Teksti on osa Versus-verkkojulkaisun ja Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran Viesti ja vaikuta -tiedeviestinnän tapahtumasarjaa. Kurssimuotoisen toteutuksen tuloksena julkaistiin sarja populaareja tiedejulkaisuja kirjoittajien omien tutkimusaiheiden, kiinnostuksenkohteiden tai tieteellisten tekstien pohjalta.
Vanha tuulenkaato Katariinanlaaksossa Turussa. Kuva: Leevi Ahonen
Suomen metsät ovat olleet vuosikymmeniä tehokkaassa talouskäytössä. Metsiä on tarkasteltua pääasiassa materialistisesta näkökulmasta, jossa puuntuotanto on nähty metsän tärkeimpänä tehtävänä. Avohakkuisiin perustuva metsätalous, on yksipuolistanut metsiemme monimuotoisuutta tuntuvasti niin, että jo lähes 1000 metsiemme lajia on asetettu uhanalaiseksi [1]. Tärkeimpiä syitä lajien uhanalaisuuteen on vanhojen metsien ja järeiden puiden väheneminen, metsätyyppien kuten lehtojen harvinaistuminen, lahopuun määrän väheneminen sekä metsien puulajisuhteiden muuttuminen yksipuoleiseksi.
Talousmetsien monimuotoisuutta on yritetty pääsääntöisesti ylläpitää suojelemalla lajistolle arvokkaita elinympäristöjä (ns. avainbiotooppeja) ja jättämällä hakkuuaukoille säästöpuita tai säästöpuuryhmiä. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että edellä mainitut keinot ovat riittämättömiä luonnon monimuotoisuuden suojaamiseksi talousmetsissä [3]. Tehostetutkaan suojelukeinot eivät pysty turvaamaan kaikkein vaateliaimpien lajien, kuten lahopuissa elävien eliöiden elinvoimaisuutta. Jotta lajien häviäminen voitaisiin estää, on suojeluverkoston kasvattamisen lisäksi syytä muuttaa metsänhoitomenetelmiä talousmetsissä ekologisesti kestävämpään suuntaan [2].
Luontaisia häiriöitä emuloivia eli jäljitteleviä metsänhoitomalleja on ehdotettu ratkaisuksi kestävään metsänhoitoon. Luontaisilla häiriöillä tarkoitetaan esimerkiksi metsäpaloja, myrskyjä ja hyönteisten aiheuttamia tuhoja [6]. Ne luovat metsään puukuolemien kautta, monitasoisia rakenteita ja siten erilaisia elinympäristöjä eliöille. Nämä häiriödynamiikkamallit pyrkivät jäljittelemään metsänhoitomenetelmien kautta, metsän olennaisia rakenteellisia piirteitä, joita metsässä esiintyy sen luontaisessa tilassa. Hypoteesi on, että jäljittelemällä luontaisten häiriöiden luomaa metsän rakenteellista dynamiikkaa, suurin osa ekosysteemien prosesseista ja lajien monimuotoisuudesta turvataan paremmin, kuin nykyisessä monokulttuurisessa metsänhoidossa. Luontaisia häiriöitä jäljitteleviä malleja ovat muun muassa käytävä-avainbiotooppi- ASIO- ja monikohortti-malli [3]. Mallit tarjoavat käytännön ratkaisuja ekologisten teorioiden soveltamiseen.
Kolme ekologisempaa metsänhoitomallia
Käytävä-avainbiotooppi-malli jakaa talousmetsämaiseman kolmenlaisiin laikkuihin. Näitä ovat: (1) lajistolle tärkeät avainbiotoopit, (2) ekologiset käytävät, jotka ovat tärkeitä lajiston liikkumisen kannalta ja (3) muu metsäalue, jonka merkitys on vähäinen etenkin vaateliaalle metsälajille. Malli perustuu klassiseen saarimaantieteen teoriaan, jota on hyödynnetty metsien aluesuunnittelussa Suomessa ja Ruotsissa. Käytävä-avainbiotooppi-mallin voidaan ajatella edustavan häiriöiden jäljittelyä siinä mielessä, että hakkuilta säästetyt alueet ovat usein kosteita luontotyyppejä, jotka muutenkin häiriintyvät harvoin. Vastaavasti metsätaloutta harjoitetaan karuimmilla metsätyypeillä, joissa häiriöiden esiintymistiheys on suurempi.
