Teksti on osa Ihminen luonnossa ja luonto ihmisessä -juttusarjaa, jossa Itä-Suomen yliopiston opiskelijat ovat kirjoittaneet tekstejä ajankohtaisista ympäristöaiheista. Tähän juttusarjaan valitut tekstit ovat osa Itä-Suomen yliopiston Ihminen ja ympäristö -kurssin toteutusta. Nuorten osallistumisen mahdollisuuksia ja esteitä tutkiva ALL YOUTH-tutkimushanke on ollut kurssilla mukana kehittämässä klinikkaoppimista.
Urbanisaatio eli kaupungistuminen on muokannut ihmisen elinympäristöä jo jonkin aikaa, ja on selvää, että sen aiheuttamat muutokset vaikuttavat ihmisyyteen ja ihmisten luontokäsityksiin sekä -suhteisiin. Kaupungistuminen on suhteellisen uusi ilmiö ihmisen historiassa, joten sen pitkäaikaisemmat seuraukset ympäristöön tullaan luultavasti näkemään vasta tulevaisuudessa. Jo nyt on kuitenkin havaittavissa erilaisia suuntia, joihin kaupungistuminen meitä vie tai saattaa viedä. Kaupungistuminen tulee vaikuttamaan myös samaan aikaan tapahtuvaan ilmastonmuutokseen sekä luonnon monimuotoisuuden köyhtymiseen.
Kaupungit voivat parhaimmillaan ehkäistä ilmastonmuutosta. Sen sijaan luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen ja sen suojeleminen kaupunkiekosysteemeissä voi olla haastavaa, varsinkin jos kaupunkirakenteen suunnittelu on jo aiemmin lähtenyt muokkautumaan tietynlaiseksi tai jos kaupunki on varsin tiivis tai sitä yritetään rakentaa sellaiseksi. On kuitenkin varsin tärkeää, että luonto olisi osa myös kaupunkilaisten elämää. Luonto ylläpitää kaupunkiekosysteemiä ja kaupungissa voidaan suojella monia lajeja, ja lisäksi ehkäistä ihmistä eriytymästä luonnosta.
Varsinkin suurissa ja tiheään asutetuissa kaupungeissa vihreiden naapurustojen määrä vähenee. Turner, Nakamura ja Dinetti (2004) tutkivat Tucsonin, Berliinin, Washingtonin, Florencen ja Chiba Cityn kaupunkien monimuotoisuutta lajien määrän perusteella naapurustokohtaisesti. Kävi ilmi, että 73,2 % tutkimuksessa mukana olleiden kaupunkien asukkaista asuivat naapurustossa, jonka linnuston monimuotoisuus on heikompi kuin tutkimusalueen keskiarvo. Kaupunkirakenteen tiivistyminen uhkaa yhä useampia lajeja yhä useammilla alueilla.
luonnossa aikaa viettäneet ihmiset tekevät todennäköisemmin päätöksiä, jotka suojelevat luontoa ja monimuotoisuutta
Kaupunkiluonnon puuttuminen ja luontoon pääsemisen haastavuus uhkaavat luontoa kenties vielä enemmän, sillä luontosuhde ei välttämättä tällöin pääse kehittymään. Turnerin ja kumppaneiden mukaan luonnon arvostus ja monimuotoisuuden ymmärtäminen lisääntyvät, mikäli luontoa löytyy kodin läheltä, ja vähenevät, mikäli luontoa ei löydy. Tämän vuoksi olisi tärkeää kehittää keinoja saada luonto lähemmäs kaupunkilaisia. Turner kollegoineen toteaakin, että joko ihmiset tulee tuoda luonnon luo tai luonto ihmisen luo. He nostavat lisäksi esiin tutkimustuloksen, jonka mukaan lapset, jotka ovat saaneet leikkiä luonnossa, arvostavat luonnollisia ympäristöjä myös myöhemmin elämässään. Turner ym. toteavat tämän olevan kriittistä tulevaisuuden päätöksenteon kannalta, sillä luonnossa aikaa viettäneet ihmiset tekevät todennäköisemmin päätöksiä, jotka suojelevat luontoa ja monimuotoisuutta.
