Kirjoittaessani tätä tekstiä, kotimaallani Kolumbialla on takanaan jo lähes kuukauden päivät kansallista lakkoa (Paro Nacional). Keskellä koronapandemian vaikeimpia aikoja, kolumbialaiset ovat vaatineet kaduilla muutosta maan äärioikeistohallituksen eriarvoistavaan yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen malliin. Pandemian aikana epätasa-arvon kuilu on korostunut entisestään.
Lakko lähti liikkeelle presidentti Iván Duquen hallinnon esittämistä vero- ja sairaanhoito uudistuksista. Ne olivat kuitenkin vain viimeinen pisara ihmisten pitkään jatkuneeseen tyytymättömyyteen. Duquen hallintomalli seurailee pitkälti edellisen presidentin Álvaro Uribe Vélezin politiikan linjoja, jotka vaikuttavat taustalla edelleen. Protestien seurauksena Duque perui reformiehdotukset ja talousministeri Alberto Carrasquilla erosi tehtävästään. Tästä huolimatta mielenosoitukset jatkuvat edelleen eri puolella maata. Ne ovat kuin purkaus kolumbialaisten vuosisadan ajan kumuloituneesta epätoivosta.
Taustalla varallisuuden keskittyminen, huumekauppa ja rauhansopimuksen rikkominen
Viimeaikaisten tilastojen mukaan 73 prosenttia Kolumbian 50 miljoonasta asukkaasta elää köyhyydessä ja 43 prosenttia äärimmäisessä köyhyydessä. Yli 30 prosenttia sinnittelee olosuhteissa, joissa ruuasta on pulaa ja kunnollista terveydenhuoltoa tai koulutusta ei ole saatavilla. Vain alle kaksi prosenttia kolumbialaisista kuuluu etuoikeutettujen joukkoon.
Varallisuuden keskittyminen ja huumekaupan kukoistus – jossa myös maan eliitillä ja valtion instituutioilla on sormensa pelissä – ovat keskeisimpiä syistä kolumbialaisten valtaosan kohtaamalle kurjuudelle. Huumekaupalla oli keskeinen rooli Kolumbian 52-vuotisessa sisällissodassa. Konfliktin pääosapuolina olivat valtio ja vasemmistolainen FARC sissiryhmä, mutta taustalla vaikuttuvat myös hallituksen tukemat paramilitaariset eli puolisotilaalliset joukot sekä huumejengit. Konflikti päättyi virallisesti rauhansopimukseen vuonna 2016. Monet puolisotilaalliset ryhmät toimivat kuitenkin edelleen rikollisjengeinä, joilla on yhteyksiä myös huumekauppaan ja salakuljetukseen. Maan hallituksella epäillään jatkaneen yhteistyötä paramilitaaristen ryhmittymien kanssa.
Tilannetta kärjistää valtion ja FARCin välillä solmitun rauhansopimuksen heikko toimeenpano.
Kolumbian hallitus on syyttänyt myös pandemiaa maan talousvaikeuksista. Suunta oli kuitenkin alavireinen jo sitä ennen. Heikko talouden hallinta pandemian aikana sekä sekasortoinen rokotussuunnitelma ovat vain pahentaneet tilannetta. Lisäksi terveyskriisin keskellä valtionbudjetista on käytetty suurempi osa maan militarisointiin kuin humanitaariseen apuun tai terveydenhuoltoon. Vuonna 2020 Kolumbian sotilasmenot olivat yli 9 miljardia dollaria. Summa on Latinalaisen Amerikan ja Karibian alueen korkeimpia heti Brasilian jälkeen. Myös Yhdysvaltojen sotilas- ja poliisivoimien tuki Kolumbialle on ollut jo pitkään huomattavan suurta.
Tilannetta kärjistää lisäksi valtion ja FARCin välillä solmitun rauhansopimuksen heikko toimeenpano, etenkin maaseutualueilla. Nykyinen hallitus ja sen poliittiset liittolaiset ovat toistuvasti rikkoneet siirtymävaiheessa olevaa oikeusjärjestelmää. Sen tarkoituksena on selvittää vuosikymmeniä jatkuneen aseellisen poliittisen konfliktin vaiheita totuudenmukaisesti.