ASIO-malli on Ruotsissa kehitetty konseptuaalinen malli, joka perustuu metsäpalojen esiintymistiheyteen. Siinä kasvupaikat on jaettu neljään kategoriaan kosteusolojen ja hedelmällisyyden mukaan, joiden ajatellaan heijastelevan metsäpalon todennäköisyyttä. ASIO-kirjainyhdistelmä tulee ruotsin kielen sanoista aldrig, sällän, ibland ja ofta, joilla viitataan juuri palojen esiintymistiheyteen. Aldrig -luokkaan kuuluvat kosteat kasvupaikat, kuten lehto- ranta- tai soistuneet metsät, joissa on paljon lahopuuta. Näissä metsissä metsäpalon todennäköisyys on luontaisesti erittäin pieni. Asteikon toisessa laidassa, ofta -luokkaan kuuluvat karut ja kuivat alueet, kuten jäkälätyypin kangasmetsät, joissa palojen esiintymistiheys on suuri. ASIO-mallia on jonkin verran käytetty Ruotsissa metsäyhtiöiden toimesta, sekä Suomessa metsähallituksen alue-ekologisessa suunnittelussa. Malli on pikemminkin toiminut viitekehyksenä, kuin konkreettisesti pyritty jäljittelemään hakkuissa metsäpalojen ja muiden häiriöiden luomia metsärakenteita.
ASIO-mallissa hakkuiden intensiteetti ja niiden ajoitus mukailee metsäpalojen esiintyvyyttä. Metsänhoitomenetelmiä ei käytetä ollenkaan alueilla, joissa paloja ei esiinny. Vastaavasti eri hakkuumenetelmät tulee kyseeseen kuivemmilla aluilla, joissa metsäpaloja esiintyy yleisemmin. Kuva: [3], mukaillen.
Monikohorttimalli on kehitetty Quebecissa, Kanadassa. Siinä luontaisia häiriöitä pyritään jäljittelemään maisematasolla, tavoitteena muodostaa luontaisesti esiintyviä metsämaisema rakenteita. Erilaisia hakkuumenetelmiä käyttäen pyritään ylläpitämään metsälle ominaisia rakenteita ja niiden luontaisia osuuksia. Päämääränä on säilyttää metsän keskeiset elinympäristöt ja eliölajisto mahdollisimman luonnonmukaisena eri mittakaavatasoilla, maisemarakenteesta aina pieneliöympäristöihin.
Monikohorttimalli tähtää metsän luontaisten rakenteiden säilyttämiseen. Kuvassa alempana, on kuvattu metsänhoitotoimenpiteitä, joilla pyritään jäljittelemään kuvassa ylempänä esitettyjä metsän luontaisia prosesseja. Kuva: [3], mukaillen.
Miten käytännössä?
Edellä esitettyjä metsänhoitomalleja on tarkasteltu lukuisissa tutkimuksissa. Valitettavasti tosielämän käytännön kokeilut ovat vielä vähäisiä. Häiriödynamiikkamallin soveltaminen edellyttää eri-ikäisen metsänkasvatuksen lisäämistä [4]. Tämä tarkoittaa avohakkuumallista osittaista luopumista, ja siirtymistä jaksollisesta kasvatuksesta jatkuvapeitteiseen kasvatukseen. Avohakkuut voivat edelleen tulla kyseeseen, esimerkiksi kaikkein paloalttiimmilla alueilla, joissa luonto on mukautunut siihen, että yhden tapahtuman aikana puukuolleisuus on suurta. Luontaisia häiriöitä jäljittelevissä metsänhoitomenetelmissä avohakkuita ei kuitenkaan pidä korostaa, vaan metsänhoitajan on käytettävä myös poiminta- sekä pienaukkohakkuita puun korjuussa. Tavoitteena on metsä, jossa on monen kokoisia ja eri-ikäisiä puita, minkä vuoksi hakkuukierto on lyhyempi kuin jaksollisessa kasvatuksessa. Siinä missä avohakkuussa poistetaan kerralla kaikki, tai lähes kaikki puusto ja saadaan näin könttäsummana alueen puustosta tulot, jatkuvassa kasvatuksessa tulovirta on jakaantunut pidemmälle ajalle.
