Artikkeli pohjautuu Olli-Jaakko Latva-Mäenpään filosofian pro gradu -työhön “Teon merkityksettömyyden ongelma ilmastonmuutoksen kontekstissa”. Opinnäytetyö on luettavissa Turun yliopiston julkaisuarkistossa.
Julkisessa keskustelussa näkee aika ajoin argumentin, jonka mukaan yksilön teot ilmastonmuutoksen hillitsemisen eteen ovat ”vain tippa meressä”. Argumentin mukaan yksilön ei kannata toimia ilmastonmuutoksen hillitsemisen eteen, koska suhteutettuna globaaliin mittakaavaan yksilön toimet näyttäytyvät merkityksettöminä.
Yksilön ympäristötekojen vaikutusta ilmaston tilaan mitataan usein teoista suoraan tai epäsuoraan aiheutuvien hiilidioksidipäästöjen perusteella. Vuonna 2014 suomalaisen keskimääräiset hiilidioksidipäästöt olivat n. 8,7 hiilidioksiditonnia, kun maailman yhteenlasketut hiilidioksidipäästöt olivat samana vuonna n. 36,1 miljardia hiilidioksiditonnia. (The World Bank, 2017) On siis selvästi totta, että yksilön ympäristötekojen laskettavissa olevat vaikutukset hiilidioksidin määrään ilmakehässä ovat häviävän pienet.
Kannattaako yksilön kuitenkaan lopettaa toiminta kokonaan tämän takia? Teon moraalinen arviointi ennustettavissa ja laskettavissa olevien seurausten perusteella on kuitenkin vain yksi tapa arvioida moraalista toimintaa. Olisiko yksilön ympäristöteot ja toiminta ilmastonmuutoksen eteen mahdollista kehystää esimerkiksi niin, että niistä tulisi ikään kuin osa yksilön laajempaa moraalisen elämän kokonaisuutta?
Käsittelin tätä teon merkityksettömyyden ongelmaksi kutsuttua problematiikkaa pro gradu-tutkielmassani filosofian ja spesifimmin normatiivisen etiikan näkökulmasta. Pyrin tässä artikkelissa avaamaan työni keskeisiä tuloksia ja tuomaan ne vielä lähemmäksi käytännön elämää yhdistämällä niitä ajankohtaiseen keskusteluun.
Etiikan teoriat moraalisen toiminnan viitekehyksinä
Filosofia voidaan nykypäivänä nähdä pelkästään käytännön elämästä irrallaan olevana pohdintana, jolla ei ole jalansijaa ajankohtaisten aiheiden tai ongelmien käsittelyssä. Etiikan teorioiden hiemankin syvempi tutkiminen tuo kuitenkin esiin, että filosofia voi hyvinkin olla osa jokapäiväistä käytännön toimintaa.
Filosofiassa käytettyjen etiikan teorioiden ei tarvitse olla vain käytännöstä irrallaan olevia viitekehyksiä, joita sovelletaan pelkästään ajatuskokeisiin koululuokassa tai luentosalissa. Etiikan teoriat voidaan nähdä myös ihmismielen moraalisen arviointijärjestelmän tapoina hahmottaa ja arvioida erilaisia tilanteita. Niitä voidaan hyödyntää esimerkiksi jokapäiväisessä elämässä, kun halutaan hahmottaa oman toiminnan moraalisia ulottuvuuksia ja omaa moraalista elämää laajemmin.
Tässä artikkelissa esitellyt eettiset teoriat hyve-etiikka ja seurausetiikka ovat normatiivisia etiikan teorioita. Kun ilmastonmuutostutkimuksen kentällä moraalipsykologia ja sosiaalipsykologia tutkivat sitä, miksi ihmiset toimivat suhteessa ilmastonmuutokseen siten miten toimivat, normatiivinen etiikka tutkii teorioita ja tapoja, joilla ongelmaa olisi parasta lähestyä. Normatiivinen etiikka pyrkii siis vastaamaan kysymyksiin, kuten ”millainen toiminta on hyvää tai oikeaa?” tai ”millaisia meidän tulisi olla?”.
”Vain tippa meressä”-argumentti on esimerkki ajattelutavasta, jossa toiminnan moraalista arvoa arvioidaan seurausetiikan ja tarkemmin utilitarismin kautta. Seurausetiikka on teoria, joka määrittelee teon moraalisen arvon sen seurausten perusteella. Utilitarismi taas on seurausetiikan suosituin versio, jonka mukaan teon moraalinen arvo määrittyy sen perusteella, kuinka paljon hyötyä eli utiliteettia tietty teko tuottaa.
