Teksti on osa Versuksen kuntavaaliteemaa. Kuntavaalit käydään Suomessa kesäkuussa, ja Versus osallistuu vaalien alla käytävään keskusteluun neljällä asiantuntijatekstillä sekä Versus-podcastilla. Kriittisen tilan kuntavaaliteeman tekstit käsittelevät ympäristökansalaisuutta, kunnan päätöksentekoa, lähiluontoa sekä kuntien vanhan rakennuskannan kohtaloita.
Ympäristöpedagogiikan näkökulmia kestävän kunnan kehittämiseen
Ympäristösivistyneet seutulaiset ovat kestävän kunnan selkäranka, puhuttiinpa sitten kaupunki- tai maaseuduista. Kunnan asukkaat ja säännölliset vierailijat voivat pitkäjänteisesti ylläpitää ja kehittää, mutta myös haastaa ja hankaloittaa, paikallista kestävää kehitystä. Kuntien on siis olennaista tarjota ihmisille mielekkäitä rooleja, joista käsin he voivat toimia osana ympäristövastuullista seutua, kuntalaisstatuksesta riippumatta. Tämä tehtävä voidaan ymmärtää ylisukupolvisen ympäristökasvatuksen haasteena, johon sisältyy seutulaisten – eli seudun kansalaisten – tiedollisten ja taidollisten resurssien tukeminen, samoin kuin kansalaisten seudullisen kokemustiedon sisällyttäminen strategiseen kestävään kehittämiseen.
Lasten ja nuorten osalta ympäristökasvatuksen tarpeeseen on jo herätty; niin varhaiskasvatuksessa, perusopetuksessa, toisen asteen koulutuksessa kuin korkeakoulutuksessa on opetussuunnitelmien perusteisiin ja institutionaalisiin strategioihin sisällytetty vahvasti ekososiaalisen sivistyksen ja kestävän kehityksen teemoja, liittyen erityisesti ilmastonmuutokseen ja luonnon monimuotoisuuteen. Niiden jalkauttaminen itse koulutukseen on vielä työn alla, ja moni oppilaitos kaipaakin toteutuksen tueksi ammatillista tukea ja täydennyskoulutusta. Marinin hallitusohjelma lupaa lisäpanostuksia ympäristökasvatukseen (3.1., tavoite 5), joten tätä tukea on perusteltua vaatia myös valtion taholta.
”ilmastomielenosoitukseen osallistujille ei pidä tarjota jälki-istuntoa vaan jälkiruokaa huomionosoituksena omaehtoisesta ympäristötoimijuudesta”
Seudullinen yhteistyö alan järjestöjen ja muiden sidosryhmien kanssa on helposti toteutettava toimenpide ympäristökasvatuksen kehittämiseen oppilaitoksissa, mutta kunnat voivat tarjota myös itse puitteita yksityisen, julkisen ja kolmannen sektorin väliseen ’yhdessä oppimiseen’. Näiden lisäksi nuorten oma koulun ulkopuolinen toiminta tulee tunnistaa nykyistä paremmin ympäristökansalaisuuden kasvualustaksi; esimerkiksi ilmastomielenosoitukseen osallistujille ei pidä tarjota jälki-istuntoa vaan jälkiruokaa huomionosoituksena omaehtoisesta ympäristötoimijuudesta, ja vaikkapa harrastustoiminnassa kehitettyjä ekologisen liikkumisen ratkaisuja voidaan hyödyntää koulumatkaliikenteen kehittämisessä. Ympäristökasvatus voi siis olla myös dynaamista ja osallistavaa yhteisoppimistoimintaa perinteisen opettajalta oppilaalle suuntautuvan institutionaalisen tiedonsiirron sijaan.
Ympäristökansalaisuus ei katso ikää
Aikuisväestön osalta ympäristökasvatuksessa ollaan vielä syvemmällä lähtökuopissa. Monessa kunnassa on täysin pohtimatta, mitä tämä voisi edes tarkoittaa. Se on toki ymmärrettävää: täysivaltaisia kansalaisia ei liberaaleissa demokratioissa ole tapana kasvattaa yhteiskunnan toimesta. Tämänhetkisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa moiselle voi kuitenkin ympäristötietoisuuden osalta olla tarvetta. Muutoin vastuunkanto ajankohtaisista ympäristöhaasteista – liittyen erityisesti ilmastonmuutokseen ja luontokatoon sekä niiden kanssa yhteen kietoutuviin laajoihin ilmiöihin, kuten kansainväliseen muuttoliikkeeseen ja kestävään ruoantuotantoon – jää nuorten ja tulevien sukupolvien hartioille. Tämä viivästyttäisi kriittisiin haasteisiin vastaamista vuosikymmenillä ja kiistäisi hyvinvointiyhteiskunnan aikuisväestön vastuun ympäristöongelmien hallitsemattoman etenemisen katastrofaalisista seurauksista. Sellaiseen peruutuspeiliin tuskin kukaan haluaa katsella tulevaisuudessa. Siksi kuntienkin tulisikin sisällyttää strategioihinsa ympäristökasvatusta ylisukupolvisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta.
