Suomalaiset ovat tunnettuja vahvasta luontosuhteestaan ja myös kaupungeissa luonto on ekologisesti ja sosiaalisesti tärkeä osa suomalaista elinympäristöä. Kaupungeissa asuville viherympäristö toimii usein tilana virkistäytymiselle ja muulle hyvinvointia tukevalle toiminnalle. Urbaaneista viheralueista etenkin liikkumiseen ja oleskeluun tarkoitetut puistot sekä metsät ovat merkityksellisiä asukkaiden terveydelle.
Onko viheralueen laadulla merkitystä terveydelle? Tämän kysymyksen saattelemana lähdin gradussani tutkimaan erilaisten viheraluetyyppien yhteyttä koettuun terveyteen Helsingissä.
Tutkimuksellinen kiinnostukseni viheralueiden ja terveyden yhteyttä kohtaan heräsi Covid-19-pandemian aikaan. Pandemia rajoitti sisätiloissa tapahtuvaa sosiaalista kanssakäymistä niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Kaupungeissa asukkaat suuntasivat naapurustojensa viheralueille virkistäytymään ja viettämään aikaa muiden ihmisten kanssa. Asuinalueiden viheralueiden merkitys tuli uudella tavalla ilmi, kun useimpien elämä rajoittui oman naapuruston alueelle. Laadukas asuinympäristö ja etenkin viheralueiden luoma tila näytti tukevan ihmisten hyvinvointia keskellä pandemiaa.
Kaupunkiluonnon hyvinvointihyödyt eivät kuitenkaan ole läsnä ainoastaan yhteiskunnan kriisitilanteissa, vaan myös keskellä tavallista arkea. Kaupungeissa viheralueet luovat tilan luonnon kokemiselle yksin ja yhdessä.
Kuva: Marek Lumi/Unsplash
Viheralueet osana kaupunkirakennetta
Urbaani viherympäristö koostuu muun muassa viheralueista, katuvihreästä ja viherkatoista. Viheralueet ovat usein se osa viherympäristöä, joka tarjoaa asukkaille mahdollisuuden päästä kosketuksiin kaupunkiluonnon kanssa. Kaupunkien viherympäristöistä puhuttaessa on kuitenkin oleellista huomioida, etteivät kaikki viheralueet ole samanlaisia. Viheralueiden erot liittyvät etenkin kasvillisuuteen, käyttömahdollisuuksiin ja sijaintiin.
Helsingin viher- ja virkistysverkoston kehittämissuunnitelmassa viheralueiden osuuden arvioidaan Helsingissä olevan noin neljäkymmentä prosenttia. Kaupunkien kasvu ja tiiviimpi rakentaminen ovat kuitenkin vähentäneet viheralueiden määrää, mikä taas rajoittaa kaupunkilaisten mahdollisuuksia luontokokemuksiin.
Lähiviheralueilla on sosiaalinen arvo, joka korostuu etenkin paikallisella tasolla asukkaiden omassa asuinympäristössä.
Tämä kehityssuunta näkyy myös Helsingin viheralueiden pirstoutumisena. Asukkaat ovatkin olleet huolestuneita lähiluonnon vähenemisestä. Lähiviheralueilla on sosiaalinen arvo, joka korostuu etenkin paikallisella tasolla asukkaiden omassa asuinympäristössä. Viheralueiden määrällisesti vähentyessä laadukkaiden viheralueiden merkitys kasvaa.
Kaupunkien viherympäristö on yhteydessä ihmisten parempaan terveydentilaan. Kaupunkiluonnon terveysvaikutukset liittyvät viheralueiden kykyyn säädellä lämpötilaa, vaimentaa melua, ylläpitää luonnon monimuotoisuutta ja luoda tilaa fyysiselle sekä psyykkiselle virkistäytymiselle. Viheralueet eivät siis ole ainoastaan ekologisesti tärkeitä alueita, vaan viheralueisiin on havaittu liittyvän myös hyvinvointi- ja terveyshyötyjä.
Kaupunkiluonnon laatu mittaa viheralueita sosiaalisesti ja ekologisesti
Tutkielmassani tarkastelin viheralueiden laatua nojaten Viherympäristöliiton luomaan viheralueiden hoitoluokitukseen, jonka tarkoituksena on arvioida viheralueiden hoidon ja ylläpidon tarvetta sekä tukea kaupunkien viheraluesuunnittelua. Viherympäristöliiton luokitus määrittelee kunkin viheraluetyypin käyttömahdollisuudet ja sisältää tietoa tyypeille ominaisesta kasvillisuudesta.
Viheralueiden laatu muodostuu monenlaisista elementeistä, ja jokaisella viheraluetyypillä on roolinsa osana kaupunkiluonnon verkostoa.