”Vain tippa meressä”-argumentti sisältää siis tilanteen eettisen arvioinnin sen seurausten kautta. Teko arvioidaan merkityksettömäksi tai hyödyttömäksi, koska ennustetut seuraukset ja niistä koituvat hyödyt, eli ilmastonmuutoksen kontekstissa vaikutukset hiilidioksidin määrään ilmakehässä, nähdään mitättöminä. Teon ei nähdä tällöin tuottavan yksilölle tai maapallon ilmakehälle tarpeeksi hyötyä. Yksilö saattaa nähdä teon tuottavan ennemminkin haittaa, koska ympäristötekoon voi liittyä erilaisia omaan elämäntapaan liittyviä uhrauksia, jotka saattavat näyttäytyä haitallisina ja ei-toivottuina.
Ilmastonmuutoksen kontekstissa seurausetiikka on haasteellinen myös siksi, että yksilön ympäristötekojen tarkkoja vaikutuksia ilmakehän hiilidioksipitoisuuteen on hyvin hankala laskea. Ilmastojärjestelmä reagoi myös sen verran hitaasti, ja koska yhden ihmisen yksittäisen ympäristöteon vaikutus on hyvin pieni kokonaisuuteen suhteutettuna, oman teon konkreettista vaikutusta on käytännössä mahdotonta nähdä. Tämä on haasteellista oikein toimimisen kannalta, koska yksilö ei näe oman ympäristötekonsa vaikutusta tarpeeksi kouriintuntuvasti.
Hyveet ja arvot osana moraalista toimintaa
Kun seurausetiikassa arviointi perustuu teon seurauksiin ja niistä koituviin hyötyihin, hyve-eettisissä teorioissa arvioinnin fokus siirretään hyveisiin ja yksilöön itseensä. Sandler ja Cafaro (2015) havainnollistavat hyveiden funktiota esimerkillä kuuluisista luonnonsuojelijoista. Heidän mukaansa Amerikassa esim. John Muiria, Aldo Leopoldia ja Rachel Carsonia (ja Suomen kontekstissa edesmennyttä Pentti Linkolaa) ei arvosteta ainoastaan tekemiensä tekojen ja jättämänsä perinnön takia. Arvostus perustuu Sandlerin ja Cafaron mukaan myös siihen, millaisia ihmisiä ja persoonia näiden tekojen takana oli. Luonteenpiirteet kuten rohkeus, sinnikkyys ja kunnioittavuus tuntuvat määrittävän näitä ihmisiä ja arvostus heitä kohtaan tuntuu myös kohdistuvan näihin ominaisuuksiin.
Fokuksen siirtäminen sallii hyvin erilaisen lähestymistavan, koska se tekee yksilöstä aktiivisen toimijan, jonka hyveet, arvot, maailmankuva ja luonteenpiirteet ovat mukana arvioinnissa. Tämä mahdollisesti abstraktilta kuulostava muutos saattaa realisoitua myös jokapäiväisessä elämässä, kun omiin ympäristötekoihin ja valintoihin, ja niihin liittyviin hyveisiin alkaa tietoisesti kiinnittää huomiota. Lisäksi tekoja ei tällöin arvioidakaan enää pelkästään ennustettavissa olevien hyötyjen ja haittojen perusteella, vaan osana omia arvoja ja omaa moraalisen elämän kokonaisuutta.
Ympäristöteko voi esimerkiksi ilmentää kiitollisuuden tai kohtuullisuuden hyvettä ja linkittyä omiin arvoihin ja maailmankuvaan. Näin ajatus yksittäisistä teoista osana laajempaa kontekstia ja arvolähtöistä toimintaa voi käytännössä alkaa avautumaan. Clifton ja Stevens (2018) tuovatkin esille, että hyve-etiikka ymmärrettynä näin sisältää samanlaisia lähtökohtia kuin hyväksymis- ja omistautumisterapiaksi kutsuttu terapiamuoto, jossa painotetaan arvojen mukaista merkityksellistä elämää ja omistautumista arvojen mukaisiin tekoihin.
Tämä muutos ei tietenkään tarkoita sitä, ettei teon seurausten hyödyillä tai haitoilla olisi mitään merkitystä. Seurausetiikka on monissa tilanteissa hyvinkin käytännöllinen ja tietenkin myös ihmismielelle luonnollinen tapa arvioida erilaisia tilanteita. Jokapäiväisessä elämässä tapahtuva moraalinen arviointi on usein myös yhdistelmä erilaisia toimintatapoja.
