Alkuperäinen vertaisarvioitu artikkeli on luettavissa
täältä. Karhu, M (2019). Utopia, utopismi ja paikan tutkimus.
Alue Ja Ympäristö, 48(1).
Utopia on ollut tunnettu käsitteenä jo yli 500 vuotta. Thomas More kirjoitti Utopia-nimisen teoksen keskiajan yhteiskunnallisia epäkohtia kritisoiden. Utopia voidaan ymmärtää joko olemattomana paikkana tai onnellisten paikkana. Usein molemmat merkitykset yhdistyvät toisiinsa, koska utopia on tapana mieltää niin hyväksi paikaksi, ettei sellaista voi olla olemassa. Yhteiskuntatieteissä utopioiden päälle on satanut paljon lokaa, koska epäonnistuneita valtiojärjestelmiä ja yhteisöelämänkokeiluja on pidetty utopioina. Erityisen tunnettu on Karl Popperin kriittinen kannanotto, jossa hän pitää vaarallisena soveltaa utopioita konkreettiseen yhteiskunnan suunnitteluun. Popper uskoo utopioiden olevan taipuvaisia johtamaan ääriajatteluun, jossa niiden kannattajaryhmät yrittävät pakottaa omat uskomuksensa osaksi valta-ajattelua, mistä pahimmillaan seuraa väkivaltaa ja kaaosta. Hän ei usko, että yhteiskuntaa voidaan parantaa sen kaikki viat korjaavalla täydellisen yhteiskunnan pohjapiirustuksella (blueprint). Popperin mukaan ainoastaan yhteiskunnan tietyn osan-alueen kehittäminen on mahdollista.
Utopioiden tutkijat kuten Ruth Levitas osoittivat utopian olevan monitulkintaisempi termi kuin Popper tai kukaan muu ymmärsi, vaikka sitä käytetään arkikielessä yksioikoisesti. Utopia tarkoittaa laajimmillaan mitä tahansa mielikuvituksen tuottamaa kuvitteellista paikkaa fantasiaelokuvista fantasiakirjallisuuteen ja aina päiväuniin saakka. Utopia voi sitoutua myös konkreettiseen todellisuuteen. Silloin se on eräänlainen ihannetila, johon suunnitelmat tähtäävät ja toivovat pääsevän, vaikka niin todennäköisesti ei tapahdu. Sidottuna tosiasioiden maailmaan utopia voidaan ymmärtää vaatimattomamminkin edes vähän nykyhetkeä parempana tilanteena. Alue- ja maantieteilijöitä kiinnostaa utopian kytkös paikan käsitteeseen. Utopia mielletään usein paikan visiona, jossa asiat toimivat paremmin kuin ne ovat. Alueiden rakennettu ja merkityksen saanut ympäristökin ovat joskus olleet olemattomia paikkoja ollessaan vasta suunnitelman tasolla. Kaikki on jatkuvassa muutoksessa tullen joksikin, jota se ei vielä ole.
Utopiat aluekehittämisessä
Suuret kertomukset julistettiin kuolleiksi 1980-luvulla. 1900-luvun valtioutopioiden kaatumisen jälkeen siirryttiin jälkimodernille aikakaudelle, jota leimaavan monitulkintaisuuden ei uskottu sallivan yksittäisten ihanteiden nousevan muiden ylitse. Toisin kuitenkin kävi. Utopiat ovat jälleen ilmestyneet nykyiseen aluekehittämisympäristöön. Monitulkintainen tieto ja sen nopea siirtyminen ovat tuoneet mukanaan epäselvyyttä siitä, mikä on totta, mahdollista, epätotta ja mahdotonta. Provokatiivisuus ja tosiasiat sekoittuvat toisiinsa aluekehittämisessä luoden siitä moniselitteisen toimintaympäristön, jossa mahdollisen ja mahdottoman raja hämärtyy. Erilaiset suuret lupaukset, kuten SOTE-uudistuksen nopea toteen saattaminen ja kunnianhimoiset, jopa avaruuden asuttamiseen tähtäävät rakennushankkeet, ovat saaneet sijaa aluekehittämisessä.
Utopioiden ja aluekehittämisen suhteeseen pätee etenkin se, ettei monikaan tunnusta olevansa utooppinen esittäessään aluetta koskevia uudistuksia. Muun muassa Keijo Lakkala on todennut, että utopiat ilmenevät näkymättömästi niin julkisissa kuin arkisissa keskusteluissa, mutta harva myöntää puheidensa sisältävän utopioita. Monet uudet ideat esimerkiksi kaupunkien, maaseudun tai kylien kehittämiseksi tyrmätään helposti tavalla, jossa utopiaa käytetään negatiivisessa merkityksessä: mahdottomana paikan ideana toteutua. Nähtäväksi jää, toteutuuko Donald Trumpin lupaama muuri Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalle tai Elon Muskin ideoima maailmanlaajuinen hyperloop-kuljetusputki.
Utopioiden ilmeneminen yhteiskunnan kehittämistä koskevissa puheissa osoittaa sen, että ihmistoimintana aluekehittäminen ei voi välttyä utopioilta. Ihminen on ”utooppinen” olento, jonka toimintaa ohjaa haaveilu paremmasta maailmasta. Utooppisuus on yksinkertaisimmillaan sitä, että ihminen haluaa aina kehittää vallitsevia olosuhteita paremmiksi omista ja yhteisönsä lähtökohdista katsoen. Utooppisuus on aina läsnä, kun organisaatioissa keskustellaan uudistustarpeista tai kun kunta etsii uusia strategioita kehittää hallintoalueestaan elinvoimaisempi. Utopia ovat menetelmiä tai välineitä, joilla horjutetaan sen hetkisiä tottumuksia pystyssä pitävien uskomusten pilareita. Näin ajatellen utopioita on kaikkialla, missä joku ehdottaa vanhojen toiminta- ja ajattelutapojen muutosta uudistuksen aikaansaamiseksi. Utooppisuudelta ei välty mikään aluekehittämisen taso, puhuttiinpa sitten kokonaisten valtiojärjestelmien toiminnan parantamisesta, kuntarakenteiden organisoimisesta tai kylien elinvoiman edistämisestä. Paikkaperustainen kehittäminenkin sisältää utooppisia elementtejä silloin, kun se perustuu yksinkertaistettuihin lupauksiin yhteisön sisäisistä voimavaroista.
