Teksti pohjautuu vertaisarvioituun artikkeliin, joka on luettavissa täältä. Kovanen, S. (2021). Elinkeinotoiminnan käytännöt ja reilun siirtymän mahdollisuudet Portugalin supistuvalla maaseudulla. Alue Ja Ympäristö, 50(2), 66–85.
Maaseudun supistumista pidetään uhkana hyvinvoinnille. Pienimuotoinen ja vastuullinen perus- ja palvelutuotanto ei kuitenkaan vaadi talouden tai materiaalisen kulutuksen kasvua. Se voi toimia muuttovalttina sekä tuoda globaalin vastuun osaksi maaseudun arkea.
Suomen talouskeskusteluun kuuluu vakaa usko siihen, että pienenä ja avoimena valtiona Suomi on vientiteollisuudesta riippuvainen. Akuutit kriisit, kuten pandemia ja lähialueen sota tekevät nyt näkyväksi globaalin fossiilitalouden riskialttiuden, mistä myös ilmastotutkimus on jo pitkään varoittanut. Perinteisiä teollisuustyöpaikkoja ja niiden tuottamaa talouskasvua pidetään silti erityisen välttämättöminä syrjäseuduille, jotta niiden avulla voidaan ylläpitää hyvinvointia myös matalan taloudellisen tuottavuuden alueilla.
Mutta millaista hyvinvointia näillä toimilla oikeastaan tavoittelemme? Eikö myös maaseudulla ole mahdollisuuksia vahvistaa kestäviä alueellisen työn ja tuotannon rakenteita, jotka eivät uusinna nykyisten teollisuus- ja hyvinvointijärjestelmiemme riippuvuutta kiihtyvästä luonnonvarojen ja materiaalien kulutuksesta? (Aiheesta lisää ks. esim. Tero Toivasen ja kumppaneiden sekä Johanna LeinonKriittinen tila -artikkelit.)
Ekohyvinvointivaltio tarkoittaa siirtymää sellaiseen julkiseen hyvinvointipolitiikkaan, joka toteutuu ympäristön kantokyvyn rajoissa. Tutkin paikallista ja omaehtoista perus- ja palvelutuotantoa eräänä siirtymän konkreettisena keinona, joka ei pyri ensisijaisesti yksityiseen voitontavoitteluun, vaan perustarpeiden täyttämiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin ekologisesti kestävällä ja oikeudenmukaisella tavalla. Kutsun sitä tutkimuksessa ekososiaaliseksi elinkeinotoiminnaksi.
Hyvinvointipolitiikka ymmärretään Pohjoismaissa yleensä vain valtion ja julkisen vallan tehtävänä. Myös pienimuotoinen ja itseorganisoitunut tuotanto voi kuitenkin olla edelläkävijä kestävän toimeentulon keinojen kehittämisessä. Kansallisen hyvinvointipolitiikan keskiössä on perinteisesti ollut materiaalisen hyvinvoinnin ylläpito elämän ekologisista reunaehdoista riippumatta. Tulevaisuudessa tulisi sen sijaan huomioida tuettavan työn ja tuotannon sosiaalinen mielekkyys sekä tuotannon materiaalinen perusta, mitkä ovat ekosososiaalisessa elinkeinotoiminnassa keskeisiä huolenaiheita.
Kuva 1: Kyläjuhlan valmistelua, Päiväkoti, Moura, Portugali (kuva: Sunna Kovanen)
Teimme tutkimuksen Portugalin maaseudulla itsenäisen, yhdistysmuotoisen päiväkodin, pienten yrttiviljelmien verkoston sekä osuuskuntamuotoisen kumppanuusviljelmän parissa. Lisäksi haastattelin kollegoideni kanssa myös aluekehityksen asiantuntijoita ja hallinnon työntekijöitä. Julkisessa maaseudun kehityskeskustelussa supistuminen nähdään nimittäin perinteisesti hallitsemattomana uhkana hyvinvoinnille. Proaktiivinen julkinen kehitystyö voisi sen sijaan kääntää markkinatalouden hiipumisen mahdollisuudeksi kehittää kasvupaineesta vapaita toimeentulon ja palvelutuotannon muotoja.
Kestävä elinkeinotoiminta kannustaa muuttamaan maalle
Eräs tärkeimpiä maaseudun supistumisen ongelmia on nuoren ja koulutetun väestön poismuutto. Tutkimuksessa kävi kuitenkin ilmi, että kestävä ja pienimuotoinen elinkeinotoiminta voi toimia uudenlaisena muuttovalttina syrjäseuduilla. Kaikissa tutkimissani organisaatioissa työskenteli nuoria, koulutettuja ja kunnianhimoisia tekijöitä, jotka olivat muuttaneet maalle omaehtoisen ja yhteiskunnallisesti merkittävän työnsä perässä. Päiväkoti ja kumppanuusviljelmä edistivät myös alueensa yhteisöllisyyttä päivittäisen työn ohessa järjestämällä koulutuksia ja tapahtumia alueen asukkaille.
Kestävä elinkeinotoiminta voi siten kääntää maaseudun vahvuudeksi sen, mikä perinteisessä aluekehityksessä on nähty vain ongelmana. Omavaraisviljely, keräily, metsästäminen, naapuriapu sekä tyhjä tila kokeilla ja toteuttaa uudenlaisia toimeentulon taikka modernin yhteisöllisyyden tapoja eivät ole vain vanhanaikaista puuhastelua vaan innovatiivisuuden lähteitä tulevaisuuden ratkaisuihin. Esimerkiksi finanssikriisin myötä yrttiviljelystä tuli Portugalissa trendi, joka kannusti satoja nuoria muuttamaan maalle. Tätä kuvaa seuraava, yrttiviljelyverkoston koordinaattorin sitaatti:
”Yrttiviljelijät ovat nuoria, korkeakoulutettuja ja he aloittavat suoraan luomuviljelystä […] paikat, (joihin he ovat muuttaneet), ovat kehittyneet paljon verrattuna niihin, joissa tätä ei ole tapahtunut.”
Valtavirran aluekehitys tunnistaa ja ensisijaistaa kuitenkin tyypillisesti vain kapitalismin logiikan mukaisen, kasvua tuottavan yritystoiminnan ja vientiteollisuuden merkittäviksi ja tuettaviksi talouden alueiksi. Globaalit, läntiset metropolialueet nähdään kehityksen kärkenä ja mittarina, joille maaseutualueet voivat vain hävitä. Siksi maaseudulle erityisiä, omaehtoiseen, käytännölliseen lähituotantoon sekä elämänlaatuun perustuvia valtteja ei tunnisteta. Hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden tasoa verrataan vain kansallisvaltion keskuskaupunkeihin, ei esimerkiksi globaalin kestävyyden rajoihin.
