Kirjoitus perustuu vertaisarvioituun tieteelliseen artikkeliin sosiaalisen median sipsikaljavegaani-ilmiöstä poliittisena kuluttajuutena. Santaoja, M.; Jallinoja, P. Food out of its usual rut. Carnivalesque online veganism as political consumerism. Geoforum, Volume 126, November 2021, P. 59-67.
Eläinperäisiin tuotteisiin perustuva ruokavalio nostettiin 2010-luvulla tutkimuksissa ja mediassa yhdeksi ilmasto- ja ympäristöongelmien aiheuttajaksi. Samalla kuluttajien kiinnostus kasvisruokavalioita kohtaan kasvoi. Syntyi uusia kasvisruokavalioita ajavia yhteisöjä.
Yksi näistä yhteisöistä on vuonna 2015 perustettu Sipsikaljavegaanit Facebook –ryhmä. Tässä kirjoituksessa käymme läpi ”Sipsareiden” keskeisiä toimintaperiaatteita. Pohdimme myös ryhmän merkitystä vegaaniselle ruokakulttuurille sekä poliittiselle kuluttajuudelle.
Sotkamosta some-sensaatioksi
Perustaessaan Sipsikaljavegaanit -ryhmän syksyllä 2015 sotkamolainen Terhi Heimonen tuskin aavisti, että ryhmä kasvaisi muutamassa vuodessa yli 62 000 ihmisen yhteisöksi. Ryhmän tarkoitus oli alun perin jakaa vegaanisten ”lihapiirakoiden” eli vihisten ilosanomaa. Pian siitä muodostui kuitenkin paikka muidenkin vegaanimättöherkkujen juhlistamiselle.
Ryhmään lisättävissä ruokapostauksissa rasva, suola ja sokeri eivät ole pannassa. ”Mitä prosessoidumpaa, sen parempaa”, sanotaan ryhmän säännöissä. Esitellyiksi ovat tulleet niin ravintoloiden mehevimmät hampurilaiset kuin pakastealtaiden edullisimmat vegaanipizzat ja -jäätelöt.
Sipsareiden suosio kasvoi vauhdilla. Vuonna 2016 Image-lehti valitsi Sipsikaljavegaanit vuoden some-ilmiöksi. MoonTV tuotti 8-osaisen Sipsarit-televisiosarjan ja Animalia palkitsi Sipsikaljavegaanit rennon veganismin edistämisestä. Sipsikaljavegaanit sijoittuvat osaksi laajempaa vegebuumia ja kasvanutta kiinnostusta kasvisruokaa kohtaan.
Sipsikaljavegaanit ovat tehneet veganismia saavutettavaksi niillekin, joita ”ituhippiveganismi” ei ole puhuttele.
Vegebuumia ovat motivoineet kasvanut ympäristötietoisuus, huoli ympäristöstä ja kiinnostus eläinten hyvinvointia kohtaan. Vegebuumin keskeisiä osatekijöitä ovat sosiaalisen median alustat, bloggaajat, suosiota kasvattaneet kampanjat kuten Vegaanihaaste ja vegaaniudestaan kertoneet julkisuuden henkilöt.
Vegebuumin ja Sipsikaljavegaanien vaikutus alkoi näkyä nopeasti markettien hyllyillä. Aiemmin tyhjänä ammottavat vihisosastot täyttyivät uusista vegetuotteista. Kauppiaiden ei tarvinnut välttämättä mainostaa uutuustuotteita – sana levisi Sipsareissa ja muilla vegaaniruokaan keskittyvillä sosiaalisen median alustoilla. Isot päivittäistavaraketjut raportoivat kasvistuotteiden menekin moninkertaistumisesta.
Syömisen stereotypioita sekoittamassa
Kaikkialla vegaanisen mättöruoan voittokulku ei herättänyt pelkkää innostusta. Kasvisruoan terveellisyyttä painottavat olivat kauhuissaan: kohta vegaaneilla olisi laskimot rasvaisesta mättöruoasta tukossa. Vegaaniruoka on kuitenkin oletettavasti terveellisempää kuin raskas sekaruokavalio.
Sipsikaljavegaanius nosti esiin myös muita veganismin sisäisiä ristiriitoja. Pitkän linjan eläinoikeusvegaanien oli hankala hyväksyä Sipsikaljavegaanien avoimuutta kaikille ruokavaliosta riippumatta. ”Kevytveganismi” soti tiukkaa eettistä sitoutumista vastaan ja näytti unohtavan veganismin alkuperäisen tarkoituksen: eläinten kärsimyksen vähentämisen. Isojen ketjujen vegaanisilla valmisruoilla mässäily näyttäytyy ongelmallisena osallisuutena teolliseen ruoantuotantoon, joka nojaa eläinten ja ympäristön hyväksikäyttöön.
Sipsikaljavegaanit nauravat hyväntahtoisesti niin ”terveysvegaaneille” kuin ”Instagram-kelpoiselle” fine dining -veganismille, jossa huomio on ruoan esteettisessä esillepanossa. Sipsikaljavegaanit-ryhmän estetiikka on korostetun arkista, joidenkin mielestä mautonta. Ryhmä onkin inspiroinut esimerkiksi pienemmän Viinijuustovegaanit-ryhmän perustamiseen, mikä osaltaan tuo esiin vegaanisyömisen moninaisuutta.
”Sipsikaljavegaani” oli aikaisemmin pilkkanimi, jolla kutsuttiin vegaaneja, jotka eivät juuri kiinnittäneet huomiota ruokavalionsa terveellisyyteen tai monipuolisuuteen. Nimetessään Facebook-ryhmän Sipsikaljavegaaneiksi Terhi Heimonen otti nimityksen itseironisesti haltuun. Heimonen teki näkyväksi ja hyväksyttäväksi aikaisemmasta mielikuvasta poikkeavaa vegaanista syömistä.
Sipsikaljavegaanit ovat tehneet veganismia saavutettavaksi niillekin, joita ”ituhippiveganismi” ei ole puhutellut. Harvalle sipsikaljavegaanius on kuitenkaan yksinomainen ruokavalio. Se on pikemminkin karnevalistinen osa syömistä. Facebook-ryhmä on paikka, jossa voi iloita ruoasta. Sipsarius on elämänasenne, jota kuvaa sen käyttö esimerkiksi Tinder-deittisovelluksen profiilikuvauksissa.
Sipsareissa naisetkin voivat mättää – eivät vain tarkkailla painoaan ja terveyttään – ja vegaaniruokakin voi olla ”maskuliinista. Kuva: Unsplash”.
Helppo ja eettinen ihanneruokavalio?
Sipsareiden suosion ja vakiintumisen myötä kriittiset äänenpainot näyttävän hiljentyneen. Ympäristöliikkeessä on vuosikymmenet hoettu, kuinka ympäristöystävällisten valintojen tulisi olla helppoja, halpoja ja hauskoja, jotta suuri yleisö omaksuisi ne. Sipsikaljavegaanit ovat muuttaneet mielikuvaa veganismista näyttäessään, ettei veganismin tarvitse olla ankeaa luopumista.
Sipsareiden viesti on, että veganismi sopii kaikille, ja tutut herkut ovat korvattavissa vegaanisilla vaihtoehdoilla. Myös monet pitkän linjan eläinoikeusvegaanit ovat todenneet, että eläinten kannalta on lopulta parempi, jos suuri joukko ihmisiä on ainakin osittain vegaaneja.