Raskaat ja kevyet utopiat
Aluekehittäminen on laaja termi, joka käytännössä pitää sisällään ihmisen onnellisuuteen ja hyvinvointiin liittyviä keskeisiä elementtejä kuten asumisen, liikkumisen ja työn. Tässä laajassa kokonaisuudessa näen, että aluekehittämisen utopiat voidaan jakaa raskaisiin ja kevyisiin utopioihin. Raskaita utopioita ovat paljon lupaavat ja toteutumiseltaan epätodennäköiset laajamittaiset suunnitelmat. Niiden sisältämät lupaukset vaativat paljon toteutuakseen, minkä lisäksi ne koskevat laajojen alueiden suuria asukasmääriä. Usein nämä utopiat ovat luonteeltaan maakuntia, valtioita, valtioliittoja tai jopa koko ihmiskuntaa kehittämään pyrkiviä suunnitelmia, joiden tavoitteena on muuttaa suurten ihmisjoukkojen elämän perusrakenteita. Raskaita utopioita ovat esimerkiksi poppermaiset näkemykset parhaan mahdollisen yhteiskunnan pohjapiirustuksista, jotka ratkaisevat kerralla kaikki ongelmat. Kommunistisen valtiojärjestelmän lopputulos tiedetään. Pääomavaltaisen markkinatalouden kohtaloa vielä odotellaan.
Keveät utopiat ovat puolestaan luonteeltaan lokaaleja ja tavoitteiltaan vaatimattomia. Niiden onnistumisen ei luvata mullistavan koko maailmaa, eivätkä ne pyri leviämään laajoille alueille, saati kasvamaan suuriksi joukkoliikkeiksi. Sen sijaan ne lupaavat tehdä elämästä ainakin vähän parempaa. Ne paikantuvat ja rajautuvat raskaita utopioita selkeämmin. Esimerkiksi liikenneympyrän rakentaminen liikenteen sujuvoittamiseksi ja turvallisuuden parantamiseksi on kevyt utopia, sillä sen tarkoituksena on parantaa yhtä ihmiselämän osa-aluetta lupaamatta sen enempää. Moni – varsinkin Karl Popper – ihmettelisi, miksi näin pienimuotoiset toimenpiteet edes ovat utopioita. Popper erotteli toisistaan ”utooppisen” suureellisen suunnittelun ja ”ei-utooppisen” pienimuotoisen yhteiskunnan osa-alueeseen kohdistuvan suunnittelun. Hänestä vain kaikki suuri ja mahtava on utooppista, mutta pieni ja vaatimaton ei. Näkemykseni mukaan molemmat ovat kuitenkin utopioita, koska ei ole olemassa utooppisuudelta vapaata ihmistoimintaa. Vaatimattomaan arkea parantavaan toimenpiteeseenkin ryhdytään siksi, että sen uskotaan tekevän elämästä parempaa.
Sekä raskailla että keveillä utopioilla on aluekehittämisessä omat roolinsa. Raskaat utopiat eivät ole käyttökelvottomia. Eivät edes niistä kaikkein raskaimmat. Suuret visiot kuten avaruuden asuttamishankkeet, meren korkeuden kohoamiseen ratkaisun tarjoavat merenalaiset tai kelluvat kaupungit sekä maailman ympäri minuuteissa matkustajia kuljettavat hypernopeuskulkuneuvot innostavat ja aktivoivat ihmisiä toimimaan. Raskaiden utopioiden ei tarvitse toteutua. Riittää, että ne saavat aikaan reaktion puolesta ja vastaan, jolloin pitkään paikallaan polkeviin tilanteisiin voi tulla muutos. Edes kaikkein raskaimpia blueprint-utopioita, jotka edellyttävät ihmiskunnan tottumusten radikaaleja muutoksia, ei voida enää tyrmätä, koska niillä yritetään torjua uhkaava suurkatastrofi kuten ilmastonmuutos.
Raskaiden ja keveiden utopioiden välinen ero ei ole aina selkeä. Molemmat lupaavat jotain sellaista, jota ei ole aiemmin toteutettu, minkä takia ne joutuvat mahdollisesti kohtaamaan vastustusta ja uhmaamaan epäileviä mielipiteitä. Raskaus tai keveys ovat toisinaan suhteellisia. Esimerkiksi maaseudun asuttaminen tavalla, jolla se on päätetty toteuttaa Kiinassa kuulostaa suomalaisessa ajattelussa utopialta käsitteen epäilevässä merkityksessä. Kiinassa maaseutua on päätetty elävöittää siirtämällä miljoonia vapaaehtoisia nuoria asuttamaan näivettyviä maaseutualueita. Tällainen raskas utopia Suomen olosuhteissa saisi osakseen vastustusta, mutta samalla se voisi nostaa ennen näkemätöntä innostusta nuorissa, koska he saisivat harteilleen hohdokkaan tehtävän: kuolevan maaseudun henkiin herättämisen. Kevyet utopiat ovat kuitenkin helpommin sovellettavissa yhteiskunnan kehittämiseen, koska ne ovat tavoitteiden yksinkertaisuuden vuoksi saavutettavampia.
Utopioiden hyväksyminen aluekehittämisen voimavaraksi
Tarkoituksenani on sanoa, että utopiat kannattaa tuoda aktiivisesti osaksi aluekehittämistä valtakunnallisesta alueellisesta suunnittelusta aina kansalaistoimintaan saakka. Ehkäpä onkin niin, että aluekehittämisen toimijoiden ei tulisi peitellä omaa utooppista luonnettaan sitä häpeillen. Päinvastoin viisaus lähtee sen tosiasian tunnustamisesta, että menestyvä aluekehittäminen perustuu rohkeaan ajatteluun. Nykyisen aluekehittämisen toimijuus on moninaistunut. Osa keskittyy keveisiin utopioihin, jolloin heitä pidetään jalat maassa tallustavina realisteina, kun taas toisia viehättävät raskaat utopiat, minkä vuoksi heitä saatetaan nimittää taivaanrannanmaalareiksi. Olimmepa kumpia tahansa, tunnustakaamme ainakin se seikka, että utopioiden merkitys rohkean ajattelun välineenä on valtava ja siksi niihin liittyvää tutkimusta tarvitaan entistä enemmän.