Toisaalta tietyt uudet aluekehityksen suuntaukset, kuten älykkään supistumisen ohjelma (”smart shrinking”) ovat hyviä avauksia tähän suuntaan. Älykkään supistumisen näkökulmasta monilla alueilla ei ole syytä taistella supistumista vastaan, vaan pyrkiä tukemaan jäljelle jäävien asukkaiden hyvinvointia mahdollisimman järkevällä tavalla. Tätä potentiaalia kuvaa myös erään ministerin sitaatti:
“Alentejo on vesilaboratorio […] Meitä uhkaa aavikoituminen […] Kuten “War of Thrones” Mutta meillä on jo kiinnostavia maatalouden esimerkkejä. Antaa näiden ihmisten tulla parhaiksi asiantuntijoiksi veden käytössä.”
Kestävä elinkeinotoiminta tuo globaalin vastuun osaksi arkista toimeentuloa
Ekososiaalisessa elinkeinotoiminnassa on erityistä työnteon omaehtoisuus ja refleksiivisyys. Kaikissa organisaatioissa pyrkimyksenä oli, että kaikki työntekijät, esimerkiksi päiväkodin avustajat ja leipurit mukaan lukien, osallistuvat yhteiseen päätöksentekoon ja ottavat yhdessä vastuuta koko organisaation toiminnasta.
Tämä hajautettu päätöksenteon tapa oli uutta suurimmalle osalle paikallisista ja matalasti koulutetuista asukkaista, jotka tekivät tutkituissa organisaatioissa pääsääntöisesti käytännön töitä. Ansiotyö pienimuotoisen elinkeinotoiminnan ja palveluntuotannon parissa muodostui siten ainutlaatuiseksi oppimisen paikaksi eri sukupolvien sekä eri kokemus- ja arvomaailmojen välillä. Suurin osa paikallisista työntekijöistä ei ollut lähtenyt mukaan toimintaan vapaaehtoisesti arvopohjalta, kuten perustajat ja johtajat. Ansiotyö toi kuitenkin globaalin vastuun kysymykset mielekkäällä tavalla osaksi heidän arkeaan. Kaupunkilaistaustaiset aktivistit oppivat puolestaan ymmärtämään ja kunnioittamaan käytännön työkokemusta sekä monien paikallisten varautuneisuutta omistautumista vaativaa sekä taloudellisesti epävarmaa kehitystyötä kohtaan, kuten tutkimuspäiväkirjan lainauksesta käy ilmi:
”Zé sanoi, että vaikeinta olisi vakuuttaa [kollegat] työnsä taloudellisesta arvosta. Miten hän voi perustella käyttävänsä työtunteja johonkin aineettomaan? Toistaiseksi se on ok, koska aikaa [hajautetun päätöksenteon parissa] kuluu niin vähän, mutta pystyykö hän ottamaan seuraavan askeleen. Niinpä tosiaan, […]. joku ulkopuolinen tulee kertomaan, miten organisoitua, ”tekemättä itse mitään” […] Henrik [omistaja] oli fiksu palkatessaan Zén ensisijaisesti puutarhuriksi. Zé oli samaa mieltä, ihmiset näkevät minun hikoilevan ja työskentelevän kuin yksi heistä.”
Kehitystyön haasteet
Hajautetun päätöksenteon ja laajan vastuullisuuden opettelu ja neuvottelu ovat hitaita prosesseja. Tämä on haaste sekä toimijoille itselleen, että julkisille aluekehityksen instituutioille, jotka on velvoitettu käyttämään verovaroja mahdollisimman tehokkaasti. Lisäksi perinteinen elinkeinotoiminnan kehitystyö tavoittelee tyypillisesti teknologisen tuotannon nopeaa skaalaamista ja kansainvälistymistä, mikä ei vastaa paikallisen ja hajautetun tuotannon tarpeita.
Käytännön tasolla erityisesti päiväkodissa syntyi ristiiritoja eri odotusten välillä. Johtajat olisivat halunneet uudistaa kasvatustyötä kehityshankkeiden avulla paljon intensiivisemmin kuin päivähoitajilla oli siihen resursseja. Lisäksi johtajat olivat täysin vapaaehtoisia, joten he eivät voineet sitoutua työhön pitkäjänteisesti tai osallistua päiväkodin arkeen riittävän säännöllisesti palkkatyönsä ohessa. Siten ymmärrys eri kokemuksia ja asenteita kohtaan ei päässyt kasvamaan yhteisen käytännön työskentelyn myötä.
Kuva 2: Päiväkodin kyläjuhla, Moura, Portugali (kuva: Sunna Kovanen)
Siksi eräs julkisen siirtymäpolitiikan keino olisi tukea ja mahdollistaa monenlaisia toimeentulon, työn ja tuotannon muotoja esimerkiksi perustulon, palkkatuen tai lyhyemmän työviikon avulla. Tämä on erityisen tärkeää sellaiselle tuotannolle, mikä ei tähtää voiton tavoitteluun kestävyyden kustannuksella eikä siksi pysty yksin kattamaan riittävästi kaikkia työnteon kustannuksia.
Toiseksi kestävälle tuotannolle tulisi kehittää korottomia investointituen ja lainan muotoja, jotka eivät velvoita pienyrityksiä nopeaan taloudelliseen kasvuun ja yksipuoliseen riippuvaisuuteen vientimarkkinoista. Yrttitilojen tapauksessa tällainen investointitukiohjelma ajoi osaltaan monet uudet yrittäjät ojasta allikkoon. Yrttisektori kasvoi reaktiona Portugalin talouskriisiin, ja siihen liitettiin epärealistisia odotuksia sekä talous- että ekologisen kriisin ratkaisusta. Uusia tiloja perustettiin nopeaan tahtiin, ja tilojen saama perustamistuki ohjasi yrittäjät noudattamaan yhtä, kaupallisesti menestyneen ja mediassa tunnetun tuottajan mallia. Tämä patenttiratkaisu ei kuitenkaan toiminut sellaisenaan muilla alueilla, eivätkä investointituen jäykät raamit ja tuotantopaineet sallineet tuotannon vähittäistä sopeuttamista erilaisiin ympäristöihin. Juuri siksi kriittistä reflektointia ja pienimuotoisia, tilannekohtaisia kokeiluja olisi syytä vaalia aluekehityksessä vähintään yhtä paljon, kuin mittavia ja peruuttamattomia investointeja:
”Yritimme vaalia kriittistä ajattelua, eikä sanoa, tämä on oikein tai väärin […] että ihmiset oppisivat tai ottaisivat vastuuta mielipiteistään. Mutta jos ei tiedä aiheesta mitään, sitten mennään asiantuntijalle ja sanotaan, tee minulle hakemus, ihan sama.” (Yrttiviljelyverkoston koordinaattori)
Osa yrttiviljelmistä sekä kumppanuusviljelmä ovat kuitenkin onnistuneet juurruttamaan toimintansa ja tarjoamaan työn, asumisen, yhteisöllisyyden ja oppimisen paikkoja globaalisti kestävällä tavalla. Uudet elinkeinot voivat siis levitä kestävästi ja houkutella koulutettuja nuoria maaseudulle, kun ne sovitetaan olemassa oleviin ympäristöihin ja yhteisöihin kunnioittavassa yhteistyössä paikallisten tekijöiden kanssa. Tätä voi myös julkinen aluekehitystyö tukea yksityistä voittoa tavoittelemattomien paikallisten ja moninaisten työn muotojen ja arvoketjujen muodossa, sekä totuttuja hyvinvointi-, kehitys- ja talouskäsityksiä kyseenalaistamalla.
