Helsingissä on tällä hetkellä käynnissä useita kaupunkiuudistushankkeita, joihin sisältyy purkavaa uusrakentamista. Purkavassa uusrakentamisessa puretaan esimerkiksi peruskorjauksen tarpeessa olevia rakennuksia, joiden tilalle rakennetaan aiempaa suurempi määrä uusia asuntoja. Rakentamisen vaikutuksia liikenteelle, ympäristölle ja taloudelle selvitetään jo kaavoitusvaiheessa, mutta sosiaaliset vaikutukset jäävät usein huomiotta. Purkavaa uusrakentamista koskevassa kaavaselostuksessa ei mainita kotinsa menettäviä ihmisiä lainkaan: kaavassa puhutaan vain kerrosneliömetreistä. Kun kaavoitus koskee näin merkittävällä tavalla ihmisten elämää ja koteja, tulisi sen sosiaaliset vaikutukset huomioida paremmin.
Maisterintutkielmassani selvitin asukkaiden kokemuksia kaavoituksesta Helsingin Meri-Rastilassa, johon kaupunki on uudessa asemakaavamuutoksessa suunnitellut purkavaa uusrakentamista. 1990-luvun alkupuolella rakennetulta asuinalueelta suunnitellaan purettavaksi jopa 26 asuinrakennusta. Asemakaavamuutos on hyväksytty helmikuussa 2021 kaupunginvaltuustossa, minkä jälkeen päätöksestä on valitettu hallinto-oikeuteen. Tällä hetkellä kaava on yhä käsittelyssä Helsingin hallinto-oikeudessa.
Kiinnostukseni aiheeseen sain Ariane Nomikosin artikkelista Place Matters. Artikkelissaan Nomikos käsittelee paikkojen merkitystä sekä arkiympäristöissämme tapahtuvien muutosten psykologisia vaikutuksia. Nomikos keskittyy ilmastonmuutoksen aiheuttamiin tuhoihin merkityksellisissä paikoissa, mutta myös purkamista koskevassa keskustelussa voi hyödyntää samaa ajattelua paikkaan liittyvästä ahdistuksesta. Yksi ensimmäisiä mielenkiintoni herättäneitä kysymyksiä olikin: miltä oman kodin purkaminen tuntuu?
Kuva: Inka Lähteenaro (Ilmiö)
Pitkän kaavoitusprosessin vaikutukset asukkaiden elämään
Työssäni tarkastelin asukkaiden kokemuksia ja elämää kaupunkiuudistuksen keskellä kahdessa eri taloyhtiössä, joiden kaikki rakennukset purettaisiin asemakaavamuutoksen myötä. Toinen tutkimuskohteenani olevista taloyhtiöistä on Helsingin Kaupungin Asunnot Oy:n (Heka) taloyhtiö ja toinen yksityisomisteinen. Asukkaat suhtautuivat purkamissuunnitelmiin pääasiassa vastustaen, ja pienimittakaavaisen ja idyllisen asuinalueen menettämistä pelättiin.
Erityisen merkittäväksi asukkaiden kokemuksessa nousi kaavoitusprosessin pitkä kesto: jo nyt asukkaat ovat eläneet yli neljä vuotta epätietoisuudessa kotiensa tulevaisuudesta. Tieto purkamisesta oli tullut haastattelemilleni asukkaille pääasiassa Facebook-ryhmistä tai naapureilta, eikä virallinen tieto ollut tavoittanut asukkaita. Heistä vain harvat tiesivät kaupungin järjestämistä asukaskuulemistilaisuuksista tai olivat osallistuneet niihin. Asukkaiden osallisuus heitä koskettavassa päätöksenteossa olikin olematonta.
kannattaako nyt remontoida tai sisustaa, jos talo jossain vaiheessa puretaankin?
Viestinnän puute kaavoitusprosessin aikana on siis lisännyt asukkaiden epätietoisuutta. Yksityisessä taloyhtiössä viestinnän puute on myös aiheuttanut konfliktin asukkaiden kokiessa, etteivät he saa riittävästi tietoa purkamissuunnitelmista taloyhtiön hallitukselta. Pitkään jatkunut kaavoitusprosessi ja tiedotuksen puutteesta johtuva epävarmuus ovat myös vaikuttaneet negatiivisesti joidenkin asukkaiden paikkakiintymykseen. Vaikka Meri-Rastilan fyysinen ympäristö ei vielä olekaan muuttunut, voidaan sosiaalisessa ympäristössä nähdä tapahtuneen muutos negatiiviseen suuntaan muun muassa yhteisöllisyyden vähentymisen kautta, josta mainittiin molemmissa taloyhtiöissä. Kummassakin taloyhtiössä mainittiin myös epävarman tilanteen aiheuttamat haasteet oman kodin laittoon liittyen: kannattaako nyt remontoida tai sisustaa, jos talo jossain vaiheessa puretaankin?
Kuva: Inka Lähteenaro (Ilmiö)
Purkava uusrakentaminen
Meri-Rastilan tilanne ei ole ainutlaatuinen, vaan vastaavanlaisia purkavan uusrakentamisen hankkeita on käynnissä Helsingissä useita. Purkamista suunnitellaan niin kaupunkiuudistusten osana kuin pienemmässä mittakaavassa yksityisissä taloyhtiöissä. Purkamisen suosiota on saattanut edesauttaa vuonna 2019 tullut lakimuutos. Kun aiemmin purkamiseen vaadittiin taloyhtiössä kaikkien osakkaiden suostumus, riittää nyt vain 4/5 osakasenemmistö. Lainsäädännön löyhetessä voidaan olettaa yhä useampien asunto-osakeyhtiöiden ryhtyvän purkavaan uusrakentamiseen.