MIKKO KARHU
Utopia on ollut tunnettu käsitteenä jo yli 500 vuotta. Thomas More kirjoitti Utopia-nimisen teoksen keskiajan yhteiskunnallisia epäkohtia kritisoiden. Utopia voidaan ymmärtää joko olemattomana paikkana tai onnellisten paikkana. Usein molemmat merkitykset yhdistyvät toisiinsa, koska utopia on tapana mieltää niin hyväksi paikaksi, ettei sellaista voi olla olemassa. Yhteiskuntatieteissä utopioiden päälle on satanut paljon lokaa, koska epäonnistuneita valtiojärjestelmiä ja yhteisöelämänkokeiluja on pidetty utopioina. Erityisen tunnettu on Karl Popperin kriittinen kannanotto, jossa hän pitää vaarallisena soveltaa utopioita konkreettiseen yhteiskunnan suunnitteluun. Popper uskoo utopioiden olevan taipuvaisia johtamaan ääriajatteluun, jossa niiden kannattajaryhmät yrittävät pakottaa omat uskomuksensa osaksi valta-ajattelua, mistä pahimmillaan seuraa väkivaltaa ja kaaosta. Hän ei usko, että yhteiskuntaa voidaan parantaa sen kaikki viat korjaavalla täydellisen yhteiskunnan pohjapiirustuksella (blueprint). Popperin mukaan ainoastaan yhteiskunnan tietyn osan-alueen kehittäminen on mahdollista.
Utopioiden tutkijat kuten Ruth Levitas osoittivat utopian olevan monitulkintaisempi termi kuin Popper tai kukaan muu ymmärsi, vaikka sitä käytetään arkikielessä yksioikoisesti. Utopia tarkoittaa laajimmillaan mitä tahansa mielikuvituksen tuottamaa kuvitteellista paikkaa fantasiaelokuvista fantasiakirjallisuuteen ja aina päiväuniin saakka. Utopia voi sitoutua myös konkreettiseen todellisuuteen. Silloin se on eräänlainen ihannetila, johon suunnitelmat tähtäävät ja toivovat pääsevän, vaikka niin todennäköisesti ei tapahdu. Sidottuna tosiasioiden maailmaan utopia voidaan ymmärtää vaatimattomamminkin edes vähän nykyhetkeä parempana tilanteena. Alue- ja maantieteilijöitä kiinnostaa utopian kytkös paikan käsitteeseen. Utopia mielletään usein paikan visiona, jossa asiat toimivat paremmin kuin ne ovat. Alueiden rakennettu ja merkityksen saanut ympäristökin ovat joskus olleet olemattomia paikkoja ollessaan vasta suunnitelman tasolla. Kaikki on jatkuvassa muutoksessa tullen joksikin, jota se ei vielä ole.
Utopiat aluekehittämisessä
Suuret kertomukset julistettiin kuolleiksi 1980-luvulla. 1900-luvun valtioutopioiden kaatumisen jälkeen siirryttiin jälkimodernille aikakaudelle, jota leimaavan monitulkintaisuuden ei uskottu sallivan yksittäisten ihanteiden nousevan muiden ylitse. Toisin kuitenkin kävi. Utopiat ovat jälleen ilmestyneet nykyiseen aluekehittämisympäristöön. Monitulkintainen tieto ja sen nopea siirtyminen ovat tuoneet mukanaan epäselvyyttä siitä, mikä on totta, mahdollista, epätotta ja mahdotonta. Provokatiivisuus ja tosiasiat sekoittuvat toisiinsa aluekehittämisessä luoden siitä moniselitteisen toimintaympäristön, jossa mahdollisen ja mahdottoman raja hämärtyy. Erilaiset suuret lupaukset, kuten SOTE-uudistuksen nopea toteen saattaminen ja kunnianhimoiset, jopa avaruuden asuttamiseen tähtäävät rakennushankkeet, ovat saaneet sijaa aluekehittämisessä.
Utopioiden ja aluekehittämisen suhteeseen pätee etenkin se, ettei monikaan tunnusta olevansa utooppinen esittäessään aluetta koskevia uudistuksia. Muun muassa Keijo Lakkala on todennut, että utopiat ilmenevät näkymättömästi niin julkisissa kuin arkisissa keskusteluissa, mutta harva myöntää puheidensa sisältävän utopioita. Monet uudet ideat esimerkiksi kaupunkien, maaseudun tai kylien kehittämiseksi tyrmätään helposti tavalla, jossa utopiaa käytetään negatiivisessa merkityksessä: mahdottomana paikan ideana toteutua. Nähtäväksi jää, toteutuuko Donald Trumpin lupaama muuri Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalle tai Elon Muskin ideoima maailmanlaajuinen hyperloop-kuljetusputki.
Utopioiden ilmeneminen yhteiskunnan kehittämistä koskevissa puheissa osoittaa sen, että ihmistoimintana aluekehittäminen ei voi välttyä utopioilta. Ihminen on ”utooppinen” olento, jonka toimintaa ohjaa haaveilu paremmasta maailmasta. Utooppisuus on yksinkertaisimmillaan sitä, että ihminen haluaa aina kehittää vallitsevia olosuhteita paremmiksi omista ja yhteisönsä lähtökohdista katsoen. Utooppisuus on aina läsnä, kun organisaatioissa keskustellaan uudistustarpeista tai kun kunta etsii uusia strategioita kehittää hallintoalueestaan elinvoimaisempi. Utopia ovat menetelmiä tai välineitä, joilla horjutetaan sen hetkisiä tottumuksia pystyssä pitävien uskomusten pilareita. Näin ajatellen utopioita on kaikkialla, missä joku ehdottaa vanhojen toiminta- ja ajattelutapojen muutosta uudistuksen aikaansaamiseksi. Utooppisuudelta ei välty mikään aluekehittämisen taso, puhuttiinpa sitten kokonaisten valtiojärjestelmien toiminnan parantamisesta, kuntarakenteiden organisoimisesta tai kylien elinvoiman edistämisestä. Paikkaperustainen kehittäminenkin sisältää utooppisia elementtejä silloin, kun se perustuu yksinkertaistettuihin lupauksiin yhteisön sisäisistä voimavaroista.