Moraalisen elämän kokonaisuus
Hyve-etiikka voidaan nähdä teoriana tai viitekehyksenä, jonka avulla on mahdollista kiinnittää huomiota ihmisen moraalisen elämän kokonaisuuteen. Moraalinen elämä voidaan määritellä esimerkiksi yksilön koko elämän läpi jatkuvaksi kehitykseksi, joka koostuu hyveistä, yksilön moraalisista valinnoista ja intentioista. Hyve-eetikot kritisoivatkin seurausetiikkaa siitä, että se sisältää pelkästään moraalisen arviointimekanismin, mutta ei kokonaisvaltaisempaa näkemystä moraalisen elämän kokonaisuudesta.
Hyve-etiikka onkin kasvattanut suosiotaan 1900-luvun puolivälin jälkeen. Yhtenä syynä tähän pidetään länsimaisten yhteiskuntien sekularisoitumista ja uskonnon roolin hiipumista moraalisena tiennäyttäjänä. Voidaan ajatella, että tässä uudenlaisessa tilanteessa hyveiden ja arvojen painottaminen voi avata oven tietynlaiseen kehittymiseen tai oppimiseen, joka saattaa ilman tällaista viitekehystä olla hankalampaa tai jäädä tiedostamatta.
Yksilön syyllistäminen vai voimaannuttaminen?
“Vain tippa meressä”-argumentti ja sen taustalla toimivat oletukset ovat ilmastonmuutoksen hillitsemisen näkökulmasta haasteellisia, koska ne voivat viedä yksilöltä vastuun ja toimia helppona oikeutuksena omalle kestämättömälle toiminnalle. Kun ilmastonmuutosta ja kestävän kehityksen mukaista toimintaa painotetaan koko ajan enemmän, monissa saattaa herätä syyllisyyttä omasta kestämättömästä toiminnasta, mutta keinoja syyllisyyden käsittelemiseen ja kestävämmin toimimiseen ei välttämättä ole käsillä. Tällaisessa tilanteessa voi olla helppo ikään kuin defenssimekanismin kaltaisesti todeta, että omilla mitättömän pienillä toimilla ei ole mitään vaikutusta suuressa mittakaavassa.
Omaan moraaliseen toimintaan ja omiin arviointimekanismeihin on kuitenkin mahdollista vaikuttaa ja esimerkiksi kehystää oma toiminta eri tavalla. Julkisessa keskustelussa ilmastonmuutoksesta ja yksilön osuudesta voisi keskustella useammasta näkökulmasta ja ottaa enemmän huomioon juuri arvolähtöinen toiminta. Ilmastonmuutokseen liittyy myös paljon moraalipsykologisia haasteita, joiden käsittelyn kautta oma toiminta voi hyvinkin näyttäytyä uudessa valossa.
Yksilön osuudesta ja vaikutusmahdollisuuksista puhumisen ei tarvitse viedä huomiota pois myös ehdottoman välttämättömistä vaikutusvaltaisempien toimijoiden teoista. Kierrätys, asuminen, liikkuminen ja kulutus tietyissä raameissa tulee kuitenkin väistämättä olemaan osa yksilön jokapäiväistä elämää. Niistä on myös mahdollista ottaa vastuu ja liittää ne osaksi omaa moraalista elämää.
OLLI-JAAKKO LATVA-MÄENPÄÄ
Julkisessa keskustelussa näkee aika ajoin argumentin, jonka mukaan yksilön teot ilmastonmuutoksen hillitsemisen eteen ovat ”vain tippa meressä”. Argumentin mukaan yksilön ei kannata toimia ilmastonmuutoksen hillitsemisen eteen, koska suhteutettuna globaaliin mittakaavaan yksilön toimet näyttäytyvät merkityksettöminä.
Yksilön ympäristötekojen vaikutusta ilmaston tilaan mitataan usein teoista suoraan tai epäsuoraan aiheutuvien hiilidioksidipäästöjen perusteella. Vuonna 2014 suomalaisen keskimääräiset hiilidioksidipäästöt olivat n. 8,7 hiilidioksiditonnia, kun maailman yhteenlasketut hiilidioksidipäästöt olivat samana vuonna n. 36,1 miljardia hiilidioksiditonnia. (The World Bank, 2017) On siis selvästi totta, että yksilön ympäristötekojen laskettavissa olevat vaikutukset hiilidioksidin määrään ilmakehässä ovat häviävän pienet.
