Antropomorfismi eettisen ajattelun apuvälineenä

Antropomorfismilla, ”ihmisenkaltaistamisella”, tarkoitetaan inhimillisten ominaisuuksien liittämistä toislajisiin eläimiin ja inhimillisten ominaisuuksien käyttämistä lähtökohtana tulkittaessa toislajisen eläimen käyttäytymistä (Balcombe 2014: 57). Antropomorfismiin liitetään usein kielteisiä mielikuvia ja ohjaa ajatukset helposti naamiaisasuihin puettuihin lemmikkieläimiin. Antropomorfismi voi kuitenkin olla myös tärkeä työkalu pohdittaessa eläinten oikeuksia, sillä se mahdollistaa toislajisen eläimen tarkastelun samankaltaisena ihmisen itsensä kanssa. Ihmiset jakavat monia perinteisesti inhimillisinä pidettyjä ominaisuuksia toislajisten eläinten kanssa: tunteita, nautintoa, huumorintajua ja kiintymystä.

Meidän ihmisten olisi mahdotonta tulkita toislajisen eläimen käyttäytymistä, jos emme käyttäisi tunteita kuvaavia käsitteitä, kuten pelko, viha ja mielihyvä. Se, että nämä käsitteet ovat perinteisesti kuvanneet vain inhimillisiksi ominaisuuksiksi luokiteltuja tunteita, ei vähennä niiden käyttökelpoisuutta toislajisten eläinten tulkinnassa.

Kysymys eläinten kohtelusta on ekologisen jälleenrakennuksen (BIOS 2019) aikakaudella keskeinen eettisten syiden lisäksi myös ympäristö- ja terveyskysymysten vuoksi. Niin koronapandemialla, ilmastonmuutoksella kuin luonnon monimuotoisuuden heikkenemiselläkin on yhteys teolliseen eläintuotantoon.

Ihminen, eläin?

Alan Costall (2007) on erottanut kolme eri merkitystä antropomorfismin käsitteelle. Ensiksikin toislajisiin eläimiin voidaan liittää liiallisia ja harhaisia emootioita. Toiseksi toislajisiin eläimiin voidaan suhtautua subjekteina ja toimijoina. Tämä ikään kuin pohjustaa kolmatta antropomorfismin merkitystä – antropomorfismia metodina – joka on sitoutunut mielen ja käyttäytymisen dualismiin. Tähän metodiin sisältyy toislajisten eläinten ymmärtäminen älyllisen päättelyprosessin tuloksena, jossa yhdistetään se, mikä on havainnoitavissa ja se, mikä oletetaan mielen liikkeiksi. Antropomorfismi eettisen ajattelun apuvälineenä viittaa yksinkertaisimmillaan toislajisen eläimen ymmärtämiseen subjektina ja toimijana, mutta syvemmällä tasolla se etenee antropomorfismin käsittämiseen eettisen ajattelun metodina.

’’– – [inhimilliselle älylle] ei nimittäin ole mitään laajempaa tehtävää, joka johtaisi yli ihmiselämän. Sen sijaan se on inhimillinen, ja vain sen omistaja ja tuottaja suhtautuu siihen niin pateettisesti, ikään kuin maailma pyörisi sen ympäri. Mutta jos me voisimme ymmärtää hyttystä ja se meitä, me käsittäisimme, että hyttynenkin ui ilman halki tällä samalla paatoksella ja tuntee itsessään tämän maailman lentävän keskuksen.’’

Näin kuvaa Friedrich Nietzsche (1870: 1) ihmisen kokemusta omasta ylivertaisuudestaan esseessään Totuudesta ja valheesta moraalin ulkopuolisessa mielessä. Inhimillisessä kulttuurissa älyä pidetään maailman kantavana voimana, ja ihmisen mieltä älykkäänä ja viisaana. Toislajisten eläinten ei mielletä kykenevän yhtä älykkääseen ajatteluun, filosofiseen pohdintaan syistä, seurauksista ja merkityksistä, vaan toislajisten eläinten ajattelu mielletään kuluvaan hetkeen sidotuksi ja tarpeiden täyttämiseen tähtääväksi yksinkertaiseksi ajatteluksi. Vaikka näin olisi, yksi maailman jäsentämisen tapa ei ole ylivertainen toiseen nähden.