Raskaat ja kevyet utopiat
Aluekehittäminen on laaja termi, joka käytännössä pitää sisällään ihmisen onnellisuuteen ja hyvinvointiin liittyviä keskeisiä elementtejä kuten asumisen, liikkumisen ja työn. Tässä laajassa kokonaisuudessa näen, että aluekehittämisen utopiat voidaan jakaa raskaisiin ja kevyisiin utopioihin. Raskaita utopioita ovat paljon lupaavat ja toteutumiseltaan epätodennäköiset laajamittaiset suunnitelmat. Niiden sisältämät lupaukset vaativat paljon toteutuakseen, minkä lisäksi ne koskevat laajojen alueiden suuria asukasmääriä. Usein nämä utopiat ovat luonteeltaan maakuntia, valtioita, valtioliittoja tai jopa koko ihmiskuntaa kehittämään pyrkiviä suunnitelmia, joiden tavoitteena on muuttaa suurten ihmisjoukkojen elämän perusrakenteita. Raskaita utopioita ovat esimerkiksi poppermaiset näkemykset parhaan mahdollisen yhteiskunnan pohjapiirustuksista, jotka ratkaisevat kerralla kaikki ongelmat. Kommunistisen valtiojärjestelmän lopputulos tiedetään. Pääomavaltaisen markkinatalouden kohtaloa vielä odotellaan.
Keveät utopiat ovat puolestaan luonteeltaan lokaaleja ja tavoitteiltaan vaatimattomia. Niiden onnistumisen ei luvata mullistavan koko maailmaa, eivätkä ne pyri leviämään laajoille alueille, saati kasvamaan suuriksi joukkoliikkeiksi. Sen sijaan ne lupaavat tehdä elämästä ainakin vähän parempaa. Ne paikantuvat ja rajautuvat raskaita utopioita selkeämmin. Esimerkiksi liikenneympyrän rakentaminen liikenteen sujuvoittamiseksi ja turvallisuuden parantamiseksi on kevyt utopia, sillä sen tarkoituksena on parantaa yhtä ihmiselämän osa-aluetta lupaamatta sen enempää. Moni – varsinkin Karl Popper – ihmettelisi, miksi näin pienimuotoiset toimenpiteet edes ovat utopioita. Popper erotteli toisistaan ”utooppisen” suureellisen suunnittelun ja ”ei-utooppisen” pienimuotoisen yhteiskunnan osa-alueeseen kohdistuvan suunnittelun. Hänestä vain kaikki suuri ja mahtava on utooppista, mutta pieni ja vaatimaton ei. Näkemykseni mukaan molemmat ovat kuitenkin utopioita, koska ei ole olemassa utooppisuudelta vapaata ihmistoimintaa. Vaatimattomaan arkea parantavaan toimenpiteeseenkin ryhdytään siksi, että sen uskotaan tekevän elämästä parempaa.
Sekä raskailla että keveillä utopioilla on aluekehittämisessä omat roolinsa. Raskaat utopiat eivät ole käyttökelvottomia. Eivät edes niistä kaikkein raskaimmat. Suuret visiot kuten avaruuden asuttamishankkeet, meren korkeuden kohoamiseen ratkaisun tarjoavat merenalaiset tai kelluvat kaupungit sekä maailman ympäri minuuteissa matkustajia kuljettavat hypernopeuskulkuneuvot innostavat ja aktivoivat ihmisiä toimimaan. Raskaiden utopioiden ei tarvitse toteutua. Riittää, että ne saavat aikaan reaktion puolesta ja vastaan, jolloin pitkään paikallaan polkeviin tilanteisiin voi tulla muutos. Edes kaikkein raskaimpia blueprint-utopioita, jotka edellyttävät ihmiskunnan tottumusten radikaaleja muutoksia, ei voida enää tyrmätä, koska niillä yritetään torjua uhkaava suurkatastrofi kuten ilmastonmuutos.
Raskaiden ja keveiden utopioiden välinen ero ei ole aina selkeä. Molemmat lupaavat jotain sellaista, jota ei ole aiemmin toteutettu, minkä takia ne joutuvat mahdollisesti kohtaamaan vastustusta ja uhmaamaan epäileviä mielipiteitä. Raskaus tai keveys ovat toisinaan suhteellisia. Esimerkiksi maaseudun asuttaminen tavalla, jolla se on päätetty toteuttaa Kiinassa kuulostaa suomalaisessa ajattelussa utopialta käsitteen epäilevässä merkityksessä. Kiinassa maaseutua on päätetty elävöittää siirtämällä miljoonia vapaaehtoisia nuoria asuttamaan näivettyviä maaseutualueita. Tällainen raskas utopia Suomen olosuhteissa saisi osakseen vastustusta, mutta samalla se voisi nostaa ennen näkemätöntä innostusta nuorissa, koska he saisivat harteilleen hohdokkaan tehtävän: kuolevan maaseudun henkiin herättämisen. Kevyet utopiat ovat kuitenkin helpommin sovellettavissa yhteiskunnan kehittämiseen, koska ne ovat tavoitteiden yksinkertaisuuden vuoksi saavutettavampia.
Utopioiden hyväksyminen aluekehittämisen voimavaraksi
Tarkoituksenani on sanoa, että utopiat kannattaa tuoda aktiivisesti osaksi aluekehittämistä valtakunnallisesta alueellisesta suunnittelusta aina kansalaistoimintaan saakka. Ehkäpä onkin niin, että aluekehittämisen toimijoiden ei tulisi peitellä omaa utooppista luonnettaan sitä häpeillen. Päinvastoin viisaus lähtee sen tosiasian tunnustamisesta, että menestyvä aluekehittäminen perustuu rohkeaan ajatteluun. Nykyisen aluekehittämisen toimijuus on moninaistunut. Osa keskittyy keveisiin utopioihin, jolloin heitä pidetään jalat maassa tallustavina realisteina, kun taas toisia viehättävät raskaat utopiat, minkä vuoksi heitä saatetaan nimittää taivaanrannanmaalareiksi. Olimmepa kumpia tahansa, tunnustakaamme ainakin se seikka, että utopioiden merkitys rohkean ajattelun välineenä on valtava ja siksi niihin liittyvää tutkimusta tarvitaan entistä enemmän.