SUNNA KOVANEN
OTSIKKOKUVA: SUNNA KOVANEN Yrttiviljelyverkoston neuvontatapaaminen, Moura, Portugali
Sunna Kovanen
Sunna Kovanen on väitöskirjatutkija Leipzigin Yliopistossa, Saksassa. Hän tutkii väitöskirjassaan ekososiaalista elinkeinotoimintaa Koillis-Saksan ja Kaakkois-Portugalin maaseudulla etnografian ja laadullisten haastattelujen avulla. Hän keskittyy tutkimuksessaan siihen, miten yhteistyön käytännöt elinkeinotoiminnassa vaikuttavat sekä toiminnan vakauteen että sen mahdollisuuteen edistää (paikallis)talouden kestävyysmurrosta. Tutkimus on tehty osana EU-rahoitteista RurAction -hanketta Leibniz-Institute for Regional Geographyssa, Saksassa.
Eeva Houtbeckers (KTT) tutkii apurahalla työtä ja toimeentuloa kasvutalouden jälkeen sekä toimii kohtuusliikkeessä. Hän on Untame-tutkimuskollektiivin perustajajäsen ja yksi perustajista tieteellisessä aikakauslehdessä Degrowth. Hänellä on affiliaatio Aalto-yliopiston Muotoilun laitokselle.
Maaseudun kukoistava supistuminen vallitsevan talousajattelun haastajana
Ekososiaalinen kriisi muuttaa kaiken. Tämä Margaret Atwoodin (2015) nimittämä “kaiken muutos” ei vaikuta vain julkisena pidettyyn elämään, kuten hallinnon toimenpiteisiin muiden hallintojen kanssa, vaan ihmisten arkisiin kysymyksiin. Siksi erilaiset elinympäristöt ovat yhtä lailla murroksessa.
Sunna Kovasen esille nostama kysymys maaseudun elävyydestä on tärkeä. Se liittyy ihmisten omaehtoisuuteen ja itsemääräämisoikeuteen, joita moni kestävyysmurroksen tutkija pitää olennaisena rauhanomaisten siirtymien aikaan saamiseksi.
Olen talouden, työn ja toimeentulon tutkija. Sunna Kovasen tekstin alussa näkyy hyvin se, millaisessa keskusteluympäristössä ekososiaalisia kriisejä tulisi ratkaista. Yleisesti vallalla tuntuu olevan seuraava ajatus: Vaikka lajien sukupuuton ja maapallon kuumenemisen hidastaminen ovat tosi tärkeitä asioita, niin meillä on kuitenkin tämä (kansakunnan) hyvinvointi varjeltavana. Se, jos mikä edellyttää jatkuvaa talouskasvua. Lisäksi tässä ajatusmallissa Suomea pidetään pienenä maana, jonka tekemisillä ei ole merkitystä isojen jättien rinnalla. Se, että suomalaisten energia- ja materiaalijalanjälki on samankaltainen muiden vauraiden maiden ja moninkertainen isojen kehittyvien maiden kansalaisten rinnalla, tai että “hyvinvointi” perustuu Suomenkin osalta kolonialistiseen historiaan, ei ole niin merkitystä. Koska talous.
Vallitsevan talouden ymmärryksen haastaminen on jatkuvaa työtä monella rintamalla. Tätä työtä tekee Euroopassa muun muassa kohtuusliike, johon kuuluu erilaisia toimijoita yhteiskunnan eri aloilta (Kohtuusliike.fi; Degrowth.info). Tieteen saralla heterodoksinen taloustiede puskee keskustelua toisenlaista raha- ja finanssipolitiikasta, kuten uudesta rahateoriasta (ks. esim. Järvensivu 2016). Näistä keskustellessa tulee olo, että nyt ollaan Oikealla Asialla, sillä niiden avulla voidaan osaltaan osoittaa, että ihmisten aiheuttamat ekososiaaliset kriisit on ratkaistavissa tai hidastettavissa ihmisten päätöksin.
Etnografisen tutkimukseni aikana olen huomannut, että tämä käsitteellinen pohdinta jää etäiseksi siitä, mitä tapahtuu ihmisten arjessa eri paikoissa. Kaikenlaiset ihmiset tekevät jatkuvasti arjessaan ratkaisuja omasta ajankäytöstään ja toimeentulostaan. Silloin kun nämä ratkaisut eivät sovi vallitseviin normeihin, herättävät ne kysymyksiä ja epäilyksiä, mutta myös ihailua. Jos ihmiset perustelevat muutokset elämässään ja työssään ekososiaalisilla kriiseillä, heitä pyydetään selittämään se, miten heidän valintansa vaikuttavat moninaisiin kriiseihin. Näin toimii osa heidän läheisistään ja mahdollisesti viranomaiset (mikäli ratkaisu poikii selvityspyyntöjä, kuten olen osalta kuullut), mutta myös kaltaiseni tutkijat, jotka haluavat ymmärtää ihmisten toimintaa ja ajattelua. Mitä enemmän olen erilaisia työuria tutkinut ekososiaalisten kriisien aikana, pidän kysymystä yhä epäreilumpana yksittäistä toimijaa kohtaan. Miksi juuri hänen tulisi selittää?
Miksei kysytä jokaiselta, miten sinun valintasi edistävät tai hidastavat ekososiaalisia kriisejä? Tämä keskustelu kääntyy kuitenkin ikävästi yksilöitä kohtaan, kun muutos on systeeminen: Mikseivät päättäjät joudu selittämään enempää sitä, että moni toimintatapa jatkuu kuten ennenkin? Erityisesti, kun niiden haitallisista vaikutuksista monenlaisiin järjestelmiin on tiedetty vuosikymmeniä.
Arjen ymmärtäminen kestävyysmurrosten tutkimuksen tavoitteena on mielekäs kysymys. Kun ihmiset joka tapauksessa pyrkivät toimimaan arjessaan tärkeinä pitämiensä asioiden puolesta, on mielekästä tukea muutosprosesseja tarjoamalla tutkittua tietoa muiden arjesta. Sunna Kovasen artikkeli on erinomainen esimerkki tällaisesta tiedosta. Se välttää yksilökeskeisyyden, johon ekososiaalisten kriisien yhteydessä usein ihmiset joutuvat ottamaan kantaa, halusivat tai eivät. Sen sijaan teksti kuvaa arjen haasteita ja onnistumisia, kun ihmiset toimivat yhdessä ekososiaalisten kriisien aikana. Teksti tuo yhteen niitä linkkejä, joita arjen työssä näkyy esimerkiksi ajasta, paikasta ja ihmisten asemasta yhteisössään. Onko meillä muuta vaihtoehtoa kuin yrittää, kun kaikki muuttuu?
