Kirjoitus perustuu vertaisarvioituun tieteelliseen artikkeliin suomalaisista ravitsemussuosituksista ja kestävyyden näkökulman tulosta ruokapolitiikkaan.Santaoja, M.; Jauho, M. Institutional Ambiguity and Ontological Politics in Integrating Sustainability into Finnish Dietary Guidelines.
Sustainability 2020, 12, 5330.
Yle otsikoi elokuussa, että tulevat ravitsemussuositukset kehottavat ensimmäistä kertaa syömään ilmastoystävällistä ruokaa. Väite ei tarkalleen ottaen pidä paikkaansa, sillä kestävä syöminen nousi esiin jo edellisissä suomalaisissa ravitsemussuosituksissa vuodelta 2014. Niissä ilmastovaikutukset mainittiin useaan otteeseen keskeisinä ruoan ympäristövaikutuksina, rehevöitymisen rinnalla. Ravitsemussuositusten lopussa on erillinen osio ”Kestävät ruokavalinnat lautasella”. Nyrkkisääntönä niin terveys- kuin ympäristönäkökulmasta oli jo tuolloin ”vähemmän lihaa, enemmän kasviksia”. Selkeitä ohjeita ilmastoystävälliseen syömiseen suositukset eivät kuitenkaan tarjonneet.
Virallisia ravitsemussuosituksia on julkaistu Suomessa vuodesta 1987 lähtien Valtion ravitsemusneuvottelukunnan toimesta. Ne määrittävät terveellisen ja täysipainoisen ravitsemuksen tunnuspiirteet ja ohjaavat sen oikeaoppiseen koostamiseen. Suosituksia ei ole tarkoitettu ohjaamaan suoraan yksittäisen kuluttajan valintoja vaan ammattilaisten työn ja neuvonnan tueksi. Kansallisten suositusten pohjana ovat pohjoismaiset suositukset, joita uudistetaan parhaillaan. Pohjoismaisiin suosituksiin ajatus kestävästä ruoan kulutuksesta ja ympäristökysymyksistä tuli vuonna 2012. Kestävää ravitsemusta koskevassa osiossa todettiin ruoantuotannon ympäristövaikutuksia koskevan tutkimuksen olevan vielä hajanaista ja tulosten osin ristiriitaisia.
Edellisten suositusten jälkeen tutkimustieto on lisääntynyt merkittävästi. Pohjoismaisten suositusten laatimiseen osallistuva Suomen ravitsemusneuvottelukunnan puheenjohtaja Sebastian Hielm toteaakin Ylen jutussa, ettei ilmastonmuutosta voida suosituksissa enää ohittaa. Luultavaa on, että pohjoismaisten suositusten myötä ruoan ilmastovaikutukset nousevat entistä enemmän esiin myös suomalaisissa suosituksissa. Ilmastovaikutusten yhdistäminen terveyttä korostaviin ravitsemussuosituksiin ei kuitenkaan ole helppo tehtävä.
Vielä julkaisemattomassa analyysissamme suomalaisista ravitsemussuosituksista toteamme, että ravitsemussuosituksia laatiessaan ravitsemusneuvottelukunta joutuu tasapainottelemaan monenlaisten intressien ristipaineessa. Tämän vuoksi nyt voimassa olevat ravitsemussuositukset eivät tarjoa selkeitä ohjenuoria ruoan ympäristövaikutuksista kiinnostuneelle kuluttajalle. Vaikka kuluttaja-kansalaiset eivät olekaan suositusten ensisijainen kohderyhmä, ne tulevat tutuiksi heille muun muassa median kautta. Neuvoloista ja kouluista lähtien suomalaisille opetetaan lautasmalli ja ruokapyramidi. Suosituksissa on nostettu esille myös fyysisen aktiivisuuden merkitys terveydessä ja painonhallinnassa, ja tätä on aikaisemmissa suosituksissa havainnollistettu ns. liikuntapiirakalla. Vastaavia havainnollistuksia ilmastoystävällisestä ruokavaliosta ei suosituksista vielä löydy.