Kannattaako yksilön kuitenkaan lopettaa toiminta kokonaan tämän takia? Teon moraalinen arviointi ennustettavissa ja laskettavissa olevien seurausten perusteella on kuitenkin vain yksi tapa arvioida moraalista toimintaa. Olisiko yksilön ympäristöteot ja toiminta ilmastonmuutoksen eteen mahdollista kehystää esimerkiksi niin, että niistä tulisi ikään kuin osa yksilön laajempaa moraalisen elämän kokonaisuutta?
Käsittelin tätä teon merkityksettömyyden ongelmaksi kutsuttua problematiikkaa pro gradu-tutkielmassani filosofian ja spesifimmin normatiivisen etiikan näkökulmasta. Pyrin tässä artikkelissa avaamaan työni keskeisiä tuloksia ja tuomaan ne vielä lähemmäksi käytännön elämää yhdistämällä niitä ajankohtaiseen keskusteluun.
Etiikan teoriat moraalisen toiminnan viitekehyksinä
Filosofia voidaan nykypäivänä nähdä pelkästään käytännön elämästä irrallaan olevana pohdintana, jolla ei ole jalansijaa ajankohtaisten aiheiden tai ongelmien käsittelyssä. Etiikan teorioiden hiemankin syvempi tutkiminen tuo kuitenkin esiin, että filosofia voi hyvinkin olla osa jokapäiväistä käytännön toimintaa.
Filosofiassa käytettyjen etiikan teorioiden ei tarvitse olla vain käytännöstä irrallaan olevia viitekehyksiä, joita sovelletaan pelkästään ajatuskokeisiin koululuokassa tai luentosalissa. Etiikan teoriat voidaan nähdä myös ihmismielen moraalisen arviointijärjestelmän tapoina hahmottaa ja arvioida erilaisia tilanteita. Niitä voidaan hyödyntää esimerkiksi jokapäiväisessä elämässä, kun halutaan hahmottaa oman toiminnan moraalisia ulottuvuuksia ja omaa moraalista elämää laajemmin.
Tässä artikkelissa esitellyt eettiset teoriat hyve-etiikka ja seurausetiikka ovat normatiivisia etiikan teorioita. Kun ilmastonmuutostutkimuksen kentällä moraalipsykologia ja sosiaalipsykologia tutkivat sitä, miksi ihmiset toimivat suhteessa ilmastonmuutokseen siten miten toimivat, normatiivinen etiikka tutkii teorioita ja tapoja, joilla ongelmaa olisi parasta lähestyä. Normatiivinen etiikka pyrkii siis vastaamaan kysymyksiin, kuten ”millainen toiminta on hyvää tai oikeaa?” tai ”millaisia meidän tulisi olla?”.
”Vain tippa meressä”-argumentti on esimerkki ajattelutavasta, jossa toiminnan moraalista arvoa arvioidaan seurausetiikan ja tarkemmin utilitarismin kautta. Seurausetiikka on teoria, joka määrittelee teon moraalisen arvon sen seurausten perusteella. Utilitarismi taas on seurausetiikan suosituin versio, jonka mukaan teon moraalinen arvo määrittyy sen perusteella, kuinka paljon hyötyä eli utiliteettia tietty teko tuottaa.
”Vain tippa meressä”-argumentti sisältää siis tilanteen eettisen arvioinnin sen seurausten kautta. Teko arvioidaan merkityksettömäksi tai hyödyttömäksi, koska ennustetut seuraukset ja niistä koituvat hyödyt, eli ilmastonmuutoksen kontekstissa vaikutukset hiilidioksidin määrään ilmakehässä, nähdään mitättöminä. Teon ei nähdä tällöin tuottavan yksilölle tai maapallon ilmakehälle tarpeeksi hyötyä. Yksilö saattaa nähdä teon tuottavan ennemminkin haittaa, koska ympäristötekoon voi liittyä erilaisia omaan elämäntapaan liittyviä uhrauksia, jotka saattavat näyttäytyä haitallisina ja ei-toivottuina.