Häiriödynamiikkamallien onnistunut soveltaminen vaati ymmärrystä metsän luontaisista häiriöistä [4]. Tämä saattaa olla vaikeaa, mikäli metsä on ollut vuosikymmeniä tehokkaassa talouskäytössä, jolloin häiriöitä ei juurikaan esiinny. Yhtenä vaihtoehtona on tutkia samankaltaisia alueita, joissa vielä luonnollisia häiriöitä esiintyy. Vaikka häiriöitä esiintyisi edelleen metsässä, niiden dynamiikka ja historia saattaa olla huonosti tunnettu. Häiriöiden tunnistaminen ei siis vielä riitä, vaan on ymmärrettävä, kuinka usein häiriö toistuu ja missä mittakaavassa. Pitkään jatkunut metsätalous voi olla myös muuttanut metsien ekosysteemejä niin perusteellisesti, että joskus kauan sitten vallassa olleiden häiriöiden soveltaminen ei enää palvele alueen ekosysteemejä ekologisessa mielessä. Kaikkein intensiivisemmin hoidetuilla alueilla, ekosysteemit ovat saattaneet muuttua jo peruuttamattomasti.
Häiriödynamiikkamallin soveltaminen edellyttää eri-ikäisen metsänkasvatuksen lisäämistä.
Häiriödynamiikkamallien soveltaminen vaatii alueellista organisointia, mikä ei ole ongelma suurmaanomistajien kuten kuntien ja metsähallituksen hallinnoimilla alueilla [3]. Vastaavasti yksityisomisteisilla mailla, metsänomistusrakenne on pirstaleinen, mikä vaikeuttaa alueellista suunnittelua [5]. Yhteismetsät saattaisivat olla ratkaisu tähän alueelliseen haasteeseen. Mahdollinen vaihtoehto olisi tukeutua metsänomistajien erilaiseen kiinnostukseen vaihtoehtoisia metsänhoitomenetelmiä kohtaan, ja yrittää näin saada sovellutettua häiriödynamiikkamallia myös yksityisillä mailla. Tältä osin yksityisten metsien alueellisessa suunnittelussa ja menetelmissä riittää kehitettävää.
Edellä esitettyjen uusien metsänhoitomallien ei ole tarkoitus korvata suojelualueita. Niiden tarkoituksena on pyrkiä parantamaan metsäluonnon tilaa nimenomaan talousmetsissä. Etenkin eteläisessä Suomessa, joissa suojelualueita on äärimmäisen niukasti, talousmetsien metsänhoidon perusteita ja tavoitteita pitäisi tarkastella uudestaan [2]. Häiriödynamiikkamalleilla voitaisiin sovittaa taloudelliset intressit ja luonnon monimuotoisuuden vaaliminen samassa metsässä. Mitään täydellistä ratkaisua taloudellisten ja ekologisten päämäärien kädenväännölle tuskin löytyy, eikä talousmetsistä saada suojelualueiden kaltaisia korkean monimuotoisuuden elinympäristöjä. Häiriödynamiikkamallien avulla voidaan kuitenkin minimoida metsätalouden negatiiviset vaikutukset ekosysteemeille. Käytännön kokeilualueita on perustettu ainakin Pohjois-Karjalaan ja Pirkanmaalle, joskin tuloksia saadaan vielä odotella. Vakiintuneiden menetelmien muutos on hidasta ja vaikka olemme hyvin tietoisia metsäluonnon tukalasta tilanteesta, kelkan kääntäminen sujuu verkkaisasti.
[1] Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A., & Liukko, U. (2019). Suomen lajien uhanalaisuus : punainen kirja 2019 = The 2019 red list of Finnish species . Ympäristöministeriö.
[2] Saaristo, L., Keto-Tokoi, P., Kostamo, J., Kuuluvainen, J., Kuusinen, M., Ollikainen, M., Hallanaro, E., Kuuluvainen, T., Jäppinen, J., & Salpakivi-Salomaa, P. (2004). Metsän kätköissä: Suomen metsäluonnon monimuotoisuus. Edita.
[3] Kuuluvainen, T., & Grenfell, R. (2012). Natural disturbance emulation in boreal forest ecosystem management – Theories, strategies, and a comparison with conventional even-aged management. Canadian Journal of Forest Research, 42(7), 1185–1203.
[4] Kuuluvainen, T., Angelstam, P., Frelich, L., Jögiste, K., Koivula, M., Kubota, Y., Lafleur, B., & Macdonald, E. (2021). Natural Disturbance-Based Forest Management: Moving Beyond Retention and Continuous-Cover Forestry. Frontiers in Forests and Global Change, 4.