Tutkimustamme varten analysoimme aikaisempia ravitsemussuosituksia sekä haastattelimme ravitsemusneuvottelukunnan työssä ja ravitsemussuositusten laadinnassa mukana olleita henkilöitä. Ravitsemusneuvottelukunnan jäsenillä oli eriäviä näkemyksiä siitä, miten kestävyysnäkökulman pitäisi olla esillä suosituksissa: osa oli sitä mieltä, että ympäristökysymyksiä on ilman muuta käsiteltävä suosituksissa, osa taas katsoi, etteivät ne kuulu ravitsemussuosituksiin ollenkaan. Eriävien näkökulmien vuoksi ruokavalion kestävyyden näkökulmaa ei voitu kirjoittaa nykyisiin suosituksiin läpileikkaavasti, vaan laadittiin erillinen kestäviä valintoja koskeva osio, joka on luonteeltaan kompromissi.
Liha, maito, lähi, luomu – mikä rooli kestävässä syömisessä?
Viimeaikainen tutkimustieto viittaa vahvasti siihen, että siirtymällä kasvisruokavalioon voidaan ruoantuotannon ja –kulutuksen ilmastopäästöjä vähentää merkittävästi (mm. Petter 2018). Kasvisruokavalioita on käsitelty omassa osiossaan ravitsemussuosituksissa, mutta ainoastaan ravintoaineiden saannin näkökulmasta – niitä ei kytketty ruokavalion ympäristövaikutuksiin. Suosituksissa nostetaan esiin lihan vähentämisen terveyshyödyt ja mainitaan ikään kuin ohimennen lihan vähentämisen olevan myös ilmastoystävällistä. Kestäviä valintoja käsittelevässä osiossa todetaan ykskantaan naudanlihan tuotannon lisäävän eniten ruoantuotannon ilmastonmuutos- ja rehevöitymisvaikutuksia. Naudanlihan tuotantoa kuitenkin puolustellaan suosituksissa sillä, että nautakarjan perusrehu on nurmea, jota ei ilman kotieläimiä voida elintarvikkeina hyödyntää. Nurmipeitteisten peltojen ylläpidon kerrotaan lisäksi vähentävän vesistöjen ravintokuormitusta. Nurmen ja laidunnuksen ilmastovaikutukset ovat Suomessa olleet kiistelyn kohteena. Muun muassa filosofi Ville Lähde on purkanut väitteitä nurmesta hiilinieluna.
Ravitsemussuosituksissa naudanlihan tuotantoa perustellaan myös maidontuotannon vaatimuksilla: nautoja kirjoitetaan tarvittavan maidon ja sen jatkojalosteiden tuottamiseksi, muutoin maitovalmisteet jouduttaisiin mittavasti korvaamaan esimerkiksi soija- tai kaurapohjaisilla tuotteilla. Maito on kuulunut tähän saakka kyseenalaistamattomana osana suomalaiseen ruokavalioon, vaikka täysipainoinen ruokavalio lienee mahdollista koostaa myös niin, että ruokajuomana on vain vesi. Koska suomalaisessa tuotantorakenteessa liha on ikään kuin maidontuotannon sivutuote ja pelkkää lihakarjaa on vähän, tulisi Suomessa ilmastonäkökulmasta keskustella erityisesti maidontuotannon vaikutuksista. Viime aikoina kasvipohjaisten tuotteiden suosio on lisääntynyt nopeasti. Vegaaniruokavalion eduista käydyn keskustelun valossa on kiinnostavaa nähdä, minkälaisen kannan ravitsemusneuvottelukunta ottaa maitoon uusissa suosituksissa.
Tapa, jolla suosituksia lihan kulutuksen vähentämiseksi pehmennetään ravitsemussuosituksissa, kertoo suomalaisen ruokapolitiikan tuotantopainotuksesta. Ravitsemusneuvottelukunnan toimintaa on aikaisemmin arvosteltu siitä, että tuottajien edustajat ovat olleet mukana linjaamassa suosituksia. Edellistä ravitsemusneuvottelukuntaa nimitettäessä jäsenistö rajattiin puolueettomiin asiantuntijoihin, eikä nykyisessä kokoonpanossa siten ole enää esimerkiksi tuotannon ja kaupan edustusta. Yhteistyö eri tahojen kanssa on kuitenkin edelleen tiivistä ja välttämätöntä suositusten toimeenpanemiseksi. Haastattelemamme ravitsemusneuvottelukunnan jäsenet olivat sitä mieltä, etteivät tuotannon edustajat ole päässeet sanelemaan suositusten sisältöä, vaan ne on laadittu tieteelliseen tutkimustietoon nojautuen. Ilmastonmuutos ja kestävän syömisen näkökulma väistämättä kärjistävät tuotantoon liittyviä hankalia työllisyys- ja aluepoliittisia sekä oikeudenmukaisuuteen ja ruokaturvaan liittyviä kysymyksiä ruokapolitiikassa ja ravitsemussuosituksissa.