Rauhansopimuksesta huolimatta yhteenotot ja aseellinen väkivalta ovat nostaneet päätään muun muassa maan tärkeimmässä satamakaupungissa Buenaventurassa. Myös ihmisoikeus- ja ympäristöaktivistien sekä entisten FARC-kapinallisten järjestelmällinen surmaaminen selittävät kolumbialaisten tyytymättömyyden purkautumista.
Kolumbialaiset vaativat loppua poliisiväkivallalle
Jo ennen pandemiaa vuonna 2019 Kolumbiassa protestoitiin laajalti eri puolella maata. Mielenosoitukset kuitenkin loppuivat tiukkoihin rajoituksiin, karanteeneihin ja ulkonaliikkumiskieltoihin. Syyskuussa 2020 Kolumbiassa heräsi pienempiä poliisiväkivaltaa vastustavia mielenilmauksia. Paradoksaalisesti niitä leimasi entistä suurempi virkavallan voimankäyttö. Protestit eskaloituivat Bogotán metropolitanin alueella, kun karanteenia rikkonut asianajaja Javier Ordoñez menehtyi poliisin pahoinpitelyyn. Tapausta seuranneissa protesteissa useita satoja ihmisiä loukkaantui ja kymmeniä menehtyi mielenosoittajien ja poliisien yhteenotoissa.
Kansallinen lakko on pinnan alla kyteneen tyytymättömyyden ja poliittisen heräämisen jatkumoa.
Tämän vuoden huhtikuun 28. päivänä alkanut kansallinen lakko on siis viime aikoina pinnan alla kyteneen tyytymättömyyden ja poliittisen heräämisen jatkumoa. Sitä on kuitenkin varjostanut monien kaupunkien militarisointi sekä valtion väkivallan ja poliisin voimankäytön lisääntyminen. Vajaan kuukauden sisällä on rekisteröity satoja mielivaltaisia pidätyksiä, kymmeniä seksuaalisen väkivallan tapauksia ja yli 40 ihmistä on saanut surmansa.
Lakkokomitea, mielenosoittajat sekä monet poliittiset toimijat ovat vaatineet poliisiuudistuksia sekä raskaasti aseistetun mellakkayksikkö ESMADin hajottamista. Jälkimmäinen on ollut vastuussa useista tapoista ja ihmisoikeuksien loukkauksista, joista he eivät ole saaneet rangaistuksia.
Tämän tyyppinen valtion harjoittama väkivalta on jatkunut maaseudulla ja kaupunkien köyhillä seuduilla jo pitkään. Nyt se on laajentunut kohdistumaan laajempaan väestön osaan. Ihmisoikeusloukkaukset ovat olleet erityisen brutaaleja yöaikaan. Ne olivat pahimmillaan Calin kaupungissa lakon ensimmäisinä viikkoina, mutta levisivät myös muualle pääkaupunki Bogotáa myöten.
Media voimistaa ennakkoluuloja ja kriminalisoi protesteja
Kolumbialaisena tämän tekstin kirjoittaminen synnyttää minussa suurta surua. Samalla näen kuitenkin maani tilanteessa uudenlaista valoa. Ihmiset ovat osoittaneet ennennäkemätöntä sinnikkyyttä ja solidaarisuutta.
Keskustelimme Latinalaisen Amerikan tutkimukseen keskittyvän ESDLA yhteisön 14. toukokuuta järjestämässä webinaarissa siitä millä tavoin Suomen media on kirjoittanut mantereesta koronapandemian aikana. Pohdimme etenkin median taipumusta nostaa esille yhteiskunnallista sekasortoa ja väkivaltaa ennakkoluuloja, ja jopa rasismia vahvistavalla tavalla. Tarinoita ihmisten sisukkuudesta tai poliittisista innovaatioista humanitäärisissä kriisitilanteissa kerrotaan harvoin.
Esimerkiksi Kolumbian tämän hetkiset mielenilmaukset eivät ole ainoastaan väkivallan värittämiä. Ihmiset ovat pyrkineet etsimään myös luovia ja rauhanomaisia tapoja osoittaa mieltä. Se on osoitus rohkeudesta maassa, jossa eriävien näkemysten esittämisestä on jo vuosikymmenten ajan sisältynyt vainon tai jopa hengen menetyksen riski.