Tutkielmassani viheralueiden laadulla tarkoitan viherympäristön luokittelemista erilaisiin viheraluetyyppeihin, jotka kuvaavat minkälainen rooli viheralueilla on kaupunkirakenteessa ja kuinka asukkaat voivat olla vuorovaikutuksessa kaupunkiluonnon kanssa. En siis viittaa viheralueiden laadun mittaamisella minkäänlaiseen arviointiasteikkoon, jossa viheralueet luokiteltaisiin paremmuusjärjestykseen. Viheralueiden laatu muodostuu monenlaisista elementeistä, ja jokaisella viheraluetyypillä on roolinsa osana kaupunkiluonnon verkostoa.
Jaoin viheraluetyypit Viherympäristöliiton määritelmän mukaisesti kolmeen eri pääluokkaan: rakennettuihin viheralueisiin, avoimiin viheralueisiin sekä taajamametsiin. Nämä kolme pääluokkaa lisäksi jakautuvat vielä kolmeentoista alaluokkaan, jotka tarkemmin kertovat viheraluetyyppien käyttömahdollisuuksista, luontoarvojen monimuotoisuudesta tai sijoittumisesta kaupunkirakenteessa.
Rakennetut viheralueet ovat puistomaisia viheralueita, jotka on suunniteltu pääasiallisesti toiminnalliseen tai kokemukselliseen käyttöön. Puistot tarjoavat tilaa esimerkiksi pelaamiselle, leikkimiselle ja lenkkeilylle tiiviistikin rakennetuissa naapurustoissa.
Avoimet viheralueet taas ovat erilaisia niittyjä tai peltoalueita, joiden rooli kaupungeissa voi liittyä vaikkapa pyrkimykseen tarjota virkistystä tai maisemallisia elämyksiä sekä ylläpitää luonnon monimuotoisuutta.
Taajamametsät ovat erityyppisiä kaupunkimetsiä. Helsingin taajamametsät koostuvat enimmäkseen lähimetsistä (asuinalueilla ja rakennusten välissä sijaitsevat metsäverkostot) sekä ulkoilu- ja virkistysmetsistä. Myös kaupunkimetsiin kytkeytyy maisemallisia sekä luonnon monimuotoisuuteen liittyviä arvoja.
Kaupunkiluonnon laadukkuus koostuu monesta eri elementistä. Laatua ei kannata tarkastella yksiulotteisesti, vaan useista sosiaalisista ja ekologista arvoista koostuvana kokonaisuutena. Kun tutkitaan erityyppisten viheralueiden merkitystä terveydelle, onkin oleellista, että kyetään tarkastelemaan sekä kasvillisuuteen että käyttömahdollisuuksiin liittyviä tekijöitä.
Helsingin viheraluerakenteessa on alueellisia eroja
Helsingissä kantakaupungin ja esikaupunkialueen välillä on eroja viheraluetyyppien jakautumisessa. Helsingin kantakaupungissa viheralueet pääasiassa koostuvat erilaisista rakennetuista viheralueista, eli aktiivisesti hoidetuista puistoista. Etenkin edustusviheralueet, joiden tarkoituksena on tuottaa esteettisiä elämyksiä esimerkiksi historiallisesti arvokkaissa kohteissa tai korkealaatuisten istutusten kautta, sijaitsevat pääasiassa Helsingin kantakaupungissa.
Esikaupunkialueella viheraluetyyppien kirjo on sen sijaan monipuolisempi. Kantakaupungin ulkopuolella on puistoja, niittyjä ja metsää, joilla on erilaisia ekologisia ja sosiaalisia funktioita. Esikaupunkialueella viheralueet ovat yhtenäisempiä, ja niitä on määrällisesti enemmän kantakaupunkiin verrattuna.
Viheraluerakenne Helsingissä siis vaihtelee kantakaupungin ja esikaupunkialueen välillä. Tutkielmani kyselyaineistosta kävi lisäksi ilmi, että nuoret sekä korkeasti koulutetut ja hyvin toimeentulevat asuvat muita vastaajia tyypillisemmin asuinalueilla, joissa viheralueet ovat tyypillisesti puistomaisia sekä kooltaan suhteellisesti pieniä. Iäkkäät helsinkiläiset sen sijaan asuvat asuinalueilla, joissa viheralueet ovat keskimäärin suurempia.
Kartta: Milena Nevanto
Viheralueilla on merkitystä koetulle terveydelle
Kaupungeissa viheralueet luovat tilan ihmisen ja luonnon vuorovaikutukselle. Tutkimuskohteenani oli erilaisten viheraluetyyppien yhteys asukkaiden kokemaan terveydentilaan Helsingin asuinalueilla. Koetulla terveydellä tarkoitetaan yksilön itsensä määrittelemää terveydentilaa, eli sitä, kokeeko ihminen oman terveytensä olevan esimerkiksi hyvä vai heikko. Koetun terveyden voidaan siis ajatella kuvaavan yksilön terveyttä hyvin laaja-alaisesti, kattaen yksilön kokemuksen sekä hänen fyysisestä että psyykkisestä terveydestään.