Sami Tantarimäki työskentelee maaseutupolitiikan erityisasiantuntijana maa- ja metsätalousministeriössä. Hän on maaseudun kehittämisen, maaseutututkimuksen ja aluekehittämisen aktiivi ja monitoimija pitkältä ajalta.
Kyllä voi.
Voiko maaseudun supistuminen edistää hyvinvoinnin kasvua? Pelkästään suomalaista kylätoimintaa katsomalla totean, että kyllä voi. Jo vuosikymmeniä paikkaperusteisen ja yhteisölähtöisen maaseudun kehittämisen keskeisenä pontimena on ollut muutokseen sopeutuminen. Päivän termein todettuna: resilienssin edistäminen tai älykkäästi sopeutuminen. Jälkimmäiseen kirjoittajakin viittaa ja tuo esille myös kylän esimerkkinä osuuskunnasta. Se on tuttua toimintaa meidänkin maaseuduilla.
Kirjoituksen näkökulma on reilussa siirtymässä ja kohtuutaloudessa, joiden suhteesta aluekehittämiseen ja maaseutuun kirjoittaja käy hyvää pohdintaa. Samalla esille nousee maailmalta monia ilmiöitä, teemoja ja esimerkkejä, jotka näkyvät myös meillä maaseudun kehittämisessä, ohjelmatyössä ja tutkimuksessa – artikkelissa kuvattua vahvemminkin, ja siksi teen muutaman täsmennyksen ja poiminnan.
Tutkimus tarkastelee maaseutua ajatuksella, jossa hallitsevan näkemyksen mukainen kasvukeskeisyys ja talouskasvu haastetaan ja tilalle tulee uutta ajattelua. Nyt kohtuutalouden kautta, mutta yhtä lailla ajurina voi olla bio-, kierto-, jakamis-, yhteisö- ja merkitystalous, luova talous tai uusi tietotalous. Kaikki nämä jo näkyvät vahvempina tai heikompina signaaleina maaseudun kehittämispuheissa ja useat kytkeytyvät kestävyyssiirtymän, hiilineutraaliuden, ilmastoviisauden, ympäristöoikeudenmukaisuuden ja ympäristövastuun teemoihin, joita on kirjattu niin kylätoiminnan, maaseutupolitiikan kuin saaristopolitiikan ohjelmiin. Moneen on myös tartuttu maaseudun tutkimus-, selvitys- ja kehittämishankkeissa, joten tietoa jo on ja lisää on tulossa.
Kohtuutaloutta ja maaseutua (ja niiden yhtälöä) ajatellen elämme mielenkiintoisia aikoja. Kuluneiden koronavuosien myötä esimerkiksi monipaikkaisuus ja paikkariippumattomuus ovat uudella tavalla haastaneet ja mahdollistaneet hyvän elämän edellytyksiä paikasta riippumatta. Samalla huomio on kiinnittynyt uudella tavalla asumiseen, työhön, palveluihin, liikkumiseen, infraan, sähköön ja energiaan sekä hajautettuihin ratkaisuihin viimeistään Ukrainan kriisin myötä. Olemme todellakin monella tapaa uuden ajattelun äärellä.
Sitä myös älykkään sopeutumisen käsitteeseen kytkeytyvä paradigmamuutos peräänkuuluttaa. Juuri päättyneessä Mitä on älykäs sopeutuminen? -tutkimuksessa kehitetty kuntien kehityspolku -työkalu on yksi esimerkki siitä, miten voitaisiin jäljittää kirjoittajan kaipaamaa kohtuutalouden ja historiallisesti perittyjen alueellisten kehityserojen tai supistumisen keskinäistä yhteyttä.
Tässä ajassa myös ekososiaalisten elinkeinojen käsitteestä tulee entistä kiinnostavampi, sillä kirjoittajan mukaan käsite on luonteva valinta, kun kiinnostuksen kohteena on siirtymän kannalta tärkeiden rakenteiden luominen ja vakiinnuttaminen yhteistyössä aluekehityksen ja hyvinvointivaltion instituutioiden kanssa. Sellaisten keskellähän me juuri olemme, hyvinvointialueet mukaan lukien.
Mainittu käsite ei siis oleta tiettyä organisaatiomuotoa, vaan kiinnittää huomion ensisijaisesti toiminnan sisältöön ja arvopohjaan. Jo toimivina esimerkkeinä mainitaan meilläkin tutut kumppanuusviljelmät, monikäyttöiset yhteisötilat ja yhteistyöskentelytilat sekä yhteiskunnallinen yrittäjyys, jonka tueksi Suomeen on perustettu tänä vuonna oma osaamiskeskus. Isossa kuvassa puhumme maaseuduille(kin) tärkeistä sosiaalista innovaatiosta ja niiden ekosysteemin toimivuudesta. Pienimuotoinen ja itseorganisoitunut tuotanto voi olla edelläkävijä kestävän toimeentulon keinojen kehittämisessä tai hyvinvointipalvelujen tuottamisessa, kuten artikkelissa hienosti todetaan.
Näillä ajattelun ja toimintatapojen muutoksilla voidaan päästä positiiviseen kierteeseen, jossa esimerkiksi artikkelia mukaillen ekologinen yrittäjyys ja omaehtoinen ruoantuotanto vetää uusia, aktiivisia asukkaita maaseudulle ja erityisesti nuorten maallemuuttajien mukana saadaan talouteen ”uudenlaista” innovatiivisuutta, kosmopoliittisuutta, systeemikriittisyyttä ja laatutietoisuutta. Samalla rakentuu laajemminkin uutta näkemystä ja ymmärrystä tulevaisuuden maaseuduista – ei ”syrjäseuduista”, joille kansainvälisissä tutkimuksissa usein päädytään. Suomessakin nuoret ovat yhä suuremmassa roolissa maaseudun kehittämisessä erilaisten työryhmien, teemaryhmien, verkostojen, jaostojen ja hankkeiden kautta, mutta ennen kaikkea oman aktiivisuutensa ansiosta.
Kovasen tutkimuksen tulokset osoittavat, että uudet elinkeinot levisivät kestävästi, kun ne sovitettiin kulloisiinkin olemassa oleviin tuotannon tapoihin ja ympäristöihin kunnioittavassa yhteistyössä paikallisten tekijöiden kanssa. Tämä on tutkijan mukaan tärkeä huomio ajatellen myös Suomen kaltaista erilaisten alueiden ja yhteisöjen mosaiikkia. Siitä on helppo olla samaa mieltä.
