Luontosuhteen rakentaminen on yksilön vastuulla – yhteiskuntapolitiikalla luodaan mahdollisuuksia

Luontokokemuksilla on useissa tutkimuksissa todistettu olevan monenlaisia myönteisiä vaikutuksia, joten ei ole yhdentekevää, millainen luontosuhde lapselle, tulevaisuuden toivolle, muovautuu. Lasten ja nuorten luontosuhteiden luomiseen tulisi panostaa, mutta kenen vastuulla luontosuhteen kehittäminen on?

Toisaalta luontosuhteen kartuttaminen on jokaisen itsensä vastuulla, mutta yhteiskunnalla voidaan nähdä olevan merkittävä vastuunkannon rooli sen luodessa mahdollisuudet yksilöiden luontosuhteen luomiseen. Esimerkiksi yhteiskunta voi poliittisin suunnanvedoin ja aluesuunnittelun kautta edistää kansalaisten luontosuhteen luomista, mutta on loppuen lopuksi yksilöstä kiinni, päättääkö hän hyödyntää mahdollisuuksia luontosuhteen luomiseen vaiko ei.

Toisaalta yhteiskunta voidaan nähdä myös viimeisenä oljenkortena vastuunkantajien joukossa, sillä yhteiskunta on viimekädessä se, joka paitsi hyötyy kansalaisten hyvästä luontosuhteesta, mutta myös kärsii heikentyneen luontosuhteen mukanaan tuomista kehityskuluista. Kun pahimmassa tapauksessa heikentynyttä luontosuhdetta on havaittavissa jo useammassa sukupolvessa, ovat yhteiskunta ja ennen kaikkea koulu niitä, jotka voivat saada suunnan käännetyksi.

Lapsuuden kokemukset kantavat kauas

Jokaisella meistä on omanlaisemme suhde luontoon. Se on syntynyt, muovautunut ja kehittynyt kokemustemme myötä, mutta pohja luontosuhteelle luodaan jo varhain lapsuudessa. Lapsuudessa nähdyillä ja koetuilla asioilla on siis vaikutusta siihen, miten luontoon suhtaudutaan myöhemmin elämässä ja kuinka luontoa arvostetaan (Cantell, 2011).

Luonnossa liikkuminen ja luonnon näkyminen arjessa tarjoavat monenlaista hyvää kehittyvälle lapselle. Luonnon moninaisuus ja monenkirjavuus tarjoavat virikkeitä, jotka tehostavat esimerkiksi lapsen psyykkistä kasvua sekä motoristen taitojen kehittymistä. Lisäksi luonnon tyyneydellä on todettu olevan rauhoittava vaikutus lapsiin: lapsi rentoutuu, stressioireet helpottavat (Polvinen ym., 2012) ja keskittymiskyky sekä tarkkaavaisuus kohenevat (Huttunen, 2011), ja näin ollen luonto tarjoaakin erinomaisen ympäristön uuden oppimiselle. Varhaisen myönteisen luontosuhteen kehittyminen nähdään myös tärkeänä väylänä ympäristövastuullisuuden kehittymiseen (Kahyaoğl & Yetişir, 2015).

Ympäristövastuullisuuden kehittymisen koenkin olevan maapallon tulevaisuuden kannalta merkittävää; miten henkilö voisi esimerkiksi toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi tai luonnon monimuotoisuuden suojelemiseksi, jos henkilöllä ei ole lainkaan henkilökohtaista kosketuspintaa luontoon eikä kykene ymmärtämään, mitä hienouksia menettää tapahtuvien muutosten myötä?

Luontokokemuksia yhä enemmän kaupunkiluonnossa

Monen tämän päivän lapsen luontosuhde on varsin erilainen kuin aiemmilla sukupolvilla. Entistä suurempi osa ihmisistä asuu kaupungeissa, joissa luonto esiintyy monin paikoin varsin erilaisessa muodossa kuin metsien ja peltojen täyttämällä maaseudulla. Vuonna 2015 yli 70 prosenttia suomalaisista asui 34 suurimman kaupungin vaikutusalueella (Tiitu ym., 2017) ja täten yhä useamman luontokokemukset keskittyvät tällöin koskemattoman luonnon sijasta pikemminkin hoidettuun kaupunkiluontoon. Luontosuhteen kehittymisen kannalta merkitsevää onkin juuri oman lähiluonnon havaitseminen, olipa lähiluonto sitten koulun pihan nurmialue tai viereinen vehreä puistikko (Cantell, 2011).

Miten henkilö voisi toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi tai luonnon monimuotoisuuden suojelemiseksi, jos henkilöllä ei ole lainkaan henkilökohtaista kosketuspintaa luontoon eikä kykene ymmärtämään, mitä hienouksia menettää tapahtuvien muutosten myötä?