Ympäristökansalaisuus kunnissa
Miten ekososiaalista sivistystä sitten voidaan tukea niin, että erilaiset ihmiset löytävät itselleen lisää mielekkäitä tapoja toimia osana ympäristövastuullista kuntaa ja seutua? Mahdollisuuksia voidaan etsiä ympäristökansalaisuudesta itsestään: mistä siinä itse asiassa on kysymys? Kuten kansallisesti, myös kunnallisesti ja seudullisesti ympäristökansalaisuudesta voidaan tunnistaa useampia ulottuvuuksia.
Yhtäältä tärkeää on kuntalaisten periaatteellinen asennoituminen ympäristövastuulliseen yhteiskuntaan; että ihmiset mieltävät kestävän kehityksen tavoitteet mielekkäiksi ja tärkeiksi, sekä oman elämänpiirinsä osalta että laajemmassa merkityksessä. Tämä ei tarkoita YK:n kestävyysagendan ulkoa opettelua, vaan sen periaatteiden käsittämistä osana maailmaa, jossa kukin kokemuksellisesti elää. Esimerkiksi kestävyystavoitteessa 15 mainittu metsien kestävän käytön edistäminen voi kuntalaisen elämässä liittyä ensisijaisesti vaikkapa kaupunkipuistojen kehittämiseen ja yhteiskäyttöön, metsänomistajuuteen ja metsätalouteen, mökkimetsien virkistyskäyttöön osana monipaikkaista asumista tai metsiensuojeluun paikallistasolta globaaliin mittakaavaan.
Ympäristövastuullinen suhde metsiin voi rakentua kaikissa näissä yhteyksissä, ja kunta voi edesauttaa kestävän toimijuuden kehittymistä suhteessa kokemuksellisiin ympäristösuhteisiin: Onko seudullisiin virkistyskohteisiin toimivat julkisen ja kevyen liikenteen yhteydet vai kuljetaanko niihin pääasiassa yksityisautoilla? Tarjotaanko kestävään metsänkasvatukseen tukea helposti vastaanotettavassa muodossa vai ovat jäävätkö uudet metsänomistajasukupolvet alan perinteisten toimijoiden tietotaidon varaan? Sisällytetäänkö mökkiläiset ympäristönsuunnittelun osallistaviin käytäntöihin vai kohdennetaanko osallistaminen kuntalaisstatuksen mukaan? Kerrotaanko eri-ikäisille kuntalaisille mahdollisuuksista osallistua metsiensuojeluun osana seudun metsäpolitiikkaa vai löytävätkö suojelutoimien pariin vain jo valmiiksi ympäristöasioissa aktiiviset aikuiskansalaiset?
”Kestäviä arjen ratkaisuja on usein helpompi toteuttaa yhdessä toisten kanssa, sekä käytännössä että talousnäkökulmasta”
Toiseksi olennaisia ovat kestäviin elämäntapoihin liittyvät säännölliset arkiset teot, jotka voivat olla eri ihmisillä erilaisia elämäntilanteesta ja elinympäristöstä riippuen. Ympäristökansalaisuudesta puhuttaessa tämä ulottuvuus on usein ylikorostuneesti esillä, painottaen yksilönvastuuta ja moraalista velvoitetta noudattaa tiettyjä ilmastonmuutoksen tai luontokadon kannalta ’oikeita’ toimintatapoja. Tämä painotus sivuuttaa kaksi tärkeää näkökohtaa. Ensiksikin yksiselitteisiä oikeita tapoja toimia yksityiselämässä suhteessa näihin monimutkaisiin ympäristöhaasteisiin ei ole; on vain suhteellisesti parempia ja huonompia ratkaisuja, joiden yhteen sovittaminen on olennaisempaa kuin yksittäinen teko. Ihmiset ovat myös yhteiskunnallisesti eriarvoisessa asemassa sen osalta, millaisia mahdollisuuksia heillä on toimia henkilökohtaisessa elämässään kestävästi. Kestävyyden sosiaalinen ulottuvuus painottaakin, että ympäristövastuuta kannetaan inhimillisen kantokyvyn mukaan. Toiminta kansalaisyhteiskunnan mittakaavoissa ratkaisee, joten ympäristökansalaisuuden kysymyksiä tulisi tarkastella nykyistä enemmän kunnan, seudun ja valtion tasoilla.
