Teksti on osa Versuksen kuntavaaliteemaa. Kuntavaalit käydään Suomessa kesäkuussa, ja Versus osallistuu vaalien alla käytävään keskusteluun neljällä asiantuntijatekstillä sekä Versus-podcastilla. Kriittisen tilan kuntavaaliteeman tekstit käsittelevät ympäristökansalaisuutta, kunnan päätöksentekoa, lähiluontoa sekä kuntien vanhan rakennuskannan kohtaloita.
Elinvoimainen kunta kantaa vastuuta menneestä ja tulevasta symmetrisesti
Muutama harmaa kolmikerroksinen hissitön elementtitalo on ollut tyhjillään vuosia, ikkunat rikki kivitettyinä. Näkymä alkaa olla tavallinen taajamissa ja pikkukaupungeissa. Autioituvia rakennuksia ennakoidaan tulevan keskustojen liepeille yhä vain lisää. Koko maassa ARA-tuettuja asuntoja on tyhjillään vajaa yhdeksän tuhatta. Toisaalta asuntopulasta kärsivillä alueilla voi olla paljon tyhjiä toimistotiloja, mutta kohtaanto-ongelman ratkaiseminen nykysääntelyn mukaisilla käyttötarkoituksen muutoksilla tai tilapäiskäytöllä on vaikeaa. Kunnan vuokrataloyhtiö saa vihdoin valmiiksi laskelman, että purkaminen on perusteltua, vaikka purkukustannukset ovat huomattavat. Purkukustannuksiin saa tosin valtion tukea enimmillään 70 % ja muuttotappioalueilla yhtiön ollessa talousahdingossa jopa 90 %.
Vuosina 2011-2020 ARA-vuokra-asuntojen purkulupia myönnettiin lähes 9 000 asuntoon, eniten Helsinkiin (585). Savonlinna on melkein Helsingin luvuissa ja sillä on vielä edessään samanmoinen purku-urakka opettajankoulutuksen siirron jäljiltä. ARA-tuettujen asuntojen purkaminen on noussut ennätyslukemiin: vuonna 2014 myönnettiin 350 lupaa ja vuosikymmen lopulla jo yli neljä kertaa enemmän (1500). Määrät ovat niin suuria, että luovat ja korvaavat ratkaisut sienikasvattamoina, ITE-taiteena, seikkailutiloina tai muu ’smart shrinking’ -ideointi/ideologia eivät riitä tukemaan säilyttämistä puhumattakaan peruskorjaamisesta – ei edes monipaikkaistuvan asumisen tai maahanmuuton kasvuodotuksissa.
Ilosaarirockin toimisto suojellussa puutalossa Joensuussa. Kuva: Ari Lehtinen
Lohdullinen purkamisen perusehto on, että tilalle voidaan saada jotain parempaa. 1970-luvun kerros- ja rivitalojen osalta se saattaa olla verraten helppoa, jos tontin palauttaminen luonnontilaan jo täyttää tämän ehdon. Esimerkiksi 4 300 asukkaan Polvijärven keskustasta on päätetty purkaa kahdeksan rivitaloa, joista osa on rakennettu 1990-luvulla. Rakennusten lyhyt elinkaari symboloi hyvinvointivaltion paikallisia kohtaloita, mutta kenties tilalle tulee puistoista kylänraittia.
Alakoulu kunnan elinvoiman mittarina
Paljon puhutaan alueiden elinvoimasta. Se määritellään nykyisin kuntien tärkeimmäksi tehtäväksi. Itse termille voidaan antaa monenlaista sisältöä siten, että se helposti epämääräistyy ja hämärtyy. Joten tarkastellaan tässä kunnan elinvoimaa mahdollisimman yksiselitteisesti: alakoulua voidaan pitää elinvoiman perustavimpana yksittäisenä toimintona ja oppilaaksiottoalueen lainsäädännölliset kriteerit (mm. koulukuljetusten kesto) rajaavat sen, minkä kokoluokan alueista on kyse.