Kulutusvalintojaan pohtivaa kansalaista saattaa hämmentää se, että lähiruoka mainitaan kestävien valintojen alla, mutta tekstissä todetaan, ettei ruoan kuljetusmatka ole ympäristön kannalta perusteltavissa oleva paremmuuskriteeri. Suositusten mukaan lähellä tuotettu ei ole automaattisesti ilmastoystävällisempää, vaan enemmän merkitystä on sillä, mitä syödään.
Edellisiä ravitsemussuosituksia laadittaessa Suomen hallituksen erityiskiinnostus kohdistui lähi- ja luomuruoan edistämiseen, ja niitä käsitellään suosituksissa erikseen kestävien ruokavalintojen alla. Kulutusvalintojaan pohtivaa kansalaista saattaa hämmentää se, että lähiruoka mainitaan kestävien valintojen alla, mutta tekstissä todetaan, ettei ruoan kuljetusmatka ole ympäristön kannalta perusteltavissa oleva paremmuuskriteeri. Suositusten mukaan lähellä tuotettu ei ole automaattisesti ilmastoystävällisempää, vaan enemmän merkitystä on sillä, mitä syödään. Luomutuotannon taustalla sanotaan olevan pyrkimys ekologiseen kestävyyteen, mutta samalla suosituksissa todetaan luomutuotannon ympäristöhyötyjen tavanomaiseen tuotantotapaan verrattuna koskevan tutkimustulosten mukaan lähinnä suurempaa biodiversiteettiä eli lajien kirjoa. Koska luomutuotanto saattaa olla yhtä lailla fossiilisesta energiasta riippuvaista kuin tavanomainen tuotantokin, ei luomun paremmuus ole tältä osin suositusten mukaan perusteltavissa. Koska luomutuotantoa kuitenkin käsitellään kestävien ruokavalintojen alla, jättää suositusteksti kuluttaja-kansalaisen hämmentyneeseen tilaan. Voiko kotimaista lihaa siis syödä mielin määrin hyvällä omallatunnolla? Entä onko luomu aina parempi valinta kuin tavanomainen tuotanto vai ei?
Ruokapolitiikan kaksi kärkeä – vienti ja kestävyys – osoittavat eri suuntiin
Ruokajärjestelmän tasolla suomalaista ruokapolitiikkaa on linjattu vuonna 2010 laaditussa ruokastrategiassa ja sen vuonna 2016 korvanneessa ruokapoliittisessa selonteossa ”Ruoka2030 – Suomi-ruokaa meille ja maailmalle”. Selonteon laati yhtenä hallituksen kärkihankkeena ruokapoliittinen neuvottelukunta, jonka Maa- ja metsätalousministeriö asetti ruokapolitiikkaa koordinoimaan vuonna 2016. Selonteon visiona on muun muassa, että ”vuonna 2030 suomalaiset kuluttajat syövät kestävästi ja eettisesti tuotettua kotimaista, maukasta, terveellistä ja turvallista ruokaa. Kuluttajilla on kyky ja mahdollisuus tehdä tietoisia valintoja.” Vaikka kestävyys ja eettisyys painottuvat visiossa, on selonteon tavoitteena ensisijaisesti luoda edellytyksiä kotimaisen ruoantuotannon kilpailukyvylle. Vientivalttia kaavaillaan esimerkiksi vastuullisesta eläintuotannosta, mikä on ristiriidassa kestävyystavoitteiden kanssa.