Kunnallisessa mittakaavassa on olennaista kannustaa ihmisiä löytämään omasta arjestaan mahdollisuuksia säännöllisiin ympäristötekoihin, sen sijaan, että kaikille ehdotetaan samoja ratkaisuja, jotka voivat olla joissakin elämäntilanteissa hyvin haastavia toteuttaa. Näiden mahdollisuuksien tunnistamisen tueksi kunta voi tarjota tietoa ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden kannalta keskeisistä asioista helposti omaksuttavassa muodossa, esimerkiksi kriittisen kuluttajuuden, palveluiden käytön, jätteiden käsittelyn, syömisen, pihapiirin hoitamisen sekä kaupungissa ja luonnossa liikkumisen tueksi. Myös yksilöä vastuuttavan puhetavan välttäminen on kannustavaa. Kestäviä arjen ratkaisuja on usein helpompi toteuttaa yhdessä toisten kanssa, sekä käytännössä että talousnäkökulmasta: naapurustokierrätys, kimppakyydit harrastuksiin, vaatteiden ja tarvekalujen yhteiskäyttö, ruokapiirit lähituottajien kanssa ja monet muut jo vakiintuneet yhteisölliset toimintatavat ovat hyviä esimerkkejä tästä.
”Systeemisen muutoksen kysymykset eivät ole ’liian isoja asioita’ kenellekään”
Kolmas ympäristökansalaisuuden merkittävä ulottuvuus on sitoutunut ja tavoitteellinen ympäristöpoliittinen toiminta. Tämä niin ikään voi ilmetä erilaisissa asioissa ja toteutua eri muodoissa, eikä edellytä perustakseen yksinuottista suhtautumista ympäristökysymyksiin. Vaikkapa vanhempainyhdistyksen, ruokapiirin, harrastajaverkoston tai työmatkapyöräilijöiden toiminta voi olla luonteeltaan kestävyyttä ylläpitävää ja uusia yhteisvastuullisia toimintatapoja etsivää – ilman, että toimijat jakavat saman puoluepoliittisen aatemaailman. Toki poliittisten instituutioiden ja käytäntöjenkin kautta voi edistää omaksumaansa ympäristöagendaa pitkäjänteisesti, vaikkapa osallistumalla säännöllisesti vaaleihin tai julkisiin mielenilmauksiin.
Sitoutunutta voi olla myös päiväkoti-, koulu-, työ- ja asumisyhteisöjen toiminta, jossa arkisia tekoja liitetään systeemiseen muutokseen: laitetaan vähän reilummin vaatetta päälle, jotta sisälämpötilaa voidaan laskea; annetaan ruokailun järjestäjälle palautetta tarjonnan kehittämisestä ilmastoa vähemmän kuormittavaan suuntaan; jätetään piha-alueille hoitamatonta luontoa, joka lisää monimuotoisuutta paikallisesti; järjestetään etätapaamismahdollisuuksia ja pidempiä rupeamia yhdessä työskentelyyn tiuhan pendelöinnin välttämiseksi. Tärkeää on myös kirjata tällaista yhdessä luotua, käytännöllistä ympäristöstrategiaa ylös ja tehdä sitä näkyväksi – vaikkapa kunnan toimielinten suuntaan, jotka puolestaan voivat levittää hyviä käytäntöjä muihinkin toimintaympäristöihin ja antaa kansalaisille tunnustusta vaikuttavista strategisista panostuksista. Systeemisen muutoksen kysymykset eivät ole ’liian isoja asioita’ kenellekään; olennaista on, että niihin voi kiinnittyä omista tieto- ja toimintaresursseista käsin, osana omia toimintaympäristöjä.
Ympäristökansalaisuutta voi kehittää lähiympäristöissä tehtyjen havaintojen pohjalta: Onko näiden vanhojen puiden käyttö energiaksi kestävän metsänhoidon mukaista?