Suuremmissa kaupungeissa tehdään rinnakkain päätöksiä koulujen sulkemisesta ja uusien rakentamisesta. Pienemmissä kunnissa ei kouluista monikossa tarvitse juuri puhua, sillä maassa on 67 kuntaa, joissa on vain yksi koulu ja sata kuntaa, joissa kouluja on kaksi. Jos menneinä viitenä vuosikymmenenä kouluja lakkautettiin suoraviivaisesti ilman luovuutta ja määrä puolittui nykyiseen noin 2 300 peruskouluun, niin tulevaisuuden ennakoidaan olevan entistäkin tylympi: vuonna 2040 Suomessa on enää vajaa 1 300 koulua.
Maakuntien tilakeskuksen raportin mukaan kuntakonsernien omistuksessa on nyt 4 300 peruskoulu- ja lukiorakennusta (9,3 miljoonaa kerros-m2). Neliöt tulevat vähenemään neljänneksen 20 vuoden aikana. Pudotus on suurin (43 %) 2 000-5 000 asukkaan kunnissa. Kouluverkon harventuminen on kohdistunut erityisesti pieniin, alle 50 oppilaan kouluihin. Vuonna 2018 alle 50 oppilaan kouluja oli kaikista kouluista enää viidennes, kun vastaava osuus vuonna 2000 oli vielä noin 40 prosenttia. Sama kaava toistuu kunnasta toiseen: ensin hankitaan korjausvelkaa, sitten suunnitellaan kiireellä ja valvotaan vajavaisesti rakennusten ’nykyaikaistamista’, jonka jälkeen sisäilmaongelmista kärsivät oppilaat siirretään moduuleihin ja koulukuljetuksiin, ja lopulta harjoitetaan hiilipäästöjen kannalta haitallista purkamista ja mahdollista uudisrakentamista.
”Samalla, kuin huomaamatta, tilakeskuksen kriteerit haluttiin ohjaamaan kouluverkon suunnittelua.”
Käänteiden ja vääntöjen jälkeen helmikuussa 2021 Joensuussa päätettiin, että Pohjois-Karjalan vuoden 2017 kyläksi valitun Louhiojan 1950-luvulla rakennettu alakoulu saa jatkaa niin kauan kuin oppilasmäärä ei putoa alle 50 eikä mittavia korjaustarpeita ilmene. Kaupungin tilakeskuksen johtaja toi esiin kuntotutkimuksen, jonka mukaan koulun peruskorjaus maksaisi kolme miljoonaa euroa ja siihen päälle nykyvaatimusten mukaiset toiminnalliset muutokset. Tavoitteena oli osoittaa, että uuden rakentaminen on halvempaa kuin vanhan korjaaminen. Samalla, kuin huomaamatta, tilakeskuksen kriteerit haluttiin ohjaamaan kouluverkon suunnittelua. Tilakeskusvetoista kouluverkon suunnittelua alueella oli jo toteutettu vuonna 2018, jolloin yläkoulun sijainti ratkaistiin kiinteistön kunnon perusteella vastoin muita koulunkäynnin osatekijöitä hyvin riitaisesti. Kaupunginjohtajan mukaan riitely esti tuolloin alueen kouluverkon kattavan suunnittelun ja perusteli nyt puolestaan astetta ”pehmeämpää” maalaisalueen koulun kohtelua. (Salonen 2021.)
Enon kirkonkylän koulu
1950-luvulla rakennettujen koulujen ohella nyt puretaan 1970-luvulla rakennettuja kouluja. Enon kirkonkylän koulun (1950-luvulta) ohella Joensuussa on viime aikoina purettu Kiihtelysvaaran koulu (50-luvulta), Karsikon koulu (suojeltu rakennus, pääosin 50-luvulta), Pielisensuun koulu (70-luvulta) ja Rantakylän koulu (70-luvulta). Vuosikymmenten saatossa rakennusten sisäilman laatuun on uhrattu valtavasti resursseja. Tulokset ovat kustannus-hyöty -mittareilla ja muutoinkin varmaan surkeinta mitä Suomessa on aikaansaatu. Mittaamaton määrä rakennettua kansallisomaisuutta on jouduttu ja joudutaan tuhoamaan epäonnistuneen korjaamisrakentamisen seurauksena (esim. Böök 2017). Vallitseva ajattelu on, kun korjataan, niin vanhasta talosta pitää saada rakennettua uudenveroinen. Siitä seuraa se, että kustannukset nousevat korjaamisen kannalta sietämättömiksi. Arkkitehti Pasi Aromäki tiivistää, että patinoitumista ei hyväksytä.