Ilmastonmuutoksen kontekstissa seurausetiikka on haasteellinen myös siksi, että yksilön ympäristötekojen tarkkoja vaikutuksia ilmakehän hiilidioksipitoisuuteen on hyvin hankala laskea. Ilmastojärjestelmä reagoi myös sen verran hitaasti, ja koska yhden ihmisen yksittäisen ympäristöteon vaikutus on hyvin pieni kokonaisuuteen suhteutettuna, oman teon konkreettista vaikutusta on käytännössä mahdotonta nähdä. Tämä on haasteellista oikein toimimisen kannalta, koska yksilö ei näe oman ympäristötekonsa vaikutusta tarpeeksi kouriintuntuvasti.
Hyveet ja arvot osana moraalista toimintaa
Kun seurausetiikassa arviointi perustuu teon seurauksiin ja niistä koituviin hyötyihin, hyve-eettisissä teorioissa arvioinnin fokus siirretään hyveisiin ja yksilöön itseensä. Sandler ja Cafaro (2015) havainnollistavat hyveiden funktiota esimerkillä kuuluisista luonnonsuojelijoista. Heidän mukaansa Amerikassa esim. John Muiria, Aldo Leopoldia ja Rachel Carsonia (ja Suomen kontekstissa edesmennyttä Pentti Linkolaa) ei arvosteta ainoastaan tekemiensä tekojen ja jättämänsä perinnön takia. Arvostus perustuu Sandlerin ja Cafaron mukaan myös siihen, millaisia ihmisiä ja persoonia näiden tekojen takana oli. Luonteenpiirteet kuten rohkeus, sinnikkyys ja kunnioittavuus tuntuvat määrittävän näitä ihmisiä ja arvostus heitä kohtaan tuntuu myös kohdistuvan näihin ominaisuuksiin.
Fokuksen siirtäminen sallii hyvin erilaisen lähestymistavan, koska se tekee yksilöstä aktiivisen toimijan, jonka hyveet, arvot, maailmankuva ja luonteenpiirteet ovat mukana arvioinnissa. Tämä mahdollisesti abstraktilta kuulostava muutos saattaa realisoitua myös jokapäiväisessä elämässä, kun omiin ympäristötekoihin ja valintoihin, ja niihin liittyviin hyveisiin alkaa tietoisesti kiinnittää huomiota. Lisäksi tekoja ei tällöin arvioidakaan enää pelkästään ennustettavissa olevien hyötyjen ja haittojen perusteella, vaan osana omia arvoja ja omaa moraalisen elämän kokonaisuutta.
Ympäristöteko voi esimerkiksi ilmentää kiitollisuuden tai kohtuullisuuden hyvettä ja linkittyä omiin arvoihin ja maailmankuvaan. Näin ajatus yksittäisistä teoista osana laajempaa kontekstia ja arvolähtöistä toimintaa voi käytännössä alkaa avautumaan. Clifton ja Stevens (2018) tuovatkin esille, että hyve-etiikka ymmärrettynä näin sisältää samanlaisia lähtökohtia kuin hyväksymis- ja omistautumisterapiaksi kutsuttu terapiamuoto, jossa painotetaan arvojen mukaista merkityksellistä elämää ja omistautumista arvojen mukaisiin tekoihin.
Tämä muutos ei tietenkään tarkoita sitä, ettei teon seurausten hyödyillä tai haitoilla olisi mitään merkitystä. Seurausetiikka on monissa tilanteissa hyvinkin käytännöllinen ja tietenkin myös ihmismielelle luonnollinen tapa arvioida erilaisia tilanteita. Jokapäiväisessä elämässä tapahtuva moraalinen arviointi on usein myös yhdistelmä erilaisia toimintatapoja.
Moraalisen elämän kokonaisuus
Hyve-etiikka voidaan nähdä teoriana tai viitekehyksenä, jonka avulla on mahdollista kiinnittää huomiota ihmisen moraalisen elämän kokonaisuuteen. Moraalinen elämä voidaan määritellä esimerkiksi yksilön koko elämän läpi jatkuvaksi kehitykseksi, joka koostuu hyveistä, yksilön moraalisista valinnoista ja intentioista. Hyve-eetikot kritisoivatkin seurausetiikkaa siitä, että se sisältää pelkästään moraalisen arviointimekanismin, mutta ei kokonaisvaltaisempaa näkemystä moraalisen elämän kokonaisuudesta.