Tutkielmassani havaitsin metsien sekä liikkumiseen ja oleiluun tarkoitettujen puistojen olevan yhteydessä asukkaiden hyväksi kokemaan terveydentilaan. Sen sijaan pellot ja niityt eivät näyttäneet olevan merkityksellisiä koetulle terveydelle. Tulokset viittaavat siihen, että jotkin viheraluetyypit ovat voimakkaammin yhteydessä asukkaiden hyvinvointiin ja terveyteen kuin toiset viheraluetyypit. Viherympäristön laadulla näyttäisi siis olevan väliä terveydelle.
Viheralueilla on kaupunkiympäristössä erilaisia rooleja, ja kaupunkisuunnittelussa tulisikin löytää tasapaino ekologisesti ja sosiaalisesti merkittävien viheralueiden ylläpidossa. Kaupungeissa on viheralueita, joilla on huomattava sosiaalinen arvo lähialueen asukkaille. On kuitenkin myös viheralueita, joiden ekologinen arvo on korvaamaton, mutta joiden sosiaalinen arvo ei välttämättä ole yhtä merkityksellinen. Jotkin viheralueet ovat yhtä aikaa sekä ekologisesti että sosiaalisesti tärkeä osa kaupunkiluonnon verkostoa.
Naapuruston asukkaille lähiluonto voi olla merkityksellinen tila esimerkiksi rentoutumiselle ja virkistäytymiselle. Lähiluonto saattaa olla ainoa paikka ylläpitää luontosuhdetta kiireisessä arkielämässä. Paikallistason havainnointi on hyödyksi viheralueiden sosiaalista arvoa tarkasteltaessa. Kaupunkiluontoverkoston pirstaloituessa on entistä tärkeämpää kyetä huomioimaan viheralueiden alueelliset erot kaupunkirakenteessa, jotta käyttötarkoituksiltaan erilaiset sekä terveyttä tukevat viheralueet ovat tasapuolisesti asukkaiden saavutettavissa.
sosiaalisesti ja ekologisesti kestävällä viheraluesuunnittelulla voitaisiin pyrkiä kompensoimaan kaupunkien alueellisia terveyseroja.
Aiemmassa tutkimuksessa on arvioitu, että viheralueista saatavat terveyshyödyt ovat merkityksellisempiä ihmisryhmille, jotka ovat yhteiskunnassa sosiaalisesti tai taloudellisesti haavoittuvassa asemassa. Taloudellinen tilanne voi vaikuttaa esimerkiksi siihen, kuinka paljon ihmisellä on resursseja ylläpitää terveitä elämäntapoja. Tällöin viheralueiden terveyshyödyt oman hyvinvoinnin tukemisessa saattavat korostua. Onkin siis mahdollista, että sosiaalisesti ja ekologisesti kestävällä viheraluesuunnittelulla voitaisiin pyrkiä kompensoimaan kaupunkien alueellisia terveyseroja.
MILENA NEVANTO
Otsikkokuva: Inka Lähteenaro/Ilmiö.
Teksti perustuu Milena Nevannon pro gradu -tutkielman Viheralueiden yhteys koettuun terveyteen Helsingissä (Helsingin yliopisto, 2023) lähteisiin ja havaintoihin. Tutkielma palkittiin Suomen Maantieteellisen Seuran toimesta lukuvuoden 2022–2023 parhaana maantieteen maisterintutkielmana.
Lähteet
Hirvonen, J. (2022). Huolenaiheet ja sosiaalinen epäjärjestys omalla asuinalueella – Helsingin turvallisuustutkimuksen tuloksia. Kvartti, 4/2022.
Jaakkola, M., Kuokkanen-Suomi, L., Kiljunen-Siirola, R. & Karisto, M. (2013). Vihreä ja merellinen Helsinki 2050 – VISTRA OSA 1: lähtökohdat ja visio. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston asemakaavaosaston selvityksiä 4/2013.
Rigolon, A., Browning, M. H., McAnirlin, O., & Yoon, H. (2021). Green space and health equity: a systematic review on the potential of green space to reduce health disparities. International journal of environmental research and public health, 18(5), 2563.
Milena Nevanto
Milena Nevanto on ihmismaantieteilijä ja tekee väitöskirjaansa kaupunkiluonnon merkitysestä terveydelle Helsingin yliopistolla. Hän viettää päivittäin aikaa asuinalueensa lähiluonnossa koiransa kanssa.
Kirjoittaja toimii maantieteen yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa, puolustaa sinnikkäästi kaikkien tutkimusnäkökulmien arvoa ja on parhaillaan erityisen kiinnostunut yhteiskuntateoriasta, paneeliekonometriasta sekä siirtolapuutarhasta.