Ihmiset tuntuvat alituisesti etsivän tapaa, jolla erottaa ihmiset muista eläimistä. Eläinten käytön muuttuessa yhä teollisempaan suuntaan tämän eron etsiminen tuntuu vain kiihtyneen. Selvä ero, jako ylempään ja alempaan elämänmuotoon, oikeuttaisi eläinten laajamittaista hyväksikäyttöä huomattavasti paremmin kuin fakta siitä, että olemme kaikki fyysisesti ja henkisesti melko samankaltaisilla ominaisuuksilla varustettuja eläimiä.

Evoluutiotutkijat jakavat käsityksen siitä, että olemme kaikki kehittyneet samasta elämästä. Ihmisillä on ollut evoluution historiassa pitkä yhteinen matka toislajisten eläinten kanssa, ja olisi omituista väittää, ettemme jakaisi elämän syvätasoilla yhteisiä kokemuksia, tunteita ja ominaisuuksia. Väite, ettei meillä ole mahdollisuutta ymmärtää ja tulkita muita eläimiä, mitätöi yhteisen evolutiivisen menneisyytemme ja irrottaa ihmisen evolutiivisesta kartasta irralliseksi ja riippumattomaksi oikuksi. Lisäksi uusin tutkimus puoltaa näkemystä, jonka mukaan me ihmiset olemme toislajisten eläinten kanssa samankaltaisempia kuin olemme aiemmin itsellemme uskotelleet: ihmisten ja muiden eläinten fysiologiset ja biokemialliset tavat reagoida erilaisiin aistihavaintoihin ovat tutkimusten mukaan hyvin samankaltaisia, ja uusien aivokuvannusmenetelmien mukaan toislajisten eläinten tavat kokea tunteita ovat pitkälti samanlaisia kuin ihmisten (Balcombe 2014: 25).

Puhuvat possut

Antropomorfismi on meille tutuinta lastenkulttuurista. Puhuvat possut ja vaatteisiin pukeutuvat hiiret ovat tuttuja hahmoja, jotka lapsikatsoja usein rinnastaa itseensä. Lastenkulttuurissa toislajisten eläinten representaatiot ovat tuntevia, älykkäitä ja persoonallisia, ja kyvyiltään usein ihmisen kaltaisia. Mutta mikä on lastenkulttuurin antropomorfisen eläinkuvan merkitys eettisen ajattelun kehittymisessä?

Lapsi on altis vaikutteille eikä juurikaan kyseenalaista ympäröivää todellisuutta. Lapsen havaintomaailmassa voi olla vaikeaa yhdistää lastenohjelmista tutut eläinhahmot esimerkiksi lihapulliin. Suorempi yhteys voi kuitenkin syntyä puhuvien eläinhahmojen ja vaikkapa oman lemmikkikoiran välille: inhimillisten ominaisuuksien liittäminen koiraan käy lapselta varsin saumattomasti sen jälkeen, kun lastenohjelmassa on esiintynyt puhuva ja tunteitaan antropomorfisesti ilmaiseva koirahahmo. Antropomorfisen eläinkuvan omaksuminen lapsuudessa voi avata eettisen pohdinnan polkuja lapsen kasvaessa. Itse esimerkiksi vaikutuin Babe – Urhea possu -elokuvasta lapsena syvästi. Elokuvan äärimmäisyyksiin inhimillistetyt ja tunteelliset eläimet vaikuttivat varmasti eläinoikeusajattelun heräämiseen varhaisessa teini-iässäni.

Maailman hahmottamisen tapoja on lukuisia

Kaikilla eläimillä on lajinomaisia tarpeita ja näiden tarpeiden täyttäminen on nyky-ymmärryksen valossa edellytys eläimen hyvinvoinnille. Antropomorfismi voi hämärryttää ymmärrystä toislajisten eläinten tarpeista: inhimilliset näkemykset toimintojen tärkeydestä tai soveliaisuudesta ja toisaalta ymmärtämättömyys eri lajien erityistarpeista voivat johtaa lajinomaisien tarpeiden ohittamiseen. Esimerkiksi koira, joka lenkillä haistelee lajikumppaniensa jättämiä hajujälkiä toteuttaa tärkeää lajinomaista tarvettaan. Koira hahmottaa maailmaansa pitkälti hajuaistin avulla ja hajuviestintä on tärkeä osa koiran sosiaalista kanssakäymistä. Ihmiselle pissan haistelu voi näyttäytyä ällöttävänä ja epätoivottavana toimintana, jota on syytä rajoittaa. Tällöin ihminen on paitsi ymmärtämätön, myös ohittaa koiran tarpeet ja tavan jäsentää maailmaansa toisin kuin pääasiassa näköaistin avulla havainnoiva ihminen.