Hyve-etiikka onkin kasvattanut suosiotaan 1900-luvun puolivälin jälkeen. Yhtenä syynä tähän pidetään länsimaisten yhteiskuntien sekularisoitumista ja uskonnon roolin hiipumista moraalisena tiennäyttäjänä. Voidaan ajatella, että tässä uudenlaisessa tilanteessa hyveiden ja arvojen painottaminen voi avata oven tietynlaiseen kehittymiseen tai oppimiseen, joka saattaa ilman tällaista viitekehystä olla hankalampaa tai jäädä tiedostamatta.
Yksilön syyllistäminen vai voimaannuttaminen?
“Vain tippa meressä”-argumentti ja sen taustalla toimivat oletukset ovat ilmastonmuutoksen hillitsemisen näkökulmasta haasteellisia, koska ne voivat viedä yksilöltä vastuun ja toimia helppona oikeutuksena omalle kestämättömälle toiminnalle. Kun ilmastonmuutosta ja kestävän kehityksen mukaista toimintaa painotetaan koko ajan enemmän, monissa saattaa herätä syyllisyyttä omasta kestämättömästä toiminnasta, mutta keinoja syyllisyyden käsittelemiseen ja kestävämmin toimimiseen ei välttämättä ole käsillä. Tällaisessa tilanteessa voi olla helppo ikään kuin defenssimekanismin kaltaisesti todeta, että omilla mitättömän pienillä toimilla ei ole mitään vaikutusta suuressa mittakaavassa.
Omaan moraaliseen toimintaan ja omiin arviointimekanismeihin on kuitenkin mahdollista vaikuttaa ja esimerkiksi kehystää oma toiminta eri tavalla. Julkisessa keskustelussa ilmastonmuutoksesta ja yksilön osuudesta voisi keskustella useammasta näkökulmasta ja ottaa enemmän huomioon juuri arvolähtöinen toiminta. Ilmastonmuutokseen liittyy myös paljon moraalipsykologisia haasteita, joiden käsittelyn kautta oma toiminta voi hyvinkin näyttäytyä uudessa valossa.
Yksilön osuudesta ja vaikutusmahdollisuuksista puhumisen ei tarvitse viedä huomiota pois myös ehdottoman välttämättömistä vaikutusvaltaisempien toimijoiden teoista. Kierrätys, asuminen, liikkuminen ja kulutus tietyissä raameissa tulee kuitenkin väistämättä olemaan osa yksilön jokapäiväistä elämää. Niistä on myös mahdollista ottaa vastuu ja liittää ne osaksi omaa moraalista elämää.
OLLI-JAAKKO LATVA-MÄENPÄÄ
Clifton, S. & Stevens, B. (2018). Happiness and Mental Illness: Virtue Ethics in Dialogue with Psychology. Heythrop journal.
Sandler, R. & Cafaro, F. (2005). Environmental Virtue Ethics. Lanham, Maryland: Rowman & Littlefield.
The World Bank (2017). CO2 emissions (metric tons per capita). https://data.worldbank.org/indicator/EN.ATM.CO2E.PC?end=2014&locations=FI&start=196 &view=chart Viitattu 12.1.2021.
Olli-Jaakko Latva-Mäenpää
Olen juuri valmistunut valtiotieteiden maisteri. Olen kiinnostunut erityisesti ilmastonmuutoksen moraalisista ja moraalipsykologisista haasteista. Saaristo, lintujen tarkkailu ja luonnon seuraaminen ovat myös lähellä sydäntä.
Lue kommentaarit
Simo Kyllönen
VT Simo Kyllönen on teoreettisen filosofian tutkija Helsingin yliopistossa. Kyllösen ja Markku Oksasen toimittama kirja Filosofia ja ilmastonmuutos (Gaudeamus 2020) on moniääninen puheenvuoro ilmiöstä, jonka ekologiset, yhteiskunnalliset ja taloudelliset seuraukset ovat varovaistenkin arvioiden mukaan katastrofaalisia.
Tutustu myös Kyllösen blogiin:
Ilmastoeetikko – Moraalifilosofin huomioita lämpenevästä maailmasta
Hyve vai velvollisuus ilmastoetiikassa?
Ilmastonmuutosta aiheuttavien tekojen eettinen arviointi on tärkeä osa nykymoraalifilosofiaa. Olli-Jaakko Latva-Mäenpään gradu nostaa esille yhden tärkeimmistä ongelmista, joka tähän arviointiin liittyy. Ilmasto-ongelman globaalista ja monimutkaisesta luonteesta johtuen ongelman aiheuttamisen syyt ja seuraukset ovat hajaantuneet laajasti ympäri maapallon. Tämä vaikeuttaa eettisen arvioinnin tekemistä ja sitä, kuinka vastuut monimutkaisesti hajaantuneesta ongelmasta ja sen korjaamisesta tulisi jakaa?