Uudessa rakenteessa valtion ravitsemusneuvottelukunta on ruokapoliittisen neuvottelukunnan asiantuntijajaosto. Haastattelemiemme ravitsemusneuvottelukunnan jäsenten mukaan ylätason ruokapolitiikassa voidaan luvata viisi hyvää ja kymmenen kaunista, mutta ravitsemusneuvottelukunnalla on suositusten kautta enemmän yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Ravitsemusneuvottelukunnalla on jo vakiintuneet kanavat väestön ruoankäytön ohjaamiseksi, mikä korostaa ravitsemussuosituksia keskeisenä ilmastoystävällisen syömisen ohjauskeinona. Ruokapolitiikka näyttää Suomessa olevan tällä hetkellä eräänlaisessa institutionaalisessa välitilassa, sillä ravitsemusneuvottelukunnalla ei välttämättä koeta olevan mandaattia tuotannon kestävyyteen liittyvien linjausten tekemiseksi. Tämänhetkisessä, lokakuussa 2017 nimitetyssä ravitsemusneuvottelukunnassa ei myöskään ole erityisesti ympäristökysymysten asiantuntijoita.
Suomalaisissa ravitsemussuosituksissa mainitaan ruokaketjun pellolta pöytään aiheuttavan noin kolmanneksen Suomen koko tuotannon ja kulutuksen ympäristövaikutuksista. Ruokapolitiikassa on siis paljon ilmastopoliittista potentiaalia. Suosituksissa mainitaan, että mikäli suomalaiset söisivät nykyisten ravitsemussuositusten mukaan, saavutettaisi jo sillä merkittäviä ympäristöhyötyjä, mutta onko tämä ilmaston kannalta tarpeeksi?
Lihan syönti on noussut ruokavalion ympäristövaikutuksista käydyn keskustelun kärkeen. Suomalaisten suositusten mukaan ”lihavalmisteita ja punaista lihaa ei tulisi käyttää enempää kuin 500 g viikossa” (raakapainona 700-750 g) suureen lihankulutukseen liittyvien terveyshaittojen takia. Suosituksessa on niputettu yhteen naudan-, sian- ja siipikarjan liha, joiden ympäristö- ja terveysvaikutukset kuitenkin poikkeavat toisistaan. Vuonna 2018 suomalaiset söivät keskimäärin 81,3 kiloa lihaa henkeä kohden vuodessa eli noin 1,5 kiloa viikossa. Suositusten mukaan lihan kulutus tulisi siis vähentää kolmannekseen.
EAT Lancet –komissio on esittänyt laskennallisen ruokavalion, jota noudattamalla kasvava globaali väestö olisi mahdollista ruokkia maapallon kantokyvyn rajoissa. Sen mukaan lihankulutuksen tulisi olla korkeintaan noin 300 grammaa viikossa, mikä tarkoittaa noin paria leikkelesiivua päivässä tai yhtä hampurilaispihviä viikossa. Suomalaiset ravitsemussuositukset ovat siis oikeilla linjoilla, joskin tulevaisuudessa vaadittava vähennys on enemmän kuin nyt terveyssyistä suositellaan. Vaikka vegaaniruokavalio olisikin ilmastonäkökulmasta paras, ruokasuositusten sosiaalista hyväksyttävyyttä saattaa lisätä se, ettei lihaa ole kokonaan kielletty.
Suomalaisen ruokapolitiikan kaksi kärkeä – tuottavuuden lisääminen ja kestävyys – ovat hankalasti yhteen sovitettavissa. Selkeiden ilmastopoliittisten linjausten puuttuessa vastuu kestävästä syömisestä sälytetään kuluttajan harteille, tarjoamatta kuitenkaan selkeitä suosituksia valintojen tueksi. Toivottavasti uudet ravitsemussuositukset parantavat tilannetta.
MINNA SANTAOJA & MIKKO JAUHO
Santaoja, M.; Jauho, M. Institutional Ambiguity and Ontological Politics in Integrating Sustainability into Finnish Dietary Guidelines. Sustainability 2020, 12, 5330.
Yle otsikoi elokuussa, että tulevat ravitsemussuositukset kehottavat ensimmäistä kertaa syömään ilmastoystävällistä ruokaa. Väite ei tarkalleen ottaen pidä paikkaansa, sillä kestävä syöminen nousi esiin jo edellisissä suomalaisissa ravitsemussuosituksissa vuodelta 2014. Niissä ilmastovaikutukset mainittiin useaan otteeseen keskeisinä ruoan ympäristövaikutuksina, rehevöitymisen rinnalla. Ravitsemussuositusten lopussa on erillinen osio ”Kestävät ruokavalinnat lautasella”. Nyrkkisääntönä niin terveys- kuin ympäristönäkökulmasta oli jo tuolloin ”vähemmän lihaa, enemmän kasviksia”. Selkeitä ohjeita ilmastoystävälliseen syömiseen suositukset eivät kuitenkaan tarjonneet.