Elinympäristön lisäksi lasten ja nuorten vapaa-ajankäyttötavat ovat kokeneet suuria muutoksia, joissa erityisesti teknologia näyttelee suurta roolia. Viitteitä tästä antaa Yhdysvalloissa toteutettu tutkimus, jonka mukaan yhdysvaltalaiset 3-12 –vuotiaat lapset viettävät vapaa-ajastaan keskimäärin 27 prosenttia sisätiloissa televisiota katsellen ja vain 1 prosentin vapaa-ajastaan ulkona (Wells & Lekies, 2006). Vaikka tutkimus ei suoraan kerro suomalaislasten vapaa-ajankäyttötavoista, antaa se kuitenkin osviittaa monissa länsimaissa ilmenevästä vapaa-ajanvieton siirtymisestä ulkoilmasta sisätiloihin ruudun ääreen.

Voisiko opetusta siirtää metsään?

Luontoa voidaan tuoda lähemmäs lasten arkea ja luoda luonnosta positiivinen mielikuva jo pieninkin askelin ilman suurta valtionkirstua. Koulun lähiluontoon voidaan tutustua esimerkiksi erilaisten retkien muodossa (Cantell, 2011). Muistan, kuinka omana peruskouluaikanani suuntasimme koulun läheiseen lehtometsikköön, jossa saimme tutustua luontoon nähden, tehden, kuunnellen sekä aistien. Tällöin oli mahdollista päästä lähelle luontoa saaden luonnosta turvallinen kokemus, jota vielä tänäkin päivänä voi muistella hymyssä suin. Juuri tällaisten kokemusten kautta on mahdollisuus omaksua myönteinen luontosuhde, kun luontoa pääsee aistimaan läheltä ja yksityiskohtaisesti. Luontoa ei tarvitse välttämättä lähteä kokemaan edes erityisen retken muodossa, vaan luontosuhdetta voidaan kypsyttää jo koulun lähiluonnossa esimerkiksi siirtämällä oppiaineopetusta koulun seinien sisältä ulos luontoon (Cantell, 2011).

Tätä ajatusta tukee myös uusin opetussuunnitelma, joka kiinnittää huomiota monipuolisiin oppimisympäristöihin. Monipuolisten oppimisympäristöjen nähdään tarjoavan paitsi luovia ratkaisuja, myös mahdollisuuden asioiden tarkasteluun ja tutkimiseen uudenlaisista näkökulmista (POPS, 2014) ja mikä olisikaan parempi paikka tähän kuin monipuolinen ja värikäs luonto. Kun ympäristön huomioon ottaminen otetaan vahvasti osaksi koulun toimintatapoja ja kasvatuksellista toimintaa, luodaan kehittyvälle nuorelle hyvät eväät myönteisen luontosuhteen luomiselle.

Uusi peruskoulujen opetussuunnitelmakin tähtää myös laaja-alaiseen oppimiseen (POPS, 2014), johon luontosuhteen kartuttaminenkin voitaisiin sisällyttää. Vaikka opetussuunnitelma tarjoaisikin avaimia lasten ja nuorten luontosuhteen kehittämiselle ja tietoutta olisi, ei tavoitteessa päästä puuta pidemmälle, mikäli opettajat ovat haluttomia siirtämään opetusta totutusta luokkahuoneesta ulos luontoon. Kaikilta opettajilta ei löydy luonnossa liikkumisen kokemusta ja taitoa. Siirtyminen pois omalta mukavuusalueelta saattaa tuntua ahdistavalta ja stressaavalta. Opettajan vaakakupissa painaa aina myös vastuu: kaikki tarvittavat asiat tulisi saada lapsille opetetuksi lasten yksilölliset tarpeet huomioiden ja lisäksi opettaja on vastuussa lasten turvallisuudesta.

Siirtämällä opetus moninaisen apuvälineistön täyttämästä luokkahuoneesta ulos luontoon pakottaa opettajan väistämättä pohtimaan myös luovia ratkaisuja opetuksen toteuttamiseksi, mikä kaikilta opettajilta ei välttämättä luonnistu vaivattomasti.

Selviääkö sieltä luonnosta edes hengissä?

Luonto saattaa näyttäytyä niin lapselle kuin vanhemmallekin pelottavana elementtinä, jos aiheesta ei ole karttunut tietoa eikä kokemusta. Myös esimerkiksi median luomilla virheellisillä mielikuvilla voi olla vaikutusta luonnon pelottavana näkemiseen: median esille tuomat tapaukset pusikosta hypänneistä ahdistelijoista saattavat pelottaa osan ihmisistä pois luonnosta ja siirtymään turvallisemmaksi koettuun ympäristöön. Ja entäpä punkit, käärmeet ja karhut – selviääkö sieltä luonnosta edes hengissä?

Jo varhain lapsuudessa luotu myönteinen luontosuhde vaikuttaa parhaimmassa tapauksessa pitkälle aikuisuuteen ja jälkipolviin saakka. Koska myönteisen luontosuhteen merkitys laajalti jo ymmärretään, kyse on enää siitä, kenen johdolla positiivisia luontokokemuksia lähdetään lapsille ja nuorille tarjoamaan, yksilön vai yhteiskunnan. Oma vastaukseni olisi, yksilön ja yhteiskunnan, yksin ja yhdessä.

RIINA MÄKINEN

Takaisin ylös ↑