[5] Löfman, S. (2006). Changes in forest landscape structure in southern Finland in the late 1900’s. Finnish Society of Forest Science
[6] Perera, A., Buse, L., & Weber, M. (2007). Emulating Natural Forest Landscape Disturbances Concepts and Applications. Columbia University Press.
Kirjoittaja on Turun yliopistossa opiskeleva, opintojaan viimeistelevä maantieteilijä. Kiinnostuksen kohteita ovat muun muassa geomorfologia, ekologia ja vesistöt.
Suomen metsät ovat olleet vuosikymmeniä tehokkaassa talouskäytössä. Metsiä on tarkasteltua pääasiassa materialistisesta näkökulmasta, jossa puuntuotanto on nähty metsän tärkeimpänä tehtävänä. Avohakkuisiin perustuva metsätalous, on yksipuolistanut metsiemme monimuotoisuutta tuntuvasti niin, että jo lähes 1000 metsiemme lajia on asetettu uhanalaiseksi [1]. Tärkeimpiä syitä lajien uhanalaisuuteen on vanhojen metsien ja järeiden puiden väheneminen, metsätyyppien kuten lehtojen harvinaistuminen, lahopuun määrän väheneminen sekä metsien puulajisuhteiden muuttuminen yksipuoleiseksi.
Talousmetsien monimuotoisuutta on yritetty pääsääntöisesti ylläpitää suojelemalla lajistolle arvokkaita elinympäristöjä (ns. avainbiotooppeja) ja jättämällä hakkuuaukoille säästöpuita tai säästöpuuryhmiä. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että edellä mainitut keinot ovat riittämättömiä luonnon monimuotoisuuden suojaamiseksi talousmetsissä [3]. Tehostetutkaan suojelukeinot eivät pysty turvaamaan kaikkein vaateliaimpien lajien, kuten lahopuissa elävien eliöiden elinvoimaisuutta. Jotta lajien häviäminen voitaisiin estää, on suojeluverkoston kasvattamisen lisäksi syytä muuttaa metsänhoitomenetelmiä talousmetsissä ekologisesti kestävämpään suuntaan [2].
Luontaisia häiriöitä emuloivia eli jäljitteleviä metsänhoitomalleja on ehdotettu ratkaisuksi kestävään metsänhoitoon. Luontaisilla häiriöillä tarkoitetaan esimerkiksi metsäpaloja, myrskyjä ja hyönteisten aiheuttamia tuhoja [6]. Ne luovat metsään puukuolemien kautta, monitasoisia rakenteita ja siten erilaisia elinympäristöjä eliöille. Nämä häiriödynamiikkamallit pyrkivät jäljittelemään metsänhoitomenetelmien kautta, metsän olennaisia rakenteellisia piirteitä, joita metsässä esiintyy sen luontaisessa tilassa. Hypoteesi on, että jäljittelemällä luontaisten häiriöiden luomaa metsän rakenteellista dynamiikkaa, suurin osa ekosysteemien prosesseista ja lajien monimuotoisuudesta turvataan paremmin, kuin nykyisessä monokulttuurisessa metsänhoidossa. Luontaisia häiriöitä jäljitteleviä malleja ovat muun muassa käytävä-avainbiotooppi- ASIO- ja monikohortti-malli [3]. Mallit tarjoavat käytännön ratkaisuja
ekologisten teorioiden soveltamiseen.
Kolme ekologisempaa metsänhoitomallia
Käytävä-avainbiotooppi-malli jakaa talousmetsämaiseman kolmenlaisiin laikkuihin. Näitä ovat: (1) lajistolle tärkeät avainbiotoopit, (2) ekologiset käytävät, jotka ovat tärkeitä lajiston liikkumisen kannalta ja (3) muu metsäalue, jonka merkitys on vähäinen etenkin vaateliaalle metsälajille. Malli perustuu klassiseen saarimaantieteen teoriaan, jota on hyödynnetty metsien aluesuunnittelussa Suomessa ja Ruotsissa. Käytävä-avainbiotooppi-mallin voidaan ajatella edustavan häiriöiden jäljittelyä siinä mielessä, että hakkuilta säästetyt alueet ovat usein kosteita luontotyyppejä, jotka muutenkin häiriintyvät harvoin. Vastaavasti metsätaloutta harjoitetaan karuimmilla metsätyypeillä, joissa häiriöiden esiintymistiheys on suurempi.