Ympäristökansalaisuus on siis monimuotoinen asia, jonka tukeminen kunnallisesti tai seudullisesti voi toteutua lukuisin tavoin. Aikuisia voi ’kasvattaa’ ilman, että he huomaavat tulleensa ympäristökasvatuksen piiriin; tekemällä kestäviä toimintatapoja näkyviksi, helposti ymmärrettäväksi ja lähestyttäväksi; sekä mahdollistamalla niiden toteuttamista eriasteisesti kunkin elämäntilanteen ja toimintaresurssien mukaan. Tämä kasvatustyö on ideaalisesti ylisukupolvista ja tuo yhteen ihmisiä, joiden elämänkokemus on rakentunut erilaisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa. Ympäristökansalaiset voivat kasvattaa myös toinen toisiaan, kun päästään pois ’ikäpoteroista’, joita suomalaiseen yhteiskuntaan turhan innokkaasti rakennetaan eri ikäryhmille kohdennetuilla palveluilla ja rakenteilla. Vaikkapa 1990-luvulla ja 1950-luvulla syntyneillä on toisilleen paljon annettavaa ympäristön ymmärtämisen osalta, kun heille syntyy tilaisuuksia kohdata vuoropuhelun merkeissä. Ja saattavatpa nuoriso ja seniorit saada väliin jäävät aikuissukupolvetkin oppimaan jotain uutta, kun yhdistävät voimansa!
Ylisukupolvinen yhteinen vastuunkanto
Ympäristökasvatuksen toteutumisen tiloja tulee myös tunnistaa laajemmin, jotta ylisukupolviset kohtaamiset ja vastuunkanto mahdollistuvat. Eri toimintaympäristöissä korostuvat eri toimijoiden väliset yhteydet, joita kunnissa voidaan lähteä aktiivisesti tukemaan – vallitsevaa yksilöitä vastuuttavaa ympäristökansalaisuuden ideaa haastaen. Kotona ympäristöasenteiden, -tekojen ja -sitoutumisen kehittäminen tapahtuu pitkälti perheen piirissä, ystävien parissa ja kenties asuinalueen verkostoissa – tai osana järjestettyä asumista, jonka piiriin kasvava määrä vanhenevaa ja vajaatoimintakykyistä väestöä kuuluu. Työpaikoilla ja koulutusyksiköissä kestävyyden teemoihin voidaan kiinnittyä sekä osana itse toiminnan kehittämistä että jokapäiväisiä rutiineja muuttaen. Kestävän kunnan, tai seudun, onkin olennaista tarjota ympäristökansalaisille monenlaisia rooleja, joista käsin he voivat toimia osana yhteisvastuullista yhteiskuntaa. Tämä sitouttaa ihmisiä yhteisiin projekteihin henkilökohtaisesta kokemusmaailmasta käsin – ja se on kestävää toimijuutta se!
Ideoita ympäristösivistyneille seutulaisille
– Kehitetään kaupunkipuistoja ja jätetään piha-alueille hoitamatonta luontoa, joka lisää monimuotoisuutta paikallisesti
– Tarjotaan eri-ikäisille kuntalaisille mahdollisuuksia osallistua metsiensuojeluun
– Rakennetaan toimivat julkisen ja kevyen liikenteen yhteydet virkistyskohteisiin
– Nähdään mökkimetsien virkistyskäyttö osana monipaikkaista asumista ja otetaan mökkiläiset mukaan ympäristönsuunnittelun
– Tehdään yhdessä: naapurustokierrätys, kimppakyydit harrastuksiin, vaatteiden ja tarvekalujen yhteiskäyttö, ruokapiirit lähituottajien kanssa
– Toteutetaan tavoitteellista ympäristöpoliittista toimintaa esimerkiksi vanhempainyhdistyksen, ruokapiirin, harrastajaverkoston tai työmatkapyöräilijöiden toiminnan kautta
– Sisällytetään arkiset teot mukaan päiväkoti-, koulu-, työ- ja asumisyhteisöjen toimintaan
– Annetaan palautetta ruokailun järjestäjälle vähemmän ilmastoa kuormittavasta tarjonnasta
– Järjestetään etätapaamismahdollisuuksia ja pidempiä rupeamia yhdessä työskentelyyn tiuhan pendelöinnin välttämiseksi
– Kannetaan ympäristövastuuta inhimillisen kantokyvyn mukaan
– Kirjataan hyvät käytännöt ylös strategiaksi
– Osallistutaan säännöllisesti vaaleihin tai julkisiin mielenilmauksiin
Kirsi Pauliina Kallio on ympäristökasvatuksen professori Tampereen yliopistossa. Lähestyessään ympäristöä kasvatuksellisena kysymyksenä hän pyrkii avaamaan uusia näkökulmia maailmaan yhdessä elämisen tilana. Kirsi Pauliina toimii myös Suomen Luontopaneelissa viestinnästä vastaavana varapuheenjohtajana.