Maaseudun supistumista pidetään uhkana hyvinvoinnille. Pienimuotoinen ja vastuullinen perus- ja palvelutuotanto ei kuitenkaan vaadi talouden tai materiaalisen kulutuksen kasvua. Se voi toimia muuttovalttina sekä tuoda globaalin vastuun osaksi maaseudun arkea.
Suomen talouskeskusteluun kuuluu vakaa usko siihen, että pienenä ja avoimena valtiona Suomi on vientiteollisuudesta riippuvainen. Akuutit kriisit, kuten pandemia ja lähialueen sota tekevät nyt näkyväksi globaalin fossiilitalouden riskialttiuden, mistä myös ilmastotutkimus on jo pitkään varoittanut. Perinteisiä teollisuustyöpaikkoja ja niiden tuottamaa talouskasvua pidetään silti erityisen välttämättöminä syrjäseuduille, jotta niiden avulla voidaan ylläpitää hyvinvointia myös matalan taloudellisen tuottavuuden alueilla.
Mutta millaista hyvinvointia näillä toimilla oikeastaan tavoittelemme? Eikö myös maaseudulla ole mahdollisuuksia vahvistaa kestäviä alueellisen työn ja tuotannon rakenteita, jotka eivät uusinna nykyisten teollisuus- ja hyvinvointijärjestelmiemme riippuvuutta kiihtyvästä luonnonvarojen ja materiaalien kulutuksesta? (Aiheesta lisää ks. esim. Tero Toivasen ja kumppaneiden sekä Johanna Leinon Kriittinen tila -artikkelit.)
Ekohyvinvointivaltio tarkoittaa siirtymää sellaiseen julkiseen hyvinvointipolitiikkaan, joka toteutuu ympäristön kantokyvyn rajoissa. Tutkin paikallista ja omaehtoista perus- ja palvelutuotantoa eräänä siirtymän konkreettisena keinona, joka ei pyri ensisijaisesti yksityiseen voitontavoitteluun, vaan perustarpeiden täyttämiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin ekologisesti kestävällä ja oikeudenmukaisella tavalla. Kutsun sitä tutkimuksessa ekososiaaliseksi elinkeinotoiminnaksi.
Hyvinvointipolitiikka ymmärretään Pohjoismaissa yleensä vain valtion ja julkisen vallan tehtävänä. Myös pienimuotoinen ja itseorganisoitunut tuotanto voi kuitenkin olla edelläkävijä kestävän toimeentulon keinojen kehittämisessä. Kansallisen hyvinvointipolitiikan keskiössä on perinteisesti ollut materiaalisen hyvinvoinnin ylläpito elämän ekologisista reunaehdoista riippumatta. Tulevaisuudessa tulisi sen sijaan huomioida tuettavan työn ja tuotannon sosiaalinen mielekkyys sekä tuotannon materiaalinen perusta, mitkä ovat ekosososiaalisessa elinkeinotoiminnassa keskeisiä huolenaiheita.
Teimme tutkimuksen Portugalin maaseudulla itsenäisen, yhdistysmuotoisen päiväkodin, pienten yrttiviljelmien verkoston sekä osuuskuntamuotoisen kumppanuusviljelmän parissa. Lisäksi haastattelin kollegoideni kanssa myös aluekehityksen asiantuntijoita ja hallinnon työntekijöitä. Julkisessa maaseudun kehityskeskustelussa supistuminen nähdään nimittäin perinteisesti hallitsemattomana uhkana hyvinvoinnille. Proaktiivinen julkinen kehitystyö voisi sen sijaan kääntää markkinatalouden hiipumisen mahdollisuudeksi kehittää kasvupaineesta vapaita toimeentulon ja palvelutuotannon muotoja.
Kestävä elinkeinotoiminta kannustaa muuttamaan maalle
Eräs tärkeimpiä maaseudun supistumisen ongelmia on nuoren ja koulutetun väestön poismuutto. Tutkimuksessa kävi kuitenkin ilmi, että kestävä ja pienimuotoinen elinkeinotoiminta voi toimia uudenlaisena muuttovalttina syrjäseuduilla. Kaikissa tutkimissani organisaatioissa työskenteli nuoria, koulutettuja ja kunnianhimoisia tekijöitä, jotka olivat muuttaneet maalle omaehtoisen ja yhteiskunnallisesti merkittävän työnsä perässä. Päiväkoti ja kumppanuusviljelmä edistivät myös alueensa yhteisöllisyyttä päivittäisen työn ohessa järjestämällä koulutuksia ja tapahtumia alueen asukkaille.
Kestävä elinkeinotoiminta voi siten kääntää maaseudun vahvuudeksi sen, mikä perinteisessä aluekehityksessä on nähty vain ongelmana. Omavaraisviljely, keräily, metsästäminen, naapuriapu sekä tyhjä tila kokeilla ja toteuttaa uudenlaisia toimeentulon taikka modernin yhteisöllisyyden tapoja eivät ole vain vanhanaikaista puuhastelua vaan innovatiivisuuden lähteitä tulevaisuuden ratkaisuihin. Esimerkiksi finanssikriisin myötä yrttiviljelystä tuli Portugalissa trendi, joka kannusti satoja nuoria muuttamaan maalle. Tätä kuvaa seuraava, yrttiviljelyverkoston koordinaattorin sitaatti:
”Yrttiviljelijät ovat nuoria, korkeakoulutettuja ja he aloittavat suoraan luomuviljelystä […] paikat, (joihin he ovat muuttaneet), ovat kehittyneet paljon verrattuna niihin, joissa tätä ei ole tapahtunut.”
Valtavirran aluekehitys tunnistaa ja ensisijaistaa kuitenkin tyypillisesti vain kapitalismin logiikan mukaisen, kasvua tuottavan yritystoiminnan ja vientiteollisuuden merkittäviksi ja tuettaviksi talouden alueiksi. Globaalit, läntiset metropolialueet nähdään kehityksen kärkenä ja mittarina, joille maaseutualueet voivat vain hävitä. Siksi maaseudulle erityisiä, omaehtoiseen, käytännölliseen lähituotantoon sekä elämänlaatuun perustuvia valtteja ei tunnisteta. Hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden tasoa verrataan vain kansallisvaltion keskuskaupunkeihin, ei esimerkiksi globaalin kestävyyden rajoihin.
Toisaalta tietyt uudet aluekehityksen suuntaukset, kuten älykkään supistumisen ohjelma (”smart shrinking”) ovat hyviä avauksia tähän suuntaan. Älykkään supistumisen näkökulmasta monilla alueilla ei ole syytä taistella supistumista vastaan, vaan pyrkiä tukemaan jäljelle jäävien asukkaiden hyvinvointia mahdollisimman järkevällä tavalla. Tätä potentiaalia kuvaa myös erään ministerin sitaatti:
“Alentejo on vesilaboratorio […] Meitä uhkaa aavikoituminen […] Kuten “War of Thrones” Mutta meillä on jo kiinnostavia maatalouden esimerkkejä. Antaa näiden ihmisten tulla parhaiksi asiantuntijoiksi veden käytössä.”