Colding, Giusti, Haga, Wallhagen ja Barthel (2020) kertovat samasta ilmiöstä: lapsuudessa kehittynyt luontosuhde säilyy melko vakaana aikuisuuteenkin. Suuri osa lapsista asuu nykyään urbaaneissa ympäristöissä, joissa pääsy luontoon voi valitettavasti olla hyvin vaikeaa ja lapsen elämä keskittyy vahvasti muihin ympäristöihin. Esimerkiksi Englannissa Coldingin ja kumppaneiden mukaan lapsista 12 % on elänyt kokonaisen vuoden käymättä luonnonympäristössä ja 8–13-vuotiaat lapset viettävät keskimäärin 16 minuuttia päivässä luonnonympäristössä, kun taas 14–15-vuotiaat keskimäärin 10 minuuttia.
Kuva: Aino Viitanen
Haasteena lasten luontovajehäiriö
Driessnack (2009) tuo esiin käsitteen nature-deficit disorder eli vapaasti suomennettuna luontovajehäiriö. Se kuvastaa sitä tilannetta, jossa nykylapset erkanevat luonnosta ja mahdollisuudesta nauttia leikeistä luonnonympäristöissä. Driessnack toteaa osuvasti, että lapsuus on siirtynyt sisätiloihin. Myös älylaitteet ovat vieneet suuren osan siitä ajasta, jonka lapset voisivat viettää ulkona luonnossa. Sekä Driessnack että Colding kumppaneineen kertovat Balmfordin, Cleggin, Coulsonin, ja Taylorin, jonka perusteella 8-vuotiaat lapset osaavat paremmin tunnistaa Pikachun ja muita Pokémon-hahmoja kuin lähiympäristönsä kasvi- ja eläinlajeja. Se kertoo paljon murroksesta, joka lapsuudessa on tapahtunut. Huolta aiheuttaa myös se, miten nämä lapset tulevat myöhemmin elämässään suhtautumaan luontoon ja sen monimuotoisuuteen, mikäli omassa lapsuudessa luonto on jäänyt hyvin pieneen rooliin eikä siihen ole kehittynyt juuri minkään tasoista yhteyttä.
Jotta rakenteellisia muutoksia ihmisten asenteissa saataisiin aikaan, tulee niitä periaatteita, joiden mukaan lapsille esitetään ihmisen ja ympäristön välinen suhde, muuttaa
Voisiko vastaus ongelmiin löytyä siis juuri lapsista? Lapsiin ja heidän asenteisiinsa vaikuttaminen voi olla tehokasta, sillä lapsuudessa asenteet ja arvot muokkautuvat ja myöskin luontosuhde kehittyy. Ulkopuolisten vaikutteiden imeminen on lapsuusiässä siis kaikkein luontevinta. Jotta rakenteellisia muutoksia ihmisten asenteissa saataisiin aikaan, tulee niitä periaatteita, joiden mukaan lapsille esitetään ihmisen ja ympäristön välinen suhde, muuttaa. Aikuisille tällainen rakenteellinen asennemuutos voi olla vaikeampi toteuttaa, sillä he ovat jo tottuneet ajattelemaan tietyllä tavalla ja ulkopuolisen voi olla haasteellista sitä tapaa muuttaa.
Kyseessä on siis kutakuinkin Cattonin ja Dunlapin 1970-luvun New Ecological Paradigm -analyysin mukainen murros ihmisten ympäristö- ja luontosuhteiden rakenteissa. Uuden, ekologisen paradigman mukainen ihminen näkee itsensä osana ekosysteemiä ja maailman muuta lajistoa sekä ymmärtää ympäristöllä ja sen resursseilla olevan rajansa. Tällainen ihminen myös ymmärtää olevansa riippuvainen luonnosta. Mutta kuten sanottu, tätä ajatusmallia ei omaksuta noin vain, vaan se vaatii rakenteellisen muutoksen. Lapsista muutos on hyvä aloittaa, mutta se edellyttää, että lapset pääsevät luontoon – sillä ihminen suojelee usein niitä arvojaan, jotka ovat hänen elämässään läsnä, eikä välttämättä niitä, jotka tuntuvat kaukaisilta ja etäisiltä.
Aino Viitanen on ensimmäisen vuoden yhteiskuntamaantieteen opiskelija Itä-Suomen yliopistosta. Vapaa-ajallaan hän nauttii monipuolisesta urheilusta ja liikkumisesta luonnossa. Oman vahvan luontosuhteensa takia Viitasta kiinnostaa luontosuhteiden tutkiminen ilmiönä yleisestikin.