Katso mitä Kirsipauliina ajattelee ympäristökasvatuksesta.
Ympäristöpedagogiikan näkökulmia kestävän kunnan kehittämiseen
Ympäristösivistyneet seutulaiset ovat kestävän kunnan selkäranka, puhuttiinpa sitten kaupunki- tai maaseuduista. Kunnan asukkaat ja säännölliset vierailijat voivat pitkäjänteisesti ylläpitää ja kehittää, mutta myös haastaa ja hankaloittaa, paikallista kestävää kehitystä. Kuntien on siis olennaista tarjota ihmisille mielekkäitä rooleja, joista käsin he voivat toimia osana ympäristövastuullista seutua, kuntalaisstatuksesta riippumatta. Tämä tehtävä voidaan ymmärtää ylisukupolvisen ympäristökasvatuksen haasteena, johon sisältyy seutulaisten – eli seudun kansalaisten – tiedollisten ja taidollisten resurssien tukeminen, samoin kuin kansalaisten seudullisen kokemustiedon sisällyttäminen strategiseen kestävään kehittämiseen.
Lasten ja nuorten osalta ympäristökasvatuksen tarpeeseen on jo herätty; niin varhaiskasvatuksessa, perusopetuksessa, toisen asteen koulutuksessa kuin korkeakoulutuksessa on opetussuunnitelmien perusteisiin ja institutionaalisiin strategioihin sisällytetty vahvasti ekososiaalisen sivistyksen ja kestävän kehityksen teemoja, liittyen erityisesti ilmastonmuutokseen ja luonnon monimuotoisuuteen. Niiden jalkauttaminen itse koulutukseen on vielä työn alla, ja moni oppilaitos kaipaakin toteutuksen tueksi ammatillista tukea ja täydennyskoulutusta. Marinin hallitusohjelma lupaa lisäpanostuksia ympäristökasvatukseen (3.1., tavoite 5), joten tätä tukea on perusteltua vaatia myös valtion taholta.
”ilmastomielenosoitukseen osallistujille ei pidä tarjota jälki-istuntoa vaan jälkiruokaa huomionosoituksena omaehtoisesta ympäristötoimijuudesta”
Seudullinen yhteistyö alan järjestöjen ja muiden sidosryhmien kanssa on helposti toteutettava toimenpide ympäristökasvatuksen kehittämiseen oppilaitoksissa, mutta kunnat voivat tarjota myös itse puitteita yksityisen, julkisen ja kolmannen sektorin väliseen ’yhdessä oppimiseen’. Näiden lisäksi nuorten oma koulun ulkopuolinen toiminta tulee tunnistaa nykyistä paremmin ympäristökansalaisuuden kasvualustaksi; esimerkiksi ilmastomielenosoitukseen osallistujille ei pidä tarjota jälki-istuntoa vaan jälkiruokaa huomionosoituksena omaehtoisesta ympäristötoimijuudesta, ja vaikkapa harrastustoiminnassa kehitettyjä ekologisen liikkumisen ratkaisuja voidaan hyödyntää koulumatkaliikenteen kehittämisessä. Ympäristökasvatus voi siis olla myös dynaamista ja osallistavaa yhteisoppimistoimintaa perinteisen opettajalta oppilaalle suuntautuvan institutionaalisen tiedonsiirron sijaan.
Aikuisväestön osalta ympäristökasvatuksessa ollaan vielä syvemmällä lähtökuopissa. Monessa kunnassa on täysin pohtimatta, mitä tämä voisi edes tarkoittaa. Se on toki ymmärrettävää: täysivaltaisia kansalaisia ei liberaaleissa demokratioissa ole tapana kasvattaa yhteiskunnan toimesta. Tämänhetkisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa moiselle voi kuitenkin ympäristötietoisuuden osalta olla tarvetta. Muutoin vastuunkanto ajankohtaisista ympäristöhaasteista – liittyen erityisesti ilmastonmuutokseen ja luontokatoon sekä niiden kanssa yhteen kietoutuviin laajoihin ilmiöihin, kuten kansainväliseen muuttoliikkeeseen ja kestävään ruoantuotantoon – jää nuorten ja tulevien sukupolvien hartioille. Tämä viivästyttäisi kriittisiin haasteisiin vastaamista vuosikymmenillä ja kiistäisi hyvinvointiyhteiskunnan aikuisväestön vastuun ympäristöongelmien hallitsemattoman etenemisen katastrofaalisista seurauksista. Sellaiseen peruutuspeiliin tuskin kukaan haluaa katsella tulevaisuudessa. Siksi kuntienkin tulisikin sisällyttää strategioihinsa ympäristökasvatusta ylisukupolvisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta.