Nykyisin ollaan hyvin samantyylisessä tilanteessa kuin 1970-luvulla, rakennuksia puretaan paljon. Tahti on kiihtynyt viimeisen viiden vuoden aikana. Erona on kuitenkin se, että ihmiset eivät paljoa välitä näistä kohteista. Mitään merkittävää julkista keskustelua ei käydä. Kuitenkin on kysymys yhteisestä ympäristöstä ja yhteisistä resursseista. Toisaalta hiilipäästöjenkin näkökulmasta peruskorjaaminen on laskettu olevan kannattavampaa kuin uuden rakentaminen. 1970-luvun peruskouluilla, päiväkodeilla ja muulla julkisella rakentamisella ei näytä olevan ystäviä.
Toisin voi olla 1950-luvun rakennusten osalta. Toimittaja ja muusikko Suonna Kononen kuvaa liiketalon purkutyömaan äärellä sitä, kuinka vanhoista rakennuksista tulee hyvä olo: ”50-lukuisissa rakennuksissa sotia edeltävä funktionalismi pehmentyy luonnonmateriaaleilla, punaisella tiilellä, rappauspinnoilla, liuskekivillä, paneloinneilla. Joensuussa paraatiesimerkkejä ovat Karjalantalo (1954) ja kampuksen Educa (1956).” (ks. myös Aarnio ym. 2018). Kononen epäilee tuntemuksiaan huru-ukkomaisiksi, mutta eiköhän ne ole perustuntemuksia ympäristöstään välittäville ihmisille.
Rakennetun ympäristön hyvinvointivaikutukset
Lähiluonnon ja erityisesti metsän hyötyjä ihmisen hyvinvoinnille ja terveydelle tuodaan jatkuvasti esille ja on myös lääketieteellistä näyttöä sairauksien hoitoa varten (esim. Tyrväinen ym. 2018). Sen sijaan rakennetun lähiympäristön esteettisen laadun hyvinvointivaikutukset ovat kiistanalaisempia. Joensuussa on tällä hetkellä käynnissä hätkähdyttävän monta rakentamiseen ja purkamiseen liittyvää identiteettikampailua. Osa niistä ei koske niinkään fyysistä purkamista vaan arvokiinteistöjen käyttöä tai niistä luopumista. Äskettäin Jan Vapaavuori valitsi puoltaan Helsingin ajankohtaisten suunnitteluhankkeiden kiistanalaisuuteen (esim. Kenen kaupunki -pamfletti) toteamalla, ettei kaupunki ole museo. Joensuussa sen sijaan Eliel Saarisen suunnittelemasta kaupungintalosta kaavaillaan museota. Pyrkimys on koota hallinto yhteen (vuokratiloihin) ja samalla avata arvokas kaupungintalo asukkaille. Kritiikin (esim. Björn ym. 2021) mukaan tällä tavoin kaupungin ylimmät päätöksentekoelimet osoittavat, etteivät ymmärrä lainkaan historiaansa eivätkä kovin hyvin nykyisyyttäänkään eli kokonaisvaltaista tilatarpeiden suunnittelun tarvetta.