Maantieteen lupauksesta ja nöyryydestä
On kai jonkinlainen konsensus siitä, että aikamme suuria kysymyksiä ei mikään yksittäinen tieteenala tai kukaan yksittäinen tutkija pysty ratkaisemaan tai edes käsittämään.
Tunnemmehan hyvin luonnontieteiden perimmäisen rajoittuneisuuden: ne eivät tarjoa kelvollisia työkaluja ihmisen kokemuksen tai toiminnan ymmärtämiseen – pahimmillaan niiden opiskelu voi jopa jättää ylenkatseisen käsityksen, jonka mukaan ihmistoiminnassa ei ole mitään kiinnostavaa. Kyllähän me tiedämme tämän jo arkikokemuksesta!
Toisaalta ihmis- ja yhteiskuntatieteet ovat yhtä lailla auttamattoman avuttomia elottoman luonnon tai ei-inhimillisen elollisen luonnon käsittämisessä. Ääripäänä on tietynlainen humanistinen hybris, jossa ihmisen merkitys ja rooli nostetaan sille paljon kritisoidulle jalustalle. Tässä on kyllä tietty perääkin, ikävä kyllä, sillä ihminenhän se lienee näiden aikamme ongelmien juurisyy. Pelkkää ihmistä tutkimalla asian selvittelyssä ja korjaamisessa vaan ei päästä kovinkaan pitkälle.
Maantiede voi antaa juuri tähän ongelmaan paljon: ei välttämättä vastausta, vaan lupauksen. Se lupaus on vilpitön yritys ymmärtää näiden kahden näkökulman kattamaa kokonaisaluetta, joka voidaan sanoittaa monin eri tavoin. Jos halutaan korostaa dialektisessa hengessä kamppailua, voidaan asia runoilla vaikkapa näin: ihminen luonnon armoilla ja luonnonympäristö ihmisen armoilla.
Tähän lupaukseen liittyy myös vaatimus nöyryydestä: maantieteen kannalta relevantti tiedon alue nimittäin kattaa kutakuinkin kaikki muut tieteet, minkä seurauksena aina löytyy joku, joka tietää juuri tästä tai tuosta erityisalueesta enemmän.
Tämän voi toki kääntää positiiviseksi: aina löytyy joku, jonka puoleen kääntyä.
Tällainen metafyysinen paatostelu voi toki johtaa monenlaiseen ja -tasoiseen ajatteluun. Eräs tutkintasuunta on perehtyä empiirisesti orientoituneen tutkijan maltilla ja tarkkaavaisuudella ihmisen kokemukseen erilaisissa ympäristöissä. Milena Nevannon poikkeuksellisen korkeatasoinen maisterintutkielma tarttuu juuri tähän kysymykseen aidosti maantieteellisessä hengessä: minkälaisten ympäristöllisten vaikutteiden armoilla aikamme urbaani ihminen elämäänsä elelee?
Tarkemmin ottaen työ kysyy luonnonympäristön kategoriaerojen merkitystä terveyden näkökulmasta. Mikä merkitys on esimerkiksi metsätyyppisellä ympäristöllä, jota on tarjolla melko runsaasti täällä globaalin pohjoisen periferiassa? Onko se rauhan ja puhtauden tyyssija vai pimeiden varjojen, huumeruiskujen ja siitepölyn paikka? Kenties kaikkea tätä ja kaikkea siltä väliltä, mitä kullekin, metsästä riippuen.
Juuri tämäntyyppisen ajatuskulun saattelemana on viime vuosikymmenien aikana nostanut päätään ajatus kaikenlaisen mittaamisen turhuudesta tai jopa vahingollisuudesta ihmis- ja yhteiskuntatutkimuksen kentällä. Eihän keskiarvoja ole olemassakaan, miksi niitä siis pitäisi tutkia? Eikö olisi parempi lopettaa koko touhu ja keskittyä johonkin muuhun?
Eipä sillä että tästä olisi muodostunut yksimielisyyttä, mutta melko vahvoja suuntauksia siellä täällä. Suuntauksien taustalla olevan ajattelun impulssi on ymmärrettävä ja jopa tarpeellinen, mutta liian pitkälle vietynä vaarallinen.
Menemättä syvemmälle tieteellisen tutkimusotteen puolustamiseen, muotoilisin asian niin, että juuri tässäkin maantieteen lupaus on syytä pitää mielessä: jos haluamme ymmärtää tätä ihmisen ja ympäristön mutkikasta suhdetta, ei ole kaiketi varaa heittää yhtään hyvää työkalua tai näkökulmaa pois työkalupakista.
Siinäkin mielessä Milenan tutkielma on maantiedettä upeimmillaan tai – jos sanaleikki sallitaan – lupaavimmillaan: taitavaa käsitteellistä työtä, verrattoman tarkkaa empiiristä analyysiä. Suosittelen lämpimästi perehtymään.
