Teksti on osa Ihminen luonnossa ja luonto ihmisessä -juttusarjaa, jossa Itä-Suomen yliopiston opiskelijat ovat kirjoittaneet tekstejä ajankohtaisista ympäristöaiheista. Tähän juttusarjaan valitut tekstit ovat osa Itä-Suomen yliopiston Ihminen ja ympäristö -kurssin toteutusta. Nuorten osallistumisen mahdollisuuksia ja esteitä tutkiva ALL YOUTH-tutkimushanke on ollut kurssilla mukana kehittämässä klinikkaoppimista.
Suomen ympäristökeskuksen ja Luonnonvarakeskuksen tiedotteen mukaan luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä ei ole yrityksistä huolimatta onnistuttu pysäyttämään. Merkittävimpiä syitä kiihtyvään biodiversiteettikatoon ovat muun muassa talouskasvu, maankäyttö ja kulutus. Kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n (2014) viidennessä raportissa todetaan, että ilmaston lämpeneminen johtuu merkittävissä määrin ihmisen toiminnasta. Esimerkiksi vuodesta 1970 vuoteen 2010 fossiilisten polttoaineiden ja teollisuuden päästöjen osuus kasvihuonepäästöistä on ollut 78 %. Tutkimuksessa puhutaankin uudesta geologisesta aikakaudesta, antroposeenista. Antroposeeni viittaa siihen, että ihmisen toiminta muokkaa ympäristöä tavalla, joka vaikuttaa muun ohella maanpinnan muotoihin, vesistöihin, ilmastoon sekä lajien määrän ja levinneisyyteen (Lewis & Maslin 2015).
Ympäristö hallinnan kohteena
Ihmistoiminnan ratkaiseva rooli globaaleissa ympäristökriiseissä paljastaa ihmisen ja muun luonnon erillisyyteen nojautuvan ajattelun: luonto on ihmiselle hyödyllisten resurssien lähde ja parhaimmillaankin omaisuuserä, jolle pitää laittaa hintalappu. Hintalaputtamisella on hyvä tarkoitus: luonto halutaan sitoa osaksi ihmisen taloudellista toimintaa ja arvioida luontokadon aiheuttamia taloudellisia menetyksiä. Luonto omaisuuseränä herättää kuitenkin kysymyksen siitä, mitä oikeastaan tarkoitamme, kun puhumme luonnosta.
Luonto edistää ihmisten hyvinvointia ja tuhoaa sitä, aiheuttaa iloa ja pelkoa, yllättää ja toimii omilla ehdoillaan.
Luonnon käsitteellistäminen hyvinvoinnin tuottajaksi ja ekosysteemipalvelujen tarjoajaksi jatkaa antroposeenille ominaista ajattelua, jossa luonto on olemassa ihmistä varten, osana ihmisen luomaa talousjärjestelmää. Taloutta ja biodiversiteettiä käsittelevässä raportissa ehdotetaan, että luontoa täytyy ohjata ja johtaa kestävällä tavalla (Frilander 2021). Luonto ei kuitenkaan rajaudu hiilinieluja tuottaviin metsiin ja koralliriuttoihin, vaan myös ihmisen elimistön mikrobit, El Niño -ilmiö ja koronavirus ovat luontoa. Näiden luonnonilmiöiden hallitseminen osoittautuu hankalaksi: tällä hetkellä pikemminkin virus hallitsee ihmisten elämää. Luonto edistää ihmisten hyvinvointia ja tuhoaa sitä, aiheuttaa iloa ja pelkoa, yllättää ja toimii omilla ehdoillaan. Kun tunnustamme, että ei-inhimillisellä luonnolla on oma toimijuus, joka ei palaudu ihmiskunnan palvelemiseen, voimme havaita, että suhteemme luontoon ei ole vain poliittinen tai taloudellinen kysymys, vaan myös eettinen kysymys.