Joensuu tori piirakoineen on nykytermein brändi. Yksi sen erikoisuus on järjestyksessään kolmannen kauppahallin rakentaminen. Tosin on epävarmaa, missä määrin Pohjois-Karjalan Osuuskaupalle ulkoistettu hanke vastaa enää perinteistä kauppahallia. Hanke kiinnostaa kaupunkilaisia, josta osoituksena oli laaja osallistuminen kaupungin nettikyselyyn sijaintia koskevassa kiistassa. Uusi kauppahalli/liikerakennus palaa ensimmäisen kauppahallin sijoille. Tässä vaiheessa on epäselvää, missä määrin kaupunkilaiset voivat kommentoida suunnitelmia, esimerkiksi uudisrakennuksen ulkonäköä ja kaupunkikuvallista ilmettä, kulttuuriympäristöihin erikoistuneen arkkitehti Mikko Lindqvistin sanoin sen tilaa luovaa vs. tilaa vievää luonnetta (ks. myös Hautajärvi 2021). Joensuun kanavaranta on tuore esimerkki vain ja ainoastaan tilaa vievästä rakentamisesta kaupungin arvomaisemassa.
Purettu pienteollisuustalo Joensuussa. Talon sisäarkkitehtuuria luonnehti kaupan historiasta tuttu arkadimainen rakenne, jossa korkean keskuskujan molemmin puolin sijaitsi eri myymälöitä, kahdessa kerroksessa. Tämä malli oli tuttu jo antiikista saakka. Rakennus avattiin vuonna 1957 ja suljettiin purkua varten 30.8.2017. Kuva: Ilkka Pyy
Suomessa on vähän (5 %) yli satavuotiaita rakennuksia ja rakennuskannasta on suojeltu myös poikkeuksellisen vähän (2 %). Jos rakennuksella ei ole suojelustatusta, niin peruskorjauksessa se on ’ylikorjattava’ nykystandardien mukaan. Joensuussa on valmisteilla keskusta-alueen suojelukaava, joka sisältää 35 rakennusta, pääosin juuri 1950-luvun kerrostaloja. Suojelu pohjautuu vuosikymmenen takaiseen osayleiskaavaan. Siihen ei kuitenkaan mahtunut uniikkia kaupunkia luonut legendaarinen hotelli-ravintola Wanha Jokela eikä myöskään Suomen vanhimpiin kuulunut ’kauppakeskus’, Joensuun Pienteollisuustalo Oy.
”talot ovat osa paikkojen tuntua”
Joensuussa rakennussuojelua on harjoitettu myös yksityistämällä (esim. Rantakadun ja Torikadun puutalot) ja Ympäristöministeriön asettamilla rakennuskielloilla (elokuvateatteri Tapion talo). Nyt kunnissa on vallalla periaate, että kiinteistöomistuksista pyritään eroon elleivät ne liity ydintoimintoihin. Joensuussakin on edessä vielä monta suojelukamppailua Hasanniemen lähimetsän ja Pekkalan kartanon jatkoksi, joissa kustannus-hyöty -laskelmat kohtaavat rakennusperinnön ja lähiluonnon sekä yleisemmin ajan kerroksia vaalivan arvomaailman (Lehtinen & Pyy 2021). Siinä maailmassa talot ovat osa paikkojen tuntua, josta puolestaan koostuu olennaisella tavalla kaupunkikuvallinen identiteetti- ja imagokokonaisuus niin fyysisesti, sosiaalisesti, mentaalisesti kuin symbolisesti. Tämän vuoksi kaupunkien ja kuntien johtotehtävissä ei tulisi olla henkilöitä, jotka uskovat, että uuden rakentaminen on halvempaa kuin vanhan korjaaminen.
ILKKA PYY
Otsikkokuvassa Enon kirkonkylän koulun purkaminen elokuussa 2018 Kuva: Maria Ilvesviita
Lähteitä
Björn, I., Meriläinen, J., Maksimainen, V., Nevalainen, T., Soininen, H., Temisevä, M. &i Vainionpää, P. (2021). Aloite Joensuun kaupungille kaupungintalon käyttötarkoituksesta. Maaliskuu 2021.
Böök, N. (2017). Suomi purkaa ja korjaa. Teoksessa Hautajärvi, H. (toim.). Rakennetun Suomen tarina, 266-277. Rakennustieto Oy, Porvoo.
Lehtinen, A. & Pyy, I. Moninainen kaupunki ja symmetrisen utopia. Tapaustutkimus Joensuusta. Alue & Ympäristö 50:1 (tulossa).