Kolumbian valtamedia myös mustamaalaa ja kriminalisoi mielenosoituksia. Sosiaalisella medialla, sitoutumattomilla journalisteilla ja kansalaisjärjestöillä onkin ollut merkittävä rooli niin toisenlaisten näkemysten esittämisessä kuin valtion virkavallan ihmisoikeusrikkomusten tilinpidossa. Sosiaalisella median ja joukkorahoituksen avulla mielenosoittajien ovat myös saanet taloudellista tukea.
Mielenosoitusten ympäristövaatimukset jäävät varjoon
Kansainvälinen media on puhunut hyvin vähän Kolumbian kansallisen lakon ympäristöulottuvuuksista. Tämä on erittäin huolestuttavaa. Elämme keskellä ilmastokriisiä, jolla on suoria vaikutuksia Kolumbian rikkaaseen luonnonkirjoon. Samalla maa on ympäristöaktivisteille yksi maailman vaarallisimmista. Ympäristönsuojelijoiden uhkailu, ahdistelu ja jopa tapot ovat yleistyneet.
Kolumbian hallitus ei myöskään ole ratifioinut Escazú-sopimusta, vaikka se näin lupasi vuoden 2019 mielenosoitusten aikana. Sopimus on Latinalaisen Amerikan ja Karibian maiden yhteinen ponnistus mantereen ympäristöaktivistien oikeuksien vahvistamiseksi. Tämän kevään mielenosoituksissa ihmiset ovat myös osoittaneet pettymystään Duquen hallinnon kullankaivuun investointisuunnitelmille Kolumbian Koillis-Andien Santurbán Páramossa. Alueen luonto on haavoittuvaista ja sillä on tärkeä rooli Andien vuoriston ekosysteemissä.
Elämme keskellä ilmastokriisiä, jolla on suoria vaikutuksia Kolumbian rikkaaseen luonnonkirjoon. Samalla maa on ympäristöaktivisteille yksi maailman vaarallisimmista.
Kolumbiassa on monia uraauurtavia ympäristöaktivisteja, jotka eivät usein nouse valokeilaan länsimaisten ympäristön puolestapuhujien tavoin. Tällaisia henkilöitä ovat esimerkiksi vuoden 2022 presidenttivaaliehdokas Francia Márquez tai Isabel Zuleta sekä Fransisco Vera, jotka pyrkivät tuomaan kolumbialaisiin ympäristöliikkeisiin alkuperäiskansojen, afrokolumbialaisten, nuorten ja muiden vähemmistöjen ääniä.
Tämän kevään kansallisen lakon aikana maan ympäristöjärjestöt ovat myös listanneet asioita, joita maan hallituksen tulisi toteuttaa kiireellisesti. He vaativat muun muassa ympäristöaktivistien elämä suojelua, Amazonin sademetsien hälyttävän kaatamisvauhdin loppua sekä oikeudenmukaisia vesioikeuksia niin ihmisille kuin luonnolle.
Protestit raivaavat tietä uudenlaiselle demokratialle
Kolumbialaisten uusi sukupolvi ei enää hyväksy korruptoitunutta ja sortavaa paramilitaarista huumehallintoa, joka estää kansalaisiaan rakentamasta toiveikkaampaa tulevaisuutta. Tämä nuorten sukupolvi on toiminut vuoden 2021 kansallisen lakon eturintamassa. Suurin osa heistä on vaatimattomista olosuhteista tulevia rohkeita nuoria. Monien tukena ovat olleet nuorten äidit sekä heidän yhteisöjen naiset.
Kyse on sukupolvesta, joka on noussut vastustamaan rakenteellista rasismia, sisäistä kolonialismia ja patriarkaattia. Siirtomaahallitsijoiden patsaita on kaadettu ja katujen nimiä muutettu eri puolella maata. Kolumbian alkuperäiskansojen, pienviljelijöiden, mustien ja muiden vähemmistöyhteisöjen muodostama laajempi Minga-vastarintaliike toimii myös esimerkkinä käytännön dekolonisaatiosta.