MIKKO KARHU
Mikko Karhu
HTL Mikko Karhu työskentelee tutkijana Vaasan yliopiston johtamisen yksikössä aluetieteen oppiaineessa. Hän on erikoistunut laaja-alaiseen utopioiden tutkimukseen kirjallisuuden utopioista utopioiden yhteiskuntateoriaan saakka. Hän soveltaa utopiatutkimusta aluetieteen väitöskirjatyöhön ja toimii opettajana aluetieteen kurssilla, jossa tarkastellaan utopioiden merkitystä aluekehittämisessä.
Lue kommentaarit
Sini Sallinen
Sini Sallinen on kuntakehityksen generalisti, joka toimii Kuntaliiton Kuntakehitys- ja tutkimusjohtajana. Koulutukseltaan hän on hallintotieteiden tohtori ja väitellyt kunnallisoikeudesta.
Utopioiden merkitys kuntakehityksessä
Utopiasta minulle tuli ensin mieleen paikka, jonka ei ole mahdollista toteutua. Tämän sisältöisenä käsitettä käytetään myös puhekielessä. Sen vuoksi aluksi ihmettelin, että miten ihmeessä utopioita voi hyödyntää kehittämisessä.
Karhun tekstin mukaan utopia tarkoittaa myös sellaista ihannetilaa, johon suunnitelmat tähtäävät ja jonka toivotaan toteutuvan. Utopian ymmärtäminen tällaisena unelmatilana on mielestäni käyttökelpoinen kuntakehityksessä.
Ajatukseni jäsensivät kuntakehityksen näkökulmasta monen eri tason utopioita. Karhun jaottelun mukaisiksi raskaiksi kuntakehityksen utopioiksi jäsensin globaalit ja kansalliset utopiat. Ja kevyiksi kuntien paikalliset utopiat.
Globaalina utopiana tärkein lienee tällä hetkellä maailmanlaajuinen kestävä kehitys, joka näkyy YK:n ja Eu:n tavoitteissa ja Suomen hallitusohjelmassa. Kestävän kehityksen tavoitteiden edistäminen vaikuttaa kuntien rooliin, tehtäviin ja toimintatapoihin. Osa kunnista on jo aktivoitunut oma-aloitteisesti ekologisesti ja sosiaalisesti kestävän kehityksen tavoitteiden toteuttamiseen. Osa kunnista suhtautuu neutraalisti, mutta suurta kriittisyyttä tämän utopian tavoittelua kohtaan ei ole ilmassa.
Kansallisen utopian esimerkkinä mainitsen sosiaali- ja terveyspalveluiden rakenneuudistuksen, jonka ajatellaan ratkaisevan lukuisia ongelmia. Kunnissa uudistus on saanut paljon erilaisia reaktioita aikaan. Osa vastustaa, osa kannattaa, mutta kaikki kunnat ovat ryhtyneet omiin tulevaisuuden suunnitelmiin.
Paikallisia utopioita ovat kuntien strategioiden tulevaisuuden visiot, esimerkiksi Maailman toimivin Helsinki, Euroopan Kestävin Espoo, Suomen liikkuvin Asikkala ja Suomen mielenkiintoisin ja kehittyvin Lohja. Strategioissa tavoitellaan entistä parempaa asukkaiden hyvinvointia ja alueen elinvoimaa sekä tehokkaampaa toimintaa. Lisäksi strategioissa tavoitellaan asukasluvun lisäämistä. Strategiat ovat valtuustojen hyväksymiä, joten kaikessa kunnan toiminnassa ja toimintatapojen uudistamisessa pyritään tavoitteiden toteuttamiseen yhteisymmärryksessä.
Kyllä, utopioita tarvitaan. Vain näin saadaan aikaan kehitystä ja jatkuvaa toimintatapojen uudistamista. Esimerkiksi kuntastrategioiden suurisuuntaiset visiot haastavat uudenlaiseen rohkeuteen.
Kiinnostava pohdinta on se, mitkä tekijät vaikuttavat utopian ymmärtämiseen unelmatilana. Esimerkiksi maailmanlaajuinen kestävä kehitys ja kuntien omat tulevaisuuden visiot nähdään tavoittelemisen arvoisina ja positiivisina unelmina.
Sen sijaan sosiaali- ja terveyspalvelujen rakenneuudistus mielletään enemmän tilana, joka kunnissa koetaan osittain mahdottomana tai ei-toivottavana. Onko syynä aikaisemmat uudistusyritykset vai kunnallisen itsehallinnon ideologia ja siihen kytkeytyvä monimutkainen kunta-valtio-suhde? Kohdistuuko negatiivisuus itse utopian sisältöön vai utopian toteutusprosessiin? Valtion käyttämät raskaat utopiat saavat kyllä kunnissa aikaan reaktioita ja vastatoimenpiteitä, kuten omia tulevaisuudensuunnitelmia. Kuntien ja valtion välisen kumppanuuden ja luottamuksen näkökulmasta olisi syytä kiinnittää huomiota, missä, miten ja minkälaisissa prosesseissa utopioita käytetään. Jos utopialla saadaan aikaan vain vastareaktioita ja epäluottamusta, ei se ole hyvä työkalu kuntakehittämisessä.
Toinen kiinnostava pohdinta on se, miten utopiaa voi hyödyntää tilanteessa, jossa kasvun sijaan pyritäänkin säilyttämään tai turvaamaan olemassa oleva. Tällä hetkellä kunnat tavoittelevat asukasmäärän kasvua, mikä ei tule toteutumaan jokaisessa kunnassa väestöennusteiden perusteella. Kuntakehityksessä puhutaan jo kutistuvista kunnissa. Väestömäärän kasvun tavoittelemisen hylkääminen vaatii kunnalta ennennäkemätöntä rohkeutta. Minkälainen olisi kutistuvan kunnan utopia, jonka mukaan pyritään turvaamaan laadukkaat palvelut jäljelle jääville asukkaille?
SINI SALLINEN
Takaisin ylös ↑
Torsti Hyyryläinen
Torsti Hyyryläinen on toiminut aluekehityksen ja -kehittämisen tutkijana ja asiantuntijana vuodesta 1986. Nykyisin Hyyryläinen työskentelee Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa tutkimusjohtajana. Hänen vahvin kiinnostuksen kohteensa on paikallinen kehittäminen ja kansalaisten osallistuminen siihen. Myös digitalisaation vaikutus alueiden kehittämiseen ja kansalaisuuteen herättävät hänen uteliaisuutensa.