Ympäristökansalaisuus kunnissa
Miten ekososiaalista sivistystä sitten voidaan tukea niin, että erilaiset ihmiset löytävät itselleen lisää mielekkäitä tapoja toimia osana ympäristövastuullista kuntaa ja seutua? Mahdollisuuksia voidaan etsiä ympäristökansalaisuudesta itsestään: mistä siinä itse asiassa on kysymys? Kuten kansallisesti, myös kunnallisesti ja seudullisesti ympäristökansalaisuudesta voidaan tunnistaa useampia ulottuvuuksia.
Yhtäältä tärkeää on kuntalaisten periaatteellinen asennoituminen ympäristövastuulliseen yhteiskuntaan; että ihmiset mieltävät kestävän kehityksen tavoitteet mielekkäiksi ja tärkeiksi, sekä oman elämänpiirinsä osalta että laajemmassa merkityksessä. Tämä ei tarkoita YK:n kestävyysagendan ulkoa opettelua, vaan sen periaatteiden käsittämistä osana maailmaa, jossa kukin kokemuksellisesti elää. Esimerkiksi kestävyystavoitteessa 15 mainittu metsien kestävän käytön edistäminen voi kuntalaisen elämässä liittyä ensisijaisesti vaikkapa kaupunkipuistojen kehittämiseen ja yhteiskäyttöön, metsänomistajuuteen ja metsätalouteen, mökkimetsien virkistyskäyttöön osana monipaikkaista asumista tai metsiensuojeluun paikallistasolta globaaliin mittakaavaan.
Ympäristövastuullinen suhde metsiin voi rakentua kaikissa näissä yhteyksissä, ja kunta voi edesauttaa kestävän toimijuuden kehittymistä suhteessa kokemuksellisiin ympäristösuhteisiin: Onko seudullisiin virkistyskohteisiin toimivat julkisen ja kevyen liikenteen yhteydet vai kuljetaanko niihin pääasiassa yksityisautoilla? Tarjotaanko kestävään metsänkasvatukseen tukea helposti vastaanotettavassa muodossa vai ovat jäävätkö uudet metsänomistajasukupolvet alan perinteisten toimijoiden tietotaidon varaan? Sisällytetäänkö mökkiläiset ympäristönsuunnittelun osallistaviin käytäntöihin vai kohdennetaanko osallistaminen kuntalaisstatuksen mukaan? Kerrotaanko eri-ikäisille kuntalaisille mahdollisuuksista osallistua metsiensuojeluun osana seudun metsäpolitiikkaa vai löytävätkö suojelutoimien pariin vain jo valmiiksi ympäristöasioissa aktiiviset aikuiskansalaiset?
”Kestäviä arjen ratkaisuja on usein helpompi toteuttaa yhdessä toisten kanssa, sekä käytännössä että talousnäkökulmasta”
Toiseksi olennaisia ovat kestäviin elämäntapoihin liittyvät säännölliset arkiset teot, jotka voivat olla eri ihmisillä erilaisia elämäntilanteesta ja elinympäristöstä riippuen. Ympäristökansalaisuudesta puhuttaessa tämä ulottuvuus on usein ylikorostuneesti esillä, painottaen yksilönvastuuta ja moraalista velvoitetta noudattaa tiettyjä ilmastonmuutoksen tai luontokadon kannalta ’oikeita’ toimintatapoja. Tämä painotus sivuuttaa kaksi tärkeää näkökohtaa. Ensiksikin yksiselitteisiä oikeita tapoja toimia yksityiselämässä suhteessa näihin monimutkaisiin ympäristöhaasteisiin ei ole; on vain suhteellisesti parempia ja huonompia ratkaisuja, joiden yhteen sovittaminen on olennaisempaa kuin yksittäinen teko. Ihmiset ovat myös yhteiskunnallisesti eriarvoisessa asemassa sen osalta, millaisia mahdollisuuksia heillä on toimia henkilökohtaisessa elämässään kestävästi. Kestävyyden sosiaalinen ulottuvuus painottaakin, että ympäristövastuuta kannetaan inhimillisen kantokyvyn mukaan. Toiminta kansalaisyhteiskunnan mittakaavoissa ratkaisee, joten ympäristökansalaisuuden kysymyksiä tulisi tarkastella nykyistä enemmän kunnan, seudun ja valtion tasoilla.