Sipsareissa ei ole kyse vain ruoasta ja eettisestä herkuttelusta. Ilmiö on monisyisempi. Aikaamme määrittää huolipuhe, oli kyse sitten ympäristöstä, terveydestä, eläimistä, sukupuolesta, kehosta, syömisestä tai sosiaalisesta mediasta. Sipsikaljavegaanien elämäniloinen sanoma osuu moniin näistä intersektionaalisista – toisiinsa risteävistä –kysymyksistä.
Veganismin imago on perinteisesti ollut feminiininen. Vegaanit on mielletty ympäristöstä, eläimistä ja terveydestä huolestuneiksi nuoriksi naisiksi. Mättöruoka, suuret annokset ja prosessoitu ruoka puolestaan on mielletty tyypillisen maskuliiniseksi. Sipsikaljavegaanit yhdistävät nämä aikaisemmin vastakkaiset syömisen tavat ja tulevat samalla ravistelleeksi syömiseen liittyviä sukupuolistereotypioita.
Sipsikaljaveganismin kehopositiivisuutta voidaan pitää kiinnostavalla tavalla radikaalina. Ryhmässä ei esitetä sosiaaliselle medialle tyypillistä ihanneminän kuvastoa.
Sipsareissa naisetkin voivat mättää – eivät vain tarkkailla painoaan ja terveyttään – ja vegaaniruokakin voi olla ”maskuliinista”. Vegaanista Hyvä kurkku –ravintolablogia pitävä Ville Lähde kuvasi osuvasti Hyvä Kurkku Facebook-sivulla sipsikaljavegaanien taipumusta käsitellä kehoaan huvipuistona temppelin sijaan ja ilotella ruoalla ryppyotsaisuutta torjuen.
Tervehdyttävä kehopositiivisuus
Sipsikaljavegaanit on ollut alusta asti julkilausutusti kehopositiivinen ryhmä. Ryhmän sisältöjen osalta se tarkoittaa, ettei ryhmässä puhuta esimerkiksi painosta tai kaloreista. Viesti on, että jokainen keho on hyvä sellaisenaan. Ruoasta saa nauttia syyllisyyttä tuntematta.
Käytännössä Sipsikaljavegaanien kehopositiivisuus on ruokapositiivisuutta, sillä kehot eivät ole ryhmässä esillä juuri lainkaan. Sisältö keskittyy ruokakuviin ja niiden positiiviseen kommentointiin.
Tutkijat ovat kirjoittaneet kehopositiivisuusliikkeen vesittymisestä. ”Normaalivartaloiset” naiset ovat ottaneet termin haltuun, vieden huomion vallitsevasta kauneusihanteesta poikkeavilta kehoilta. Sipsikaljaveganismin kehopositiivisuutta voidaan pitää kiinnostavalla tavalla radikaalina. Ryhmässä ei esitetä sosiaaliselle medialle tyypillistä ihanneminän kuvastoa. Kehojen annetaan olla – ne jätetään asettamatta sosiaalisen median arvioivan katseen kohteeksi.
Huolestunut ruokapuhe voi pahimmillaan johtaa ongelmalliseen syömiseen ja syömishäiriöihin. Sipsikaljavegaanien kehopositiivisuudella ja sallivuudella syömisen suhteen voi olla vaikutuksia jopa ryhmän jäsenten mielenterveyteen. Salliva veganismi voi parhaimmillaan tervehdyttää ruokasuhdetta, kun jokaiseen suupalaan ei liity syyllisyyttä.
Sipsarit karnevaalina
Analysoimme artikkelissamme Sipsari-ilmiötä filosofi ja kirjallisuudentutkija Mihail Bahtinin karnevaaliteorian valossa. Sipsikaljavegaanit ovat karnevalismille tyypillisesti täynnä ristiriitoja. Sosiaalisen median mättöveganismin keskiössä on iloinen herkuttelu, uusien tuotteiden metsästys ja uusien hullunkuristen ruokainnovaatioiden tekeminen.
Sipsari ei tyydy yhteen vegehampurilaiseen, vaan pinoaa niitä useamman päällekkäin megahampurilaiseksi. Kuvan rinnalla saattaa olla sarkastinen kommentti: ”kyllä on ankeaa vegaanina, kun mitään ei voi syödä.”
Karnevalistinen veganismi näyttäytyy monenlaisten ihmisten vapaana yhdessä ilakointina ruoan äärellä. Sipsikaljavegaanien Facebook-ryhmässä on kuitenkin tiukat säännöt ja varsin kovakätiset moderointikäytännöt.
Sipsari ei tyydy yhteen vegehampurilaiseen, vaan pinoaa niitä useamman päällekkäin megahampurilaiseksi.
Ryhmän säännöissä on määritelty, minkälaista sisältöä ryhmässä on mahdollista julkaista ja minkälaisia keskusteluja siellä ei käydä. Kiellettyjen keskustelujen listalla ovat eettiset ja ruoan ympäristövaikutuksiin liittyvät kysymykset.
Vakavat aiheet nostavat helposti esiin ristiriitoja ryhmän jäsenten välillä. Haastattelemamme ryhmän moderaattorit pitivät Sipsareiden vahvuutena iloista karnevalismia. He harmittelivat kuitenkin, ettei aloittelevilla vegaaneilla ole mahdollisuutta esittää ryhmässä kysymyksiä. Myös eettiselle keskustelulle tilaa on vähän.
Iloinen sipsarihenki syntyy ryhmän jäsenten humoristisista mättöruokapostauksista. Sitä ylläpidetään kuitenkin tietoisesti ryhmän yhdeksän moderaattorin voimin. Sosiaalisen median keskustelukulttuuri muodostuu herkästi konfliktihakuiseksi. Siksi vapaan vuorovaikutuksen ja julkisen tilan ideaalia on vaikea toteuttaa. Selkeät pelisäännöt edesauttavat rakentavan ilmapiirin muodostumista. Sipsikaljavegaanien säännöt liian tiukoiksi kokeneet ovat perustaneet oman pienemmän Sääntövapaat Sipsarit –ryhmänsä.
Sipsareista oppia kestävämpään syömiseen
Kasvispainotteinen syöminen on tunnistettu monella taholla tehokkaaksi keinoksi matkalla kohti kestävämpiä elämäntapoja ja tuotantojärjestelmiä. Laajamittaisella vegaaniseen tai kasvispainotteiseen ruokavalioon siirtymisellä olisi suuri vaikutus niin ilmastonmuutoksen kuin luonnon monimuotoisuuden hupenemisenkin kannalta.
Tutkimuksissa on kuitenkin tunnistettu kasvissyönnin yleistymisen tiellä olevia ongelmia. Niitä ovat sitkeä käsitys veganismin hankaluudesta ja vegaanisen ruoan mauttomuudesta sekä epätietoisuus siitä, millä eläinperäiset tuotteet voi korvata täysipainoisessa ruokavaliossa. Sipsikaljavegaanius on tästä näkökulmasta kiinnostava avaus laajentaessaan käsitystä vegaanisista ruoista ja niiden valmistustavoista. Sipsareiden viesti on, että kaikkien kestävyyskysymysten ei tarvitse olla joka kauppareissulla pohdittavana.
Sipsikaljavegaanien karnevalismi vetoaa moniin ristiriitaisuudessaan, epätäydellisyydessään ja samaistuttavuudessaan. Sipsarius mahdollistaa monenlaiset syömiseen liittyvät halut ja toiveet. Vegaanius toimii eettisenä kehyksenä sallivalle herkuttelulle ruokailon mahdollistaen.