Purkavan uusrakentamisen prosessiin liittyy monia epäselvyyksiä. Sille, kuinka purkava uusrakentaminen taloyhtiöissä tulisi toteuttaa, ei ole tarjolla selkeää toimintamallia. Purkava uusrakentaminen harvoin kohtelee kaikkia asukkaita tasavertaisesti, ja kun taloyhtiöiden hallituksissa istuvat usein tavalliset asukkaat eivätkä kiinteistöalan ammattilaiset, ovat lähtökohdat ongelmien syntymiselle ja pitkälle prosessille otolliset. Purkavan uusrakentamisen hankkeita on jatkuvasti käynnissä, mutta sen sosiaalisia tai yksilötason vaikutuksia ei kuitenkaan ole Suomessa juurikaan tutkittu.
Sosiaalinen kestävyys kaupunkisuunnittelussa
Tarkastelin työssäni asukkaiden kokemuksia muun muassa sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta. Kaupunkitilan sosiaalinen kestävyys rakentuu monella tasolla, joista yksi on asukkaiden oma kokemus siitä, onko alue sosiaalisesti kestävä ja laadukas. Toisaalta taas kaupunkitilalla voi olla sellaisia objektiivisesti havaittavia ominaisuuksia – esimerkiksi turvallisuus, terveellisyys ja saavutettavuus – jotka vaikuttavat sen sosiaaliseen kestävyyteen.
sosiaalisesti kestävä kaupunkisuunnittelu tarkoittaa huomion kiinnittämistä sekä prosesseihin että sisältöihin: siis siihen, miten suunnitellaan ja mitä suunnitellaan.
Myös ihmisten mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä ovat sosiaalisen kestävyyden ytimessä. Tärkeä huomio onkin, että sosiaalisesti kestävä kaupunkisuunnittelu tarkoittaa huomion kiinnittämistä sekä prosesseihin että sisältöihin: siis siihen, miten suunnitellaan ja mitä suunnitellaan. Sosiaalisesti kestävä kaupunkisuunnittelu asettaa ihmisen suunnittelun keskiöön. Tämä asetelma tuntuu nykyisestä kaavoitusprosessista puuttuvan.
Sosiaalinen kestävyys kaupunkisuunnittelussa. Kaavio: Moona Tikka
Meri-Rastilassa asukkaat kuvasivat elämäänsä hyvänä, eivätkä he haluaisi muuttaa alueelta pois. Ainakin ympäristön koetun laadun perusteella alueen voidaan sanoa olevan haastatelluille asukkaille sosiaalisesti kestävä. Kuitenkin suunniteltu kaupunkiuudistus ja sen myötä tiiviimpi ja korkeampi rakentaminen huolestuttivat monia, eivätkä he uskoneet enää uudistuksen jälkeen viihtyvänsä alueella.
Aiemman tutkimuksen perusteella on myös syytä epäillä, että vahvasti paikkaan kiintyneet asukkaat saattavat surra naapurustonsa menettämistä vielä pitkään poismuuton jälkeenkin. Näyttääkin siltä, ettei Meri-Rastilan kaupunkiuudistusta pystytä toteuttamaan nykyisille asukkaille sosiaalisesti kestävällä tavalla.
Katse rakennuksista ihmisiin
Jotta kaavatyössä pystyttäisiin huomiomaan sen sosiaaliset vaikutukset paremmin ja toteuttamaan prosessi sosiaalisesti kestävällä tavalla, tulisi katse siirtää rakennuksista ihmisiin. Tässä apuna voisi käyttää kulttuurisuunnittelun ja erityisesti kulttuurikartoituksen menetelmiä.
Kulttuurisuunnittelu on kaupunkikehityksen menetelmä, joka pyrkii nostamaan suunnittelun keskiöön paikalliset yhteisöt ja heidän kulttuurinsa. Tärkeässä roolissa kulttuurisuunnittelussa on yhteiskehittäminen ja perinteistä kaupunkisuunnitteluprosessia laajempi osallisuuden tavoite sekä paikkalähtöisyys, jossa suunnitelmat tehdään aina tiettyyn paikkaan sen ominaispiirteet huomioiden. Kulttuurisuunnittelussa paikallinen kulttuuri ja yhteisöt nähdäänkin resursseina, jotka ohjaavat suunnittelutyötä.
Kuva: Inka Lähteenaro (Ilmiö)
Kulttuurikartoituksen tavoitteena on kartoittaa niitä resursseja, jotka ovat yhteisölle tärkeitä: se tekee näkyväksi paikalliset tarinat, käytänteet ja muistot, jotka luovat paikkoihin merkityksiä. Kulttuurisina resursseina nähdään esimerkiksi paikalliset tavat, murteet, tapahtumat ja festivaalit sekä juoma- ja ruokakulttuuri.
Kulttuurikartoituksesta voisi olla apua myös sosiaalisten vaikutusten huomioimiseen. Kaavoitustyön katse saadaan käännettyä rakennuksista ihmisiin, jos alueen sosiaaliset ja kulttuuriset yhteisöt sekä resurssit kartoitetaan heti kaavoitusprosessin alussa ja nostetaan sitten suunnittelun keskiöön.
Kun purkamista koskevassa kaavassa tunnistetaan purettavien kerrosneliömetrien lisäksi kotinsa menettävien asukkaiden määrä, on sosiaaliset vaikutuksetkin helpompi huomioida.