ASIO-malli on Ruotsissa kehitetty konseptuaalinen malli, joka perustuu metsäpalojen esiintymistiheyteen. Siinä kasvupaikat on jaettu neljään kategoriaan kosteusolojen ja hedelmällisyyden mukaan, joiden ajatellaan heijastelevan metsäpalon todennäköisyyttä. ASIO-kirjainyhdistelmä tulee ruotsin kielen sanoista aldrig, sällän, ibland ja ofta, joilla viitataan juuri palojen esiintymistiheyteen. Aldrig -luokkaan kuuluvat kosteat kasvupaikat, kuten lehto- ranta- tai soistuneet metsät, joissa on paljon lahopuuta. Näissä metsissä metsäpalon todennäköisyys on luontaisesti erittäin pieni. Asteikon toisessa laidassa, ofta -luokkaan kuuluvat karut ja kuivat alueet, kuten jäkälätyypin kangasmetsät, joissa palojen esiintymistiheys on suuri. ASIO-mallia on jonkin verran käytetty Ruotsissa metsäyhtiöiden toimesta, sekä Suomessa metsähallituksen alue-ekologisessa suunnittelussa. Malli on pikemminkin toiminut viitekehyksenä, kuin konkreettisesti pyritty jäljittelemään hakkuissa metsäpalojen ja muiden häiriöiden luomia metsärakenteita.
Monikohorttimalli on kehitetty Quebecissa, Kanadassa. Siinä luontaisia häiriöitä pyritään jäljittelemään maisematasolla, tavoitteena muodostaa luontaisesti esiintyviä metsämaisema rakenteita. Erilaisia hakkuumenetelmiä käyttäen pyritään ylläpitämään metsälle ominaisia rakenteita ja niiden luontaisia osuuksia. Päämääränä on säilyttää metsän keskeiset elinympäristöt ja eliölajisto mahdollisimman luonnonmukaisena eri mittakaavatasoilla, maisemarakenteesta aina pieneliöympäristöihin.
Miten käytännössä?
Edellä esitettyjä metsänhoitomalleja on tarkasteltu lukuisissa tutkimuksissa. Valitettavasti tosielämän käytännön kokeilut ovat vielä vähäisiä. Häiriödynamiikkamallin soveltaminen edellyttää eri-ikäisen metsänkasvatuksen lisäämistä [4]. Tämä tarkoittaa avohakkuumallista osittaista luopumista, ja siirtymistä jaksollisesta kasvatuksesta jatkuvapeitteiseen kasvatukseen. Avohakkuut voivat edelleen tulla kyseeseen, esimerkiksi kaikkein paloalttiimmilla alueilla, joissa luonto on mukautunut siihen, että yhden tapahtuman aikana puukuolleisuus on suurta. Luontaisia häiriöitä jäljittelevissä metsänhoitomenetelmissä avohakkuita ei kuitenkaan pidä korostaa, vaan metsänhoitajan on käytettävä myös poiminta- sekä pienaukkohakkuita puun korjuussa. Tavoitteena on metsä, jossa on monen kokoisia ja eri-ikäisiä puita, minkä vuoksi hakkuukierto on lyhyempi kuin jaksollisessa kasvatuksessa. Siinä missä avohakkuussa poistetaan kerralla kaikki, tai lähes kaikki puusto ja saadaan näin könttäsummana alueen puustosta tulot, jatkuvassa kasvatuksessa tulovirta on jakaantunut pidemmälle ajalle.
Häiriödynamiikkamallien onnistunut soveltaminen vaati ymmärrystä metsän luontaisista häiriöistä [4]. Tämä saattaa olla vaikeaa, mikäli metsä on ollut vuosikymmeniä tehokkaassa talouskäytössä, jolloin häiriöitä ei juurikaan esiinny. Yhtenä vaihtoehtona on tutkia samankaltaisia alueita, joissa vielä luonnollisia häiriöitä esiintyy. Vaikka häiriöitä esiintyisi edelleen metsässä, niiden dynamiikka ja historia saattaa olla huonosti tunnettu. Häiriöiden tunnistaminen ei siis vielä riitä, vaan on ymmärrettävä, kuinka usein häiriö toistuu ja missä mittakaavassa. Pitkään jatkunut metsätalous voi olla myös muuttanut metsien ekosysteemejä niin perusteellisesti, että joskus kauan sitten vallassa olleiden häiriöiden soveltaminen ei enää palvele alueen ekosysteemejä ekologisessa mielessä. Kaikkein intensiivisemmin hoidetuilla alueilla, ekosysteemit ovat saattaneet muuttua jo peruuttamattomasti.