Sipsikaljavegaanius on innostava esimerkki yhden henkilön alulle panemasta poliittisen kuluttajuuden muodosta. Sipsareiden karnevalismista on paljon opittavaa, kun pohditaan keinoja liha- ja maitotuotteiden kulutuksen vähentämiseen.
MINNA SANTAOJA & PIIA JALLINOJA
OTSIKKOKUVA: MIIKA LAAKSONEN/UNSPLASH
Minna Santaoja
Minna Santaoja on hallintotieteiden tohtori ja humanistiseen ympäristötutkimukseen kallistunut yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkija. Minna työskentelee yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopiston Wisdom-resurssiviisausyhteisössä sekä kokeneena tutkijana Koneen säätiön rahoittamassa AMPASE-hankkeessa, Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa. Minnan tutkimuskiinnostukset kiertyvät ympäristötoimijuuteen ja luontosuhteeseen eri asiayhteyksissä.
Piia Jallinoja
Piia Jallinoja on terveyssosiologian professori Tampereen yliopistossa. Hän on tutkinut ruokaan, kestävyyteen ja terveyteen liittyviä ajankohtaisia ilmiöitä kuten veganismia, ravitsemukseen liittyviä kiistoja mediassa ja terveyteen liittyviä kulttuurisia merkityksiä.
Elisa Aaltola on eläin- ja ympäristöetiikan dosentti ja erikoistutkija Turun yliopistosta. Hän on tutkimuksessaan keskittynyt eläinfilosofiaan, ympäristöetiikkaan ja filosofiseen moraalipsykologiaan. Tällä hetkellä Aaltola tutkii tunteiden ja asenteiden vaikutusta muita lajeja koskeviin arvoihin, sekä kielen roolia eläinkuvan muotoutumisessa.
Kepeä vegaanipolitiikka kaipaa myös etiikkaa
Minna Santaoja ja Piia Jallinoja keskittävät artikkelissaan huomion uuteen ilmiöön nimeltä sipsikaljavegaanit, joka sosiaalisessa mediassa alleviivaa vegaanista ”mättöruokaa”. Kirjoittajien keskeisin väite on, että ”sipsarit” karnevalisoivat vegaaniruokaa ja yhdistävät siihen sellaista kepeyttä, ironiaa ja iloa, mikä tekee vegaanivaihtoehdosta houkuttelevamman. Vegaaniruokailuun usein liitetty vakavuus, hankaluus ja vaativuus korvautuvat helppoudella sekä rentoudella. Samalla sipsarit raivaavat tilaa kehomyönteisyydelle, joka ei tuomitse runsasta rasvaa sen enempää ruoassa kuin ihmiskehossakaan.
Lopputuloksena on salliva leikkisyys, joka tekee vegaaniruoasta suositumpaa. Kuten Santaoja ja Jallinoja huomioivat, sipsarit välttävät eettistä keskustelua. Etiikan esilletuonti ei ole osa karnevalisoivaa tunnelmaa, joka tähtää miellyttäviin kokemuksiin. Tärkeintä on ruoka ja siitä nauttiminen.
Santaojan ja Jallinojan tekstin aihe on yhteiskunnallisesti tärkeä ja tuore. Teksti poimii esille sipsareiden olennaiset piirteet sekä nostaa esille niihin hyvin istuvan tulkintakehikon (karnevalismin). Pidänkin tekstiä tarkkanäköisenä, oivaltavana ja ajankohtaisena. Poimin kuitenkin esille yhden kohdan, joka jäi mietityttämään kaltaistani eläinteemaa normatiivisesti lähestyvää tutkijaa.
Kepeyden ja mielihyvän kulttuuri
Allekirjoitan väitteen siitä, että vegaaniruoasta tulisi puhua myönteisesti. Usein veganismi mielletään vaatimukseksi, joka ottaa jotakin ihmiseltä pois – ihminen menettää eläintuotteet, eikä saa mitään tilalle. Veganismista tulee tällöin menetys, mikä tekee siitä ilottoman, ihmiseloa kurjistavan asian. Olen itsekin korostanut sitä, että tätä kurjistavan menetyksen kuvastoa tulisi muuttaa.
Veganismi poistaa eläintuotteet arjesta, mutta tarjoaa tilalle runsain mitoin arkea täydentäviä asioita aina uusista ruoka-aineista siihen, että eläinkunnan sisältämää mielellisyyttä ja arvoa on mahdollista lähestyä avoimemmin. Veganismi voikin olla hauskaa. Kun vegaaniruoka kuvataan ilon kautta, tulee siitä myös houkuttelevampaa: yksilö motivoituu valitsemaan lautaselleen jotakin muuta kuin eläimen lihaa.
Parhaimmillaan sipsareiden bahtinilainen karnevalismi voikin onnistua sellaisen riemukkuuden esillekutsumisessa, joka motivoi muiden lajien huomioonottamista. Menetys muuttuu menestykseksi. Tällaisen hedonistisen tulokulman myötä syntyy uudenlaista poliittista kuluttajuutta. Tällä voi olla eettisesti varsin hyödyllisiä seurauksia – silloinkin, kun etiikasta puhuminen sinällään on pannassa.
Mutta miksi etiikan esilletuonti olisi kiellettyjen asioiden listalla? Yksilön nautintoa ensisijaistavassa kulttuurissa eettisen keskustelun välttely on yleistä. Moraalista ja arvoista puhumista pidetään turhan usein ”moralisointina” tai ”syyllistämisenä”. Asioiden tulisi olla miellyttäviä ja hyvänolon kokemukset ensisijaistavia.
Muiden lajien, eläinyksilöiden ja ympäristön huono kohtelu johtuu pitkälti siitä, että ihminen on ensisijaistanut oman mielihyvänsä.
Markkinoinnin kieli, joka keskittyy siihen, miten ihminen voi tehdä elämästään onnellisempaa, on asettunut ihmismieleen ja saanut monen uskomaan, että muulla kuin välittömällä tyytyväisyydellä – mielihyvällä tässä ja nyt – ei lopulta ole väliä. Juuri tässä viitekehyksessä etiikasta tulee mälsä painolasti, joka halutaan huitaista pois harteilta. On ymmärrettävää, että tällaisessa kulttuurisessa tilanteessa myös veganismia halutaan edistää välttämällä eettisiä kysymyksiä.
Tarve etiikalle
Etiikan välttelyn seuraukset eivät kuitenkaan ole pitkäkantoisia. Muiden lajien, eläinyksilöiden ja ympäristön huono kohtelu johtuu pitkälti juuri siitä, että ihminen on ensisijaistanut oman mielihyvänsä. Tavoitellessaan omaa välitöntä tyytyväisyyttään ja etuaan, on ihminen ottanut muusta luonnosta ja eläinkunnasta irti enemmän kuin liikaa.
Ilmastokriisin, lajikadon ja eläinteollisuuden aikakaudella on selvää, että ihmisen mielihyvän ja muiden lajien riiston välinen ristiveto on ratkaistava. Yksi ratkaisu on korostaa, että oman mielihyvän ensisijaistaminen on mahdollista myös silloin, kun käsissä on lihiksen sijaan vihis.
Toinen ratkaisu on kyseenalaistaa mielihyväkeskeisyys ja se, että kaiken tulisi olla kepeää ja hauskaa. Vakava eettinen keskustelu on kokonaisvaltaisen muutoksen – sellaisen, joka jo maailmankuvallisesti tunnistaa muiden lajien ja eläinyksilöiden arvon – kannalta välttämätöntä.