Kunnallisessa mittakaavassa on olennaista kannustaa ihmisiä löytämään omasta arjestaan mahdollisuuksia säännöllisiin ympäristötekoihin, sen sijaan, että kaikille ehdotetaan samoja ratkaisuja, jotka voivat olla joissakin elämäntilanteissa hyvin haastavia toteuttaa. Näiden mahdollisuuksien tunnistamisen tueksi kunta voi tarjota tietoa ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden kannalta keskeisistä asioista helposti omaksuttavassa muodossa, esimerkiksi kriittisen kuluttajuuden, palveluiden käytön, jätteiden käsittelyn, syömisen, pihapiirin hoitamisen sekä kaupungissa ja luonnossa liikkumisen tueksi. Myös yksilöä vastuuttavan puhetavan välttäminen on kannustavaa. Kestäviä arjen ratkaisuja on usein helpompi toteuttaa yhdessä toisten kanssa, sekä käytännössä että talousnäkökulmasta: naapurustokierrätys, kimppakyydit harrastuksiin, vaatteiden ja tarvekalujen yhteiskäyttö, ruokapiirit lähituottajien kanssa ja monet muut jo vakiintuneet yhteisölliset toimintatavat ovat hyviä esimerkkejä tästä.
”Systeemisen muutoksen kysymykset eivät ole ’liian isoja asioita’ kenellekään”
Kolmas ympäristökansalaisuuden merkittävä ulottuvuus on sitoutunut ja tavoitteellinen ympäristöpoliittinen toiminta. Tämä niin ikään voi ilmetä erilaisissa asioissa ja toteutua eri muodoissa, eikä edellytä perustakseen yksinuottista suhtautumista ympäristökysymyksiin. Vaikkapa vanhempainyhdistyksen, ruokapiirin, harrastajaverkoston tai työmatkapyöräilijöiden toiminta voi olla luonteeltaan kestävyyttä ylläpitävää ja uusia yhteisvastuullisia toimintatapoja etsivää – ilman, että toimijat jakavat saman puoluepoliittisen aatemaailman. Toki poliittisten instituutioiden ja käytäntöjenkin kautta voi edistää omaksumaansa ympäristöagendaa pitkäjänteisesti, vaikkapa osallistumalla säännöllisesti vaaleihin tai julkisiin mielenilmauksiin.
Sitoutunutta voi olla myös päiväkoti-, koulu-, työ- ja asumisyhteisöjen toiminta, jossa arkisia tekoja liitetään systeemiseen muutokseen: laitetaan vähän reilummin vaatetta päälle, jotta sisälämpötilaa voidaan laskea; annetaan ruokailun järjestäjälle palautetta tarjonnan kehittämisestä ilmastoa vähemmän kuormittavaan suuntaan; jätetään piha-alueille hoitamatonta luontoa, joka lisää monimuotoisuutta paikallisesti; järjestetään etätapaamismahdollisuuksia ja pidempiä rupeamia yhdessä työskentelyyn tiuhan pendelöinnin välttämiseksi. Tärkeää on myös kirjata tällaista yhdessä luotua, käytännöllistä ympäristöstrategiaa ylös ja tehdä sitä näkyväksi – vaikkapa kunnan toimielinten suuntaan, jotka puolestaan voivat levittää hyviä käytäntöjä muihinkin toimintaympäristöihin ja antaa kansalaisille tunnustusta vaikuttavista strategisista panostuksista. Systeemisen muutoksen kysymykset eivät ole ’liian isoja asioita’ kenellekään; olennaista on, että niihin voi kiinnittyä omista tieto- ja toimintaresursseista käsin, osana omia toimintaympäristöjä.
Ympäristökansalaisuus on siis monimuotoinen asia, jonka tukeminen kunnallisesti tai seudullisesti voi toteutua lukuisin tavoin. Aikuisia voi ’kasvattaa’ ilman, että he huomaavat tulleensa ympäristökasvatuksen piiriin; tekemällä kestäviä toimintatapoja näkyviksi, helposti ymmärrettäväksi ja lähestyttäväksi; sekä mahdollistamalla niiden toteuttamista eriasteisesti kunkin elämäntilanteen ja toimintaresurssien mukaan. Tämä kasvatustyö on ideaalisesti ylisukupolvista ja tuo yhteen ihmisiä, joiden elämänkokemus on rakentunut erilaisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa. Ympäristökansalaiset voivat kasvattaa myös toinen toisiaan, kun päästään pois ’ikäpoteroista’, joita suomalaiseen yhteiskuntaan turhan innokkaasti rakennetaan eri ikäryhmille kohdennetuilla palveluilla ja rakenteilla. Vaikkapa 1990-luvulla ja 1950-luvulla syntyneillä on toisilleen paljon annettavaa ympäristön ymmärtämisen osalta, kun heille syntyy tilaisuuksia kohdata vuoropuhelun merkeissä. Ja saattavatpa nuoriso ja seniorit saada väliin jäävät aikuissukupolvetkin oppimaan jotain uutta, kun yhdistävät voimansa!