Utopioiden paluusta ja visioiden voimasta
Mikko Karhu toteaa, että utopia on tunnettu käsitteenä jo yli 500 vuotta. Se on ilmeisen perusteltu arvio. Utopioiden käytön taustalla oleva inhimillinen kyky on kuitenkin paljon vanhempi. Pystymme nimittäin lajityypillisesti kuvittelemaan sellaista, jota ei vielä ole. Sen voi tulkita myös luovuudeksi. Ominaisuudeksi, jonka on sanottu tekevän meistä ainutlaatuisia ihmisiä. Ymmärrän luovuuden toimintana, jossa käytämme mielessä tuotettuja kuvia osana ajatteluamme. Kuvittelemme ja ajattelemme rinnakkain ja vuorotellen. Mielikuvat voivat puolestaan olla joko yksilöllisiä tai kollektiivisia.
Yhteiskunnan kehittämisen ja politiikan näkökulmasta erityisen kiinnostavia ovat jaetut, eli kollektiiviset mielikuvat. Ne saavat hyvin erilaisia ilmaisumuotoja ja esitystapoja. Kollektiivisia mielikuvia tarvitaan, koska ilman jaettuja kuvauksia mahdollisista maailmoista yhteisöt eivät kehity, eivät etene jo tehdystä ja tiedetystä. Ilman tällaisia esityksiä myös monien toimijoiden yhteistoiminta ja sen tavoitteellinen johtaminen eivät olisi mahdollisia. Utopia on yksi kollektiivisten mielikuvien ilmaisumuoto – erittäin vaikuttava ja kiinnostava sellainen.
Utopioita voi pitää tulevaisuuskuvina, joiden tarkoitus on vaikuttaa ihmisten käsitykseen siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa, tai jotain sen osa-aluetta tulisi tai voisi kehittää, mihin suuntaan tulisi katsoa, mitä kohti tulisi ponnistella. Tällaiset kuvaukset ovat myös erottamaton osa suunnitteluksi ymmärrettävää toimintaa. Suunnittelu onkin ikivanha (paljon utopian käsitettä vanhempi) tapa muotoilla tietoa päätöksenteon ja vallankäytön perustaksi. Suunnittelu tarvitsee kollektiivisia mielikuvia – eli myös erilaisia utopioita.
Karhu kuvaa osuvasti sitä, miksi utopiat eivät nykyisin ole niin suosittuja kuin ennen. Utopioista tuli 1900-luvun alussa ensin erittäin innostavia ja vuosikymmenien myötä niistä tuli äärimmäisen luotaan työntäviä. Tämä havainto kertoo paljon utopioiden käyttötarkoituksesta: ne ovat yhteiskunnallisen vallankäytön välineitä. Niitä voi ihastella, mutta niihin ei kannata kritiikittä ihastua, saati rakastua.
Karhu kirjoittaa utopioista innostuneesti ja analyyttisesti. Hän kertoo tunnistaneensa utopioiden paluun suomalaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja erityisesti aluekehittämiseen. Tarkemmin katsoen kyse on siitä, että hän tulkitsee isoja yhteiskunnallisia uudistuspyrkimyksiä, kuten sote-uudistus, utopioiden esittämiseksi. Kyseistä uudistusta voikin pitää poikkeuksellisen kunnianhimoisena pyrkimyksenä uudistaa suomalaista terveydenhuoltoa yhdistyneenä maakuntahallinnon radikaaliin muuttamiseen. Laajuuden ja kunnianhimon osalta sotemaakunta -uudistus voisi ehkä täyttää myös utopian kriteerit. Kyseinen uudistus osoittautui utopiaksi ainakin konkreettisessa merkityksessä. Siitä tuli tila, jota ei voitu saavuttaa.
Karhun tulkinta on sekä piristävä että yllättävä. Hän piirittää ajatuksellisesti jotain kovin oleellista aluekehittämisen logiikassa. Jäin itse kuitenkin miettimään, miksi sotemaakunta uudistusta pitäisi tarkastella utopiana, eikö pelkkä laaja-alainen hallinnon ja palvelurakenteen uudistaminen olisi riittävä ilmaisu tuolle päämäärälle. Etukäteen kyseisen uudistuksen nimittäminen utopiaksi olisi todennäköisesti leimannut sen epäonnistuneeksi jo paljon aikaisemmin.
Utopian käsitteen stigmatisoituminen ei ole estänyt sen (osittaista) korvaamista muilla käsitteillä, joiden käyttötarkoitus on hyvin samankaltainen. Suunnittelusanastossa käyttökelpoinen korvike on visio. Se voidaan ymmärtää tulevaisuuteen projisoiduksi kuvaksi siitä tilasta, johon yhteisin toimin pyritään. Visio kuulostaa paljon neutraalimmalta sanalta kuin utopia. Juuri siksi se on myös paljon käytetympi. Mutta myös visioihin piiloutuu sama vallankäytön piirre. Se on jaettavaksi tarkoitettu kuvaus siitä, millaiseen maailmaan vision pääkäyttäjät meitä haluavat ohjata.
Utopian käsite ei ehkä ihan heti ole palaamassa suunnittelupöydille. Ainakin minun korvaani kuulostaisi edelleen hyvin yllättävältä, jos työnantajani Helsingin yliopiston strategiatyössä muotoiltaisiin visioiden sijaan utopioita.
TORSTI HYYRYLÄINEN
Takaisin ylös ↑
Hannu Katajamäki
Hannu Katajamäki on aluetieteen emeritusprofessori Vaasan yliopistossa.
Konkreettisten utopioiden aika
Edustan yhteiskunnan muuttamiseen tähtäävää emansipatorista tutkimusperinnettä. Sisäistin jo teini-ikäisenä Karl Marxin vuonna 1845 esittämän ajatuksen: “Filosofit ovat vain eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen”. Tämä lähtökohta johdatti minut Frankfurtin koulukunnan kriittiseen teoriaan, jonka tunnettuja edustajia ovat Max Horkheimer, Theodore W. Adorno ja Jürgen Habermas. Kriittisen teorian hengessä olen halunnut osoittaa muutoksen mahdollisuuksia ja etsiä ratkaisuja. Olen konkreettisten utopioiden tutkija.