Etiikka ei poista auvoa. Parhaimmillaan ilo tai onnellisuus eivät ole välittömään mielihyvään vaan pitkän aikajänteen tavoitteisiin liittyviä tiloja. Järjelliseen harkintaan ja etiikkaan perustuva elämä, jossa yksilö tähtää paitsi omaan myös muiden lajien hyvään, on lopulta huomattavasti onnellisempaa kuin hetkellinen aistityydyttyminen – filosofisin termein se lisää ”eudaimoniaa”.
Sipsareita ja etiikkaa
Tehdessään vegaaniruoasta houkuttelevaa, täyttävät sipsarit erittäin tarpeellista funktiota. Myös välittömällä mielihyvällä on toki paikkansa. Vegaanikysymyksen karnevaloisointi tuo keskusteluun tarvittua ilmavuutta ja luovuutta.
En väitäkään, että sipsareissa sinällään olisi mitään vikaa. Päinvastoin, olen Santaojan ja Jallinojan kanssa samaa mieltä siitä, että se on arvokas poliittisen kuluttajuuden muoto. Silti kaipaan sen ohelle juuri sitä etiikkaa ja pidemmän aikajänteen kriittistä ajattelua, jota sipsareissa vältetään. Elämän tulee olla sokerista, rasvaista ja suussa sulavaa hulvattomuutta – ja myös paljon muuta.
Maijaliisa Erkkola on ravitsemustieteen dosentti ja yliopistonlehtori Helsingin yliopiston Elintarvike- ja ravitsemustieteiden osastolla. Hän selvittää useassa tutkimushankkeessa, miten kestävämpiin ruokavalintoihin siirtyminen olisi ravitsemuksellisesti turvallista ja kaikille mahdollista.
Sipsarit ravistelevat veganismiin liittyviä myyttejä – ruokavalion kestävyyden kannalta se ei silti ole ongelmaton
Santaoja ja Jallinoja avaavat kirjoituksessaan ansiokasta tieteellistä julkaisuaan sipsikaljaveganismista ja pohtivat ryhmän merkitystä vegaaniselle ruokakulttuurille sekä poliittiselle kuluttajuudelle.
Sipsikaljaveganismi haastaa perinteistä julkista käsitystä vegaaniudesta ja vegaaniruokavalion stereotyyppisistä määrittäjistä. Se ottaa näkyvästi etäisyyttä terveelliseen syömiseen liittyvään moraaliseen lataukseen, jossa yksittäiset valinnat määrittyvät hyviksi ja pahoiksi. Aivan maaliin saakka sipsikaljaveganismi ei ruokapositiivisuudessaan yllä; ruokia luokitellaan edelleen, mutta päinvastaisesti.
Tavallaan sipsikaljaveganismi sortuu kritisoimaansa mustavalkoiseen ajatteluun tekemällä oletetusta mustasta karnevalisoitua valkoista ja poistamalla kriittisiä puheenvuoroja keskustelupalstoiltaan. Tämä toki tehdään huumorin keinoin. Humoristinen mollaaminen on kuitenkin taitolaji. Tahtomattaan voidaan päätyä vahvistamaan alkuperäisiä yleistyksiä ja kahtiajakoja. Termivalinnat, kuten ”mättöruoka”, osaltaan vahvistavat mielikuvaa hyvistä ja pahoista ruoista.
Kestävien ja iloa tuovien ruokavalioiden kirjo on veganismia ja mättöruokaa laajempi
Sipsikaljavegaanien ruokailo näyttää kumpuavan runsaasti rasvaa ja suolaa tai sokeria sisältävistä ruokavalinnoista. Tämä antaa ruokailon lähteistä ja ruoan monista merkityksistä varsin yksipuolisen kuvan. Ruokakolmion huipun epäterveellisiä ”sattumia” mahtuu ravitsemussuositustenkin valossa kaikkiin ruokavalioihin, jos suuret peruslinjat ovat kunnossa. Sipsikaljavegaanien ruokavalion kokonaisuus tuskin on pelkkää ”mättöruokaa”. Tämän näkymättömäksi jättäminen on valitettavaa. Ruokailo kun varmasti heilläkin syntyy myös muista ruoista.
Kasvikuntapainotteinen syöminen on tehokas keino kohti kestävämpiä elämäntapoja ja tuotantojärjestelmiä, kuten kirjoittajat toteavat. Kirjoituksessa nousee alkuperäisaineistosta johtuen kasvissyönnin muodoista esille ainoastaan veganismi. Kasvikuntapainotteisten ruokavalioiden kirjo on huomattavasti laajempi.
”Mättöruoka” ja ”roskaruoka” ovat etuoikeutettujen termejä.
Kirjoittajat mainitsevat kasvissyönnin esteenä olevan käsityksen veganismin hankaluudesta ja ruoan mauttomuudesta. On tärkeää pitää esillä muitakin tapoja syödä kasvikuntavoittoisesti kuin vegaanius. Esimerkiksi vegetarismi ja fleksitarismi tarjoavat veganismia laajemmin mahdollisuuksia ja joustavuutta kasvikuntapainotteisiin valintoihin. Kestävyyssiirtymän kantava periaate on, ettei ketään jätetä kehityksessä jälkeen. Sosiaalinen kestävyys haastaa mahdollistamaan kestävät ruokavalinnat kaikille väestöryhmille.
Sipsikaljaveganismi näyttää profiloituvan koulutetun kaupunkilaisen naisvaltaisen ryhmän karnevalismina. Onko se aidosti lisännyt kasvikuntapainotteisen syömisen suosiota ja onko siihen helppo liittyä ryhmän ulkopuolelta? Keskustelupalstan voimakas moderointi viittaa siihen, että osallisuuden mahdollisuus on tarkkaan määriteltyä.
”Mättöruoka” ja ”roskaruoka” ovat etuoikeutettujen termejä. Osa maailman väestöstä elää ruokaympäristössä, jossa tarjolla ja saavutettavissa on vain mättöruokaa. On myös luultavaa, että osa suomalaiskuluttajista toteuttanee mättöruokavaliota osin taloudellisten resurssien pakottamana – ei osana karnevalistista ilmiötä.
Veganismiin liittyvien mielikuvien ravistelu on tervetullutta ideaalikehoja ihannoivassa ja polarisoitunutta ”punavihreä vegehippi vastaan perussuomalainen lihansyöjäuros” -ajattelua ruokkivassa mediassa. Salliva syöminen ja ruokapositiivisuus, oli se sitten vegaanista tai sekasyömistä, on terveen ruokasuhteen perusta.
Sipsikaljaveganismin harjoittama kehopositiivisuus sopisi lähtökohdaksi muillekin sosiaalisen median kanaville. Kehittyneempi poliittinen kuluttajuus sallisi kuitenkin erimielisenkin keskustelun ja osallisuuden kaikille. Se myös kantaisi vastuuta sanomansa mahdollisesta vaikutuksesta sosiaalisen median syötteille alttiille ryhmille, kuten lapsille ja nuorille. Sipsikaljavegaanius tuskin on ruokavalio, jonka itse kukin valitsisimme kasvaville lapsillemme ja nuorillemme. Terveen ruokasuhteen, ruokailon ja kehopositiivisuuden sen sijaan kyllä.