Virallisia ravitsemussuosituksia on julkaistu Suomessa vuodesta 1987 lähtien Valtion ravitsemusneuvottelukunnan toimesta. Ne määrittävät terveellisen ja täysipainoisen ravitsemuksen tunnuspiirteet ja ohjaavat sen oikeaoppiseen koostamiseen. Suosituksia ei ole tarkoitettu ohjaamaan suoraan yksittäisen kuluttajan valintoja vaan ammattilaisten työn ja neuvonnan tueksi. Kansallisten suositusten pohjana ovat pohjoismaiset suositukset, joita uudistetaan parhaillaan. Pohjoismaisiin suosituksiin ajatus kestävästä ruoan kulutuksesta ja ympäristökysymyksistä tuli vuonna 2012. Kestävää ravitsemusta koskevassa osiossa todettiin ruoantuotannon ympäristövaikutuksia koskevan tutkimuksen olevan vielä hajanaista ja tulosten osin ristiriitaisia.
Edellisten suositusten jälkeen tutkimustieto on lisääntynyt merkittävästi. Pohjoismaisten suositusten laatimiseen osallistuva Suomen ravitsemusneuvottelukunnan puheenjohtaja Sebastian Hielm toteaakin Ylen jutussa, ettei ilmastonmuutosta voida suosituksissa enää ohittaa. Luultavaa on, että pohjoismaisten suositusten myötä ruoan ilmastovaikutukset nousevat entistä enemmän esiin myös suomalaisissa suosituksissa. Ilmastovaikutusten yhdistäminen terveyttä korostaviin ravitsemussuosituksiin ei kuitenkaan ole helppo tehtävä.
Vielä julkaisemattomassa analyysissamme suomalaisista ravitsemussuosituksista toteamme, että ravitsemussuosituksia laatiessaan ravitsemusneuvottelukunta joutuu tasapainottelemaan monenlaisten intressien ristipaineessa. Tämän vuoksi nyt voimassa olevat ravitsemussuositukset eivät tarjoa selkeitä ohjenuoria ruoan ympäristövaikutuksista kiinnostuneelle kuluttajalle. Vaikka kuluttaja-kansalaiset eivät olekaan suositusten ensisijainen kohderyhmä, ne tulevat tutuiksi heille muun muassa median kautta. Neuvoloista ja kouluista lähtien suomalaisille opetetaan lautasmalli ja ruokapyramidi. Suosituksissa on nostettu esille myös fyysisen aktiivisuuden merkitys terveydessä ja painonhallinnassa, ja tätä on aikaisemmissa suosituksissa havainnollistettu ns. liikuntapiirakalla. Vastaavia havainnollistuksia ilmastoystävällisestä ruokavaliosta ei suosituksista vielä löydy.
Tutkimustamme varten analysoimme aikaisempia ravitsemussuosituksia sekä haastattelimme ravitsemusneuvottelukunnan työssä ja ravitsemussuositusten laadinnassa mukana olleita henkilöitä. Ravitsemusneuvottelukunnan jäsenillä oli eriäviä näkemyksiä siitä, miten kestävyysnäkökulman pitäisi olla esillä suosituksissa: osa oli sitä mieltä, että ympäristökysymyksiä on ilman muuta käsiteltävä suosituksissa, osa taas katsoi, etteivät ne kuulu ravitsemussuosituksiin ollenkaan. Eriävien näkökulmien vuoksi ruokavalion kestävyyden näkökulmaa ei voitu kirjoittaa nykyisiin suosituksiin läpileikkaavasti, vaan laadittiin erillinen kestäviä valintoja koskeva osio, joka on luonteeltaan kompromissi.
Liha, maito, lähi, luomu – mikä rooli kestävässä syömisessä?