Häiriödynamiikkamallien soveltaminen vaatii alueellista organisointia, mikä ei ole ongelma suurmaanomistajien kuten kuntien ja metsähallituksen hallinnoimilla alueilla [3]. Vastaavasti yksityisomisteisilla mailla, metsänomistusrakenne on pirstaleinen, mikä vaikeuttaa alueellista suunnittelua [5]. Yhteismetsät saattaisivat olla ratkaisu tähän alueelliseen haasteeseen. Mahdollinen vaihtoehto olisi tukeutua metsänomistajien erilaiseen kiinnostukseen vaihtoehtoisia metsänhoitomenetelmiä kohtaan, ja yrittää näin saada sovellutettua häiriödynamiikkamallia myös yksityisillä mailla. Tältä osin yksityisten metsien alueellisessa suunnittelussa ja menetelmissä riittää kehitettävää.
Edellä esitettyjen uusien metsänhoitomallien ei ole tarkoitus korvata suojelualueita. Niiden tarkoituksena on pyrkiä parantamaan metsäluonnon tilaa nimenomaan talousmetsissä. Etenkin eteläisessä Suomessa, joissa suojelualueita on äärimmäisen niukasti, talousmetsien metsänhoidon perusteita ja tavoitteita pitäisi tarkastella uudestaan [2]. Häiriödynamiikkamalleilla voitaisiin sovittaa taloudelliset intressit ja luonnon monimuotoisuuden vaaliminen samassa metsässä. Mitään täydellistä ratkaisua taloudellisten ja ekologisten päämäärien kädenväännölle tuskin löytyy, eikä talousmetsistä saada suojelualueiden kaltaisia korkean monimuotoisuuden elinympäristöjä. Häiriödynamiikkamallien avulla voidaan kuitenkin minimoida metsätalouden negatiiviset vaikutukset ekosysteemeille. Käytännön kokeilualueita on perustettu ainakin Pohjois-Karjalaan ja Pirkanmaalle, joskin tuloksia saadaan vielä odotella. Vakiintuneiden menetelmien muutos on hidasta ja vaikka olemme hyvin tietoisia metsäluonnon tukalasta tilanteesta, kelkan kääntäminen sujuu verkkaisasti.
LEEVI AHONEN
Artikkelikuva: Bjorn Tore Okland, Unsplash
Kirjoittajan kuva: Selma Mäkitalo
Kirjallisuus
[1] Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A., & Liukko, U. (2019). Suomen lajien uhanalaisuus : punainen kirja 2019 = The 2019 red list of Finnish species . Ympäristöministeriö.
[2] Saaristo, L., Keto-Tokoi, P., Kostamo, J., Kuuluvainen, J., Kuusinen, M., Ollikainen, M., Hallanaro, E., Kuuluvainen, T., Jäppinen, J., & Salpakivi-Salomaa, P. (2004). Metsän kätköissä: Suomen metsäluonnon monimuotoisuus. Edita.
[3] Kuuluvainen, T., & Grenfell, R. (2012). Natural disturbance emulation in boreal forest ecosystem management – Theories, strategies, and a comparison with conventional even-aged management. Canadian Journal of Forest Research, 42(7), 1185–1203.
[4] Kuuluvainen, T., Angelstam, P., Frelich, L., Jögiste, K., Koivula, M., Kubota, Y., Lafleur, B., & Macdonald, E. (2021). Natural Disturbance-Based Forest Management: Moving Beyond Retention and Continuous-Cover Forestry. Frontiers in Forests and Global Change, 4.
[5] Löfman, S. (2006). Changes in forest landscape structure in southern Finland in the late 1900’s. Finnish Society of Forest Science
[6] Perera, A., Buse, L., & Weber, M. (2007). Emulating Natural Forest Landscape Disturbances Concepts and Applications. Columbia University Press.
Voiko Natura-suojelun romuttaa reilusti? Oikeudenmukaisuuden ulottuvuuksia maankäytön ristipaineissa
Paikallisia ruokajärjestelmiä kehitetään nyt vahvemman talouden ja turvallisuuden toivossa
Paikallista ruokaa paikkaan sitoutuneille
Leevi Ahonen
Kirjoittaja on Turun yliopistossa opiskeleva, opintojaan viimeistelevä maantieteilijä. Kiinnostuksen kohteita ovat muun muassa geomorfologia, ekologia ja vesistöt.