Kun purkamista koskevassa kaavassa tunnistetaan purettavien kerrosneliömetrien lisäksi kotinsa menettävien asukkaiden määrä, on sosiaaliset vaikutuksetkin helpompi huomioida. Kuten Kuntoutussäätiön raportissa todetaan, ”sosiaalisesti kestävää kaupunkisuunnittelua on vaikea toteuttaa ilman sen asukkaiden osallisuutta ja sitä, että asetamme ihmiset kaiken kaupunkisuunnittelun ytimeen”.
Kohti sosiaalisesti kestävää kaupunkisuunnittelua
Tutkimuksestani syntyvää tietoa olisi mahdollista hyödyntää esimerkiksi kaupunkisuunnittelun piirissä. Sen pohjalta nousi esiin huomioita, joiden avulla asukkaiden osallisuutta voitaisiin parantaa ja kaupunkisuunnittelua kehittää sosiaalisesti kestävämpään suuntaan:
1. Alueen sosiaaliset ja kulttuuriset resurssit tulee paremmin tunnistaa ennen varsinaisen suunnittelutyön aloittamista. Tämä helpottaa kaavatyön sosiaalisten ja kulttuuristen vaikutusten arviointia. Kulttuurikartoitusta voitaisiin käyttää menetelmänä sekä sosiaalisten että kulttuuristen resurssien tunnistamisessa.
2. Kaupunkisuunnittelun tulee kulttuurisuunnittelun tavoin ymmärtää paikallisuus resurssina, joka ohjaa koko suunnittelua. Tämä vaatii kaavoitukselta ajattelun kääntämistä rakennuksista ihmisiin ja heidän asiantuntijuutensa arvostusta.
3. Kaupunkisuunnittelun prosessin vaikutukset tulee paremmin ymmärtää sosiaalisen kestävyyden kannalta. Pitkä prosessi saattaa vaikuttaa negatiivisesti esimerkiksi asukkaiden paikkakiintymykseen ja luoda epävarmuutta. Jatkuva viestintä prosessin eri vaiheista vähentäisi asukkaiden epävarmuutta.
Sosiaalisesti kestävä kaupunkisuunnittelu on mahdollista vasta, kun asukkaiden kokemukset omasta arkiympäristöstään huomioidaan suunnittelussa ja suunnittelun katse siirretään rakennuksista ihmisiin.
MOONA TIKKA
Kirjallisuus
Häyrynen, M. & Wallin, A. (toim.) (2017). Kulttuurisuunnittelu – Kaupunkikehittämisen uusi näkökulma. Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Nomikos, A. (2018). Place Matters. The Journal of Aesthetics and Art Criticism, 76(4), 453–462.
Otsikkokuva: Inka Lähteenaro (Ilmiö)
Moona Tikka
Moona Tikka työskentelee palvelumuotoilijana WSP Finlandilla keskittyen työssään kaupunkien ja kuntien palveluiden käyttäjälähtöiseen suunnitteluun. Häntä kiinnostaa erityisesti muotoiluajattelun ja asukasnäkökulman hyödyntäminen kestävien kaupunkien suunnittelussa. Tikka opiskeli Urban Studies and Planning -maisteriohjelmassa erikoistuen asukaslähtöiseen kaupunkisuunnitteluun.
Pilvi Nummi (TkT, arkkit.) tutkii ja kehittää kommunikatiivisen kaupunkisuunnittelun menetelmiä ja työkaluja tutkijatohtorina Aalto-yliopistossa. Hänen tutkimusaiheensa liittyy digitaaliseen vuorovaikutukseen suunnittelussa.
Hyvässä suunnittelussa on läsnä kestävän kehityksen kaikki osatekijät samanarvoisina
Vaikka vuorovaikutteiset käytännöt ja kansalaisten osallistuminen ovat jo vakiintuneet osaksi suomalaista kaupunkisuunnittelua ja kaavoitusta, liittyy niihin paljon kehitettävää. Moona Tikka on gradussaan tarttunut yhteen ajankohtaiseen kaavoituskysymykseen, purkavaan uudisrakentamiseen, ja tunnistanut siihen liittyviä osallisuuden ongelmia. Asuinrakennusten purkamiseen tähtäävään kaavoitukseen liittyy erityisiä sosiaalisia kysymyksiä, joten asukkaiden osallisuus suunnitteluprosessissa on tavallistakin tärkeämpää. Tikan etnografisessa tutkimuksessa on ansiokkaasti analysoitu ja tunnistettu näitä tekijöitä. Paikkakiintymyksen käsitteen avulla Tikka on jäsentänyt asukkaiden kokemuksia suunnitteluprosessista, jonka lopputuloksena voi olla oman kodin menettäminen.
Suomen lainsäädäntö edellyttää tarjoamaan kuntalaisille osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuudet oman elinympäristönsä suunnitteluun. Vaikka monissa kunnissa osallistumista toteutetaan lainsäädännön vaatimuksia laajemmin, eivät tulokset silti aina vastaa odotuksia. Moni kuntalainen jää virallisten osallistumiskäytäntöjen ulkopuolelle esimerkiksi siksi, ettei saa tietoa suunnitteluhankkeesta tai ei jostain syystä pysty osallistumaan. Hyvistä pyrkimyksistä huolimatta osallistumisen vaikuttavuus saattaa olla heikkoa. Tikan gradussa tutkittu kaavoitushanke vaikuttaa juuri tällaiselta: suunnittelussa on toteutettu laajaa osallistumista prosessin eri vaiheissa, mutta osallistumismahdollisuudet eivät ole tavoittaneet tutkimusalueen asukkaita eikä kerätyn informaation vaikutus ole luettavissa suunnitelmasta.