Viimeaikainen tutkimustieto viittaa vahvasti siihen, että siirtymällä kasvisruokavalioon voidaan ruoantuotannon ja –kulutuksen ilmastopäästöjä vähentää merkittävästi (mm. Petter 2018). Kasvisruokavalioita on käsitelty omassa osiossaan ravitsemussuosituksissa, mutta ainoastaan ravintoaineiden saannin näkökulmasta – niitä ei kytketty ruokavalion ympäristövaikutuksiin. Suosituksissa nostetaan esiin lihan vähentämisen terveyshyödyt ja mainitaan ikään kuin ohimennen lihan vähentämisen olevan myös ilmastoystävällistä. Kestäviä valintoja käsittelevässä osiossa todetaan ykskantaan naudanlihan tuotannon lisäävän eniten ruoantuotannon ilmastonmuutos- ja rehevöitymisvaikutuksia. Naudanlihan tuotantoa kuitenkin puolustellaan suosituksissa sillä, että nautakarjan perusrehu on nurmea, jota ei ilman kotieläimiä voida elintarvikkeina hyödyntää. Nurmipeitteisten peltojen ylläpidon kerrotaan lisäksi vähentävän vesistöjen ravintokuormitusta. Nurmen ja laidunnuksen ilmastovaikutukset ovat Suomessa olleet kiistelyn kohteena. Muun muassa filosofi Ville Lähde on purkanut väitteitä nurmesta hiilinieluna.
Ravitsemussuosituksissa naudanlihan tuotantoa perustellaan myös maidontuotannon vaatimuksilla: nautoja kirjoitetaan tarvittavan maidon ja sen jatkojalosteiden tuottamiseksi, muutoin maitovalmisteet jouduttaisiin mittavasti korvaamaan esimerkiksi soija- tai kaurapohjaisilla tuotteilla. Maito on kuulunut tähän saakka kyseenalaistamattomana osana suomalaiseen ruokavalioon, vaikka täysipainoinen ruokavalio lienee mahdollista koostaa myös niin, että ruokajuomana on vain vesi. Koska suomalaisessa tuotantorakenteessa liha on ikään kuin maidontuotannon sivutuote ja pelkkää lihakarjaa on vähän, tulisi Suomessa ilmastonäkökulmasta keskustella erityisesti maidontuotannon vaikutuksista. Viime aikoina kasvipohjaisten tuotteiden suosio on lisääntynyt nopeasti. Vegaaniruokavalion eduista käydyn keskustelun valossa on kiinnostavaa nähdä, minkälaisen kannan ravitsemusneuvottelukunta ottaa maitoon uusissa suosituksissa.
Tapa, jolla suosituksia lihan kulutuksen vähentämiseksi pehmennetään ravitsemussuosituksissa, kertoo suomalaisen ruokapolitiikan tuotantopainotuksesta. Ravitsemusneuvottelukunnan toimintaa on aikaisemmin arvosteltu siitä, että tuottajien edustajat ovat olleet mukana linjaamassa suosituksia. Edellistä ravitsemusneuvottelukuntaa nimitettäessä jäsenistö rajattiin puolueettomiin asiantuntijoihin, eikä nykyisessä kokoonpanossa siten ole enää esimerkiksi tuotannon ja kaupan edustusta. Yhteistyö eri tahojen kanssa on kuitenkin edelleen tiivistä ja välttämätöntä suositusten toimeenpanemiseksi. Haastattelemamme ravitsemusneuvottelukunnan jäsenet olivat sitä mieltä, etteivät tuotannon edustajat ole päässeet sanelemaan suositusten sisältöä, vaan ne on laadittu tieteelliseen tutkimustietoon nojautuen. Ilmastonmuutos ja kestävän syömisen näkökulma väistämättä kärjistävät tuotantoon liittyviä hankalia työllisyys- ja aluepoliittisia sekä oikeudenmukaisuuteen ja ruokaturvaan liittyviä kysymyksiä ruokapolitiikassa ja ravitsemussuosituksissa.