Urbanisaatio eli kaupungistuminen on muokannut ihmisen elinympäristöä jo jonkin aikaa, ja on selvää, että sen aiheuttamat muutokset vaikuttavat ihmisyyteen ja ihmisten luontokäsityksiin sekä -suhteisiin. Kaupungistuminen on suhteellisen uusi ilmiö ihmisen historiassa, joten sen pitkäaikaisemmat seuraukset ympäristöön tullaan luultavasti näkemään vasta tulevaisuudessa. Jo nyt on kuitenkin havaittavissa erilaisia suuntia, joihin kaupungistuminen meitä vie tai saattaa viedä. Kaupungistuminen tulee vaikuttamaan myös samaan aikaan tapahtuvaan ilmastonmuutokseen sekä luonnon monimuotoisuuden köyhtymiseen.
Kaupungit voivat parhaimmillaan ehkäistä ilmastonmuutosta. Sen sijaan luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen ja sen suojeleminen kaupunkiekosysteemeissä voi olla haastavaa, varsinkin jos kaupunkirakenteen suunnittelu on jo aiemmin lähtenyt muokkautumaan tietynlaiseksi tai jos kaupunki on varsin tiivis tai sitä yritetään rakentaa sellaiseksi. On kuitenkin varsin tärkeää, että luonto olisi osa myös kaupunkilaisten elämää. Luonto ylläpitää kaupunkiekosysteemiä ja kaupungissa voidaan suojella monia lajeja, ja lisäksi ehkäistä ihmistä eriytymästä luonnosta.
Varsinkin suurissa ja tiheään asutetuissa kaupungeissa vihreiden naapurustojen määrä vähenee. Turner, Nakamura ja Dinetti (2004) tutkivat Tucsonin, Berliinin, Washingtonin, Florencen ja Chiba Cityn kaupunkien monimuotoisuutta lajien määrän perusteella naapurustokohtaisesti. Kävi ilmi, että 73,2 % tutkimuksessa mukana olleiden kaupunkien asukkaista asuivat naapurustossa, jonka linnuston monimuotoisuus on heikompi kuin tutkimusalueen keskiarvo. Kaupunkirakenteen tiivistyminen uhkaa yhä useampia lajeja yhä useammilla alueilla.
Kaupunkiluonnon puuttuminen ja luontoon pääsemisen haastavuus uhkaavat luontoa kenties vielä enemmän, sillä luontosuhde ei välttämättä tällöin pääse kehittymään. Turnerin ja kumppaneiden mukaan luonnon arvostus ja monimuotoisuuden ymmärtäminen lisääntyvät, mikäli luontoa löytyy kodin läheltä, ja vähenevät, mikäli luontoa ei löydy. Tämän vuoksi olisi tärkeää kehittää keinoja saada luonto lähemmäs kaupunkilaisia. Turner kollegoineen toteaakin, että joko ihmiset tulee tuoda luonnon luo tai luonto ihmisen luo. He nostavat lisäksi esiin tutkimustuloksen, jonka mukaan lapset, jotka ovat saaneet leikkiä luonnossa, arvostavat luonnollisia ympäristöjä myös myöhemmin elämässään. Turner ym. toteavat tämän olevan kriittistä tulevaisuuden päätöksenteon kannalta, sillä luonnossa aikaa viettäneet ihmiset tekevät todennäköisemmin päätöksiä, jotka suojelevat luontoa ja monimuotoisuutta.
Colding, Giusti, Haga, Wallhagen ja Barthel (2020) kertovat samasta ilmiöstä: lapsuudessa kehittynyt luontosuhde säilyy melko vakaana aikuisuuteenkin. Suuri osa lapsista asuu nykyään urbaaneissa ympäristöissä, joissa pääsy luontoon voi valitettavasti olla hyvin vaikeaa ja lapsen elämä keskittyy vahvasti muihin ympäristöihin. Esimerkiksi Englannissa Coldingin ja kumppaneiden mukaan lapsista 12 % on elänyt kokonaisen vuoden käymättä luonnonympäristössä ja 8–13-vuotiaat lapset viettävät keskimäärin 16 minuuttia päivässä luonnonympäristössä, kun taas 14–15-vuotiaat keskimäärin 10 minuuttia.