Salonen, A. (2021). Pitkä ilta Enoa ja pedagogiikkaa. Karjalan Heili 24.2.2021, 8.
Ilkka Pyy
Ilkka Pyy on yhteiskuntamaantieteen yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa. Hän on tutkinut kuntien roolin ja aseman muutosta monista näkökulmista yli 30 vuotta. Tällä hetkellä hänen erityinen kiinnostuksen kohteensa on kehittämisen laatua etsivä yhdyskuntasuunnittelu.
Elinvoimainen kunta kantaa vastuuta menneestä ja tulevasta symmetrisesti
Muutama harmaa kolmikerroksinen hissitön elementtitalo on ollut tyhjillään vuosia, ikkunat rikki kivitettyinä. Näkymä alkaa olla tavallinen taajamissa ja pikkukaupungeissa. Autioituvia rakennuksia ennakoidaan tulevan keskustojen liepeille yhä vain lisää. Koko maassa ARA-tuettuja asuntoja on tyhjillään vajaa yhdeksän tuhatta. Toisaalta asuntopulasta kärsivillä alueilla voi olla paljon tyhjiä toimistotiloja, mutta kohtaanto-ongelman ratkaiseminen nykysääntelyn mukaisilla käyttötarkoituksen muutoksilla tai tilapäiskäytöllä on vaikeaa. Kunnan vuokrataloyhtiö saa vihdoin valmiiksi laskelman, että purkaminen on perusteltua, vaikka purkukustannukset ovat huomattavat. Purkukustannuksiin saa tosin valtion tukea enimmillään 70 % ja muuttotappioalueilla yhtiön ollessa talousahdingossa jopa 90 %.
Vuosina 2011-2020 ARA-vuokra-asuntojen purkulupia myönnettiin lähes 9 000 asuntoon, eniten Helsinkiin (585). Savonlinna on melkein Helsingin luvuissa ja sillä on vielä edessään samanmoinen purku-urakka opettajankoulutuksen siirron jäljiltä. ARA-tuettujen asuntojen purkaminen on noussut ennätyslukemiin: vuonna 2014 myönnettiin 350 lupaa ja vuosikymmen lopulla jo yli neljä kertaa enemmän (1500). Määrät ovat niin suuria, että luovat ja korvaavat ratkaisut sienikasvattamoina, ITE-taiteena, seikkailutiloina tai muu ’smart shrinking’ -ideointi/ideologia eivät riitä tukemaan säilyttämistä puhumattakaan peruskorjaamisesta – ei edes monipaikkaistuvan asumisen tai maahanmuuton kasvuodotuksissa.
Lohdullinen purkamisen perusehto on, että tilalle voidaan saada jotain parempaa. 1970-luvun kerros- ja rivitalojen osalta se saattaa olla verraten helppoa, jos tontin palauttaminen luonnontilaan jo täyttää tämän ehdon. Esimerkiksi 4 300 asukkaan Polvijärven keskustasta on päätetty purkaa kahdeksan rivitaloa, joista osa on rakennettu 1990-luvulla. Rakennusten lyhyt elinkaari symboloi hyvinvointivaltion paikallisia kohtaloita, mutta kenties tilalle tulee puistoista kylänraittia.
Alakoulu kunnan elinvoiman mittarina
Paljon puhutaan alueiden elinvoimasta. Se määritellään nykyisin kuntien tärkeimmäksi tehtäväksi. Itse termille voidaan antaa monenlaista sisältöä siten, että se helposti epämääräistyy ja hämärtyy. Joten tarkastellaan tässä kunnan elinvoimaa mahdollisimman yksiselitteisesti: alakoulua voidaan pitää elinvoiman perustavimpana yksittäisenä toimintona ja oppilaaksiottoalueen lainsäädännölliset kriteerit (mm. koulukuljetusten kesto) rajaavat sen, minkä kokoluokan alueista on kyse.