Konkreettisten utopioiden tutkimuksessa on tähdellistä maksimoida yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Se on tärkeämpää kuin perinteisen kaavan mukainen tieteellinen meritoituminen ja sijoitukset viittausindekseissä. Mottoni on ”Tutki ja vaikuta”.
Olen työskennellyt useiden konkreettisten utopioiden parissa. Pitkäaikaisin ja kattavin on Uuden maaseudun -projekti, jossa etsittiin maaseudun uusia toiminnallisuuden mahdollisuuksia. Idea oli yksinkertainen: maaseutu voi vastata monenlaiseen yhteiskunnalliseen kysyntään. Tämän utopian konkretisoiminen edellytti monipuolista tutkimusta ja siihen perustuvia käytännön kehittämishankkeita.
Toisena esimerkkinä monista mainitsen kansalaiskunnan konkreettisen utopian. Kansalaiskunta on uuden demokratiakäsityksen omaksunut kunta. Sen valtuustossa päätetään, missä asioissa kansalaisraateja sekä muita kuntalaisten ja asiantuntijoiden yhteistyöfoorumeita kannattaa käyttää. Kansalaislähtöiset pohdinnat voivat liittyä kunnanosiin, mutta yhtä hyvin voidaan käsitellä yleisempiä asioita, esimerkiksi kaavoituksen periaatteita koko kunnassa. Osallistuva budjetointi on varteenotettava kansalaiskunnan suoran demokratian väline. On tärkeää päättää tavoista, joilla kansalaisfoorumien esitykset otetaan todelliseksi osaksi päätöksenteon valmistelua. Tähän on toistaiseksi kiinnitetty olemattoman vähän huomiota.
Kansalaiskunnan konkreettisen utopian todeksi tuleminen tiivistyy tähän: jokaisessa kunnassa laaditaan omanlainen kansalaiskunnan perussopimus. Sen keskeinen periaate on, että uusi kunta on asukkaidensa muodostama yhteisö, jossa edustuksellinen demokratia ja todelliseen vaikuttamiseen perustuva suora demokratia täydentävät ja vahvistavat toisiaan.
Olen ollut eläkkeellä lähes kolme vuotta. Minulla on pitkä perspektiivi taaksepäin. Nyt voin tehdä joitakin arvioita omasta onnistumisestani konkreettisten utopioiden parissa. Maailman muuttaminen osoittautui vaikeaksi. Yhden opin ja sisäistin: maailma ei muutu ylhäältä alaspäin, vaan alhaalta ylöspäin. On kuitenkin turvattava edellytykset. Jos yhteiskunta vetäytyy paikallisyhteisöistä, niiden kehitysedellytykset heikkenevät. Jos yhteiskunnan pienyksiköt halvaannutetaan, yhteiskunta halvaantuu.
Olen ollut mukana tunnistamassa monia mielenkiintoisa paikallisuuteen liittyviä mahdollisuuksia. Olen omasta mielestäni monta kertaa kyennyt osoittamaan paikkaperustaisen politiikan järkevyyden. Silti keskittäminen ja ylhäältä sanelun logiikka ovat suomalaisessa yhteiskunnassa koko ajan lisääntyneet.
Paikkaperustaiseen politiikkaan perustuvat konkreetiset utopiat edellyttävät hallinnon, yritysten, kansalaisjärjestöjen ja kansalaisten syvähenkiseen luottamukseen perustuvaa yhteistyötä, yhdistävää sosiaalista pääomaa. Suomalainen yhteiskunta on kuitenkin onnettoman lokeroitunut. Aitojen asetelmien saavuttaminen on järjettömän vaikeaa.
Liian helposti ajaudutaan reviirinvartiointiin, jossa ylimpänä pyrkimyksenä on yhteisen hyvän tavoittelemisen sijasta oman organisaation etujen kovakalloinen turvaaminen. Olen kerta toisensa jälkeen törmännyt konkreettisten utopioiden pirulliseen ongelmaan: ”Kaikki haluavat taivaaseen, mutta kukaan ei halua kuolla”. Periaate on kaiken kattava ja se jäytää samalla tavoin yrityksiä, hallintoa ja kansalaisjärjestöjä.
Suomen alamaisuuden perinne on vahva ja vakaa. Ylemmän tason päätöksiin oletetaan sisältyvän salattu viisaus, jonka syvällisyys paljastuu aikanaan. Uskotaan, että ministeriössä on tämä yllättävältä tuntuva päätös tarkkaan mietitty. Totuus on toinen. Eri hallinnonalat puuhaavat omiaan. Kukaan ei vastaa yhteiskunnan kokonaisuudesta. Erillisiä hankkeita suolletaan sekavasti. Valmistelu on luokattoman huonoa. Toisella kädellä supistetaan, toisella annetaan. Kyseenalaistamisen ja uskalluksen kulttuurit ovat Suomessa henkitoreissaan. Ekonomistien hegemonia yhteiskunnllisessa keskustelussa on kohtuuton.
Tässä ajassa aluekehittäjillä on tehtävä. On pureuduttava konkreettisiin utopioihin. Yhteiskunnallisen kehityksen seuraaminen katseella ja siitä raportoiminen englanniksi eivät riitä. Aluekehittäjien on oltava mukana paremman tulevaisuuden ja hyvän elämän edistämisen eturintamassa. Me olemme täällä siksi, ettei yhteiskunnan yksikään tärkeä korsi katkea. Tässä on viestini jälkeeni tuleville:
Nähkää taivaan merkit, pilvien liike
Liitäkää, kiitäkää, villitkää
Te teette mahdollisiksi paremman maailman näyt.
Jos muut jättävät kesken, te ette jätä.
Jos muut eivät innostu, te innostutte.
Te uskotte, te toivotte, te rakastatte.
HANNU KATAJAMÄKI
Takaisin ylös ↑
Keijo Lakkala
Kirjoittaja on filosofian väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistolla ”Utopia metodina. Yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuuksien artikulaatioita” -hankkeessa.