Osallistumisen vaikuttavuus on ajankohtainen tutkimuskysymys, johon Tikan gradu ehdottaa ratkaisuksi kulttuurisuunnittelun metodien soveltamista kaavoituksessa. Kulttuurisuunnittelu on paikallisesta kulttuurista voimavaroja ammentava ja asukaslähtöinen lähestymistapa suunnitteluun. Sitä on sovellettu monessa Suomen kunnassa erityisesti kaupunkikehittämishankkeissa ja julkisen taiteen toteuttamisessa. Kaavoituksen ja kulttuurisuunnittelun suhde ei kuitenkaan ole mutkaton. Kulttuurisuunnitteluun sisältyy ajatus ihmisten omaehtoisesta osallistumisesta ja vaikuttamisesta, kun taas kaavoituskäytännöt perustuvat kuntien järjestämään, hallintojohtoiseen osallistumiseen. Ihmisten omaehtoinen toiminta ei luontevasti kytkeydy nykyisiin virallisiin suunnittelun vuorovaikutusprosesseihin.
Kaavoituksessa voidaan kuitenkin oppia kulttuurisuunnittelun lähestymistavasta. Tikka ehdottaa gradussaan, että kulttuurisuunnittelun hengessä kaupunkisuunnittelussa otettaisiin suunnittelun keskiöön ihminen. Tämä tarkoittaisi huomion kiinnittämistä ensisijaisesti suunnittelun sosiaalisiin ulottuvuuksiin ja vaikutuksiin. Sen sijaan, että etusijalle asetetaan rakentamiseen ja rakennettuun ympäristöön liittyvät kysymykset, olisi paikallisilla asukkailla ja heidän arkielämällään erityinen rooli suunnittelussa. Tällaista suunnitteluotetta voidaan Sirkku Wallinin, Liisa Horellin ja Aija Staffansin mukaan kutsua myös laajennetuksi kaupunkisuunnitteluksi, jossa ihmisten arkielämän käytännöillä ja toiminnalla on nykyistä vahvempi osuus suunnitteluprosesseissa.
Tikan mukaan “kaavoitustyön katse saadaan käännettyä rakennuksista ihmisiin, jos alueen sosiaaliset ja kulttuuriset yhteisöt sekä resurssit kartoitetaan heti kaavoitusprosessin alussa ja nostetaan sitten suunnittelun keskiöön”. Ainoastaan paikallisten voimavarojen kartoitus ei siis riitä, vaan ne on aktiivisesti tuotava mukaan suunnitteluun. Juuri tämä, keskiöön nostaminen ja huomion kiinnittäminen, on kaavoitusprosessissa vaikeaa, koska kaavoituksen ensisijainen tehtävä on maankäytön ja rakentamisen ohjaaminen. Monesti suunnittelussa kyllä kerätään kokemuksellista ja paikallista informaatiota osallisilta, mutta sen vaikuttavuus suunnitteluun on heikkoa, eikä se näy suunnittelun lopputuloksissa.
Haasteet asukaslähtöisyyden toteuttamiseen eivät nähdäkseni kumpua tahtotilan puuttumisesta, vaan asiaan liittyy kulttuurisia esteitä. On selvää, että kaavoituksessa rakennettu ympäristö on suunnittelun keskiössä. Vaatii sekä uudenlaista ajattelutapaa että tehtävänasettelua ottaa ihmiset samanarvoisena tekijänä rakennetun ympäristön rinnalle. Ei välttämättä ole edes selvää, mitä se käytännössä tarkoittaisi. Kuten olemme Eveliina Harsian kanssa tutkimuksessamme havainneet, ihmisten kokemuksiin perustuvat argumentit eivät myöskään välttämättä ole nykyisessä suunnittelukulttuurissamme päteviä, jos suunnitelmaa on puolustettava oikeudessa.
Suunnittelukulttuuri on kuitenkin jatkuvassa muutoksessa, joten siirtymä sosiaalisesti kestävämpään suunnitteluun ja osallistumiseen on mahdollinen. Hyvässä suunnittelussa on läsnä kestävän kehityksen kaikki osatekijät samanarvoisina. Kaavoituksessa ihmisten hyvinvoinnin nostaminen rakentamisen muiden osatekijöiden rinnalle, samanarvoiseksi edellyttää sitä, että ihmisten hyvinvointi tunnistetaan suunnitteluorganisaatioissa suunnittelua ohjaavaksi arvoksi muiden arvojen rinnalle. Ennen kaikkea, kyse on tasapainosta suunnittelun eri tavoitteiden kesken. Toteutuessaan tämä tasapaino näkyy suunnitelmassa ja on luettavissa suunnittelun lopputuloksista, kaavasta ja sitä selittävästä kaavaselostuksesta. Tasapainon löytäminen saattaa tarkoittaa sitä, että suunnittelun tietyissä vaiheissa huomio on ensisijaisesti ihmisissä ja heidän hyvinvoinnissaan. Tikan gradun tulokset osoittavat, että purkavaan uudisrakentamiseen tähtäävissä hankkeissa näin tulisi voida tehdä paitsi suunnittelun alkumetreillä, myös hankkeen myöhemmissä vaiheissa.