Kuva: Markus Susi
Ekopolitiikka purkaa ihmiskeskeistä maailmankuvaa
Yhteiskuntatieteellisissä ja humanistisissa tieteissä muodostunut posthumanistinen teoria pyrkii purkamaan vastakkainasetteluja luonnon ja kulttuurin sekä inhimillisen ja ei-inhimillisen luonnon välillä. Biologi ja feministiteoreetikko Donna Haraway (2016) painottaa lajien riippuvuutta toisistaan: ihminen ei ole muiden lajien yläpuolella, vaan yhteisevoluution tuotos, joka on muiden eliöiden lailla kehittynyt riippuvuussuhteessa muihin lajeihin. Ihminen on riippuvainen niin ekosysteemeistä kuin ihmiskehon omista mikrobikannoista. Tässä ajattelussa ihmisen erityisyys ymmärretään sosiaalisesti rakentuneeksi ilmiöksi, joka oikeuttaa vallankäytön suhteessa ei-inhimilliseen luontoon. Posthumanistinen ekopolitiikka nostaa esille ei-inhmillisen luonnon oman toimijuuden. (Ihnji 2020.)
Filosofi ja tieteentutkija Bruno Latourille ekopolitiikassa on kyse representaatiosta: kenen ääni kuullaan ja kenen intressit otetaan huomioon politiikassa? Nykyinen poliittinen ajattelu on hyvin ihmiskeskeistä. Latour rinnastaa elottoman luonnon ja ei-inhimillisiä olentoja syrjittyihin vähemmistöryhmiin: koska luonto ei voi puhua puolestaan, se tarvitsee edustajia, jotka tuovat sen intressit julkiseen keskusteluun. (Ihnji 2020.) Meneillään oleva ekologinen siirtymä voi tehdä tilaa muiden kuin ihmisten etujen ajamiselle. Yhtenä mahdollisuutena on eläinten ja elottoman luonnon tunnustaminen oikeudellisiksi subjekteiksi: esimerkiksi Uudessa-Seelannissa joki on saanut oikeussubjektin aseman (Evans 2020). Myös aluesuunnittelun tasolla on mahdollista tuoda ei-inhimillinen luonto orgaaniseksi osaksi urbaania kaupunkikulttuuria vaikkapa jättämällä kaupunkimetsien välille ekologisia käytäviä, joiden avulla varmistetaan lajien säilyminen osana kaupunkiympäristöä.
Latour kritisoi perinteistä luonnonsuojeluajattelua, joka perustuu katkokseen meidän jokapäiväisen elämämme ja sen ulkopuolelle sijoitetun luonnon välillä (Ihnji 2020). Ajattelu tiivistyy esimerkiksi Suomen luonnonsuojelulaissa, jossa suojelun kohteena ovat tietyt lajit, alueet ja luontotyypit. Luonto yhdistyykin mielikuvissamme usein kansallispuistoihin ja villieläimiin. Näihin paikkoihin matkustetaan lomalla hakemaan elämyksiä; näitä eläimiä pelätään tai ihastellaan, kun ne ilmestyvät asutuksen lähelle. Sen sijaan se luonto, josta talomme, ruokamme ja vaatteemme on tehty, pysyy piilossa. Pitkälle kehittynyt globaali teollisuus etäännyttää meidät kokemuksellisesti hyödykkeiden valmistamiseen tarvittavista resursseista.
Kuva: Markus Susi
Uutta luontosuhdetta rakentamassa
Posthumanistinen lähestymistapa ekopolitiikkaan ei tarkoita ihmisten kokemusten vähättelyä, vaan huomion siirtämistä siihen, että luonto ja ympäristö ovat vahvasti kietoutuneet meidän arkielämäämme, eikä luonto ole erotettavissa ihmisten kulttuurista. Tämä kietoutuneisuus on mahdollista tehdä näkyväksi juuri kokemusten avulla. Posthumanismin piirissä puhutaan kehollisesta tiedosta ja eletyistä kokemuksista, jotka herkistävät meidät ympäristön reaktioille. (Ihnji 2020.)
Ei-inhimillisessä luonnossa tapahtuvat muutokset saavat liikkeelle ruohonjuuritasolla tapahtuvan murroksen, joka tekee tilaa muiden olentojen toimijuudelle.
Ihmisten ja ei-inhimillisen luonnon välistä vuorovaikutusta voi jäsentää myös affektin käsitteen kautta: kulttuurintutkimuksessa affekti ei ole tunteen synonyymi, vaan vuorovaikutussuhteissa syntyvä, kehollinen tapa vaikuttua ja tulla vaikutetuksi. Konkreettisena esimerkkinä tästä on vaikkapa liito-oravakartoittajien tapa katsoa ympäristöä liito-oravan silmin. (Santaoja 2015.) Posthumanistisessa ajattelussa ei-inhimilliset olennot vaikuttavat meihin affektiivisesti: liikutumme hyönteisten vähenemisestä ja rakennamme hyönteishotelleja, jotka tarjoavat pölyttäjille suojaisia pesintäpaikkoja. Koemme lumettomia talvia ja päätämme osallistua ilmastomielenosoitukseen. Opimme enemmän eläinten tunne-elämästä ja ryhdymme vegaaneiksi. Ei-inhimillisessä luonnossa tapahtuvat muutokset saavat liikkeelle ruohonjuuritasolla tapahtuvan murroksen, joka tekee tilaa muiden olentojen toimijuudelle.