Tästä pääsemme taas antropomorfismiin ajattelun metodina: toislajisen eläimen ymmärtäminen vaatii älyllistä päättelyä toislajisen eläimen toiminnan merkityksestä ja sen suhteesta mieleen ja lajinomaisiin tarpeisiin. Tämän älyllisen päättelyprosessin kautta ihminen voi ymmärtää koiran tarpeen haistella hajujälkiä tapana hahmottaa maailmaa ja esimerkiksi sosiaalisia suhteita hajuaistin kautta. Antropomorfismi astuu kuvaan myös silloin, kun ihminen ymmärtää syyt koiran käytöksen takana: kiinnostus muiden lajitovereiden jättämiä viestejä ja sosiaalista kommunikaatiota kohtaan on ymmärrettävää myös ihmiselle ihmisen omista kokemuksista käsin. Tämän ymmärtäminen toivottavasti lisää arvostusta koiran käyttäytymistä ja lajinomaisten tarpeiden täyttämistä kohtaan.

Ihminen jäsentää maailmaansa pääasiassa näköaistin avulla, ja siksi esimerkiksi kuulo- tai hajuaistin avulla rakennettuja maailmankäsityksiä on helppo väheksyä. Perinteisesti näköaistia on myös pidetty aisteista kehittyneimpänä, ja siksi näköaistin avulla jäsenneltyä maailmankuvaa ylivertaisena. Emme kuitenkaan voi edes kuvitella, kuinka erinomaisen hajuaistin omaavan koiran tai kaikuaistin avulla liikkuvan lepakon maailma rakentuu, sillä siihen meillä ei ole kompetenssia.

Kohti syvää ymmärrystä

Antropomorfismin suurin ongelma on sen keskittyminen ihmiseen: toislajista eläintä tarkastellaan ihmisyyden lähtökohdasta ja ’’ihmisenkaltaistetaan’’. Tämä asetelma nostaa inhimilliset ominaisuudet kaikkien muiden ominaisuuksien yläpuolelle. Kun keskitymme näkemään toislajisissa eläimissä meille tuttuja inhimillisiä ominaisuuksia, ymmärryksemme eläinmaailman rikkaudesta ja monimuotoisuudesta kapenee antroposentrisen hahmotuksen kautta yksiulotteiseksi. Kuten Elisa Aaltola (2013: 13) toteaa, eläinmaailma käsittää valtavasti olentoja, joiden kyvyistä ja mielen sisällön laajuudesta meillä ihmisillä ei juurikaan ole tietoa ja joihin ei kohdistu niiden ansaitsemaa mielenkiintoa. Nämä elämänmuodot eroavat ihmisistä monin tavoin, kuten fysiologialtaan ja aistimaailmaltaan, ja samalla niiden kognitio voi saada aivan uudenlaisia muotoja. Nämä erot eivät kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö näiden toislajisten eläinten kokemukset tai ominaisuudet olisi todellisia ja myös osittain ihmisen ymmärrettävissä.

Antropomorfismi on hyvä työkalu eettisen ajattelun herättämiseen ja vallitsevien ajatusmallien kyseenalaistamiseen. Kokonaisvaltaisempi eettinen ajattelu ja kaikkien elämänmuotojen ymmärtävä kunnioittaminen vaatii kuitenkin edistyneempää otetta. Syvä eettinen ajattelu sisältää välttämättä myös antropomorfista pohdintaa, sillä emme ihmisinä voi tarkastella ympäristöämme irrallaan omista kokemuksistamme. Antropomorfismin tietoinen käyttö eettisen ajattelun apuna vaatiikin antropomorfismin ongelmien ja haasteiden tiedostamista sekä ymmärrystä antropomorfismista toislajisten eläinten ymmärtämisen metodina.

VENLA HEISKANEN

Otsikkokuva: Pasi Huttunen

Takaisin ylös ↑