PILVI NUMMI
Viitteet
Wallin, S. (2019). Managing urban complexity. Participatory planning, self-organization and co-production of urban space. Väitöskirja. Aalto-yliopiston julkaisusarja, 159/2019.
Helsingissä on tällä hetkellä käynnissä useita kaupunkiuudistushankkeita, joihin sisältyy purkavaa uusrakentamista. Purkavassa uusrakentamisessa puretaan esimerkiksi peruskorjauksen tarpeessa olevia rakennuksia, joiden tilalle rakennetaan aiempaa suurempi määrä uusia asuntoja. Rakentamisen vaikutuksia liikenteelle, ympäristölle ja taloudelle selvitetään jo kaavoitusvaiheessa, mutta sosiaaliset vaikutukset jäävät usein huomiotta. Purkavaa uusrakentamista koskevassa kaavaselostuksessa ei mainita kotinsa menettäviä ihmisiä lainkaan: kaavassa puhutaan vain kerrosneliömetreistä. Kun kaavoitus koskee näin merkittävällä tavalla ihmisten elämää ja koteja, tulisi sen sosiaaliset vaikutukset huomioida paremmin.
Maisterintutkielmassani selvitin asukkaiden kokemuksia kaavoituksesta Helsingin Meri-Rastilassa, johon kaupunki on uudessa asemakaavamuutoksessa suunnitellut purkavaa uusrakentamista. 1990-luvun alkupuolella rakennetulta asuinalueelta suunnitellaan purettavaksi jopa 26 asuinrakennusta. Asemakaavamuutos on hyväksytty helmikuussa 2021 kaupunginvaltuustossa, minkä jälkeen päätöksestä on valitettu hallinto-oikeuteen. Tällä hetkellä kaava on yhä käsittelyssä Helsingin hallinto-oikeudessa.
Kiinnostukseni aiheeseen sain Ariane Nomikosin artikkelista Place Matters. Artikkelissaan Nomikos käsittelee paikkojen merkitystä sekä arkiympäristöissämme tapahtuvien muutosten psykologisia vaikutuksia. Nomikos keskittyy ilmastonmuutoksen aiheuttamiin tuhoihin merkityksellisissä paikoissa, mutta myös purkamista koskevassa keskustelussa voi hyödyntää samaa ajattelua paikkaan liittyvästä ahdistuksesta. Yksi ensimmäisiä mielenkiintoni herättäneitä kysymyksiä olikin: miltä oman kodin purkaminen tuntuu?
Pitkän kaavoitusprosessin vaikutukset asukkaiden elämään
Työssäni tarkastelin asukkaiden kokemuksia ja elämää kaupunkiuudistuksen keskellä kahdessa eri taloyhtiössä, joiden kaikki rakennukset purettaisiin asemakaavamuutoksen myötä. Toinen tutkimuskohteenani olevista taloyhtiöistä on Helsingin Kaupungin Asunnot Oy:n (Heka) taloyhtiö ja toinen yksityisomisteinen. Asukkaat suhtautuivat purkamissuunnitelmiin pääasiassa vastustaen, ja pienimittakaavaisen ja idyllisen asuinalueen menettämistä pelättiin.
Erityisen merkittäväksi asukkaiden kokemuksessa nousi kaavoitusprosessin pitkä kesto: jo nyt asukkaat ovat eläneet yli neljä vuotta epätietoisuudessa kotiensa tulevaisuudesta. Tieto purkamisesta oli tullut haastattelemilleni asukkaille pääasiassa Facebook-ryhmistä tai naapureilta, eikä virallinen tieto ollut tavoittanut asukkaita. Heistä vain harvat tiesivät kaupungin järjestämistä asukaskuulemistilaisuuksista tai olivat osallistuneet niihin. Asukkaiden osallisuus heitä koskettavassa päätöksenteossa olikin olematonta.
Viestinnän puute kaavoitusprosessin aikana on siis lisännyt asukkaiden epätietoisuutta. Yksityisessä taloyhtiössä viestinnän puute on myös aiheuttanut konfliktin asukkaiden kokiessa, etteivät he saa riittävästi tietoa purkamissuunnitelmista taloyhtiön hallitukselta. Pitkään jatkunut kaavoitusprosessi ja tiedotuksen puutteesta johtuva epävarmuus ovat myös vaikuttaneet negatiivisesti joidenkin asukkaiden paikkakiintymykseen. Vaikka Meri-Rastilan fyysinen ympäristö ei vielä olekaan muuttunut, voidaan sosiaalisessa ympäristössä nähdä tapahtuneen muutos negatiiviseen suuntaan muun muassa yhteisöllisyyden vähentymisen kautta, josta mainittiin molemmissa taloyhtiöissä. Kummassakin taloyhtiössä mainittiin myös epävarman tilanteen aiheuttamat haasteet oman kodin laittoon liittyen: kannattaako nyt remontoida tai sisustaa, jos talo jossain vaiheessa puretaankin?
Purkava uusrakentaminen
Meri-Rastilan tilanne ei ole ainutlaatuinen, vaan vastaavanlaisia purkavan uusrakentamisen hankkeita on käynnissä Helsingissä useita. Purkamista suunnitellaan niin kaupunkiuudistusten osana kuin pienemmässä mittakaavassa yksityisissä taloyhtiöissä. Purkamisen suosiota on saattanut edesauttaa vuonna 2019 tullut lakimuutos. Kun aiemmin purkamiseen vaadittiin taloyhtiössä kaikkien osakkaiden suostumus, riittää nyt vain 4/5 osakasenemmistö. Lainsäädännön löyhetessä voidaan olettaa yhä useampien asunto-osakeyhtiöiden ryhtyvän purkavaan uusrakentamiseen.