Suomalaiset ovat tunnettuja vahvasta luontosuhteestaan ja myös kaupungeissa luonto on ekologisesti ja sosiaalisesti tärkeä osa suomalaista elinympäristöä. Kaupungeissa asuville viherympäristö toimii usein tilana virkistäytymiselle ja muulle hyvinvointia tukevalle toiminnalle. Urbaaneista viheralueista etenkin liikkumiseen ja oleskeluun tarkoitetut puistot sekä metsät ovat merkityksellisiä asukkaiden terveydelle.
Onko viheralueen laadulla merkitystä terveydelle? Tämän kysymyksen saattelemana lähdin gradussani tutkimaan erilaisten viheraluetyyppien yhteyttä koettuun terveyteen Helsingissä.
Tutkimuksellinen kiinnostukseni viheralueiden ja terveyden yhteyttä kohtaan heräsi Covid-19-pandemian aikaan. Pandemia rajoitti sisätiloissa tapahtuvaa sosiaalista kanssakäymistä niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Kaupungeissa asukkaat suuntasivat naapurustojensa viheralueille virkistäytymään ja viettämään aikaa muiden ihmisten kanssa. Asuinalueiden viheralueiden merkitys tuli uudella tavalla ilmi, kun useimpien elämä rajoittui oman naapuruston alueelle. Laadukas asuinympäristö ja etenkin viheralueiden luoma tila näytti tukevan ihmisten hyvinvointia keskellä pandemiaa.
Kaupunkiluonnon hyvinvointihyödyt eivät kuitenkaan ole läsnä ainoastaan yhteiskunnan kriisitilanteissa, vaan myös keskellä tavallista arkea. Kaupungeissa viheralueet luovat tilan luonnon kokemiselle yksin ja yhdessä.
Viheralueet osana kaupunkirakennetta
Urbaani viherympäristö koostuu muun muassa viheralueista, katuvihreästä ja viherkatoista. Viheralueet ovat usein se osa viherympäristöä, joka tarjoaa asukkaille mahdollisuuden päästä kosketuksiin kaupunkiluonnon kanssa. Kaupunkien viherympäristöistä puhuttaessa on kuitenkin oleellista huomioida, etteivät kaikki viheralueet ole samanlaisia. Viheralueiden erot liittyvät etenkin kasvillisuuteen, käyttömahdollisuuksiin ja sijaintiin.
Helsingin viher- ja virkistysverkoston kehittämissuunnitelmassa viheralueiden osuuden arvioidaan Helsingissä olevan noin neljäkymmentä prosenttia. Kaupunkien kasvu ja tiiviimpi rakentaminen ovat kuitenkin vähentäneet viheralueiden määrää, mikä taas rajoittaa kaupunkilaisten mahdollisuuksia luontokokemuksiin.
Tämä kehityssuunta näkyy myös Helsingin viheralueiden pirstoutumisena. Asukkaat ovatkin olleet huolestuneita lähiluonnon vähenemisestä. Lähiviheralueilla on sosiaalinen arvo, joka korostuu etenkin paikallisella tasolla asukkaiden omassa asuinympäristössä. Viheralueiden määrällisesti vähentyessä laadukkaiden viheralueiden merkitys kasvaa.
Kaupunkien viherympäristö on yhteydessä ihmisten parempaan terveydentilaan. Kaupunkiluonnon terveysvaikutukset liittyvät viheralueiden kykyyn säädellä lämpötilaa, vaimentaa melua, ylläpitää luonnon monimuotoisuutta ja luoda tilaa fyysiselle sekä psyykkiselle virkistäytymiselle. Viheralueet eivät siis ole ainoastaan ekologisesti tärkeitä alueita, vaan viheralueisiin on havaittu liittyvän myös hyvinvointi- ja terveyshyötyjä.
Kaupunkiluonnon laatu mittaa viheralueita sosiaalisesti ja ekologisesti
Tutkielmassani tarkastelin viheralueiden laatua nojaten Viherympäristöliiton luomaan viheralueiden hoitoluokitukseen, jonka tarkoituksena on arvioida viheralueiden hoidon ja ylläpidon tarvetta sekä tukea kaupunkien viheraluesuunnittelua. Viherympäristöliiton luokitus määrittelee kunkin viheraluetyypin käyttömahdollisuudet ja sisältää tietoa tyypeille ominaisesta kasvillisuudesta.
Tutkielmassani viheralueiden laadulla tarkoitan viherympäristön luokittelemista erilaisiin viheraluetyyppeihin, jotka kuvaavat minkälainen rooli viheralueilla on kaupunkirakenteessa ja kuinka asukkaat voivat olla vuorovaikutuksessa kaupunkiluonnon kanssa. En siis viittaa viheralueiden laadun mittaamisella minkäänlaiseen arviointiasteikkoon, jossa viheralueet luokiteltaisiin paremmuusjärjestykseen. Viheralueiden laatu muodostuu monenlaisista elementeistä, ja jokaisella viheraluetyypillä on roolinsa osana kaupunkiluonnon verkostoa.