Edellisiä ravitsemussuosituksia laadittaessa Suomen hallituksen erityiskiinnostus kohdistui lähi- ja luomuruoan edistämiseen, ja niitä käsitellään suosituksissa erikseen kestävien ruokavalintojen alla. Kulutusvalintojaan pohtivaa kansalaista saattaa hämmentää se, että lähiruoka mainitaan kestävien valintojen alla, mutta tekstissä todetaan, ettei ruoan kuljetusmatka ole ympäristön kannalta perusteltavissa oleva paremmuuskriteeri. Suositusten mukaan lähellä tuotettu ei ole automaattisesti ilmastoystävällisempää, vaan enemmän merkitystä on sillä, mitä syödään. Luomutuotannon taustalla sanotaan olevan pyrkimys ekologiseen kestävyyteen, mutta samalla suosituksissa todetaan luomutuotannon ympäristöhyötyjen tavanomaiseen tuotantotapaan verrattuna koskevan tutkimustulosten mukaan lähinnä suurempaa biodiversiteettiä eli lajien kirjoa. Koska luomutuotanto saattaa olla yhtä lailla fossiilisesta energiasta riippuvaista kuin tavanomainen tuotantokin, ei luomun paremmuus ole tältä osin suositusten mukaan perusteltavissa. Koska luomutuotantoa kuitenkin käsitellään kestävien ruokavalintojen alla, jättää suositusteksti kuluttaja-kansalaisen hämmentyneeseen tilaan. Voiko kotimaista lihaa siis syödä mielin määrin hyvällä omallatunnolla? Entä onko luomu aina parempi valinta kuin tavanomainen tuotanto vai ei?
Ruokapolitiikan kaksi kärkeä – vienti ja kestävyys – osoittavat eri suuntiin
Ruokajärjestelmän tasolla suomalaista ruokapolitiikkaa on linjattu vuonna 2010 laaditussa ruokastrategiassa ja sen vuonna 2016 korvanneessa ruokapoliittisessa selonteossa ”Ruoka2030 – Suomi-ruokaa meille ja maailmalle”. Selonteon laati yhtenä hallituksen kärkihankkeena ruokapoliittinen neuvottelukunta, jonka Maa- ja metsätalousministeriö asetti ruokapolitiikkaa koordinoimaan vuonna 2016. Selonteon visiona on muun muassa, että ”vuonna 2030 suomalaiset kuluttajat syövät kestävästi ja eettisesti tuotettua kotimaista, maukasta, terveellistä ja turvallista ruokaa. Kuluttajilla on kyky ja mahdollisuus tehdä tietoisia valintoja.” Vaikka kestävyys ja eettisyys painottuvat visiossa, on selonteon tavoitteena ensisijaisesti luoda edellytyksiä kotimaisen ruoantuotannon kilpailukyvylle. Vientivalttia kaavaillaan esimerkiksi vastuullisesta eläintuotannosta, mikä on ristiriidassa kestävyystavoitteiden kanssa.
Uudessa rakenteessa valtion ravitsemusneuvottelukunta on ruokapoliittisen neuvottelukunnan asiantuntijajaosto. Haastattelemiemme ravitsemusneuvottelukunnan jäsenten mukaan ylätason ruokapolitiikassa voidaan luvata viisi hyvää ja kymmenen kaunista, mutta ravitsemusneuvottelukunnalla on suositusten kautta enemmän yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Ravitsemusneuvottelukunnalla on jo vakiintuneet kanavat väestön ruoankäytön ohjaamiseksi, mikä korostaa ravitsemussuosituksia keskeisenä ilmastoystävällisen syömisen ohjauskeinona. Ruokapolitiikka näyttää Suomessa olevan tällä hetkellä eräänlaisessa institutionaalisessa välitilassa, sillä ravitsemusneuvottelukunnalla ei välttämättä koeta olevan mandaattia tuotannon kestävyyteen liittyvien linjausten tekemiseksi. Tämänhetkisessä, lokakuussa 2017 nimitetyssä ravitsemusneuvottelukunnassa ei myöskään ole erityisesti ympäristökysymysten asiantuntijoita.
Suomalaisissa ravitsemussuosituksissa mainitaan ruokaketjun pellolta pöytään aiheuttavan noin kolmanneksen Suomen koko tuotannon ja kulutuksen ympäristövaikutuksista. Ruokapolitiikassa on siis paljon ilmastopoliittista potentiaalia. Suosituksissa mainitaan, että mikäli suomalaiset söisivät nykyisten ravitsemussuositusten mukaan, saavutettaisi jo sillä merkittäviä ympäristöhyötyjä, mutta onko tämä ilmaston kannalta tarpeeksi?