Olisin toivonut kirjoittajilta rohkeampaa kritiikkiä hyvin positiivisen loppulauseensa rinnalle. Onneksi sitä löytyi alkuperäisestä julkaisusta, jossa peräänkuulutettiin humoristista ymmärrystä, joka kärjistämisen sijaan yhdistäisi erilaisia näkökulmia ja edistäisi yhteisiä tekoja. Siihen suuntaan toivoisin sipsareiden kaltaisten karnevalististen ilmiöiden yhä voimakkaammin kehittyvän. Ruokavalintojen kestävyyssiirtymän tueksi tarvitaan ohjauskeinojen lisäksi laaja valikoima erilaisia innovatiivisia toimia ja ilmiöitä.
Eläinperäisiin tuotteisiin perustuva ruokavalio nostettiin 2010-luvulla tutkimuksissa ja mediassa yhdeksi ilmasto- ja ympäristöongelmien aiheuttajaksi. Samalla kuluttajien kiinnostus kasvisruokavalioita kohtaan kasvoi. Syntyi uusia kasvisruokavalioita ajavia yhteisöjä.
Yksi näistä yhteisöistä on vuonna 2015 perustettu Sipsikaljavegaanit Facebook –ryhmä. Tässä kirjoituksessa käymme läpi ”Sipsareiden” keskeisiä toimintaperiaatteita. Pohdimme myös ryhmän merkitystä vegaaniselle ruokakulttuurille sekä poliittiselle kuluttajuudelle.
Sotkamosta some-sensaatioksi
Perustaessaan Sipsikaljavegaanit -ryhmän syksyllä 2015 sotkamolainen Terhi Heimonen tuskin aavisti, että ryhmä kasvaisi muutamassa vuodessa yli 62 000 ihmisen yhteisöksi. Ryhmän tarkoitus oli alun perin jakaa vegaanisten ”lihapiirakoiden” eli vihisten ilosanomaa. Pian siitä muodostui kuitenkin paikka muidenkin vegaanimättöherkkujen juhlistamiselle.
Ryhmään lisättävissä ruokapostauksissa rasva, suola ja sokeri eivät ole pannassa. ”Mitä prosessoidumpaa, sen parempaa”, sanotaan ryhmän säännöissä. Esitellyiksi ovat tulleet niin ravintoloiden mehevimmät hampurilaiset kuin pakastealtaiden edullisimmat vegaanipizzat ja -jäätelöt.
Sipsareiden suosio kasvoi vauhdilla. Vuonna 2016 Image-lehti valitsi Sipsikaljavegaanit vuoden some-ilmiöksi. MoonTV tuotti 8-osaisen Sipsarit-televisiosarjan ja Animalia palkitsi Sipsikaljavegaanit rennon veganismin edistämisestä. Sipsikaljavegaanit sijoittuvat osaksi laajempaa vegebuumia ja kasvanutta kiinnostusta kasvisruokaa kohtaan.
Vegebuumia ovat motivoineet kasvanut ympäristötietoisuus, huoli ympäristöstä ja kiinnostus eläinten hyvinvointia kohtaan. Vegebuumin keskeisiä osatekijöitä ovat sosiaalisen median alustat, bloggaajat, suosiota kasvattaneet kampanjat kuten Vegaanihaaste ja vegaaniudestaan kertoneet julkisuuden henkilöt.
Vegebuumin ja Sipsikaljavegaanien vaikutus alkoi näkyä nopeasti markettien hyllyillä. Aiemmin tyhjänä ammottavat vihisosastot täyttyivät uusista vegetuotteista. Kauppiaiden ei tarvinnut välttämättä mainostaa uutuustuotteita – sana levisi Sipsareissa ja muilla vegaaniruokaan keskittyvillä sosiaalisen median alustoilla. Isot päivittäistavaraketjut raportoivat kasvistuotteiden menekin moninkertaistumisesta.
Syömisen stereotypioita sekoittamassa
Kaikkialla vegaanisen mättöruoan voittokulku ei herättänyt pelkkää innostusta. Kasvisruoan terveellisyyttä painottavat olivat kauhuissaan: kohta vegaaneilla olisi laskimot rasvaisesta mättöruoasta tukossa. Vegaaniruoka on kuitenkin oletettavasti terveellisempää kuin raskas sekaruokavalio.
Sipsikaljavegaanius nosti esiin myös muita veganismin sisäisiä ristiriitoja. Pitkän linjan eläinoikeusvegaanien oli hankala hyväksyä Sipsikaljavegaanien avoimuutta kaikille ruokavaliosta riippumatta. ”Kevytveganismi” soti tiukkaa eettistä sitoutumista vastaan ja näytti unohtavan veganismin alkuperäisen tarkoituksen: eläinten kärsimyksen vähentämisen. Isojen ketjujen vegaanisilla valmisruoilla mässäily näyttäytyy ongelmallisena osallisuutena teolliseen ruoantuotantoon, joka nojaa eläinten ja ympäristön hyväksikäyttöön.
Sipsikaljavegaanit nauravat hyväntahtoisesti niin ”terveysvegaaneille” kuin ”Instagram-kelpoiselle” fine dining -veganismille, jossa huomio on ruoan esteettisessä esillepanossa. Sipsikaljavegaanit-ryhmän estetiikka on korostetun arkista, joidenkin mielestä mautonta. Ryhmä onkin inspiroinut esimerkiksi pienemmän Viinijuustovegaanit-ryhmän perustamiseen, mikä osaltaan tuo esiin vegaanisyömisen moninaisuutta.
”Sipsikaljavegaani” oli aikaisemmin pilkkanimi, jolla kutsuttiin vegaaneja, jotka eivät juuri kiinnittäneet huomiota ruokavalionsa terveellisyyteen tai monipuolisuuteen. Nimetessään Facebook-ryhmän Sipsikaljavegaaneiksi Terhi Heimonen otti nimityksen itseironisesti haltuun. Heimonen teki näkyväksi ja hyväksyttäväksi aikaisemmasta mielikuvasta poikkeavaa vegaanista syömistä.
Sipsikaljavegaanit ovat tehneet veganismia saavutettavaksi niillekin, joita ”ituhippiveganismi” ei ole puhutellut. Harvalle sipsikaljavegaanius on kuitenkaan yksinomainen ruokavalio. Se on pikemminkin karnevalistinen osa syömistä. Facebook-ryhmä on paikka, jossa voi iloita ruoasta. Sipsarius on elämänasenne, jota kuvaa sen käyttö esimerkiksi Tinder-deittisovelluksen profiilikuvauksissa.
Helppo ja eettinen ihanneruokavalio?
Sipsareiden suosion ja vakiintumisen myötä kriittiset äänenpainot näyttävän hiljentyneen. Ympäristöliikkeessä on vuosikymmenet hoettu, kuinka ympäristöystävällisten valintojen tulisi olla helppoja, halpoja ja hauskoja, jotta suuri yleisö omaksuisi ne. Sipsikaljavegaanit ovat muuttaneet mielikuvaa veganismista näyttäessään, ettei veganismin tarvitse olla ankeaa luopumista.
Sipsareiden viesti on, että veganismi sopii kaikille, ja tutut herkut ovat korvattavissa vegaanisilla vaihtoehdoilla. Myös monet pitkän linjan eläinoikeusvegaanit ovat todenneet, että eläinten kannalta on lopulta parempi, jos suuri joukko ihmisiä on ainakin osittain vegaaneja.
Sipsareissa ei ole kyse vain ruoasta ja eettisestä herkuttelusta. Ilmiö on monisyisempi. Aikaamme määrittää huolipuhe, oli kyse sitten ympäristöstä, terveydestä, eläimistä, sukupuolesta, kehosta, syömisestä tai sosiaalisesta mediasta. Sipsikaljavegaanien elämäniloinen sanoma osuu moniin näistä intersektionaalisista – toisiinsa risteävistä –kysymyksistä.