Jaoin viheraluetyypit Viherympäristöliiton määritelmän mukaisesti kolmeen eri pääluokkaan: rakennettuihin viheralueisiin, avoimiin viheralueisiin sekä taajamametsiin. Nämä kolme pääluokkaa lisäksi jakautuvat vielä kolmeentoista alaluokkaan, jotka tarkemmin kertovat viheraluetyyppien käyttömahdollisuuksista, luontoarvojen monimuotoisuudesta tai sijoittumisesta kaupunkirakenteessa.
Rakennetut viheralueet ovat puistomaisia viheralueita, jotka on suunniteltu pääasiallisesti toiminnalliseen tai kokemukselliseen käyttöön. Puistot tarjoavat tilaa esimerkiksi pelaamiselle, leikkimiselle ja lenkkeilylle tiiviistikin rakennetuissa naapurustoissa.
Avoimet viheralueet taas ovat erilaisia niittyjä tai peltoalueita, joiden rooli kaupungeissa voi liittyä vaikkapa pyrkimykseen tarjota virkistystä tai maisemallisia elämyksiä sekä ylläpitää luonnon monimuotoisuutta.
Taajamametsät ovat erityyppisiä kaupunkimetsiä. Helsingin taajamametsät koostuvat enimmäkseen lähimetsistä (asuinalueilla ja rakennusten välissä sijaitsevat metsäverkostot) sekä ulkoilu- ja virkistysmetsistä. Myös kaupunkimetsiin kytkeytyy maisemallisia sekä luonnon monimuotoisuuteen liittyviä arvoja.
Kaupunkiluonnon laadukkuus koostuu monesta eri elementistä. Laatua ei kannata tarkastella yksiulotteisesti, vaan useista sosiaalisista ja ekologista arvoista koostuvana kokonaisuutena. Kun tutkitaan erityyppisten viheralueiden merkitystä terveydelle, onkin oleellista, että kyetään tarkastelemaan sekä kasvillisuuteen että käyttömahdollisuuksiin liittyviä tekijöitä.
Helsingin viheraluerakenteessa on alueellisia eroja
Helsingissä kantakaupungin ja esikaupunkialueen välillä on eroja viheraluetyyppien jakautumisessa. Helsingin kantakaupungissa viheralueet pääasiassa koostuvat erilaisista rakennetuista viheralueista, eli aktiivisesti hoidetuista puistoista. Etenkin edustusviheralueet, joiden tarkoituksena on tuottaa esteettisiä elämyksiä esimerkiksi historiallisesti arvokkaissa kohteissa tai korkealaatuisten istutusten kautta, sijaitsevat pääasiassa Helsingin kantakaupungissa.
Esikaupunkialueella viheraluetyyppien kirjo on sen sijaan monipuolisempi. Kantakaupungin ulkopuolella on puistoja, niittyjä ja metsää, joilla on erilaisia ekologisia ja sosiaalisia funktioita. Esikaupunkialueella viheralueet ovat yhtenäisempiä, ja niitä on määrällisesti enemmän kantakaupunkiin verrattuna.
Viheraluerakenne Helsingissä siis vaihtelee kantakaupungin ja esikaupunkialueen välillä. Tutkielmani kyselyaineistosta kävi lisäksi ilmi, että nuoret sekä korkeasti koulutetut ja hyvin toimeentulevat asuvat muita vastaajia tyypillisemmin asuinalueilla, joissa viheralueet ovat tyypillisesti puistomaisia sekä kooltaan suhteellisesti pieniä. Iäkkäät helsinkiläiset sen sijaan asuvat asuinalueilla, joissa viheralueet ovat keskimäärin suurempia.
Viheralueilla on merkitystä koetulle terveydelle
Kaupungeissa viheralueet luovat tilan ihmisen ja luonnon vuorovaikutukselle. Tutkimuskohteenani oli erilaisten viheraluetyyppien yhteys asukkaiden kokemaan terveydentilaan Helsingin asuinalueilla. Koetulla terveydellä tarkoitetaan yksilön itsensä määrittelemää terveydentilaa, eli sitä, kokeeko ihminen oman terveytensä olevan esimerkiksi hyvä vai heikko. Koetun terveyden voidaan siis ajatella kuvaavan yksilön terveyttä hyvin laaja-alaisesti, kattaen yksilön kokemuksen sekä hänen fyysisestä että psyykkisestä terveydestään.