Ihmiset pyrkivät luomaan uusia tapoja elää ja vaikuttaa selvitäkseen eriarvoisuudesta monien esteiden ja valtion väkivallan edessä. Toisaalta mielenosoitusten keskellä ihmisten välillä hohkaa lämpöä ja solidaarisuutta. Esimerkiksi yhteiskattilat – ollas comunitarias, ovat porisseet yhteisvoimin ja ruokkineet mielenosoittajia.
Kolumbialaiset eivät halua pitää lukua marttyyreistä tai ihmishenkien menetyksestä. He haluavat rakentaa uudenlaisen demokratian, tasa-arvoa ja ympäristöoikeudenmukaisuutta. Tämä heiltä on evätty jo aivan liian monta kertaa. Siksi Kolumbian tämän hetkiset mielenilmaukset vaativat myös kansainvälistä huomiota ja solidaarisuutta. Maan oma hallitus ei ole koskaan aidosti kuunnellut, ja monet pelkäävät, ettei se tee niin tälläkään kertaa.
TEKSTI:GERMÁN A. QUIMBAYO RUIZ
KÄÄNNÖS: ANNA MARJAANA HEIKKINEN
ARTIKKELIKUVA: Mielenosoitus Héroes-muistomerkillä Bogotássa toukokuun 15. päivänä, 2021. Kuva: Andrés Cardona.
Kirjoittaessani tätä tekstiä, kotimaallani Kolumbialla on takanaan jo lähes kuukauden päivät kansallista lakkoa (Paro Nacional). Keskellä koronapandemian vaikeimpia aikoja, kolumbialaiset ovat vaatineet kaduilla muutosta maan äärioikeistohallituksen eriarvoistavaan yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen malliin. Pandemian aikana epätasa-arvon kuilu on korostunut entisestään.
Lakko lähti liikkeelle presidentti Iván Duquen hallinnon esittämistä vero- ja sairaanhoito uudistuksista. Ne olivat kuitenkin vain viimeinen pisara ihmisten pitkään jatkuneeseen tyytymättömyyteen. Duquen hallintomalli seurailee pitkälti edellisen presidentin Álvaro Uribe Vélezin politiikan linjoja, jotka vaikuttavat taustalla edelleen. Protestien seurauksena Duque perui reformiehdotukset ja talousministeri Alberto Carrasquilla erosi tehtävästään. Tästä huolimatta mielenosoitukset jatkuvat edelleen eri puolella maata. Ne ovat kuin purkaus kolumbialaisten vuosisadan ajan kumuloituneesta epätoivosta.
Taustalla varallisuuden keskittyminen, huumekauppa ja rauhansopimuksen rikkominen
Viimeaikaisten tilastojen mukaan 73 prosenttia Kolumbian 50 miljoonasta asukkaasta elää köyhyydessä ja 43 prosenttia äärimmäisessä köyhyydessä. Yli 30 prosenttia sinnittelee olosuhteissa, joissa ruuasta on pulaa ja kunnollista terveydenhuoltoa tai koulutusta ei ole saatavilla. Vain alle kaksi prosenttia kolumbialaisista kuuluu etuoikeutettujen joukkoon.
Varallisuuden keskittyminen ja huumekaupan kukoistus – jossa myös maan eliitillä ja valtion instituutioilla on sormensa pelissä – ovat keskeisimpiä syistä kolumbialaisten valtaosan kohtaamalle kurjuudelle. Huumekaupalla oli keskeinen rooli Kolumbian 52-vuotisessa sisällissodassa. Konfliktin pääosapuolina olivat valtio ja vasemmistolainen FARC sissiryhmä, mutta taustalla vaikuttuvat myös hallituksen tukemat paramilitaariset eli puolisotilaalliset joukot sekä huumejengit. Konflikti päättyi virallisesti rauhansopimukseen vuonna 2016. Monet puolisotilaalliset ryhmät toimivat kuitenkin edelleen rikollisjengeinä, joilla on yhteyksiä myös huumekauppaan ja salakuljetukseen. Maan hallituksella epäillään jatkaneen yhteistyötä paramilitaaristen ryhmittymien kanssa.