Suuremmissa kaupungeissa tehdään rinnakkain päätöksiä koulujen sulkemisesta ja uusien rakentamisesta. Pienemmissä kunnissa ei kouluista monikossa tarvitse juuri puhua, sillä maassa on 67 kuntaa, joissa on vain yksi koulu ja sata kuntaa, joissa kouluja on kaksi. Jos menneinä viitenä vuosikymmenenä kouluja lakkautettiin suoraviivaisesti ilman luovuutta ja määrä puolittui nykyiseen noin 2 300 peruskouluun, niin tulevaisuuden ennakoidaan olevan entistäkin tylympi: vuonna 2040 Suomessa on enää vajaa 1 300 koulua.
Maakuntien tilakeskuksen raportin mukaan kuntakonsernien omistuksessa on nyt 4 300 peruskoulu- ja lukiorakennusta (9,3 miljoonaa kerros-m2). Neliöt tulevat vähenemään neljänneksen 20 vuoden aikana. Pudotus on suurin (43 %) 2 000-5 000 asukkaan kunnissa. Kouluverkon harventuminen on kohdistunut erityisesti pieniin, alle 50 oppilaan kouluihin. Vuonna 2018 alle 50 oppilaan kouluja oli kaikista kouluista enää viidennes, kun vastaava osuus vuonna 2000 oli vielä noin 40 prosenttia. Sama kaava toistuu kunnasta toiseen: ensin hankitaan korjausvelkaa, sitten suunnitellaan kiireellä ja valvotaan vajavaisesti rakennusten ’nykyaikaistamista’, jonka jälkeen sisäilmaongelmista kärsivät oppilaat siirretään moduuleihin ja koulukuljetuksiin, ja lopulta harjoitetaan hiilipäästöjen kannalta haitallista purkamista ja mahdollista uudisrakentamista.
”Samalla, kuin huomaamatta, tilakeskuksen kriteerit haluttiin ohjaamaan kouluverkon suunnittelua.”
Käänteiden ja vääntöjen jälkeen helmikuussa 2021 Joensuussa päätettiin, että Pohjois-Karjalan vuoden 2017 kyläksi valitun Louhiojan 1950-luvulla rakennettu alakoulu saa jatkaa niin kauan kuin oppilasmäärä ei putoa alle 50 eikä mittavia korjaustarpeita ilmene. Kaupungin tilakeskuksen johtaja toi esiin kuntotutkimuksen, jonka mukaan koulun peruskorjaus maksaisi kolme miljoonaa euroa ja siihen päälle nykyvaatimusten mukaiset toiminnalliset muutokset. Tavoitteena oli osoittaa, että uuden rakentaminen on halvempaa kuin vanhan korjaaminen. Samalla, kuin huomaamatta, tilakeskuksen kriteerit haluttiin ohjaamaan kouluverkon suunnittelua. Tilakeskusvetoista kouluverkon suunnittelua alueella oli jo toteutettu vuonna 2018, jolloin yläkoulun sijainti ratkaistiin kiinteistön kunnon perusteella vastoin muita koulunkäynnin osatekijöitä hyvin riitaisesti. Kaupunginjohtajan mukaan riitely esti tuolloin alueen kouluverkon kattavan suunnittelun ja perusteli nyt puolestaan astetta ”pehmeämpää” maalaisalueen koulun kohtelua. (Salonen 2021.)
1950-luvulla rakennettujen koulujen ohella nyt puretaan 1970-luvulla rakennettuja kouluja. Enon kirkonkylän koulun (1950-luvulta) ohella Joensuussa on viime aikoina purettu Kiihtelysvaaran koulu (50-luvulta), Karsikon koulu (suojeltu rakennus, pääosin 50-luvulta), Pielisensuun koulu (70-luvulta) ja Rantakylän koulu (70-luvulta). Vuosikymmenten saatossa rakennusten sisäilman laatuun on uhrattu valtavasti resursseja. Tulokset ovat kustannus-hyöty -mittareilla ja muutoinkin varmaan surkeinta mitä Suomessa on aikaansaatu. Mittaamaton määrä rakennettua kansallisomaisuutta on jouduttu ja joudutaan tuhoamaan epäonnistuneen korjaamisrakentamisen seurauksena (esim. Böök 2017). Vallitseva ajattelu on, kun korjataan, niin vanhasta talosta pitää saada rakennettua uudenveroinen. Siitä seuraa se, että kustannukset nousevat korjaamisen kannalta sietämättömiksi. Arkkitehti Pasi Aromäki tiivistää, että patinoitumista ei hyväksytä.