Ilmastonmuutoksen ja monimuotoisuuden hupenemisen taloudellisia vaikutuksia tulee ilman muuta arvioida. Samalla on tärkeää purkaa sitä hierarkkista asetelmaa, jossa ihminen asettaa itsensä muun luonnon yläpuolelle. Ihmisen ja ei-inhimillisen luonnon vastavuoroisuuteen ja keskinäisriippuvuuteen perustuva ekopolitiikka kannustaisi meidät ajamaan muidenkin olentojen etuja ja herkistymään niiden omaehtoiselle toimijuudelle.
Haraway, D. J. (2016) Staying with the Trouble: Making Kin in the Chthulucene. Durham & London: Duke University Press.
Ihnji, J. (2020) Deciphering posthumanism: Why and how it matters to urban planning in Anthropocene. Planning Theory 19(4) 392–420.
IPCC (2014) Summary for Policymakers. In: Climate Change 2014: Mitigation of Climate Change. Contribution of Working Group III to the Fifth Assessment Report of the Intergovernmental Panel on Climate Change [Edenhofer, O., R. Pichs-Madruga, Y. Sokona, E. Farahani, S. Kadner, K. Seyboth, A. Adler, I. Baum, S. Brunner, P. Eickemeier, B. Kriemann, J. Savolainen, S. Schlömer, C. von Stechow, T. Zwickel and J.C. Minx (eds.)]. Cambridge University Press, Cambridge, United Kingdom and New York, NY, USA.
Lewis, S.L. & Maslin, M. A. (2015) Defining the Anthropocene. Nature 519, 171–180. Doi:10.1038/nature14258
Santaoja, M. (2015) Kiehtova toinen. Hyönteisharrastuksen järki ja tunteet. Alue ja ympäristö 44(2) 3–14.
Markus Susi on sukupuolentutkimuksen maisteri ja oikeustieteen opiskelija, jota kiinnostaa ihmisen suhde eläimiin ja ympäristöön niin oikeustieteen kuin kulttuurintutkimuksen näkökulmista.
Suomen ympäristökeskuksen ja Luonnonvarakeskuksen tiedotteen mukaan luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä ei ole yrityksistä huolimatta onnistuttu pysäyttämään. Merkittävimpiä syitä kiihtyvään biodiversiteettikatoon ovat muun muassa talouskasvu, maankäyttö ja kulutus. Kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n (2014) viidennessä raportissa todetaan, että ilmaston lämpeneminen johtuu merkittävissä määrin ihmisen toiminnasta. Esimerkiksi vuodesta 1970 vuoteen 2010 fossiilisten polttoaineiden ja teollisuuden päästöjen osuus kasvihuonepäästöistä on ollut 78 %. Tutkimuksessa puhutaankin uudesta geologisesta aikakaudesta, antroposeenista. Antroposeeni viittaa siihen, että ihmisen toiminta muokkaa ympäristöä tavalla, joka vaikuttaa muun ohella maanpinnan muotoihin, vesistöihin, ilmastoon sekä lajien määrän ja levinneisyyteen (Lewis & Maslin 2015).
Ympäristö hallinnan kohteena
Ihmistoiminnan ratkaiseva rooli globaaleissa ympäristökriiseissä paljastaa ihmisen ja muun luonnon erillisyyteen nojautuvan ajattelun: luonto on ihmiselle hyödyllisten resurssien lähde ja parhaimmillaankin omaisuuserä, jolle pitää laittaa hintalappu. Hintalaputtamisella on hyvä tarkoitus: luonto halutaan sitoa osaksi ihmisen taloudellista toimintaa ja arvioida luontokadon aiheuttamia taloudellisia menetyksiä. Luonto omaisuuseränä herättää kuitenkin kysymyksen siitä, mitä oikeastaan tarkoitamme, kun puhumme luonnosta.