Kolumbian hallitus on syyttänyt myös pandemiaa maan talousvaikeuksista. Suunta oli kuitenkin alavireinen jo sitä ennen. Heikko talouden hallinta pandemian aikana sekä sekasortoinen rokotussuunnitelma ovat vain pahentaneet tilannetta. Lisäksi terveyskriisin keskellä valtionbudjetista on käytetty suurempi osa maan militarisointiin kuin humanitaariseen apuun tai terveydenhuoltoon. Vuonna 2020 Kolumbian sotilasmenot olivat yli 9 miljardia dollaria. Summa on Latinalaisen Amerikan ja Karibian alueen korkeimpia heti Brasilian jälkeen. Myös Yhdysvaltojen sotilas- ja poliisivoimien tuki Kolumbialle on ollut jo pitkään huomattavan suurta.
Tilannetta kärjistää lisäksi valtion ja FARCin välillä solmitun rauhansopimuksen heikko toimeenpano, etenkin maaseutualueilla. Nykyinen hallitus ja sen poliittiset liittolaiset ovat toistuvasti rikkoneet siirtymävaiheessa olevaa oikeusjärjestelmää. Sen tarkoituksena on selvittää vuosikymmeniä jatkuneen aseellisen poliittisen konfliktin vaiheita totuudenmukaisesti.
Rauhansopimuksesta huolimatta yhteenotot ja aseellinen väkivalta ovat nostaneet päätään muun muassa maan tärkeimmässä satamakaupungissa Buenaventurassa. Myös ihmisoikeus- ja ympäristöaktivistien sekä entisten FARC-kapinallisten järjestelmällinen surmaaminen selittävät kolumbialaisten tyytymättömyyden purkautumista.
Kolumbialaiset vaativat loppua poliisiväkivallalle
Jo ennen pandemiaa vuonna 2019 Kolumbiassa protestoitiin laajalti eri puolella maata. Mielenosoitukset kuitenkin loppuivat tiukkoihin rajoituksiin, karanteeneihin ja ulkonaliikkumiskieltoihin. Syyskuussa 2020 Kolumbiassa heräsi pienempiä poliisiväkivaltaa vastustavia mielenilmauksia. Paradoksaalisesti niitä leimasi entistä suurempi virkavallan voimankäyttö. Protestit eskaloituivat Bogotán metropolitanin alueella, kun karanteenia rikkonut asianajaja Javier Ordoñez menehtyi poliisin pahoinpitelyyn. Tapausta seuranneissa protesteissa useita satoja ihmisiä loukkaantui ja kymmeniä menehtyi mielenosoittajien ja poliisien yhteenotoissa.
Tämän vuoden huhtikuun 28. päivänä alkanut kansallinen lakko on siis viime aikoina pinnan alla kyteneen tyytymättömyyden ja poliittisen heräämisen jatkumoa. Sitä on kuitenkin varjostanut monien kaupunkien militarisointi sekä valtion väkivallan ja poliisin voimankäytön lisääntyminen. Vajaan kuukauden sisällä on rekisteröity satoja mielivaltaisia pidätyksiä, kymmeniä seksuaalisen väkivallan tapauksia ja yli 40 ihmistä on saanut surmansa.
Lakkokomitea, mielenosoittajat sekä monet poliittiset toimijat ovat vaatineet poliisiuudistuksia sekä raskaasti aseistetun mellakkayksikkö ESMADin hajottamista. Jälkimmäinen on ollut vastuussa useista tapoista ja ihmisoikeuksien loukkauksista, joista he eivät ole saaneet rangaistuksia.
Tämän tyyppinen valtion harjoittama väkivalta on jatkunut maaseudulla ja kaupunkien köyhillä seuduilla jo pitkään. Nyt se on laajentunut kohdistumaan laajempaan väestön osaan. Ihmisoikeusloukkaukset ovat olleet erityisen brutaaleja yöaikaan. Ne olivat pahimmillaan Calin kaupungissa lakon ensimmäisinä viikkoina, mutta levisivät myös muualle pääkaupunki Bogotáa myöten.
