta. Samassa perheessä voi olla ylipainoa ja lasten kitukasvuisuutta.

Kestävä ja pysyvä nälän voittaminen vaatii köyhyyden torjuntaa, koulutusta, terveydenhuoltoa, naisten oikeuksien parantamista, tasa-arvoa ja vakaata elämää. Sivumennen sanoen, nämä ovat ainoita tehokkaita tapoja lopettaa väestönkasvu siellä, missä se vielä jatkuu voimakkaana.

YK:n vaatimus, että tarvitsemme 50 prosenttia lisää ruokaa vuosisadan puoliväliin mennessä, on tästä syystä ongelmallinen. Se ei nimittäin kuvaa ruoan todellista tarvetta vaan ennakoi ruoan ostovoimaisen kysynnän kasvua. Toisin sanoen se ei vastaa kysymykseen ”miten maailman nälkä voitetaan?” vaan kysymykseen ”kuinka paljon ruoan kysyntä lisääntyisi nykyisen kaltaisen ruokajärjestelmän jatkuessa?” Vaikka tuotannon lisääminen siis onnistuisi, nälkä ei loppuisi maailmasta, jos ruokajärjestelmän peruspiirteet pysyvät ennallaan.

Uusjakokaan ei riitä

Jos tuotannon lisääminen ei yksin ratkaise ongelmia, hoituisivatko ne oikeudenmukaisemmalla jaolla? Ruokaahan on tarpeeksi, mutta se on väärässä paikassa. Vaikka joillain alueilla on tuotanto-ongelmia, ylijäämää on myös mantereittain tarkastellen. Ruokaa myös viedään maista, joissa on laajasti nälkää – Intia on tästä klassinen esimerkki.

Uusjaon vaatimus ei kuitenkaan osu asian ytimeen, vaan unohtaa sekin ruokaturvan opetukset. Ruokaa pitää toki saada sinne, missä sitä tarvitaan. Samalla kuitenkin sen tuottajat, jalostajat, kuljettajat, valmistajat ja myyjä tarvitsevat elantoa, jotta syntyisi mahdollisuuksia hankkia ruokaa. Mikäli alueella on laajaa köyhyyttä ja turvattomuutta, ei asiaa auta pidemmällä tähtäimellä yhtään, että sinne rahdataan ruokaa muualta. Hätäapu on eri asia, mutta suurin osa maailman nälästä ei johdu akuuteista kriiseistä. Tarvitaan siis toimivia paikallisia ruokajärjestelmiä – ruoan tuonnin pitää olla täydentävä, ei korvaava elementti. Näin ei ole käynyt esimerkiksi monilla Afrikan alueilla, joilla tuontiriippuvuus on lisännyt, mutta se ei ole korvannut paikallisen tuotannon heikkenemistä.

Joillain maailman alueilla siis ehdottomasti tarvitaan enemmän, parempaa ja sosiaalis-taloudellisesti sekä ekologisesti kestävämpää ruoantuotantoa, jotta se rakentaisi pysyvää ruokaturvaa, edistäisi köyhyyden torjuntaa ja esimerkiksi toimisi vastavoimana kiihkeälle kaupungistumiselle. Lisäksi niissä maissa, joissa väestönkasvu on edelleen nopeaa, se parhaimmillaankin jatkuu jonkin aikaa, mikä lisää paikallisen tuotannon tarvetta. Ruoantuotantoa uhkaavat ympäristöongelmat kuitenkin kohdistuvat erityisen pahasti juuri noille alueille, mikä vaikeuttaa asiaa entisestään.

Koska emme ole globaalisti ”samalla riisikulholla”, ruoantuotantoa tarvitaan lisää joillain alueilla, vaikka laskennallisesti ylijäämää onkin. Tuotannon kasvun lisäksi kuitenkin tarvitaan myös taloudellisen ja poliittisen vallan tasa-arvoisempaa jakautumista. Muutoin muut ruokaturvan pilarit horjuvat, vaikka ruokaa olisikin saatavilla.

Maailman nälkäisten ruokkiminen ei siis ole vauraiden maiden tuottajien vastuulla. Meidän vastuullamme on ajaa oikeudenmukaisempaa ruoka-, kauppa- ja kehityspolitiikkaa ja tukea kestävämpää yhteiskuntakehitystä. Maailman nälkä voitetaan vain, mikäli paikalliset ruokajärjestelmät ympäri maailman ovat kunnossa. Ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien onnistunut hillintä on niin ikään edellytys sille, että tämä on mahdollista.

Asetelma on samanlainen ruoan haaskuun kohdalla. Useimmin arvioidaan, että ruoasta menee globaalisti hukkaan noin kolmannes. Hävikki ja haaskuu tapahtuvat kuitenkin eri alueilla eri kohdissa ruokajärjestelmää. Karkeana yleistyksenä voi sanoa, että köyhissä maissa se on alkutuotannon, varastoinnin ja kuljetuksen ongelma, vauraissa maissa kaupan, ravintoloiden ja kotitalouksien. Monilla vauraimmilla alueilla hävikin osuus kokonaistuotannossa on itse asiassa suurempi kuin köyhillä. Hävikin vähentämisen seuraukset eivät niin ikään ole samat kaikkialla.