Luonnon käsitteellistäminen hyvinvoinnin tuottajaksi ja ekosysteemipalvelujen tarjoajaksi jatkaa antroposeenille ominaista ajattelua, jossa luonto on olemassa ihmistä varten, osana ihmisen luomaa talousjärjestelmää. Taloutta ja biodiversiteettiä käsittelevässä raportissa ehdotetaan, että luontoa täytyy ohjata ja johtaa kestävällä tavalla (Frilander 2021). Luonto ei kuitenkaan rajaudu hiilinieluja tuottaviin metsiin ja koralliriuttoihin, vaan myös ihmisen elimistön mikrobit, El Niño -ilmiö ja koronavirus ovat luontoa. Näiden luonnonilmiöiden hallitseminen osoittautuu hankalaksi: tällä hetkellä pikemminkin virus hallitsee ihmisten elämää. Luonto edistää ihmisten hyvinvointia ja tuhoaa sitä, aiheuttaa iloa ja pelkoa, yllättää ja toimii omilla ehdoillaan. Kun tunnustamme, että ei-inhimillisellä luonnolla on oma toimijuus, joka ei palaudu ihmiskunnan palvelemiseen, voimme havaita, että suhteemme luontoon ei ole vain poliittinen tai taloudellinen kysymys, vaan myös eettinen kysymys.
Ekopolitiikka purkaa ihmiskeskeistä maailmankuvaa
Yhteiskuntatieteellisissä ja humanistisissa tieteissä muodostunut posthumanistinen teoria pyrkii purkamaan vastakkainasetteluja luonnon ja kulttuurin sekä inhimillisen ja ei-inhimillisen luonnon välillä. Biologi ja feministiteoreetikko Donna Haraway (2016) painottaa lajien riippuvuutta toisistaan: ihminen ei ole muiden lajien yläpuolella, vaan yhteisevoluution tuotos, joka on muiden eliöiden lailla kehittynyt riippuvuussuhteessa muihin lajeihin. Ihminen on riippuvainen niin ekosysteemeistä kuin ihmiskehon omista mikrobikannoista. Tässä ajattelussa ihmisen erityisyys ymmärretään sosiaalisesti rakentuneeksi ilmiöksi, joka oikeuttaa vallankäytön suhteessa ei-inhimilliseen luontoon. Posthumanistinen ekopolitiikka nostaa esille ei-inhmillisen luonnon oman toimijuuden. (Ihnji 2020.)
Filosofi ja tieteentutkija Bruno Latourille ekopolitiikassa on kyse representaatiosta: kenen ääni kuullaan ja kenen intressit otetaan huomioon politiikassa? Nykyinen poliittinen ajattelu on hyvin ihmiskeskeistä. Latour rinnastaa elottoman luonnon ja ei-inhimillisiä olentoja syrjittyihin vähemmistöryhmiin: koska luonto ei voi puhua puolestaan, se tarvitsee edustajia, jotka tuovat sen intressit julkiseen keskusteluun. (Ihnji 2020.) Meneillään oleva ekologinen siirtymä voi tehdä tilaa muiden kuin ihmisten etujen ajamiselle. Yhtenä mahdollisuutena on eläinten ja elottoman luonnon tunnustaminen oikeudellisiksi subjekteiksi: esimerkiksi Uudessa-Seelannissa joki on saanut oikeussubjektin aseman (Evans 2020). Myös aluesuunnittelun tasolla on mahdollista tuoda ei-inhimillinen luonto orgaaniseksi osaksi urbaania kaupunkikulttuuria vaikkapa jättämällä kaupunkimetsien välille ekologisia käytäviä, joiden avulla varmistetaan lajien säilyminen osana kaupunkiympäristöä.
Latour kritisoi perinteistä luonnonsuojeluajattelua, joka perustuu katkokseen meidän jokapäiväisen elämämme ja sen ulkopuolelle sijoitetun luonnon välillä (Ihnji 2020). Ajattelu tiivistyy esimerkiksi Suomen luonnonsuojelulaissa, jossa suojelun kohteena ovat tietyt lajit, alueet ja luontotyypit. Luonto yhdistyykin mielikuvissamme usein kansallispuistoihin ja villieläimiin. Näihin paikkoihin matkustetaan lomalla hakemaan elämyksiä; näitä eläimiä pelätään tai ihastellaan, kun ne ilmestyvät asutuksen lähelle. Sen sijaan se luonto, josta talomme, ruokamme ja vaatteemme on tehty, pysyy piilossa. Pitkälle kehittynyt globaali teollisuus etäännyttää meidät kokemuksellisesti hyödykkeiden valmistamiseen tarvittavista resursseista.