Media voimistaa ennakkoluuloja ja kriminalisoi protesteja
Kolumbialaisena tämän tekstin kirjoittaminen synnyttää minussa suurta surua. Samalla näen kuitenkin maani tilanteessa uudenlaista valoa. Ihmiset ovat osoittaneet ennennäkemätöntä sinnikkyyttä ja solidaarisuutta.
Keskustelimme Latinalaisen Amerikan tutkimukseen keskittyvän ESDLA yhteisön 14. toukokuuta järjestämässä webinaarissa siitä millä tavoin Suomen media on kirjoittanut mantereesta koronapandemian aikana. Pohdimme etenkin median taipumusta nostaa esille yhteiskunnallista sekasortoa ja väkivaltaa ennakkoluuloja, ja jopa rasismia vahvistavalla tavalla. Tarinoita ihmisten sisukkuudesta tai poliittisista innovaatioista humanitäärisissä kriisitilanteissa kerrotaan harvoin.
Esimerkiksi Kolumbian tämän hetkiset mielenilmaukset eivät ole ainoastaan väkivallan värittämiä. Ihmiset ovat pyrkineet etsimään myös luovia ja rauhanomaisia tapoja osoittaa mieltä. Se on osoitus rohkeudesta maassa, jossa eriävien näkemysten esittämisestä on jo vuosikymmenten ajan sisältynyt vainon tai jopa hengen menetyksen riski.
Kolumbian valtamedia myös mustamaalaa ja kriminalisoi mielenosoituksia. Sosiaalisella medialla, sitoutumattomilla journalisteilla ja kansalaisjärjestöillä onkin ollut merkittävä rooli niin toisenlaisten näkemysten esittämisessä kuin valtion virkavallan ihmisoikeusrikkomusten tilinpidossa. Sosiaalisella median ja joukkorahoituksen avulla mielenosoittajien ovat myös saanet taloudellista tukea.
Mielenosoitusten ympäristövaatimukset jäävät varjoon
Kansainvälinen media on puhunut hyvin vähän Kolumbian kansallisen lakon ympäristöulottuvuuksista. Tämä on erittäin huolestuttavaa. Elämme keskellä ilmastokriisiä, jolla on suoria vaikutuksia Kolumbian rikkaaseen luonnonkirjoon. Samalla maa on ympäristöaktivisteille yksi maailman vaarallisimmista. Ympäristönsuojelijoiden uhkailu, ahdistelu ja jopa tapot ovat yleistyneet.
Kolumbian hallitus ei myöskään ole ratifioinut Escazú-sopimusta, vaikka se näin lupasi vuoden 2019 mielenosoitusten aikana. Sopimus on Latinalaisen Amerikan ja Karibian maiden yhteinen ponnistus mantereen ympäristöaktivistien oikeuksien vahvistamiseksi. Tämän kevään mielenosoituksissa ihmiset ovat myös osoittaneet pettymystään Duquen hallinnon kullankaivuun investointisuunnitelmille Kolumbian Koillis-Andien Santurbán Páramossa. Alueen luonto on haavoittuvaista ja sillä on tärkeä rooli Andien vuoriston ekosysteemissä.
Kolumbiassa on monia uraauurtavia ympäristöaktivisteja, jotka eivät usein nouse valokeilaan länsimaisten ympäristön puolestapuhujien tavoin. Tällaisia henkilöitä ovat esimerkiksi vuoden 2022 presidenttivaaliehdokas Francia Márquez tai Isabel Zuleta sekä Fransisco Vera, jotka pyrkivät tuomaan kolumbialaisiin ympäristöliikkeisiin alkuperäiskansojen, afrokolumbialaisten, nuorten ja muiden vähemmistöjen ääniä.
Tämän kevään kansallisen lakon aikana maan ympäristöjärjestöt ovat myös listanneet asioita, joita maan hallituksen tulisi toteuttaa kiireellisesti. He vaativat muun muassa ympäristöaktivistien elämä suojelua, Amazonin sademetsien hälyttävän kaatamisvauhdin loppua sekä oikeudenmukaisia vesioikeuksia niin ihmisille kuin luonnolle.