Lihan syönti on noussut ruokavalion ympäristövaikutuksista käydyn keskustelun kärkeen. Suomalaisten suositusten mukaan ”lihavalmisteita ja punaista lihaa ei tulisi käyttää enempää kuin 500 g viikossa” (raakapainona 700-750 g) suureen lihankulutukseen liittyvien terveyshaittojen takia. Suosituksessa on niputettu yhteen naudan-, sian- ja siipikarjan liha, joiden ympäristö- ja terveysvaikutukset kuitenkin poikkeavat toisistaan. Vuonna 2018 suomalaiset söivät keskimäärin 81,3 kiloa lihaa henkeä kohden vuodessa eli noin 1,5 kiloa viikossa. Suositusten mukaan lihan kulutus tulisi siis vähentää kolmannekseen.
EAT Lancet –komissio on esittänyt laskennallisen ruokavalion, jota noudattamalla kasvava globaali väestö olisi mahdollista ruokkia maapallon kantokyvyn rajoissa. Sen mukaan lihankulutuksen tulisi olla korkeintaan noin 300 grammaa viikossa, mikä tarkoittaa noin paria leikkelesiivua päivässä tai yhtä hampurilaispihviä viikossa. Suomalaiset ravitsemussuositukset ovat siis oikeilla linjoilla, joskin tulevaisuudessa vaadittava vähennys on enemmän kuin nyt terveyssyistä suositellaan. Vaikka vegaaniruokavalio olisikin ilmastonäkökulmasta paras, ruokasuositusten sosiaalista hyväksyttävyyttä saattaa lisätä se, ettei lihaa ole kokonaan kielletty.
Suomalaisen ruokapolitiikan kaksi kärkeä – tuottavuuden lisääminen ja kestävyys – ovat hankalasti yhteen sovitettavissa. Selkeiden ilmastopoliittisten linjausten puuttuessa vastuu kestävästä syömisestä sälytetään kuluttajan harteille, tarjoamatta kuitenkaan selkeitä suosituksia valintojen tueksi. Toivottavasti uudet ravitsemussuositukset parantavat tilannetta.
MINNA SANTAOJA & MIKKO JAUHO
Minna Santaoja
Minna Santaoja työskentelee tutkijatohtorina Turun yliopiston kollegiumissa (Turku Institute of Advanced Studies), sijoittuen Tulevaisuuden tutkimuskeskukseen. Minna on väitellyt hallintotieteiden tohtoriksi ympäristöpolitiikan alalta Tampereen yliopistosta. Ruokavalion kestävyyteen liittyen Minna tekee tutkimusta ravitsemussuositusten lisäksi suomalaisesta maitosektorista, hyönteissyönnistä ja sipsikaljavegaaneista. Muita työn alla olevia kiinnostuksen kohteita ovat ihmisten yhteiselo toislajisten kanssa, luontotiedon tuotanto ja hallinta sekä ympäristöahdistus.
Mikko Jauho
Mikko Jauho on sosiologian dosentti ja yliopistotutkija Kuluttajatutkimuskeskuksessa Helsingin yliopiston Valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Hänen tutkimusintressinsä kohdistuvat terveyden yhteiskunnalliseen ja yksilölliseen hallintaan, usein liittyen ruokaan ja syömiseen. Tutkimusten kohteena on ollut yhtäältä terveyden poliittinen ohjailu, aiheina ravitsemussuositusten lisäksi mm. lääkäriprofessio, terveysvalistus ja Pohjois-Karjala-projekti. Toisaalta hän on tarkastellut yksilöiden terveyskäsityksiä ja -käytäntöjä mm. kolesterolin hallinnan, painonhallinnan ja karppauksen näkökulmasta. Työn alla olevia kiinnostuksen kohteita ovat elämäntapariskien poliittinen historia sekä luonnon terveysvaikutusten instrumentalisointi.
Takaisin ylös ↑
Sipsikaljavegaanien ruokavallankumous
Ihmiset eivät tunne ruoan ympäristövaikutuksia
Kulutustottumusten kyseenalaistaminen tie yksilötason muutoksiin – kestävän kehityksen posterinäyttely