Latva-Mäenpään gradu tarkastelee kysymystä yksilöiden näkökulmasta. Näkökulma on sikäli ilmeinen moraalifilosofialle, sillä yksilöiden on perinteisesti ajateltu olevan moraalisia toimijoita, joita voidaan pitää moraalisesti vastuullisina ja joilla voi vastuunsa nojalla olla moraalisia velvollisuuksia. On vilkkaan filosofisen keskustelun aihe, voidaanko ryhmiä ja yhteisöjä, kuten valtioita tai yrityksiä, pitää samalla tavoin moraalisesti vastuullisina toimijoina ja miten yhteisöjen kollektiivinen vastuu jakautuu yhteisöjen jäsenten kesken. Selvää on, että valtioilla ja yrityksillä on suuri rooli siinä, miten päästöt saadaan alas riittävän nopeasti (1). Mutta, koska yksilöt ainakin ovat moraalisesti vastuullisia toimijoita ja yhteisöt muodostuvat yksilöistä, on tärkeää arvioida heidän ilmastonmuutokseen liittyvää toimintaa moraalin näkökulmasta.
Latva-Mäenpää nostaa esiin kaksi etiikan teoriaa, josta yksilöiden toimintaa voidaan arvioida. Seurauseettisessä näkökulmassa huomio kiinnitetään yksilön tekojen seurauksiin. Kuten Latva-Mäenpään gradu tuo esiin, tällaiselle seurauseettiselle näkemykselle syiden ja seurausten globaali hajaantuminen on iso ongelma. Hajaantumisesta johtuen näyttää nimittäin siltä, että yksilön päästöjä aiheuttavien tekojen vaikutus ilmastonmuutoksen seurauksena syntyviin vahinkoihin on häviävän pieni – kuin ”vain tippa valtameressä”. Ja koska yksilöllisellä tasolla seurausetiikka velvoittaa yksilöä valitsemaan teon, jolla on parhaat seuraukset, on valinta usein muuta kuin päästöjen vähentäminen. Hiilijalanjäljen pienentämiseen liittyy usein uhrauksia ja kustannuksia, jotka näyttävät helposti ylittävän omien päästöjen mitättömän vaikutuksen ilmastovahinkojen lisääntymiseen.
Ratkaisuksi ”vain tippa meressä” -argumenttiin Latva-Mäenpää tarjoaa hyve-etiikkaa, joka tekojen seurausten sijaan kiinnittää moraalisen huomion itse toimijaan: millainen on moraalinen toimija, joka on välinpitämätön suhteessa ympärillä kiihtyvään vahingolliseen ilmastonmuutokseen, jonka aiheuttamiseen myös hän teoillaan osallistuu? Tämä on tärkeä siirto, johon myös moni seurauseetikko on turvautunut. Tunnettu pitkän linjan ympäristöfilosofi ja seurauseetikko Dale Jamieson esitti jo vuonna 2007, miksi ”vain tippa meressä” -argumentin vuoksi utilitaristien tulee ryhtyä hyve-eetikoiksi. Jamiesonille tämä ei kuitenkaan tarkoittanut seurauseettisen (tai utilitaristisen) teorian hylkäämistä. Päinvastoin Jamiesonille seurausetiikka kertoo, miksi moraaliset hyveet ovat eettisesti arvokkaita. Jos paras lopputulos, jonka seurausetiikka velvoittaa valitsemaan, ei toteudu tarkastelemalla jokaisen yksittäisen teon ilmastoseurauksia, on yksilön velvollisuus omaksua sellaiset tekoja ohjaavat hyveet, kuten vaikkapa kohtuullisuus ja säästäväisyys, joilla on parhaat seuraukset. ”Vain tippa meressä” on ongelma vain kapealle tekoutulitarismille, ei seurausetiikalle yleensä. (2)
Hyveiden perusteleminen niiden hyvien seurausten vuoksi ei tietenkään ole se, mitä hyve-etiikalla yleensä tarkoitetaan. Mutta samalla vetoaminen seurauksiin muistuttaa siitä tärkeästä kysymyksestä, jonka hyve-etiikka normatiivisena teoriana kohtaa ja johon Latva-Mäenpää gradu ei artikkelin perusteella anna selkeää vastausta. Latva-Mäenpää korostaa, kuinka hyve-etiikassa yksilön tekojen arviointi siirtyy tekojen seurauksista osaksi toimijan omia arvoja ja elämän kokonaisuutta. Hän ei kuitenkaan täsmennä, mitä nuo arvot ovat ja mikä tekee hänen mainitsemistaan kiitollisuuden tai kohtuullisuuden hyveistä moraalisesti arvokkaita ja arvostettavia ympäristöhyveitä. (3)