Köyhemmissä maissa hävikin vähentäminen auttaisi suoraan paikallisia, mikäli se parantaa tuottajien elantoa eli tuottajat ja ostajat pääsevät kohtaamaan, ja mikäli ruokaan on varaa. Vauraissa maissa hävikin vähentäminen sen sijaan ei auta maailman nälkään yhtään, mutta se tarkoittaisi, että tarpeettomasta tuotannosta päästäisiin eroon. Tuotamme paljon sellaista ruokaa, johon käytetään turhaan luonnonvaroja ja jonka tuotannon aiheuttamat ympäristöongelmat syntyvät tarpeettomasti. Täydellinen hävikin vähentäminen ei ole koskaan mahdollista, mutta nykytilanne on kestämätön. Etenkin eläintuotannon suuri osuus nykyisessä tuotantomallissa ajaa systemaattista haaskuuta, mutta se ei ole ainoa tekijä.

Maailmassa tarvitaan siis yhtaikaa enemmän ja vähemmän tuotantoa.

Ruokajärjestelmä mullistuu

Maailman ruokajärjestelmä mullistuu väistämättä, joko fiksusti tulevaa ennakoiden tai ongelmiin päistikkaa törmäämällä. Tämä on poliittinen valinta.

Ruokajärjestelmä on hieman kirjavasti käytetty termi, jolla viitataan ruoan tuotannon, kaupan, kuljetuksen, myynnin, markkinoinnin, kulutuksen, näihin vaikuttavien ohjaustoimien sekä ympäristötekijöiden muodostamaan kokonaisuuteen. Ruokajärjestelmänäkökulma on jälleen yksi tapa laajentaa katsetta tuotantokeskeisyydestä kokonaiskuvaan.

Tuotannon kasvu ei auta, mikäli ruokajärjestelmän peruspiirteet pysyvät ennallaan. Edelleen ruokaa haaskaantuu systemaattisesti, edelleen tuotanto ylikuluttaa luonnonvaroja ja aiheuttaa kestämättömiä ympäristöongelmia, ja edelleen kaupan ja vallan rakenteet syrjivät pientuottajia niin köyhissä kuin vauraissa maissa.

Ruokajärjestelmän monimutkaisuuden kääntöpuoli on kuitenkin, että sen suunnitelmallinen muuttaminen on hyvin vaikeaa. Aivan kuin globaali finanssijärjestelmä, globaali ruokajärjestelmä (tai paikallisten ja alueellisten järjestelmien sikermä ehkä pikemmin), on muuttunut kriisiherkäksi. Paikalliset muutokset heijastuvat nopeasti ympäri maailman, mistä vuosien 2008–2008 ruokakriisit olivat karu esimerkki. YK on jo vuosia varoittanut ruokakriisien yleistymisestä – siis jo silloin, kun sen raporteissa muuten iloittiin nälän vähenemisestä. Ruoan hintaheilahtelut ovat vaarallisia etenkin niille maailman köyhille, joiden tuloista suurin osa menee ruokaan. Tämä on jälleen yksi syy, jonka vuoksi viralliset köyhyysrajat eivät tavoita köyhyydelle olennaista haavoittuvuutta.

Voidaan kuitenkin tunnistaa joitain nykyisen järjestelmän piirteitä, joiden muuttaminen avaisi ainakin mahdollisuuksia paremmalle kehitykselle. Köyhempien maiden altavastaajan asema kansainvälisessä taloudessa ja jatkuva varallisuuden virta vauraampiin maihin on ehdottomasti tällainen.

Toisaalta monissa laajasta köyhyydestä ja nälästä kärsivissä maissa paikallisilla poliittisilla toimijoilla ei ole suurta intoa ajaa tasa-arvoisempaa kehitystä. Paikalliset kansalaisliikkeet ovat tällöin avainasemassa, ja niiden toiminnan tukeminen ja ottaminen osaksi ruokapolitiikan prosesseja olisi välttämätöntä. Fingon ruokaturvaryhmän tuore muistio ”Ruoka ratkaisijana” muistutti etenkin pienviljelijöiden ja naisten ohittamattomasta roolista.

Pienviljelijöiden elämää ei tietenkään pidä romantisoida. Pienviljely ei automaattisesti johda hyvään, aivan kuin se ei luonnostaan johda kurjaan orjuuteen kuokan varressa. Kaikki on kiinni siitä, miten varallisuus ja valta jakautuvat yhteiskunnassa. Parhaillaan pientuotannon tukeminen on kuitenkin tehokkain tapa torjua köyhyyttä laajasti ja tasaisesti kehittyvissä maissa.

Pienviljelijöiden aseman kohentuminen on myös hyvin vaikeaa jo juurtuneen köyhyyden oloista – ”köyhyyden ansasta” on vaikea irtautua ilman yhteiskunnan turvaverkkoja, jotka ovat valtaosalla maailman väestöstä olemattomia. Kun samalla ruoantuotannon käytäntöjä pitäisi saada muutettua ekologisesti kestävämmiksi ja sopeutumiskykyisemmiksi muutoksille, on haaste melkoinen.

Se ei ole helppoa, mutta vielä mahdottomampaa olisi jatkaa nykyisiä ruokajärjestelmän rakenteita, kiihdyttää tuotantoa ja sen ympäristöongelmia entisestään ratkaisematta nälkäongelmaa kuitenkaan.

Tutkijat ja kansalaisliikkeiden aktivistit ovat peräänkuuluttaneet tällaisia muutoksia vuosikymmeniä, mutta ruokapolitiikan valtavirta on jumissa tuotantokeskeisessä kehyksessä. Poliittinen mielikuvitus ei riitä hahmottamaan parempia polkuja tulevaisuuteen, jos nälkä tulkitaan sitkeästi ruoan puutteeksi ja ratkaisuksi nähdään ennen kaikkea tuotannon lisääminen.

Kun kysytään vääriä kysymyksiä, ei voida saada oikeita vastauksia.

VILLE LÄHDE

Takaisin ylös ↑