Ylisukupolvinen yhteinen vastuunkanto
Ympäristökasvatuksen toteutumisen tiloja tulee myös tunnistaa laajemmin, jotta ylisukupolviset kohtaamiset ja vastuunkanto mahdollistuvat. Eri toimintaympäristöissä korostuvat eri toimijoiden väliset yhteydet, joita kunnissa voidaan lähteä aktiivisesti tukemaan – vallitsevaa yksilöitä vastuuttavaa ympäristökansalaisuuden ideaa haastaen. Kotona ympäristöasenteiden, -tekojen ja -sitoutumisen kehittäminen tapahtuu pitkälti perheen piirissä, ystävien parissa ja kenties asuinalueen verkostoissa – tai osana järjestettyä asumista, jonka piiriin kasvava määrä vanhenevaa ja vajaatoimintakykyistä väestöä kuuluu. Työpaikoilla ja koulutusyksiköissä kestävyyden teemoihin voidaan kiinnittyä sekä osana itse toiminnan kehittämistä että jokapäiväisiä rutiineja muuttaen. Kestävän kunnan, tai seudun, onkin olennaista tarjota ympäristökansalaisille monenlaisia rooleja, joista käsin he voivat toimia osana yhteisvastuullista yhteiskuntaa. Tämä sitouttaa ihmisiä yhteisiin projekteihin henkilökohtaisesta kokemusmaailmasta käsin – ja se on kestävää toimijuutta se!
– Kehitetään kaupunkipuistoja ja jätetään piha-alueille hoitamatonta luontoa, joka lisää monimuotoisuutta paikallisesti
– Tarjotaan eri-ikäisille kuntalaisille mahdollisuuksia osallistua metsiensuojeluun
– Rakennetaan toimivat julkisen ja kevyen liikenteen yhteydet virkistyskohteisiin
– Nähdään mökkimetsien virkistyskäyttö osana monipaikkaista asumista ja otetaan mökkiläiset mukaan ympäristönsuunnittelun
– Tehdään yhdessä: naapurustokierrätys, kimppakyydit harrastuksiin, vaatteiden ja tarvekalujen yhteiskäyttö, ruokapiirit lähituottajien kanssa
– Toteutetaan tavoitteellista ympäristöpoliittista toimintaa esimerkiksi vanhempainyhdistyksen, ruokapiirin, harrastajaverkoston tai työmatkapyöräilijöiden toiminnan kautta
– Sisällytetään arkiset teot mukaan päiväkoti-, koulu-, työ- ja asumisyhteisöjen toimintaan
– Annetaan palautetta ruokailun järjestäjälle vähemmän ilmastoa kuormittavasta tarjonnasta
– Järjestetään etätapaamismahdollisuuksia ja pidempiä rupeamia yhdessä työskentelyyn tiuhan pendelöinnin välttämiseksi
– Kannetaan ympäristövastuuta inhimillisen kantokyvyn mukaan
– Kirjataan hyvät käytännöt ylös strategiaksi
– Osallistutaan säännöllisesti vaaleihin tai julkisiin mielenilmauksiin
KIRSI PAULIINA KALLIO
Lue myös Kirsi Pauliinan Tiededebatti ympäristökansalaisuudesta:
Kenen politiikkaa ympäristökansalaisuus on?
Kirsi Pauliina Kallio
Kirsi Pauliina Kallio on ympäristökasvatuksen professori Tampereen yliopistossa. Lähestyessään ympäristöä kasvatuksellisena kysymyksenä hän pyrkii avaamaan uusia näkökulmia maailmaan yhdessä elämisen tilana. Kirsi Pauliina toimii myös Suomen Luontopaneelissa viestinnästä vastaavana varapuheenjohtajana.
Katso mitä Kirsipauliina ajattelee ympäristökasvatuksesta.
Takaisin ylös ↑
Ei uhrautumista, vaan hyvää elämää – Kestävään elämäntapaan kasvamassa
Ylisukupolvinen ympäristökansalaisuus yhteiskunnan selkärankana
Versuksen eduskuntavaaliteema 2023