Nykyisin ollaan hyvin samantyylisessä tilanteessa kuin 1970-luvulla, rakennuksia puretaan paljon. Tahti on kiihtynyt viimeisen viiden vuoden aikana. Erona on kuitenkin se, että ihmiset eivät paljoa välitä näistä kohteista. Mitään merkittävää julkista keskustelua ei käydä. Kuitenkin on kysymys yhteisestä ympäristöstä ja yhteisistä resursseista. Toisaalta hiilipäästöjenkin näkökulmasta peruskorjaaminen on laskettu olevan kannattavampaa kuin uuden rakentaminen. 1970-luvun peruskouluilla, päiväkodeilla ja muulla julkisella rakentamisella ei näytä olevan ystäviä.
Toisin voi olla 1950-luvun rakennusten osalta. Toimittaja ja muusikko Suonna Kononen kuvaa liiketalon purkutyömaan äärellä sitä, kuinka vanhoista rakennuksista tulee hyvä olo: ”50-lukuisissa rakennuksissa sotia edeltävä funktionalismi pehmentyy luonnonmateriaaleilla, punaisella tiilellä, rappauspinnoilla, liuskekivillä, paneloinneilla. Joensuussa paraatiesimerkkejä ovat Karjalantalo (1954) ja kampuksen Educa (1956).” (ks. myös Aarnio ym. 2018). Kononen epäilee tuntemuksiaan huru-ukkomaisiksi, mutta eiköhän ne ole perustuntemuksia ympäristöstään välittäville ihmisille.
Rakennetun ympäristön hyvinvointivaikutukset
Lähiluonnon ja erityisesti metsän hyötyjä ihmisen hyvinvoinnille ja terveydelle tuodaan jatkuvasti esille ja on myös lääketieteellistä näyttöä sairauksien hoitoa varten (esim. Tyrväinen ym. 2018). Sen sijaan rakennetun lähiympäristön esteettisen laadun hyvinvointivaikutukset ovat kiistanalaisempia. Joensuussa on tällä hetkellä käynnissä hätkähdyttävän monta rakentamiseen ja purkamiseen liittyvää identiteettikampailua. Osa niistä ei koske niinkään fyysistä purkamista vaan arvokiinteistöjen käyttöä tai niistä luopumista. Äskettäin Jan Vapaavuori valitsi puoltaan Helsingin ajankohtaisten suunnitteluhankkeiden kiistanalaisuuteen (esim. Kenen kaupunki -pamfletti) toteamalla, ettei kaupunki ole museo. Joensuussa sen sijaan Eliel Saarisen suunnittelemasta kaupungintalosta kaavaillaan museota. Pyrkimys on koota hallinto yhteen (vuokratiloihin) ja samalla avata arvokas kaupungintalo asukkaille. Kritiikin (esim. Björn ym. 2021) mukaan tällä tavoin kaupungin ylimmät päätöksentekoelimet osoittavat, etteivät ymmärrä lainkaan historiaansa eivätkä kovin hyvin nykyisyyttäänkään eli kokonaisvaltaista tilatarpeiden suunnittelun tarvetta.
Joensuu tori piirakoineen on nykytermein brändi. Yksi sen erikoisuus on järjestyksessään kolmannen kauppahallin rakentaminen. Tosin on epävarmaa, missä määrin Pohjois-Karjalan Osuuskaupalle ulkoistettu hanke vastaa enää perinteistä kauppahallia. Hanke kiinnostaa kaupunkilaisia, josta osoituksena oli laaja osallistuminen kaupungin nettikyselyyn sijaintia koskevassa kiistassa. Uusi kauppahalli/liikerakennus palaa ensimmäisen kauppahallin sijoille. Tässä vaiheessa on epäselvää, missä määrin kaupunkilaiset voivat kommentoida suunnitelmia, esimerkiksi uudisrakennuksen ulkonäköä ja kaupunkikuvallista ilmettä, kulttuuriympäristöihin erikoistuneen arkkitehti Mikko Lindqvistin sanoin sen tilaa luovaa vs. tilaa vievää luonnetta (ks. myös Hautajärvi 2021). Joensuun kanavaranta on tuore esimerkki vain ja ainoastaan tilaa vievästä rakentamisesta kaupungin arvomaisemassa.