Keveistä utopioista relationaaliseen utopiakäsitykseen
Utooppista ajattelua hyödyntäessään kenen hyvänsä tutkijan on ymmärrettävä eräs perustava käsitteellinen erottelu. Tämä erottelu koskee utopiaa ja utooppisuutta. Utopia täytyy ymmärtää, kuten Ruth Levitas on vuoden 2013 teoksessaan Utopia as Method: The Imaginary Reconstitution of Society yhteiskunnan kokonaisvaltaiseksi mielikuvitukselliseksi uudelleenjäsentelyksi. Utopian voidaan katsoa asettavan paremman yhteiskunnan kuvan nykyisyyden kriittisenä vastakuvana, joka jo pelkästään olemassaolollaan kritisoi ja suhteellistaa olemassaolevaa yhteiskuntaa. Utooppisuus puolestaan täytyy käsittää eräänlaisena parempaan olemassaoloon suuntautuvana orientaationa, haluna tai toiveena kohti parempaa olemassaoloa. Yksilöt, ryhmät tai vaikkapa kokonaiset yhteiskunnat voivat orientoitua utooppisesti kohti parempaa olemassaoloa paitsi suurilla niin myös vaatimattomilla ja pienillä uudistuksilla. Juuri tällaisesta utooppisuudesta näyttää Mikko Karhukin puhuvan tehdessään erottelun raskaiden ja keveiden utopioiden välillä.
Karhulle niin sanotut ”raskaat utopiat” ovat sellaisia utopioita, jotka pyrkivät yhteiskunnan kokonaisvaltaiseen uudistamiseen pienten reformien sijaan. ”Keveitä utopioita” puolestaan ohjaa maltillisten, pienen mittakaavan lokaalien uudistusten ajatus. Raskaat utopiat pyrkivät kehittämään kokonaisvaltaisia pohjapiirroksia kokonaisille yhteiskunnille, ne pyrkivät ratkaisemaan kerralla kaikki ongelmat. Keveät utopiat puolestaan ovat tavoitteiltaan vaatimattomia. Ne pyrkivät koko ajan kohti parempaa, mutta eivät toivo yhteiskunnan kokonaisvaltaista mullistamista. Utooppinen orientaatio säilyy, mutta yhteiskunnan kokonaisvaltainen mielikuvituksellinen uudelleenjäsentely hylätään. Tämä erottelu vaikuttaa pintapuolisesti oikein pätevältä ja saattaa ollakin hyödyllinen Karhun omiin tutkimustarpeisiin. Siihen en ota kantaa. Utopiaa käsitteellisesti ja filosofisesti lähestyvän tutkijan näkökulmasta Karhun ratkaisu on kuitenkin ennen muuta kannanotto utooppisuuden puolesta utopiaa vastaan. Karhun ”keveä” utopia ei esitä kokonaisvaltaista visiota uudesta yhteiskunnasta, mutta orientoituu kuitenkin parempaa olemassaoloa kohti.
Karhu kehittelee käsite-erotteluaan ennen muuta suhteessa Karl Popperin esittämään utopiakritiikkiin. Karhu pyrkii erottelullaan väistämään popperilaisen utopiakritiikin joka samastaa utopiat sellaisenaan täydellisyyden ja harmonian ominaisuuksien välityksellä totalitarismiin. Samansuuntainen motivaatio ohjaa myös omaa tutkimustyötäni. Ratkaisuni on kuitenkin Karhun ratkaisusta poikkeava. Teen erottelun absolutistisen ja relationaalisen utopiakäsityksen välille. Absolutistisella utopiakäsityksellä viittaan sellaisiin utopioita koskeviin teorioihin ja diskursseihin, jotka antavat utopialle Isaiah Berlinin ja J.L. Talmonin tapaan ”täydellisen yhteiskunnallisen harmonian” määreen. Absolutistinen käsitys utopioista olettaa utopian täydellisyyden kuvaukseksi, staattisen harmonian visioksi.
Kuten muuan muassa utopiatutkija Gregory Clayes on todennut, ajatus utopian täydellisyydestä on pelkkä väärinkäsitys. Pikemminkin kuin täydellisyyksiä, utopiat tarjoavat radikaalin vaihtoehdon nykyisyydelle. Nykyisyyteen kiinnittyminen onkin relationaalisiksi kutsumieni utopiakäsitysten keskeinen ominaisuus. Relationaalinen käsitys utopioista ymmärtää jokaisen utopian aina oman aikakautensa tuotteeksi ja kommentaariksi. Se ymmärtää jokaisen utopian nykyisyyden vastakuvaksi jonka keskeinen funktio on kritisoida ja suhteellistaa nykyisyys. Utopian tehtävä on, kuten kirjallisuudentutkija ja filosofi Darko Suvin sanoisi, vieraannuttaa meidät kognitiivisesti nykyisyydestä. Utopiat voivat olla kokonaisvaltaisia vaihtoehtoja, mutta ne ovat aina kiinni siinä historiallisesti kehkeytyneessä ympäristössä, jossa ne ovat syntyneet. Utopiat ovat aina suhteessa nykyisyyteen ja siksi utopia tulee kuvitella koko ajan uudestaan. Ei ole pysyvää, staattista utopiaa.
Utopian relationaalisuus ei tarkoita maltillista, pieniin uudistuksiin pohjaavaa keveää utooppisuutta. Relationaalisetkin utopiat tarjoavat kokonaisvaltaisen vaihtoehdon nyky-yhteiskunnalle. Relationaaliset utopiat ovat luonteeltaan dynaamisia ja avoimia, mutta aivan yhtä kokonaisvaltaisia ja radikaaleja kuin Karhun ”raskaat” utopiat. Relationaaliset utopiat eivät tyydy pieniin uudistuksiin vaan esittävät täysin toisenlaisen yhteiskunnan kuvia. Samalla ne kuitenkin ymmärtävät itsensä historiallisesti kontigenteiksi ja avoimiksi, neuvoteltavissa oleviksi sekä sellaisina politisoitaviksi. Toisin kuin Karhun ”keveissä” utopioissa, kannattamassani relationaalisessa utopiakäsityksessä utopioiden luonne utopioina, yhteiskunnan kokonaisvaltaisina uudelleenjäsentelyinä, säilyy utooppisuuden, parempaa olemassaoloa kohti orientoitumisen rinnalla.
KEIJO LAKKALA
Takaisin ylös ↑
Utopioiden paluu aluekehittämiseen
Kuka hallitsee tulevaa? – Visiointi poliittisen hallinnan työkaluna
Kaupunkiseututasoinen suunnittelu ja kadonnut kansalainen: Strategisesti tehokkaampaa, mutta ulossulkevampaa kaupunkisuunnittelua?