Kestävä elinkeinotoiminta tuo globaalin vastuun osaksi arkista toimeentuloa
Ekososiaalisessa elinkeinotoiminnassa on erityistä työnteon omaehtoisuus ja refleksiivisyys. Kaikissa organisaatioissa pyrkimyksenä oli, että kaikki työntekijät, esimerkiksi päiväkodin avustajat ja leipurit mukaan lukien, osallistuvat yhteiseen päätöksentekoon ja ottavat yhdessä vastuuta koko organisaation toiminnasta.
Tämä hajautettu päätöksenteon tapa oli uutta suurimmalle osalle paikallisista ja matalasti koulutetuista asukkaista, jotka tekivät tutkituissa organisaatioissa pääsääntöisesti käytännön töitä. Ansiotyö pienimuotoisen elinkeinotoiminnan ja palveluntuotannon parissa muodostui siten ainutlaatuiseksi oppimisen paikaksi eri sukupolvien sekä eri kokemus- ja arvomaailmojen välillä. Suurin osa paikallisista työntekijöistä ei ollut lähtenyt mukaan toimintaan vapaaehtoisesti arvopohjalta, kuten perustajat ja johtajat. Ansiotyö toi kuitenkin globaalin vastuun kysymykset mielekkäällä tavalla osaksi heidän arkeaan. Kaupunkilaistaustaiset aktivistit oppivat puolestaan ymmärtämään ja kunnioittamaan käytännön työkokemusta sekä monien paikallisten varautuneisuutta omistautumista vaativaa sekä taloudellisesti epävarmaa kehitystyötä kohtaan, kuten tutkimuspäiväkirjan lainauksesta käy ilmi:
”Zé sanoi, että vaikeinta olisi vakuuttaa [kollegat] työnsä taloudellisesta arvosta. Miten hän voi perustella käyttävänsä työtunteja johonkin aineettomaan? Toistaiseksi se on ok, koska aikaa [hajautetun päätöksenteon parissa] kuluu niin vähän, mutta pystyykö hän ottamaan seuraavan askeleen. Niinpä tosiaan, […]. joku ulkopuolinen tulee kertomaan, miten organisoitua, ”tekemättä itse mitään” […] Henrik [omistaja] oli fiksu palkatessaan Zén ensisijaisesti puutarhuriksi. Zé oli samaa mieltä, ihmiset näkevät minun hikoilevan ja työskentelevän kuin yksi heistä.”
Kehitystyön haasteet
Hajautetun päätöksenteon ja laajan vastuullisuuden opettelu ja neuvottelu ovat hitaita prosesseja. Tämä on haaste sekä toimijoille itselleen, että julkisille aluekehityksen instituutioille, jotka on velvoitettu käyttämään verovaroja mahdollisimman tehokkaasti. Lisäksi perinteinen elinkeinotoiminnan kehitystyö tavoittelee tyypillisesti teknologisen tuotannon nopeaa skaalaamista ja kansainvälistymistä, mikä ei vastaa paikallisen ja hajautetun tuotannon tarpeita.
Käytännön tasolla erityisesti päiväkodissa syntyi ristiiritoja eri odotusten välillä. Johtajat olisivat halunneet uudistaa kasvatustyötä kehityshankkeiden avulla paljon intensiivisemmin kuin päivähoitajilla oli siihen resursseja. Lisäksi johtajat olivat täysin vapaaehtoisia, joten he eivät voineet sitoutua työhön pitkäjänteisesti tai osallistua päiväkodin arkeen riittävän säännöllisesti palkkatyönsä ohessa. Siten ymmärrys eri kokemuksia ja asenteita kohtaan ei päässyt kasvamaan yhteisen käytännön työskentelyn myötä.
Siksi eräs julkisen siirtymäpolitiikan keino olisi tukea ja mahdollistaa monenlaisia toimeentulon, työn ja tuotannon muotoja esimerkiksi perustulon, palkkatuen tai lyhyemmän työviikon avulla. Tämä on erityisen tärkeää sellaiselle tuotannolle, mikä ei tähtää voiton tavoitteluun kestävyyden kustannuksella eikä siksi pysty yksin kattamaan riittävästi kaikkia työnteon kustannuksia.
Toiseksi kestävälle tuotannolle tulisi kehittää korottomia investointituen ja lainan muotoja, jotka eivät velvoita pienyrityksiä nopeaan taloudelliseen kasvuun ja yksipuoliseen riippuvaisuuteen vientimarkkinoista. Yrttitilojen tapauksessa tällainen investointitukiohjelma ajoi osaltaan monet uudet yrittäjät ojasta allikkoon. Yrttisektori kasvoi reaktiona Portugalin talouskriisiin, ja siihen liitettiin epärealistisia odotuksia sekä talous- että ekologisen kriisin ratkaisusta. Uusia tiloja perustettiin nopeaan tahtiin, ja tilojen saama perustamistuki ohjasi yrittäjät noudattamaan yhtä, kaupallisesti menestyneen ja mediassa tunnetun tuottajan mallia. Tämä patenttiratkaisu ei kuitenkaan toiminut sellaisenaan muilla alueilla, eivätkä investointituen jäykät raamit ja tuotantopaineet sallineet tuotannon vähittäistä sopeuttamista erilaisiin ympäristöihin. Juuri siksi kriittistä reflektointia ja pienimuotoisia, tilannekohtaisia kokeiluja olisi syytä vaalia aluekehityksessä vähintään yhtä paljon, kuin mittavia ja peruuttamattomia investointeja:
”Yritimme vaalia kriittistä ajattelua, eikä sanoa, tämä on oikein tai väärin […] että ihmiset oppisivat tai ottaisivat vastuuta mielipiteistään. Mutta jos ei tiedä aiheesta mitään, sitten mennään asiantuntijalle ja sanotaan, tee minulle hakemus, ihan sama.” (Yrttiviljelyverkoston koordinaattori)
Osa yrttiviljelmistä sekä kumppanuusviljelmä ovat kuitenkin onnistuneet juurruttamaan toimintansa ja tarjoamaan työn, asumisen, yhteisöllisyyden ja oppimisen paikkoja globaalisti kestävällä tavalla. Uudet elinkeinot voivat siis levitä kestävästi ja houkutella koulutettuja nuoria maaseudulle, kun ne sovitetaan olemassa oleviin ympäristöihin ja yhteisöihin kunnioittavassa yhteistyössä paikallisten tekijöiden kanssa. Tätä voi myös julkinen aluekehitystyö tukea yksityistä voittoa tavoittelemattomien paikallisten ja moninaisten työn muotojen ja arvoketjujen muodossa, sekä totuttuja hyvinvointi-, kehitys- ja talouskäsityksiä kyseenalaistamalla.