Veganismin imago on perinteisesti ollut feminiininen. Vegaanit on mielletty ympäristöstä, eläimistä ja terveydestä huolestuneiksi nuoriksi naisiksi. Mättöruoka, suuret annokset ja prosessoitu ruoka puolestaan on mielletty tyypillisen maskuliiniseksi. Sipsikaljavegaanit yhdistävät nämä aikaisemmin vastakkaiset syömisen tavat ja tulevat samalla ravistelleeksi syömiseen liittyviä sukupuolistereotypioita.
Sipsareissa naisetkin voivat mättää – eivät vain tarkkailla painoaan ja terveyttään – ja vegaaniruokakin voi olla ”maskuliinista”. Vegaanista Hyvä kurkku –ravintolablogia pitävä Ville Lähde kuvasi osuvasti Hyvä Kurkku Facebook-sivulla sipsikaljavegaanien taipumusta käsitellä kehoaan huvipuistona temppelin sijaan ja ilotella ruoalla ryppyotsaisuutta torjuen.
Tervehdyttävä kehopositiivisuus
Sipsikaljavegaanit on ollut alusta asti julkilausutusti kehopositiivinen ryhmä. Ryhmän sisältöjen osalta se tarkoittaa, ettei ryhmässä puhuta esimerkiksi painosta tai kaloreista. Viesti on, että jokainen keho on hyvä sellaisenaan. Ruoasta saa nauttia syyllisyyttä tuntematta.
Käytännössä Sipsikaljavegaanien kehopositiivisuus on ruokapositiivisuutta, sillä kehot eivät ole ryhmässä esillä juuri lainkaan. Sisältö keskittyy ruokakuviin ja niiden positiiviseen kommentointiin.
Tutkijat ovat kirjoittaneet kehopositiivisuusliikkeen vesittymisestä. ”Normaalivartaloiset” naiset ovat ottaneet termin haltuun, vieden huomion vallitsevasta kauneusihanteesta poikkeavilta kehoilta. Sipsikaljaveganismin kehopositiivisuutta voidaan pitää kiinnostavalla tavalla radikaalina. Ryhmässä ei esitetä sosiaaliselle medialle tyypillistä ihanneminän kuvastoa. Kehojen annetaan olla – ne jätetään asettamatta sosiaalisen median arvioivan katseen kohteeksi.
Huolestunut ruokapuhe voi pahimmillaan johtaa ongelmalliseen syömiseen ja syömishäiriöihin. Sipsikaljavegaanien kehopositiivisuudella ja sallivuudella syömisen suhteen voi olla vaikutuksia jopa ryhmän jäsenten mielenterveyteen. Salliva veganismi voi parhaimmillaan tervehdyttää ruokasuhdetta, kun jokaiseen suupalaan ei liity syyllisyyttä.
Sipsarit karnevaalina
Analysoimme artikkelissamme Sipsari-ilmiötä filosofi ja kirjallisuudentutkija Mihail Bahtinin karnevaaliteorian valossa. Sipsikaljavegaanit ovat karnevalismille tyypillisesti täynnä ristiriitoja. Sosiaalisen median mättöveganismin keskiössä on iloinen herkuttelu, uusien tuotteiden metsästys ja uusien hullunkuristen ruokainnovaatioiden tekeminen.
Sipsari ei tyydy yhteen vegehampurilaiseen, vaan pinoaa niitä useamman päällekkäin megahampurilaiseksi. Kuvan rinnalla saattaa olla sarkastinen kommentti: ”kyllä on ankeaa vegaanina, kun mitään ei voi syödä.”
Karnevalistinen veganismi näyttäytyy monenlaisten ihmisten vapaana yhdessä ilakointina ruoan äärellä. Sipsikaljavegaanien Facebook-ryhmässä on kuitenkin tiukat säännöt ja varsin kovakätiset moderointikäytännöt.
Ryhmän säännöissä on määritelty, minkälaista sisältöä ryhmässä on mahdollista julkaista ja minkälaisia keskusteluja siellä ei käydä. Kiellettyjen keskustelujen listalla ovat eettiset ja ruoan ympäristövaikutuksiin liittyvät kysymykset.
Vakavat aiheet nostavat helposti esiin ristiriitoja ryhmän jäsenten välillä. Haastattelemamme ryhmän moderaattorit pitivät Sipsareiden vahvuutena iloista karnevalismia. He harmittelivat kuitenkin, ettei aloittelevilla vegaaneilla ole mahdollisuutta esittää ryhmässä kysymyksiä. Myös eettiselle keskustelulle tilaa on vähän.
Iloinen sipsarihenki syntyy ryhmän jäsenten humoristisista mättöruokapostauksista. Sitä ylläpidetään kuitenkin tietoisesti ryhmän yhdeksän moderaattorin voimin. Sosiaalisen median keskustelukulttuuri muodostuu herkästi konfliktihakuiseksi. Siksi vapaan vuorovaikutuksen ja julkisen tilan ideaalia on vaikea toteuttaa. Selkeät pelisäännöt edesauttavat rakentavan ilmapiirin muodostumista. Sipsikaljavegaanien säännöt liian tiukoiksi kokeneet ovat perustaneet oman pienemmän Sääntövapaat Sipsarit –ryhmänsä.
Sipsareista oppia kestävämpään syömiseen
Kasvispainotteinen syöminen on tunnistettu monella taholla tehokkaaksi keinoksi matkalla kohti kestävämpiä elämäntapoja ja tuotantojärjestelmiä. Laajamittaisella vegaaniseen tai kasvispainotteiseen ruokavalioon siirtymisellä olisi suuri vaikutus niin ilmastonmuutoksen kuin luonnon monimuotoisuuden hupenemisenkin kannalta.
Tutkimuksissa on kuitenkin tunnistettu kasvissyönnin yleistymisen tiellä olevia ongelmia. Niitä ovat sitkeä käsitys veganismin hankaluudesta ja vegaanisen ruoan mauttomuudesta sekä epätietoisuus siitä, millä eläinperäiset tuotteet voi korvata täysipainoisessa ruokavaliossa. Sipsikaljavegaanius on tästä näkökulmasta kiinnostava avaus laajentaessaan käsitystä vegaanisista ruoista ja niiden valmistustavoista. Sipsareiden viesti on, että kaikkien kestävyyskysymysten ei tarvitse olla joka kauppareissulla pohdittavana.
Sipsikaljavegaanien karnevalismi vetoaa moniin ristiriitaisuudessaan, epätäydellisyydessään ja samaistuttavuudessaan. Sipsarius mahdollistaa monenlaiset syömiseen liittyvät halut ja toiveet. Vegaanius toimii eettisenä kehyksenä sallivalle herkuttelulle ruokailon mahdollistaen.
Sipsikaljavegaanius on innostava esimerkki yhden henkilön alulle panemasta poliittisen kuluttajuuden muodosta. Sipsareiden karnevalismista on paljon opittavaa, kun pohditaan keinoja liha- ja maitotuotteiden kulutuksen vähentämiseen.
MINNA SANTAOJA & PIIA JALLINOJA
OTSIKKOKUVA: MIIKA LAAKSONEN/UNSPLASH
Minna Santaoja
Minna Santaoja on hallintotieteiden tohtori ja humanistiseen ympäristötutkimukseen kallistunut yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkija. Minna työskentelee yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopiston Wisdom-resurssiviisausyhteisössä sekä kokeneena tutkijana Koneen säätiön rahoittamassa AMPASE-hankkeessa, Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa. Minnan tutkimuskiinnostukset kiertyvät ympäristötoimijuuteen ja luontosuhteeseen eri asiayhteyksissä.