Purkavan uusrakentamisen prosessiin liittyy monia epäselvyyksiä. Sille, kuinka purkava uusrakentaminen taloyhtiöissä tulisi toteuttaa, ei ole tarjolla selkeää toimintamallia. Purkava uusrakentaminen harvoin kohtelee kaikkia asukkaita tasavertaisesti, ja kun taloyhtiöiden hallituksissa istuvat usein tavalliset asukkaat eivätkä kiinteistöalan ammattilaiset, ovat lähtökohdat ongelmien syntymiselle ja pitkälle prosessille otolliset. Purkavan uusrakentamisen hankkeita on jatkuvasti käynnissä, mutta sen sosiaalisia tai yksilötason vaikutuksia ei kuitenkaan ole Suomessa juurikaan tutkittu.
Sosiaalinen kestävyys kaupunkisuunnittelussa
Tarkastelin työssäni asukkaiden kokemuksia muun muassa sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta. Kaupunkitilan sosiaalinen kestävyys rakentuu monella tasolla, joista yksi on asukkaiden oma kokemus siitä, onko alue sosiaalisesti kestävä ja laadukas. Toisaalta taas kaupunkitilalla voi olla sellaisia objektiivisesti havaittavia ominaisuuksia – esimerkiksi turvallisuus, terveellisyys ja saavutettavuus – jotka vaikuttavat sen sosiaaliseen kestävyyteen.
Myös ihmisten mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä ovat sosiaalisen kestävyyden ytimessä. Tärkeä huomio onkin, että sosiaalisesti kestävä kaupunkisuunnittelu tarkoittaa huomion kiinnittämistä sekä prosesseihin että sisältöihin: siis siihen, miten suunnitellaan ja mitä suunnitellaan. Sosiaalisesti kestävä kaupunkisuunnittelu asettaa ihmisen suunnittelun keskiöön. Tämä asetelma tuntuu nykyisestä kaavoitusprosessista puuttuvan.
Meri-Rastilassa asukkaat kuvasivat elämäänsä hyvänä, eivätkä he haluaisi muuttaa alueelta pois. Ainakin ympäristön koetun laadun perusteella alueen voidaan sanoa olevan haastatelluille asukkaille sosiaalisesti kestävä. Kuitenkin suunniteltu kaupunkiuudistus ja sen myötä tiiviimpi ja korkeampi rakentaminen huolestuttivat monia, eivätkä he uskoneet enää uudistuksen jälkeen viihtyvänsä alueella.
Aiemman tutkimuksen perusteella on myös syytä epäillä, että vahvasti paikkaan kiintyneet asukkaat saattavat surra naapurustonsa menettämistä vielä pitkään poismuuton jälkeenkin. Näyttääkin siltä, ettei Meri-Rastilan kaupunkiuudistusta pystytä toteuttamaan nykyisille asukkaille sosiaalisesti kestävällä tavalla.
Katse rakennuksista ihmisiin
Jotta kaavatyössä pystyttäisiin huomiomaan sen sosiaaliset vaikutukset paremmin ja toteuttamaan prosessi sosiaalisesti kestävällä tavalla, tulisi katse siirtää rakennuksista ihmisiin. Tässä apuna voisi käyttää kulttuurisuunnittelun ja erityisesti kulttuurikartoituksen menetelmiä.
Kulttuurisuunnittelu on kaupunkikehityksen menetelmä, joka pyrkii nostamaan suunnittelun keskiöön paikalliset yhteisöt ja heidän kulttuurinsa. Tärkeässä roolissa kulttuurisuunnittelussa on yhteiskehittäminen ja perinteistä kaupunkisuunnitteluprosessia laajempi osallisuuden tavoite sekä paikkalähtöisyys, jossa suunnitelmat tehdään aina tiettyyn paikkaan sen ominaispiirteet huomioiden. Kulttuurisuunnittelussa paikallinen kulttuuri ja yhteisöt nähdäänkin resursseina, jotka ohjaavat suunnittelutyötä.
Kulttuurikartoituksen tavoitteena on kartoittaa niitä resursseja, jotka ovat yhteisölle tärkeitä: se tekee näkyväksi paikalliset tarinat, käytänteet ja muistot, jotka luovat paikkoihin merkityksiä. Kulttuurisina resursseina nähdään esimerkiksi paikalliset tavat, murteet, tapahtumat ja festivaalit sekä juoma- ja ruokakulttuuri.
Kulttuurikartoituksesta voisi olla apua myös sosiaalisten vaikutusten huomioimiseen. Kaavoitustyön katse saadaan käännettyä rakennuksista ihmisiin, jos alueen sosiaaliset ja kulttuuriset yhteisöt sekä resurssit kartoitetaan heti kaavoitusprosessin alussa ja nostetaan sitten suunnittelun keskiöön.
Kun purkamista koskevassa kaavassa tunnistetaan purettavien kerrosneliömetrien lisäksi kotinsa menettävien asukkaiden määrä, on sosiaaliset vaikutuksetkin helpompi huomioida. Kuten Kuntoutussäätiön raportissa todetaan, ”sosiaalisesti kestävää kaupunkisuunnittelua on vaikea toteuttaa ilman sen asukkaiden osallisuutta ja sitä, että asetamme ihmiset kaiken kaupunkisuunnittelun ytimeen”.