Haasteena lasten luontovajehäiriö
Driessnack (2009) tuo esiin käsitteen nature-deficit disorder eli vapaasti suomennettuna luontovajehäiriö. Se kuvastaa sitä tilannetta, jossa nykylapset erkanevat luonnosta ja mahdollisuudesta nauttia leikeistä luonnonympäristöissä. Driessnack toteaa osuvasti, että lapsuus on siirtynyt sisätiloihin. Myös älylaitteet ovat vieneet suuren osan siitä ajasta, jonka lapset voisivat viettää ulkona luonnossa. Sekä Driessnack että Colding kumppaneineen kertovat Balmfordin, Cleggin, Coulsonin, ja Taylorin, jonka perusteella 8-vuotiaat lapset osaavat paremmin tunnistaa Pikachun ja muita Pokémon-hahmoja kuin lähiympäristönsä kasvi- ja eläinlajeja. Se kertoo paljon murroksesta, joka lapsuudessa on tapahtunut. Huolta aiheuttaa myös se, miten nämä lapset tulevat myöhemmin elämässään suhtautumaan luontoon ja sen monimuotoisuuteen, mikäli omassa lapsuudessa luonto on jäänyt hyvin pieneen rooliin eikä siihen ole kehittynyt juuri minkään tasoista yhteyttä.
Voisiko vastaus ongelmiin löytyä siis juuri lapsista? Lapsiin ja heidän asenteisiinsa vaikuttaminen voi olla tehokasta, sillä lapsuudessa asenteet ja arvot muokkautuvat ja myöskin luontosuhde kehittyy. Ulkopuolisten vaikutteiden imeminen on lapsuusiässä siis kaikkein luontevinta. Jotta rakenteellisia muutoksia ihmisten asenteissa saataisiin aikaan, tulee niitä periaatteita, joiden mukaan lapsille esitetään ihmisen ja ympäristön välinen suhde, muuttaa. Aikuisille tällainen rakenteellinen asennemuutos voi olla vaikeampi toteuttaa, sillä he ovat jo tottuneet ajattelemaan tietyllä tavalla ja ulkopuolisen voi olla haasteellista sitä tapaa muuttaa.
Kyseessä on siis kutakuinkin Cattonin ja Dunlapin 1970-luvun New Ecological Paradigm -analyysin mukainen murros ihmisten ympäristö- ja luontosuhteiden rakenteissa. Uuden, ekologisen paradigman mukainen ihminen näkee itsensä osana ekosysteemiä ja maailman muuta lajistoa sekä ymmärtää ympäristöllä ja sen resursseilla olevan rajansa. Tällainen ihminen myös ymmärtää olevansa riippuvainen luonnosta. Mutta kuten sanottu, tätä ajatusmallia ei omaksuta noin vain, vaan se vaatii rakenteellisen muutoksen. Lapsista muutos on hyvä aloittaa, mutta se edellyttää, että lapset pääsevät luontoon – sillä ihminen suojelee usein niitä arvojaan, jotka ovat hänen elämässään läsnä, eikä välttämättä niitä, jotka tuntuvat kaukaisilta ja etäisiltä.
AINO VIITANEN
Otsikkokuva: Aino Viitanen
Kirjallisuus
Colding, J., Giusti, M., Haga, A., Wallhagen, M. & Barthel, S. (2020). Enabling Relationships with Nature in Cities. Sustainability, 12(11): 4394.
Driessnack, M. (2009). Children and Nature-Deficit Disorder. Journal for Specialists in Pediatric Nursing, 14, 73-75.
Turner, W., Nakamura, T., & Dinetti, M. (2004). Global Urbanization and the Separation of Humans from Nature. BioScience, 54(6), 585–590.
Aino Viitanen
Aino Viitanen on ensimmäisen vuoden yhteiskuntamaantieteen opiskelija Itä-Suomen yliopistosta. Vapaa-ajallaan hän nauttii monipuolisesta urheilusta ja liikkumisesta luonnossa. Oman vahvan luontosuhteensa takia Viitasta kiinnostaa luontosuhteiden tutkiminen ilmiönä yleisestikin.
Minkälaisella viherympäristöllä on merkitystä kaupunkilaisten terveydelle?
Turvekiista paljastaa demokratian puutteita
Ihmisen ja eläinten välinen tasapaino metsästyksessä