SUNNA KOVANEN
OTSIKKOKUVA: SUNNA KOVANEN
Yrttiviljelyverkoston neuvontatapaaminen, Moura, Portugali
Sunna Kovanen
Sunna Kovanen on väitöskirjatutkija Leipzigin Yliopistossa, Saksassa. Hän tutkii väitöskirjassaan ekososiaalista elinkeinotoimintaa Koillis-Saksan ja Kaakkois-Portugalin maaseudulla etnografian ja laadullisten haastattelujen avulla. Hän keskittyy tutkimuksessaan siihen, miten yhteistyön käytännöt elinkeinotoiminnassa vaikuttavat sekä toiminnan vakauteen että sen mahdollisuuteen edistää (paikallis)talouden kestävyysmurrosta. Tutkimus on tehty osana EU-rahoitteista RurAction -hanketta Leibniz-Institute for Regional Geographyssa, Saksassa.
Lue kommentaarit
Eeva Houtbeckers
Eeva Houtbeckers (KTT) tutkii apurahalla työtä ja toimeentuloa kasvutalouden jälkeen sekä toimii kohtuusliikkeessä. Hän on Untame-tutkimuskollektiivin perustajajäsen ja yksi perustajista tieteellisessä aikakauslehdessä Degrowth. Hänellä on affiliaatio Aalto-yliopiston Muotoilun laitokselle.
Maaseudun kukoistava supistuminen vallitsevan talousajattelun haastajana
Ekososiaalinen kriisi muuttaa kaiken. Tämä Margaret Atwoodin (2015) nimittämä “kaiken muutos” ei vaikuta vain julkisena pidettyyn elämään, kuten hallinnon toimenpiteisiin muiden hallintojen kanssa, vaan ihmisten arkisiin kysymyksiin. Siksi erilaiset elinympäristöt ovat yhtä lailla murroksessa.
Sunna Kovasen esille nostama kysymys maaseudun elävyydestä on tärkeä. Se liittyy ihmisten omaehtoisuuteen ja itsemääräämisoikeuteen, joita moni kestävyysmurroksen tutkija pitää olennaisena rauhanomaisten siirtymien aikaan saamiseksi.
Olen talouden, työn ja toimeentulon tutkija. Sunna Kovasen tekstin alussa näkyy hyvin se, millaisessa keskusteluympäristössä ekososiaalisia kriisejä tulisi ratkaista. Yleisesti vallalla tuntuu olevan seuraava ajatus: Vaikka lajien sukupuuton ja maapallon kuumenemisen hidastaminen ovat tosi tärkeitä asioita, niin meillä on kuitenkin tämä (kansakunnan) hyvinvointi varjeltavana. Se, jos mikä edellyttää jatkuvaa talouskasvua. Lisäksi tässä ajatusmallissa Suomea pidetään pienenä maana, jonka tekemisillä ei ole merkitystä isojen jättien rinnalla. Se, että suomalaisten energia- ja materiaalijalanjälki on samankaltainen muiden vauraiden maiden ja moninkertainen isojen kehittyvien maiden kansalaisten rinnalla, tai että “hyvinvointi” perustuu Suomenkin osalta kolonialistiseen historiaan, ei ole niin merkitystä. Koska talous.
Vallitsevan talouden ymmärryksen haastaminen on jatkuvaa työtä monella rintamalla. Tätä työtä tekee Euroopassa muun muassa kohtuusliike, johon kuuluu erilaisia toimijoita yhteiskunnan eri aloilta (Kohtuusliike.fi; Degrowth.info). Tieteen saralla heterodoksinen taloustiede puskee keskustelua toisenlaista raha- ja finanssipolitiikasta, kuten uudesta rahateoriasta (ks. esim. Järvensivu 2016). Näistä keskustellessa tulee olo, että nyt ollaan Oikealla Asialla, sillä niiden avulla voidaan osaltaan osoittaa, että ihmisten aiheuttamat ekososiaaliset kriisit on ratkaistavissa tai hidastettavissa ihmisten päätöksin.
Etnografisen tutkimukseni aikana olen huomannut, että tämä käsitteellinen pohdinta jää etäiseksi siitä, mitä tapahtuu ihmisten arjessa eri paikoissa. Kaikenlaiset ihmiset tekevät jatkuvasti arjessaan ratkaisuja omasta ajankäytöstään ja toimeentulostaan. Silloin kun nämä ratkaisut eivät sovi vallitseviin normeihin, herättävät ne kysymyksiä ja epäilyksiä, mutta myös ihailua. Jos ihmiset perustelevat muutokset elämässään ja työssään ekososiaalisilla kriiseillä, heitä pyydetään selittämään se, miten heidän valintansa vaikuttavat moninaisiin kriiseihin. Näin toimii osa heidän läheisistään ja mahdollisesti viranomaiset (mikäli ratkaisu poikii selvityspyyntöjä, kuten olen osalta kuullut), mutta myös kaltaiseni tutkijat, jotka haluavat ymmärtää ihmisten toimintaa ja ajattelua. Mitä enemmän olen erilaisia työuria tutkinut ekososiaalisten kriisien aikana, pidän kysymystä yhä epäreilumpana yksittäistä toimijaa kohtaan. Miksi juuri hänen tulisi selittää?
Miksei kysytä jokaiselta, miten sinun valintasi edistävät tai hidastavat ekososiaalisia kriisejä? Tämä keskustelu kääntyy kuitenkin ikävästi yksilöitä kohtaan, kun muutos on systeeminen: Mikseivät päättäjät joudu selittämään enempää sitä, että moni toimintatapa jatkuu kuten ennenkin? Erityisesti, kun niiden haitallisista vaikutuksista monenlaisiin järjestelmiin on tiedetty vuosikymmeniä.
Arjen ymmärtäminen kestävyysmurrosten tutkimuksen tavoitteena on mielekäs kysymys. Kun ihmiset joka tapauksessa pyrkivät toimimaan arjessaan tärkeinä pitämiensä asioiden puolesta, on mielekästä tukea muutosprosesseja tarjoamalla tutkittua tietoa muiden arjesta. Sunna Kovasen artikkeli on erinomainen esimerkki tällaisesta tiedosta. Se välttää yksilökeskeisyyden, johon ekososiaalisten kriisien yhteydessä usein ihmiset joutuvat ottamaan kantaa, halusivat tai eivät. Sen sijaan teksti kuvaa arjen haasteita ja onnistumisia, kun ihmiset toimivat yhdessä ekososiaalisten kriisien aikana. Teksti tuo yhteen niitä linkkejä, joita arjen työssä näkyy esimerkiksi ajasta, paikasta ja ihmisten asemasta yhteisössään. Onko meillä muuta vaihtoehtoa kuin yrittää, kun kaikki muuttuu?
Viitteet:
Atwood, M. (2015, July 27). [Medium]. It’s Not Climate Change–It’s Everything Change.
Järvensivu, P. (2016). Rajattomasti rahaa niukkuudessa. Helsinki: Like.