Piia Jallinoja
Piia Jallinoja on terveyssosiologian professori Tampereen yliopistossa. Hän on tutkinut ruokaan, kestävyyteen ja terveyteen liittyviä ajankohtaisia ilmiöitä kuten veganismia, ravitsemukseen liittyviä kiistoja mediassa ja terveyteen liittyviä kulttuurisia merkityksiä.
Lue kommentaarit
Elisa Aaltola
Elisa Aaltola on eläin- ja ympäristöetiikan dosentti ja erikoistutkija Turun yliopistosta. Hän on tutkimuksessaan keskittynyt eläinfilosofiaan, ympäristöetiikkaan ja filosofiseen moraalipsykologiaan. Tällä hetkellä Aaltola tutkii tunteiden ja asenteiden vaikutusta muita lajeja koskeviin arvoihin, sekä kielen roolia eläinkuvan muotoutumisessa.
Kepeä vegaanipolitiikka kaipaa myös etiikkaa
Minna Santaoja ja Piia Jallinoja keskittävät artikkelissaan huomion uuteen ilmiöön nimeltä sipsikaljavegaanit, joka sosiaalisessa mediassa alleviivaa vegaanista ”mättöruokaa”. Kirjoittajien keskeisin väite on, että ”sipsarit” karnevalisoivat vegaaniruokaa ja yhdistävät siihen sellaista kepeyttä, ironiaa ja iloa, mikä tekee vegaanivaihtoehdosta houkuttelevamman. Vegaaniruokailuun usein liitetty vakavuus, hankaluus ja vaativuus korvautuvat helppoudella sekä rentoudella. Samalla sipsarit raivaavat tilaa kehomyönteisyydelle, joka ei tuomitse runsasta rasvaa sen enempää ruoassa kuin ihmiskehossakaan.
Lopputuloksena on salliva leikkisyys, joka tekee vegaaniruoasta suositumpaa. Kuten Santaoja ja Jallinoja huomioivat, sipsarit välttävät eettistä keskustelua. Etiikan esilletuonti ei ole osa karnevalisoivaa tunnelmaa, joka tähtää miellyttäviin kokemuksiin. Tärkeintä on ruoka ja siitä nauttiminen.
Santaojan ja Jallinojan tekstin aihe on yhteiskunnallisesti tärkeä ja tuore. Teksti poimii esille sipsareiden olennaiset piirteet sekä nostaa esille niihin hyvin istuvan tulkintakehikon (karnevalismin). Pidänkin tekstiä tarkkanäköisenä, oivaltavana ja ajankohtaisena. Poimin kuitenkin esille yhden kohdan, joka jäi mietityttämään kaltaistani eläinteemaa normatiivisesti lähestyvää tutkijaa.
Kepeyden ja mielihyvän kulttuuri
Allekirjoitan väitteen siitä, että vegaaniruoasta tulisi puhua myönteisesti. Usein veganismi mielletään vaatimukseksi, joka ottaa jotakin ihmiseltä pois – ihminen menettää eläintuotteet, eikä saa mitään tilalle. Veganismista tulee tällöin menetys, mikä tekee siitä ilottoman, ihmiseloa kurjistavan asian. Olen itsekin korostanut sitä, että tätä kurjistavan menetyksen kuvastoa tulisi muuttaa.
Veganismi poistaa eläintuotteet arjesta, mutta tarjoaa tilalle runsain mitoin arkea täydentäviä asioita aina uusista ruoka-aineista siihen, että eläinkunnan sisältämää mielellisyyttä ja arvoa on mahdollista lähestyä avoimemmin. Veganismi voikin olla hauskaa. Kun vegaaniruoka kuvataan ilon kautta, tulee siitä myös houkuttelevampaa: yksilö motivoituu valitsemaan lautaselleen jotakin muuta kuin eläimen lihaa.
Parhaimmillaan sipsareiden bahtinilainen karnevalismi voikin onnistua sellaisen riemukkuuden esillekutsumisessa, joka motivoi muiden lajien huomioonottamista. Menetys muuttuu menestykseksi. Tällaisen hedonistisen tulokulman myötä syntyy uudenlaista poliittista kuluttajuutta. Tällä voi olla eettisesti varsin hyödyllisiä seurauksia – silloinkin, kun etiikasta puhuminen sinällään on pannassa.
Mutta miksi etiikan esilletuonti olisi kiellettyjen asioiden listalla? Yksilön nautintoa ensisijaistavassa kulttuurissa eettisen keskustelun välttely on yleistä. Moraalista ja arvoista puhumista pidetään turhan usein ”moralisointina” tai ”syyllistämisenä”. Asioiden tulisi olla miellyttäviä ja hyvänolon kokemukset ensisijaistavia.
Markkinoinnin kieli, joka keskittyy siihen, miten ihminen voi tehdä elämästään onnellisempaa, on asettunut ihmismieleen ja saanut monen uskomaan, että muulla kuin välittömällä tyytyväisyydellä – mielihyvällä tässä ja nyt – ei lopulta ole väliä. Juuri tässä viitekehyksessä etiikasta tulee mälsä painolasti, joka halutaan huitaista pois harteilta. On ymmärrettävää, että tällaisessa kulttuurisessa tilanteessa myös veganismia halutaan edistää välttämällä eettisiä kysymyksiä.
Tarve etiikalle
Etiikan välttelyn seuraukset eivät kuitenkaan ole pitkäkantoisia. Muiden lajien, eläinyksilöiden ja ympäristön huono kohtelu johtuu pitkälti juuri siitä, että ihminen on ensisijaistanut oman mielihyvänsä. Tavoitellessaan omaa välitöntä tyytyväisyyttään ja etuaan, on ihminen ottanut muusta luonnosta ja eläinkunnasta irti enemmän kuin liikaa.
Ilmastokriisin, lajikadon ja eläinteollisuuden aikakaudella on selvää, että ihmisen mielihyvän ja muiden lajien riiston välinen ristiveto on ratkaistava. Yksi ratkaisu on korostaa, että oman mielihyvän ensisijaistaminen on mahdollista myös silloin, kun käsissä on lihiksen sijaan vihis.
Toinen ratkaisu on kyseenalaistaa mielihyväkeskeisyys ja se, että kaiken tulisi olla kepeää ja hauskaa. Vakava eettinen keskustelu on kokonaisvaltaisen muutoksen – sellaisen, joka jo maailmankuvallisesti tunnistaa muiden lajien ja eläinyksilöiden arvon – kannalta välttämätöntä.
Etiikka ei poista auvoa. Parhaimmillaan ilo tai onnellisuus eivät ole välittömään mielihyvään vaan pitkän aikajänteen tavoitteisiin liittyviä tiloja. Järjelliseen harkintaan ja etiikkaan perustuva elämä, jossa yksilö tähtää paitsi omaan myös muiden lajien hyvään, on lopulta huomattavasti onnellisempaa kuin hetkellinen aistityydyttyminen – filosofisin termein se lisää ”eudaimoniaa”.
Sipsareita ja etiikkaa
Tehdessään vegaaniruoasta houkuttelevaa, täyttävät sipsarit erittäin tarpeellista funktiota. Myös välittömällä mielihyvällä on toki paikkansa. Vegaanikysymyksen karnevaloisointi tuo keskusteluun tarvittua ilmavuutta ja luovuutta.