Suomessa on vähän (5 %) yli satavuotiaita rakennuksia ja rakennuskannasta on suojeltu myös poikkeuksellisen vähän (2 %). Jos rakennuksella ei ole suojelustatusta, niin peruskorjauksessa se on ’ylikorjattava’ nykystandardien mukaan. Joensuussa on valmisteilla keskusta-alueen suojelukaava, joka sisältää 35 rakennusta, pääosin juuri 1950-luvun kerrostaloja. Suojelu pohjautuu vuosikymmenen takaiseen osayleiskaavaan. Siihen ei kuitenkaan mahtunut uniikkia kaupunkia luonut legendaarinen hotelli-ravintola Wanha Jokela eikä myöskään Suomen vanhimpiin kuulunut ’kauppakeskus’, Joensuun Pienteollisuustalo Oy.
”talot ovat osa paikkojen tuntua”
Joensuussa rakennussuojelua on harjoitettu myös yksityistämällä (esim. Rantakadun ja Torikadun puutalot) ja Ympäristöministeriön asettamilla rakennuskielloilla (elokuvateatteri Tapion talo). Nyt kunnissa on vallalla periaate, että kiinteistöomistuksista pyritään eroon elleivät ne liity ydintoimintoihin. Joensuussakin on edessä vielä monta suojelukamppailua Hasanniemen lähimetsän ja Pekkalan kartanon jatkoksi, joissa kustannus-hyöty -laskelmat kohtaavat rakennusperinnön ja lähiluonnon sekä yleisemmin ajan kerroksia vaalivan arvomaailman (Lehtinen & Pyy 2021). Siinä maailmassa talot ovat osa paikkojen tuntua, josta puolestaan koostuu olennaisella tavalla kaupunkikuvallinen identiteetti- ja imagokokonaisuus niin fyysisesti, sosiaalisesti, mentaalisesti kuin symbolisesti. Tämän vuoksi kaupunkien ja kuntien johtotehtävissä ei tulisi olla henkilöitä, jotka uskovat, että uuden rakentaminen on halvempaa kuin vanhan korjaaminen.
ILKKA PYY
Kuva: Maria Ilvesviita
Björn, I., Meriläinen, J., Maksimainen, V., Nevalainen, T., Soininen, H., Temisevä, M. &i Vainionpää, P. (2021). Aloite Joensuun kaupungille kaupungintalon käyttötarkoituksesta. Maaliskuu 2021.
Böök, N. (2017). Suomi purkaa ja korjaa. Teoksessa Hautajärvi, H. (toim.). Rakennetun Suomen tarina, 266-277. Rakennustieto Oy, Porvoo.
Lehtinen, A. & Pyy, I. Moninainen kaupunki ja symmetrisen utopia. Tapaustutkimus Joensuusta. Alue & Ympäristö 50:1 (tulossa).
Salonen, A. (2021). Pitkä ilta Enoa ja pedagogiikkaa. Karjalan Heili 24.2.2021, 8.
Ilkka Pyy
Ilkka Pyy on yhteiskuntamaantieteen yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa. Hän on tutkinut kuntien roolin ja aseman muutosta monista näkökulmista yli 30 vuotta. Tällä hetkellä hänen erityinen kiinnostuksen kohteensa on kehittämisen laatua etsivä yhdyskuntasuunnittelu.
Takaisin ylös ↑
Minkälaisella viherympäristöllä on merkitystä kaupunkilaisten terveydelle?
Paikallisia ruokajärjestelmiä kehitetään nyt vahvemman talouden ja turvallisuuden toivossa
Miltä oman kodin purkaminen tuntuu?