Uutta luontosuhdetta rakentamassa
Posthumanistinen lähestymistapa ekopolitiikkaan ei tarkoita ihmisten kokemusten vähättelyä, vaan huomion siirtämistä siihen, että luonto ja ympäristö ovat vahvasti kietoutuneet meidän arkielämäämme, eikä luonto ole erotettavissa ihmisten kulttuurista. Tämä kietoutuneisuus on mahdollista tehdä näkyväksi juuri kokemusten avulla. Posthumanismin piirissä puhutaan kehollisesta tiedosta ja eletyistä kokemuksista, jotka herkistävät meidät ympäristön reaktioille. (Ihnji 2020.)
Ihmisten ja ei-inhimillisen luonnon välistä vuorovaikutusta voi jäsentää myös affektin käsitteen kautta: kulttuurintutkimuksessa affekti ei ole tunteen synonyymi, vaan vuorovaikutussuhteissa syntyvä, kehollinen tapa vaikuttua ja tulla vaikutetuksi. Konkreettisena esimerkkinä tästä on vaikkapa liito-oravakartoittajien tapa katsoa ympäristöä liito-oravan silmin. (Santaoja 2015.) Posthumanistisessa ajattelussa ei-inhimilliset olennot vaikuttavat meihin affektiivisesti: liikutumme hyönteisten vähenemisestä ja rakennamme hyönteishotelleja, jotka tarjoavat pölyttäjille suojaisia pesintäpaikkoja. Koemme lumettomia talvia ja päätämme osallistua ilmastomielenosoitukseen. Opimme enemmän eläinten tunne-elämästä ja ryhdymme vegaaneiksi. Ei-inhimillisessä luonnossa tapahtuvat muutokset saavat liikkeelle ruohonjuuritasolla tapahtuvan murroksen, joka tekee tilaa muiden olentojen toimijuudelle.
Ilmastonmuutoksen ja monimuotoisuuden hupenemisen taloudellisia vaikutuksia tulee ilman muuta arvioida. Samalla on tärkeää purkaa sitä hierarkkista asetelmaa, jossa ihminen asettaa itsensä muun luonnon yläpuolelle. Ihmisen ja ei-inhimillisen luonnon vastavuoroisuuteen ja keskinäisriippuvuuteen perustuva ekopolitiikka kannustaisi meidät ajamaan muidenkin olentojen etuja ja herkistymään niiden omaehtoiselle toimijuudelle.
MARKUS SUSI
Otsikkokuva: Manuel Sardo/Unsplash
Kirjallisuus
Evans, K. (2020) The New Zealand river that became a legal person. 20.3.2020.
Haraway, D. J. (2016) Staying with the Trouble: Making Kin in the Chthulucene. Durham & London: Duke University Press.
Ihnji, J. (2020) Deciphering posthumanism: Why and how it matters to urban planning in Anthropocene. Planning Theory 19(4) 392–420.
IPCC (2014) Summary for Policymakers. In: Climate Change 2014: Mitigation of Climate Change. Contribution of Working Group III to the Fifth Assessment Report of the Intergovernmental Panel on Climate Change [Edenhofer, O., R. Pichs-Madruga, Y. Sokona, E. Farahani, S. Kadner, K. Seyboth, A. Adler, I. Baum, S. Brunner, P. Eickemeier, B. Kriemann, J. Savolainen, S. Schlömer, C. von Stechow, T. Zwickel and J.C. Minx (eds.)]. Cambridge University Press, Cambridge, United Kingdom and New York, NY, USA.
Lewis, S.L. & Maslin, M. A. (2015) Defining the Anthropocene. Nature 519, 171–180. Doi:10.1038/nature14258
Santaoja, M. (2015) Kiehtova toinen. Hyönteisharrastuksen järki ja tunteet. Alue ja ympäristö 44(2) 3–14.
Ihmisen ja eläinten välinen tasapaino metsästyksessä
Planetaaristen rajojen kierteissä
Ihminen luonnossa ja luonto ihmisessä
Markus Susi
Markus Susi on sukupuolentutkimuksen maisteri ja oikeustieteen opiskelija, jota kiinnostaa ihmisen suhde eläimiin ja ympäristöön niin oikeustieteen kuin kulttuurintutkimuksen näkökulmista.