Kohti sosiaalisesti kestävää kaupunkisuunnittelua
Tutkimuksestani syntyvää tietoa olisi mahdollista hyödyntää esimerkiksi kaupunkisuunnittelun piirissä. Sen pohjalta nousi esiin huomioita, joiden avulla asukkaiden osallisuutta voitaisiin parantaa ja kaupunkisuunnittelua kehittää sosiaalisesti kestävämpään suuntaan:
1. Alueen sosiaaliset ja kulttuuriset resurssit tulee paremmin tunnistaa ennen varsinaisen suunnittelutyön aloittamista. Tämä helpottaa kaavatyön sosiaalisten ja kulttuuristen vaikutusten arviointia. Kulttuurikartoitusta voitaisiin käyttää menetelmänä sekä sosiaalisten että kulttuuristen resurssien tunnistamisessa.
2. Kaupunkisuunnittelun tulee kulttuurisuunnittelun tavoin ymmärtää paikallisuus resurssina, joka ohjaa koko suunnittelua. Tämä vaatii kaavoitukselta ajattelun kääntämistä rakennuksista ihmisiin ja heidän asiantuntijuutensa arvostusta.
3. Kaupunkisuunnittelun prosessin vaikutukset tulee paremmin ymmärtää sosiaalisen kestävyyden kannalta. Pitkä prosessi saattaa vaikuttaa negatiivisesti esimerkiksi asukkaiden paikkakiintymykseen ja luoda epävarmuutta. Jatkuva viestintä prosessin eri vaiheista vähentäisi asukkaiden epävarmuutta.
Sosiaalisesti kestävä kaupunkisuunnittelu on mahdollista vasta, kun asukkaiden kokemukset omasta arkiympäristöstään huomioidaan suunnittelussa ja suunnittelun katse siirretään rakennuksista ihmisiin.
MOONA TIKKA
Häyrynen, M. & Wallin, A. (toim.) (2017). Kulttuurisuunnittelu – Kaupunkikehittämisen uusi näkökulma. Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Nomikos, A. (2018). Place Matters. The Journal of Aesthetics and Art Criticism, 76(4), 453–462.
Moona Tikka
Moona Tikka työskentelee palvelumuotoilijana WSP Finlandilla keskittyen työssään kaupunkien ja kuntien palveluiden käyttäjälähtöiseen suunnitteluun. Häntä kiinnostaa erityisesti muotoiluajattelun ja asukasnäkökulman hyödyntäminen kestävien kaupunkien suunnittelussa. Tikka opiskeli Urban Studies and Planning -maisteriohjelmassa erikoistuen asukaslähtöiseen kaupunkisuunnitteluun.
Kuva: Heli Blåfield
Lue kommentaarit
Pilvi Nummi
Pilvi Nummi (TkT, arkkit.) tutkii ja kehittää kommunikatiivisen kaupunkisuunnittelun menetelmiä ja työkaluja tutkijatohtorina Aalto-yliopistossa. Hänen tutkimusaiheensa liittyy digitaaliseen vuorovaikutukseen suunnittelussa.
Hyvässä suunnittelussa on läsnä kestävän kehityksen kaikki osatekijät samanarvoisina
Vaikka vuorovaikutteiset käytännöt ja kansalaisten osallistuminen ovat jo vakiintuneet osaksi suomalaista kaupunkisuunnittelua ja kaavoitusta, liittyy niihin paljon kehitettävää. Moona Tikka on gradussaan tarttunut yhteen ajankohtaiseen kaavoituskysymykseen, purkavaan uudisrakentamiseen, ja tunnistanut siihen liittyviä osallisuuden ongelmia. Asuinrakennusten purkamiseen tähtäävään kaavoitukseen liittyy erityisiä sosiaalisia kysymyksiä, joten asukkaiden osallisuus suunnitteluprosessissa on tavallistakin tärkeämpää. Tikan etnografisessa tutkimuksessa on ansiokkaasti analysoitu ja tunnistettu näitä tekijöitä. Paikkakiintymyksen käsitteen avulla Tikka on jäsentänyt asukkaiden kokemuksia suunnitteluprosessista, jonka lopputuloksena voi olla oman kodin menettäminen.
Suomen lainsäädäntö edellyttää tarjoamaan kuntalaisille osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuudet oman elinympäristönsä suunnitteluun. Vaikka monissa kunnissa osallistumista toteutetaan lainsäädännön vaatimuksia laajemmin, eivät tulokset silti aina vastaa odotuksia. Moni kuntalainen jää virallisten osallistumiskäytäntöjen ulkopuolelle esimerkiksi siksi, ettei saa tietoa suunnitteluhankkeesta tai ei jostain syystä pysty osallistumaan. Hyvistä pyrkimyksistä huolimatta osallistumisen vaikuttavuus saattaa olla heikkoa. Tikan gradussa tutkittu kaavoitushanke vaikuttaa juuri tällaiselta: suunnittelussa on toteutettu laajaa osallistumista prosessin eri vaiheissa, mutta osallistumismahdollisuudet eivät ole tavoittaneet tutkimusalueen asukkaita eikä kerätyn informaation vaikutus ole luettavissa suunnitelmasta.