Yllä mainitun seurauseettisen perustelun lisäksi vaihtoehtoja on muitakin. Yksi lisääntyvää suosiota saava vaihtoehto on velvollisuusetiikka, jota Latva-Mäenpää ei käsittele lainkaan mutta joka on viime vuosina kasvattanut suosiotaan ilmastoetiikassa. Velvollisuusetiikassa yksi keskeinen moraalinen velvoite kieltää lähtökohtaisesti vahingon aiheuttamisen muille ja koska yksilöiden päästöjä lisäävät teot lisäävät vakavan ilmastovahingon riskiä muille ihmisille ja eläimille on jokaisella painava peruste välttää päästöjen lisäämistä. Koska kyse on velvollisuudesta, vakavalle vahingolliselle riskille altistamista ei seurausetiikan tavoin voi oikeuttaa itselle koituvilla uhrauksilla ja kustannuksilla (3). Vahingon aiheuttamisen kielto voi olla myös vahva peruste omaksua sellaisia pysyviä asenteita, luonteen hyveitä, jotka auttavat olemaan tarkkaavainen muille aiheutuvien vahinkojen ja riskien suhteen.
Lopulta yksi vaihtoehto on hyve-etiikka perinteisessä vahvassa aristoteelisessa mielessä, jossa hyveet ovat arvokkaita, koska ne ovat välttämättömiä oikeanlaiselle inhimilliselle hyvinvoinnille. Tällainen hyve-etiikka korostaa myös sitä, miksi vähäpäästöisyyteen pyrkiminen voi toisinaan olla myös liiallista. Kuvittele Oxfordin moraalifilosofian professorin Roger Crispin esimerkkiä ihmisestä, joka kieltäytyy soittamasta naapuriin ambulanssia, koska se lisäisi päästöjä. Aristoteleen ajatus hyveellisestä toiminnasta, joka tehdään oikeaan aikaan, oikealla tavalla ja oikeista perusteista, tuo esiin tärkeän moraalisen arvioinnin perusteen ilmastokriisin oloissa. Se auttaa myös valikoimaan oikein sen, kuinka ihmisten päästöjä aiheuttaviin tekoihin tulisi reagoida. Vääristä syistä ja väärällä tavalla päästöihinsä välinpitämättömästi suhtautuva huvikaasuttelija ansaitsee moitteen ja mahdollisesti syyllistämisen, hätätilanteessa soitettu ambulanssi ei. (4) Tällaisesta hyve-etiikan tarjoamasta arvojen ja perusteiden punninnasta osana hyvää eheää elämää olisin halunnut kuulla Latva-Mäen ajankohtaisessa ja tärkeässä gradussa lisää.
Kirjallisuus:
(1) Kyllönen, S. (2018). Climate change, no-harm principle, and moral responsibility of individual emitters. Journal of Applied Philosophy 35(4): 737–758.
Hormio, S. (2020). Yksilön vastuu yhteisöjen jäsenenä. Teoksessa Kyllönen S. ja Oksanen M. (toim.) (2020). Ilmastonmuutos ja filosofia. Gaudeamus.
Kyllönen, S. (2020). Ilmastovastuun anatomia. Ilmastoeetikko-blogi.
(2) Jamieson, D. (2007). When Utilitarians Should Be Virtue Theorists, Utilitas 19/2: 160–183.
(3) Sandler, R. (2013). Environmental Virtue Ethics. Wiley Online Library,
(4) Broome, J. (2012). Climate Matters. Ethics in a Warming World. W.W. Norton.
(5) Crisp, R. (2019). Virtue in changing climate: How do we respond morally to global warming? ABC Religion and Ethics.
Tuominen, M. (2011). Aristoteles. Logos-ensyklopedia. Eurooppalaisen filosofian seura ry.
Takaisin ylös ↑
Sipsikaljavegaanien ruokavallankumous
Tekoälyn avulla kohti kestävää yhteiskuntaa?
Etiikan teoriat ympäristötekojen ja moraalisen elämän yhteyden hahmottajina