Protestit raivaavat tietä uudenlaiselle demokratialle
Kolumbialaisten uusi sukupolvi ei enää hyväksy korruptoitunutta ja sortavaa paramilitaarista huumehallintoa, joka estää kansalaisiaan rakentamasta toiveikkaampaa tulevaisuutta. Tämä nuorten sukupolvi on toiminut vuoden 2021 kansallisen lakon eturintamassa. Suurin osa heistä on vaatimattomista olosuhteista tulevia rohkeita nuoria. Monien tukena ovat olleet nuorten äidit sekä heidän yhteisöjen naiset.
Kyse on sukupolvesta, joka on noussut vastustamaan rakenteellista rasismia, sisäistä kolonialismia ja patriarkaattia. Siirtomaahallitsijoiden patsaita on kaadettu ja katujen nimiä muutettu eri puolella maata. Kolumbian alkuperäiskansojen, pienviljelijöiden, mustien ja muiden vähemmistöyhteisöjen muodostama laajempi Minga-vastarintaliike toimii myös esimerkkinä käytännön dekolonisaatiosta.
Ihmiset pyrkivät luomaan uusia tapoja elää ja vaikuttaa selvitäkseen eriarvoisuudesta monien esteiden ja valtion väkivallan edessä. Toisaalta mielenosoitusten keskellä ihmisten välillä hohkaa lämpöä ja solidaarisuutta. Esimerkiksi yhteiskattilat – ollas comunitarias, ovat porisseet yhteisvoimin ja ruokkineet mielenosoittajia.
Kolumbialaiset eivät halua pitää lukua marttyyreistä tai ihmishenkien menetyksestä. He haluavat rakentaa uudenlaisen demokratian, tasa-arvoa ja ympäristöoikeudenmukaisuutta. Tämä heiltä on evätty jo aivan liian monta kertaa. Siksi Kolumbian tämän hetkiset mielenilmaukset vaativat myös kansainvälistä huomiota ja solidaarisuutta. Maan oma hallitus ei ole koskaan aidosti kuunnellut, ja monet pelkäävät, ettei se tee niin tälläkään kertaa.
TEKSTI:GERMÁN A. QUIMBAYO RUIZ
KÄÄNNÖS: ANNA MARJAANA HEIKKINEN
ARTIKKELIKUVA: Mielenosoitus Héroes-muistomerkillä Bogotássa toukokuun 15. päivänä, 2021. Kuva: Andrés Cardona.
Kolumbian lakon taustaa ja päivitettyä tietoa poliisiväkivallasta:
Publico Metro: ¡ATENCIÓN! CNE le abrió indagación a Iván Duque por Ñeñe, Cisneros y Aída Merlano
El Espectador: Senado negó moción de censura a Molano y lo ratifica como ministro de Defensa
CIDH: La CIDH condena las graves violaciones de derechos humanos en el contexto de las protestas en Colombia, rechaza toda forma de violencia y reitera la importancia de que el Estado honre sus obligaciones internacionales
Twitter – Temblores ONG
Twitter – Invisibles Muros
Tietoa Kolumbian sisällissodasta:
Globalis: Konfliktit – Kolumbia
Naisten rooli Kolumbian mielenosoituksissa:
AlJazeera:The mothers on the front line of Colombia’s mass protests
GIWPS:Women’s Roles in the Colombian National Strike
Germán A. Quimbayo Ruiz
Germán A. Quimbayo Ruiz on kotoisin Bogotásta Kolumbiasta. Hän valmistui vastikään tohtoriksi ympäristöpolitiikan alalta Itä-Suomen yliopistosta. Hänen tutkimuksensa käsittelee ympäristön ja yhteiskunnan suhdetta, erityisesti kaupungistumisen ja sosio-ekologiseen eriarvoisuuden yhteyksiä kaupunkisuunnittelussa ja biodiversiteetin suojelussa. Ennen tohtoriopintojaan hän työskenteli paikallisissa ympäristöjärjestöissä Kolumbiassa.
Takaisin ylös ↑
Ylisukupolvinen ympäristökansalaisuus yhteiskunnan selkärankana
Kriisitutkimus muutosvoimana
Mediakeskustelu Fridays For Future -liikkeen ympärillä ohjaa huomion pois nuorista ja poliittisista ilmastoteoista