Tutkielmassani havaitsin metsien sekä liikkumiseen ja oleiluun tarkoitettujen puistojen olevan yhteydessä asukkaiden hyväksi kokemaan terveydentilaan. Sen sijaan pellot ja niityt eivät näyttäneet olevan merkityksellisiä koetulle terveydelle. Tulokset viittaavat siihen, että jotkin viheraluetyypit ovat voimakkaammin yhteydessä asukkaiden hyvinvointiin ja terveyteen kuin toiset viheraluetyypit. Viherympäristön laadulla näyttäisi siis olevan väliä terveydelle.
Kestävyysnäkökulman huomioiminen viheraluesuunnittelussa
Viheralueilla on kaupunkiympäristössä erilaisia rooleja, ja kaupunkisuunnittelussa tulisikin löytää tasapaino ekologisesti ja sosiaalisesti merkittävien viheralueiden ylläpidossa. Kaupungeissa on viheralueita, joilla on huomattava sosiaalinen arvo lähialueen asukkaille. On kuitenkin myös viheralueita, joiden ekologinen arvo on korvaamaton, mutta joiden sosiaalinen arvo ei välttämättä ole yhtä merkityksellinen. Jotkin viheralueet ovat yhtä aikaa sekä ekologisesti että sosiaalisesti tärkeä osa kaupunkiluonnon verkostoa.
Naapuruston asukkaille lähiluonto voi olla merkityksellinen tila esimerkiksi rentoutumiselle ja virkistäytymiselle. Lähiluonto saattaa olla ainoa paikka ylläpitää luontosuhdetta kiireisessä arkielämässä. Paikallistason havainnointi on hyödyksi viheralueiden sosiaalista arvoa tarkasteltaessa. Kaupunkiluontoverkoston pirstaloituessa on entistä tärkeämpää kyetä huomioimaan viheralueiden alueelliset erot kaupunkirakenteessa, jotta käyttötarkoituksiltaan erilaiset sekä terveyttä tukevat viheralueet ovat tasapuolisesti asukkaiden saavutettavissa.
Aiemmassa tutkimuksessa on arvioitu, että viheralueista saatavat terveyshyödyt ovat merkityksellisempiä ihmisryhmille, jotka ovat yhteiskunnassa sosiaalisesti tai taloudellisesti haavoittuvassa asemassa. Taloudellinen tilanne voi vaikuttaa esimerkiksi siihen, kuinka paljon ihmisellä on resursseja ylläpitää terveitä elämäntapoja. Tällöin viheralueiden terveyshyödyt oman hyvinvoinnin tukemisessa saattavat korostua. Onkin siis mahdollista, että sosiaalisesti ja ekologisesti kestävällä viheraluesuunnittelulla voitaisiin pyrkiä kompensoimaan kaupunkien alueellisia terveyseroja.
MILENA NEVANTO
Otsikkokuva: Inka Lähteenaro/Ilmiö.
Teksti perustuu Milena Nevannon pro gradu -tutkielman Viheralueiden yhteys koettuun terveyteen Helsingissä (Helsingin yliopisto, 2023) lähteisiin ja havaintoihin. Tutkielma palkittiin Suomen Maantieteellisen Seuran toimesta lukuvuoden 2022–2023 parhaana maantieteen maisterintutkielmana.
Lähteet
Hirvonen, J. (2022). Huolenaiheet ja sosiaalinen epäjärjestys omalla asuinalueella – Helsingin turvallisuustutkimuksen tuloksia. Kvartti, 4/2022.
Jaakkola, M., Kuokkanen-Suomi, L., Kiljunen-Siirola, R. & Karisto, M. (2013). Vihreä ja merellinen Helsinki 2050 – VISTRA OSA 1: lähtökohdat ja visio. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston asemakaavaosaston selvityksiä 4/2013.
Nuotio, A.-K. (toim.) (2007). Viheralueiden hoitoluokitus. Viherympäristöliitto ry, Helsinki. Julkaisu 36, 1–58.
Rigolon, A., Browning, M. H., McAnirlin, O., & Yoon, H. (2021). Green space and health equity: a systematic review on the potential of green space to reduce health disparities. International journal of environmental research and public health, 18(5), 2563.
Milena Nevanto
Milena Nevanto on ihmismaantieteilijä ja tekee väitöskirjaansa kaupunkiluonnon merkitysestä terveydelle Helsingin yliopistolla. Hän viettää päivittäin aikaa asuinalueensa lähiluonnossa koiransa kanssa.
LUE KOMMENTAARI:
Teemu Kemppainen
Kirjoittaja toimii maantieteen yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa, puolustaa sinnikkäästi kaikkien tutkimusnäkökulmien arvoa ja on parhaillaan erityisen kiinnostunut yhteiskuntateoriasta, paneeliekonometriasta sekä siirtolapuutarhasta.
Maantieteen lupauksesta ja nöyryydestä
On kai jonkinlainen konsensus siitä, että aikamme suuria kysymyksiä ei mikään yksittäinen tieteenala tai kukaan yksittäinen tutkija pysty ratkaisemaan tai edes käsittämään.