En väitäkään, että sipsareissa sinällään olisi mitään vikaa. Päinvastoin, olen Santaojan ja Jallinojan kanssa samaa mieltä siitä, että se on arvokas poliittisen kuluttajuuden muoto. Silti kaipaan sen ohelle juuri sitä etiikkaa ja pidemmän aikajänteen kriittistä ajattelua, jota sipsareissa vältetään. Elämän tulee olla sokerista, rasvaista ja suussa sulavaa hulvattomuutta – ja myös paljon muuta.
ELISA AALTOLA
Takaisin ylös ↑
Maijaliisa Erkkola
Maijaliisa Erkkola on ravitsemustieteen dosentti ja yliopistonlehtori Helsingin yliopiston Elintarvike- ja ravitsemustieteiden osastolla. Hän selvittää useassa tutkimushankkeessa, miten kestävämpiin ruokavalintoihin siirtyminen olisi ravitsemuksellisesti turvallista ja kaikille mahdollista.
Sipsarit ravistelevat veganismiin liittyviä myyttejä – ruokavalion kestävyyden kannalta se ei silti ole ongelmaton
Santaoja ja Jallinoja avaavat kirjoituksessaan ansiokasta tieteellistä julkaisuaan sipsikaljaveganismista ja pohtivat ryhmän merkitystä vegaaniselle ruokakulttuurille sekä poliittiselle kuluttajuudelle.
Sipsikaljaveganismi haastaa perinteistä julkista käsitystä vegaaniudesta ja vegaaniruokavalion stereotyyppisistä määrittäjistä. Se ottaa näkyvästi etäisyyttä terveelliseen syömiseen liittyvään moraaliseen lataukseen, jossa yksittäiset valinnat määrittyvät hyviksi ja pahoiksi. Aivan maaliin saakka sipsikaljaveganismi ei ruokapositiivisuudessaan yllä; ruokia luokitellaan edelleen, mutta päinvastaisesti.
Tavallaan sipsikaljaveganismi sortuu kritisoimaansa mustavalkoiseen ajatteluun tekemällä oletetusta mustasta karnevalisoitua valkoista ja poistamalla kriittisiä puheenvuoroja keskustelupalstoiltaan. Tämä toki tehdään huumorin keinoin. Humoristinen mollaaminen on kuitenkin taitolaji. Tahtomattaan voidaan päätyä vahvistamaan alkuperäisiä yleistyksiä ja kahtiajakoja. Termivalinnat, kuten ”mättöruoka”, osaltaan vahvistavat mielikuvaa hyvistä ja pahoista ruoista.
Kestävien ja iloa tuovien ruokavalioiden kirjo on veganismia ja mättöruokaa laajempi
Sipsikaljavegaanien ruokailo näyttää kumpuavan runsaasti rasvaa ja suolaa tai sokeria sisältävistä ruokavalinnoista. Tämä antaa ruokailon lähteistä ja ruoan monista merkityksistä varsin yksipuolisen kuvan. Ruokakolmion huipun epäterveellisiä ”sattumia” mahtuu ravitsemussuositustenkin valossa kaikkiin ruokavalioihin, jos suuret peruslinjat ovat kunnossa. Sipsikaljavegaanien ruokavalion kokonaisuus tuskin on pelkkää ”mättöruokaa”. Tämän näkymättömäksi jättäminen on valitettavaa. Ruokailo kun varmasti heilläkin syntyy myös muista ruoista.
Kasvikuntapainotteinen syöminen on tehokas keino kohti kestävämpiä elämäntapoja ja tuotantojärjestelmiä, kuten kirjoittajat toteavat. Kirjoituksessa nousee alkuperäisaineistosta johtuen kasvissyönnin muodoista esille ainoastaan veganismi. Kasvikuntapainotteisten ruokavalioiden kirjo on huomattavasti laajempi.
Kirjoittajat mainitsevat kasvissyönnin esteenä olevan käsityksen veganismin hankaluudesta ja ruoan mauttomuudesta. On tärkeää pitää esillä muitakin tapoja syödä kasvikuntavoittoisesti kuin vegaanius. Esimerkiksi vegetarismi ja fleksitarismi tarjoavat veganismia laajemmin mahdollisuuksia ja joustavuutta kasvikuntapainotteisiin valintoihin. Kestävyyssiirtymän kantava periaate on, ettei ketään jätetä kehityksessä jälkeen. Sosiaalinen kestävyys haastaa mahdollistamaan kestävät ruokavalinnat kaikille väestöryhmille.
Sipsareille risuja nurkkakuntaisuudesta, ruusuja kehopositiivisuudesta
Sipsikaljaveganismi näyttää profiloituvan koulutetun kaupunkilaisen naisvaltaisen ryhmän karnevalismina. Onko se aidosti lisännyt kasvikuntapainotteisen syömisen suosiota ja onko siihen helppo liittyä ryhmän ulkopuolelta? Keskustelupalstan voimakas moderointi viittaa siihen, että osallisuuden mahdollisuus on tarkkaan määriteltyä.
”Mättöruoka” ja ”roskaruoka” ovat etuoikeutettujen termejä. Osa maailman väestöstä elää ruokaympäristössä, jossa tarjolla ja saavutettavissa on vain mättöruokaa. On myös luultavaa, että osa suomalaiskuluttajista toteuttanee mättöruokavaliota osin taloudellisten resurssien pakottamana – ei osana karnevalistista ilmiötä.
Veganismiin liittyvien mielikuvien ravistelu on tervetullutta ideaalikehoja ihannoivassa ja polarisoitunutta ”punavihreä vegehippi vastaan perussuomalainen lihansyöjäuros” -ajattelua ruokkivassa mediassa. Salliva syöminen ja ruokapositiivisuus, oli se sitten vegaanista tai sekasyömistä, on terveen ruokasuhteen perusta.
Sipsikaljaveganismin harjoittama kehopositiivisuus sopisi lähtökohdaksi muillekin sosiaalisen median kanaville. Kehittyneempi poliittinen kuluttajuus sallisi kuitenkin erimielisenkin keskustelun ja osallisuuden kaikille. Se myös kantaisi vastuuta sanomansa mahdollisesta vaikutuksesta sosiaalisen median syötteille alttiille ryhmille, kuten lapsille ja nuorille. Sipsikaljavegaanius tuskin on ruokavalio, jonka itse kukin valitsisimme kasvaville lapsillemme ja nuorillemme. Terveen ruokasuhteen, ruokailon ja kehopositiivisuuden sen sijaan kyllä.
Olisin toivonut kirjoittajilta rohkeampaa kritiikkiä hyvin positiivisen loppulauseensa rinnalle. Onneksi sitä löytyi alkuperäisestä julkaisusta, jossa peräänkuulutettiin humoristista ymmärrystä, joka kärjistämisen sijaan yhdistäisi erilaisia näkökulmia ja edistäisi yhteisiä tekoja. Siihen suuntaan toivoisin sipsareiden kaltaisten karnevalististen ilmiöiden yhä voimakkaammin kehittyvän. Ruokavalintojen kestävyyssiirtymän tueksi tarvitaan ohjauskeinojen lisäksi laaja valikoima erilaisia innovatiivisia toimia ja ilmiöitä.
MAIJALIISA ERKKOLA
Takaisin ylös ↑
Kulutustottumusten kyseenalaistaminen tie yksilötason muutoksiin – kestävän kehityksen posterinäyttely
Ruokapolitiikka etsii linjaansa – kestävän syömisen ohjeistus puuttuu
Kasvista kouluun: kestävä ruokailu kutsuu osallistumaan