Osallistumisen vaikuttavuus on ajankohtainen tutkimuskysymys, johon Tikan gradu ehdottaa ratkaisuksi kulttuurisuunnittelun metodien soveltamista kaavoituksessa. Kulttuurisuunnittelu on paikallisesta kulttuurista voimavaroja ammentava ja asukaslähtöinen lähestymistapa suunnitteluun. Sitä on sovellettu monessa Suomen kunnassa erityisesti kaupunkikehittämishankkeissa ja julkisen taiteen toteuttamisessa. Kaavoituksen ja kulttuurisuunnittelun suhde ei kuitenkaan ole mutkaton. Kulttuurisuunnitteluun sisältyy ajatus ihmisten omaehtoisesta osallistumisesta ja vaikuttamisesta, kun taas kaavoituskäytännöt perustuvat kuntien järjestämään, hallintojohtoiseen osallistumiseen. Ihmisten omaehtoinen toiminta ei luontevasti kytkeydy nykyisiin virallisiin suunnittelun vuorovaikutusprosesseihin.
Kaavoituksessa voidaan kuitenkin oppia kulttuurisuunnittelun lähestymistavasta. Tikka ehdottaa gradussaan, että kulttuurisuunnittelun hengessä kaupunkisuunnittelussa otettaisiin suunnittelun keskiöön ihminen. Tämä tarkoittaisi huomion kiinnittämistä ensisijaisesti suunnittelun sosiaalisiin ulottuvuuksiin ja vaikutuksiin. Sen sijaan, että etusijalle asetetaan rakentamiseen ja rakennettuun ympäristöön liittyvät kysymykset, olisi paikallisilla asukkailla ja heidän arkielämällään erityinen rooli suunnittelussa. Tällaista suunnitteluotetta voidaan Sirkku Wallinin, Liisa Horellin ja Aija Staffansin mukaan kutsua myös laajennetuksi kaupunkisuunnitteluksi, jossa ihmisten arkielämän käytännöillä ja toiminnalla on nykyistä vahvempi osuus suunnitteluprosesseissa.
Tikan mukaan “kaavoitustyön katse saadaan käännettyä rakennuksista ihmisiin, jos alueen sosiaaliset ja kulttuuriset yhteisöt sekä resurssit kartoitetaan heti kaavoitusprosessin alussa ja nostetaan sitten suunnittelun keskiöön”. Ainoastaan paikallisten voimavarojen kartoitus ei siis riitä, vaan ne on aktiivisesti tuotava mukaan suunnitteluun. Juuri tämä, keskiöön nostaminen ja huomion kiinnittäminen, on kaavoitusprosessissa vaikeaa, koska kaavoituksen ensisijainen tehtävä on maankäytön ja rakentamisen ohjaaminen. Monesti suunnittelussa kyllä kerätään kokemuksellista ja paikallista informaatiota osallisilta, mutta sen vaikuttavuus suunnitteluun on heikkoa, eikä se näy suunnittelun lopputuloksissa.
Haasteet asukaslähtöisyyden toteuttamiseen eivät nähdäkseni kumpua tahtotilan puuttumisesta, vaan asiaan liittyy kulttuurisia esteitä. On selvää, että kaavoituksessa rakennettu ympäristö on suunnittelun keskiössä. Vaatii sekä uudenlaista ajattelutapaa että tehtävänasettelua ottaa ihmiset samanarvoisena tekijänä rakennetun ympäristön rinnalle. Ei välttämättä ole edes selvää, mitä se käytännössä tarkoittaisi. Kuten olemme Eveliina Harsian kanssa tutkimuksessamme havainneet, ihmisten kokemuksiin perustuvat argumentit eivät myöskään välttämättä ole nykyisessä suunnittelukulttuurissamme päteviä, jos suunnitelmaa on puolustettava oikeudessa.
Suunnittelukulttuuri on kuitenkin jatkuvassa muutoksessa, joten siirtymä sosiaalisesti kestävämpään suunnitteluun ja osallistumiseen on mahdollinen. Hyvässä suunnittelussa on läsnä kestävän kehityksen kaikki osatekijät samanarvoisina. Kaavoituksessa ihmisten hyvinvoinnin nostaminen rakentamisen muiden osatekijöiden rinnalle, samanarvoiseksi edellyttää sitä, että ihmisten hyvinvointi tunnistetaan suunnitteluorganisaatioissa suunnittelua ohjaavaksi arvoksi muiden arvojen rinnalle. Ennen kaikkea, kyse on tasapainosta suunnittelun eri tavoitteiden kesken. Toteutuessaan tämä tasapaino näkyy suunnitelmassa ja on luettavissa suunnittelun lopputuloksista, kaavasta ja sitä selittävästä kaavaselostuksesta. Tasapainon löytäminen saattaa tarkoittaa sitä, että suunnittelun tietyissä vaiheissa huomio on ensisijaisesti ihmisissä ja heidän hyvinvoinnissaan. Tikan gradun tulokset osoittavat, että purkavaan uudisrakentamiseen tähtäävissä hankkeissa näin tulisi voida tehdä paitsi suunnittelun alkumetreillä, myös hankkeen myöhemmissä vaiheissa.
PILVI NUMMI
Wallin, S. (2019). Managing urban complexity. Participatory planning, self-organization and co-production of urban space. Väitöskirja. Aalto-yliopiston julkaisusarja, 159/2019.
Harsia, E. & Nummi, P. (2022). Ainutlaatuista, täydentävää ja epämääräistä. Osallistiedon hyödyntäminen kulttuuriympäristön arvottamisessa Sipoon Nikkilässä. Yhdyskuntasuunnittelu, 60(1).
Takaisin ylös ↑
Ruoantuotanto, paikallisuus ja turva – RISTEYKSESSÄ
Reflektion korva — miten kuunnella monella eri tasolla?
Ylisukupolvinen ympäristökansalaisuus yhteiskunnan selkärankana