Tunnemmehan hyvin luonnontieteiden perimmäisen rajoittuneisuuden: ne eivät tarjoa kelvollisia työkaluja ihmisen kokemuksen tai toiminnan ymmärtämiseen – pahimmillaan niiden opiskelu voi jopa jättää ylenkatseisen käsityksen, jonka mukaan ihmistoiminnassa ei ole mitään kiinnostavaa. Kyllähän me tiedämme tämän jo arkikokemuksesta!
Toisaalta ihmis- ja yhteiskuntatieteet ovat yhtä lailla auttamattoman avuttomia elottoman luonnon tai ei-inhimillisen elollisen luonnon käsittämisessä. Ääripäänä on tietynlainen humanistinen hybris, jossa ihmisen merkitys ja rooli nostetaan sille paljon kritisoidulle jalustalle. Tässä on kyllä tietty perääkin, ikävä kyllä, sillä ihminenhän se lienee näiden aikamme ongelmien juurisyy. Pelkkää ihmistä tutkimalla asian selvittelyssä ja korjaamisessa vaan ei päästä kovinkaan pitkälle.
Maantiede voi antaa juuri tähän ongelmaan paljon: ei välttämättä vastausta, vaan lupauksen. Se lupaus on vilpitön yritys ymmärtää näiden kahden näkökulman kattamaa kokonaisaluetta, joka voidaan sanoittaa monin eri tavoin. Jos halutaan korostaa dialektisessa hengessä kamppailua, voidaan asia runoilla vaikkapa näin: ihminen luonnon armoilla ja luonnonympäristö ihmisen armoilla.
Tähän lupaukseen liittyy myös vaatimus nöyryydestä: maantieteen kannalta relevantti tiedon alue nimittäin kattaa kutakuinkin kaikki muut tieteet, minkä seurauksena aina löytyy joku, joka tietää juuri tästä tai tuosta erityisalueesta enemmän.
Tämän voi toki kääntää positiiviseksi: aina löytyy joku, jonka puoleen kääntyä.
Tällainen metafyysinen paatostelu voi toki johtaa monenlaiseen ja -tasoiseen ajatteluun. Eräs tutkintasuunta on perehtyä empiirisesti orientoituneen tutkijan maltilla ja tarkkaavaisuudella ihmisen kokemukseen erilaisissa ympäristöissä. Milena Nevannon poikkeuksellisen korkeatasoinen maisterintutkielma tarttuu juuri tähän kysymykseen aidosti maantieteellisessä hengessä: minkälaisten ympäristöllisten vaikutteiden armoilla aikamme urbaani ihminen elämäänsä elelee?
Tarkemmin ottaen työ kysyy luonnonympäristön kategoriaerojen merkitystä terveyden näkökulmasta. Mikä merkitys on esimerkiksi metsätyyppisellä ympäristöllä, jota on tarjolla melko runsaasti täällä globaalin pohjoisen periferiassa? Onko se rauhan ja puhtauden tyyssija vai pimeiden varjojen, huumeruiskujen ja siitepölyn paikka? Kenties kaikkea tätä ja kaikkea siltä väliltä, mitä kullekin, metsästä riippuen.
Juuri tämäntyyppisen ajatuskulun saattelemana on viime vuosikymmenien aikana nostanut päätään ajatus kaikenlaisen mittaamisen turhuudesta tai jopa vahingollisuudesta ihmis- ja yhteiskuntatutkimuksen kentällä. Eihän keskiarvoja ole olemassakaan, miksi niitä siis pitäisi tutkia? Eikö olisi parempi lopettaa koko touhu ja keskittyä johonkin muuhun?
Eipä sillä että tästä olisi muodostunut yksimielisyyttä, mutta melko vahvoja suuntauksia siellä täällä. Suuntauksien taustalla olevan ajattelun impulssi on ymmärrettävä ja jopa tarpeellinen, mutta liian pitkälle vietynä vaarallinen.
Menemättä syvemmälle tieteellisen tutkimusotteen puolustamiseen, muotoilisin asian niin, että juuri tässäkin maantieteen lupaus on syytä pitää mielessä: jos haluamme ymmärtää tätä ihmisen ja ympäristön mutkikasta suhdetta, ei ole kaiketi varaa heittää yhtään hyvää työkalua tai näkökulmaa pois työkalupakista.
Siinäkin mielessä Milenan tutkielma on maantiedettä upeimmillaan tai – jos sanaleikki sallitaan – lupaavimmillaan: taitavaa käsitteellistä työtä, verrattoman tarkkaa empiiristä analyysiä. Suosittelen lämpimästi perehtymään.
TEEMU KEMPPAINEN
Takaisin ylös ↑Onko Suomi matkalla kohti ekohyvinvointivaltiota?
Suomalainen turvesuo on keskellä maailman muutosta
Nuorten ilmastoahdistus ja sen käsittelyn tärkeys