EEVA HOUTBECKERS
Takaisin ylös ↑
Sami Tantarimäki
Sami Tantarimäki työskentelee maaseutupolitiikan erityisasiantuntijana maa- ja metsätalousministeriössä. Hän on maaseudun kehittämisen, maaseutututkimuksen ja aluekehittämisen aktiivi ja monitoimija pitkältä ajalta.
Kyllä voi.
Voiko maaseudun supistuminen edistää hyvinvoinnin kasvua? Pelkästään suomalaista kylätoimintaa katsomalla totean, että kyllä voi. Jo vuosikymmeniä paikkaperusteisen ja yhteisölähtöisen maaseudun kehittämisen keskeisenä pontimena on ollut muutokseen sopeutuminen. Päivän termein todettuna: resilienssin edistäminen tai älykkäästi sopeutuminen. Jälkimmäiseen kirjoittajakin viittaa ja tuo esille myös kylän esimerkkinä osuuskunnasta. Se on tuttua toimintaa meidänkin maaseuduilla.
Kirjoituksen näkökulma on reilussa siirtymässä ja kohtuutaloudessa, joiden suhteesta aluekehittämiseen ja maaseutuun kirjoittaja käy hyvää pohdintaa. Samalla esille nousee maailmalta monia ilmiöitä, teemoja ja esimerkkejä, jotka näkyvät myös meillä maaseudun kehittämisessä, ohjelmatyössä ja tutkimuksessa – artikkelissa kuvattua vahvemminkin, ja siksi teen muutaman täsmennyksen ja poiminnan.
Tutkimus tarkastelee maaseutua ajatuksella, jossa hallitsevan näkemyksen mukainen kasvukeskeisyys ja talouskasvu haastetaan ja tilalle tulee uutta ajattelua. Nyt kohtuutalouden kautta, mutta yhtä lailla ajurina voi olla bio-, kierto-, jakamis-, yhteisö- ja merkitystalous, luova talous tai uusi tietotalous. Kaikki nämä jo näkyvät vahvempina tai heikompina signaaleina maaseudun kehittämispuheissa ja useat kytkeytyvät kestävyyssiirtymän, hiilineutraaliuden, ilmastoviisauden, ympäristöoikeudenmukaisuuden ja ympäristövastuun teemoihin, joita on kirjattu niin kylätoiminnan, maaseutupolitiikan kuin saaristopolitiikan ohjelmiin. Moneen on myös tartuttu maaseudun tutkimus-, selvitys- ja kehittämishankkeissa, joten tietoa jo on ja lisää on tulossa.
Kohtuutaloutta ja maaseutua (ja niiden yhtälöä) ajatellen elämme mielenkiintoisia aikoja. Kuluneiden koronavuosien myötä esimerkiksi monipaikkaisuus ja paikkariippumattomuus ovat uudella tavalla haastaneet ja mahdollistaneet hyvän elämän edellytyksiä paikasta riippumatta. Samalla huomio on kiinnittynyt uudella tavalla asumiseen, työhön, palveluihin, liikkumiseen, infraan, sähköön ja energiaan sekä hajautettuihin ratkaisuihin viimeistään Ukrainan kriisin myötä. Olemme todellakin monella tapaa uuden ajattelun äärellä.
Sitä myös älykkään sopeutumisen käsitteeseen kytkeytyvä paradigmamuutos peräänkuuluttaa. Juuri päättyneessä Mitä on älykäs sopeutuminen? -tutkimuksessa kehitetty kuntien kehityspolku -työkalu on yksi esimerkki siitä, miten voitaisiin jäljittää kirjoittajan kaipaamaa kohtuutalouden ja historiallisesti perittyjen alueellisten kehityserojen tai supistumisen keskinäistä yhteyttä.
Tässä ajassa myös ekososiaalisten elinkeinojen käsitteestä tulee entistä kiinnostavampi, sillä kirjoittajan mukaan käsite on luonteva valinta, kun kiinnostuksen kohteena on siirtymän kannalta tärkeiden rakenteiden luominen ja vakiinnuttaminen yhteistyössä aluekehityksen ja hyvinvointivaltion instituutioiden kanssa. Sellaisten keskellähän me juuri olemme, hyvinvointialueet mukaan lukien.
Mainittu käsite ei siis oleta tiettyä organisaatiomuotoa, vaan kiinnittää huomion ensisijaisesti toiminnan sisältöön ja arvopohjaan. Jo toimivina esimerkkeinä mainitaan meilläkin tutut kumppanuusviljelmät, monikäyttöiset yhteisötilat ja yhteistyöskentelytilat sekä yhteiskunnallinen yrittäjyys, jonka tueksi Suomeen on perustettu tänä vuonna oma osaamiskeskus. Isossa kuvassa puhumme maaseuduille(kin) tärkeistä sosiaalista innovaatiosta ja niiden ekosysteemin toimivuudesta. Pienimuotoinen ja itseorganisoitunut tuotanto voi olla edelläkävijä kestävän toimeentulon keinojen kehittämisessä tai hyvinvointipalvelujen tuottamisessa, kuten artikkelissa hienosti todetaan.
Näillä ajattelun ja toimintatapojen muutoksilla voidaan päästä positiiviseen kierteeseen, jossa esimerkiksi artikkelia mukaillen ekologinen yrittäjyys ja omaehtoinen ruoantuotanto vetää uusia, aktiivisia asukkaita maaseudulle ja erityisesti nuorten maallemuuttajien mukana saadaan talouteen ”uudenlaista” innovatiivisuutta, kosmopoliittisuutta, systeemikriittisyyttä ja laatutietoisuutta. Samalla rakentuu laajemminkin uutta näkemystä ja ymmärrystä tulevaisuuden maaseuduista – ei ”syrjäseuduista”, joille kansainvälisissä tutkimuksissa usein päädytään. Suomessakin nuoret ovat yhä suuremmassa roolissa maaseudun kehittämisessä erilaisten työryhmien, teemaryhmien, verkostojen, jaostojen ja hankkeiden kautta, mutta ennen kaikkea oman aktiivisuutensa ansiosta.
Kovasen tutkimuksen tulokset osoittavat, että uudet elinkeinot levisivät kestävästi, kun ne sovitettiin kulloisiinkin olemassa oleviin tuotannon tapoihin ja ympäristöihin kunnioittavassa yhteistyössä paikallisten tekijöiden kanssa. Tämä on tutkijan mukaan tärkeä huomio ajatellen myös Suomen kaltaista erilaisten alueiden ja yhteisöjen mosaiikkia. Siitä on helppo olla samaa mieltä.
SAMI TANTARIMÄKI
Takaisin ylös ↑
Videotallenne: Alue ja Ympäristö -lehden Tutkimusmaistiaiset
Voiko Natura-suojelun romuttaa reilusti? Oikeudenmukaisuuden ulottuvuuksia maankäytön ristipaineissa
Paikallisia ruokajärjestelmiä kehitetään nyt vahvemman talouden ja turvallisuuden toivossa