Mikä on kestävyysviestinnän paras muoto?

Mitä laaja-alaisemmin tietokirja käsittelee ympäristöongelmia ja kestävää kehitystä, sitä vähemmällä huomiolla se yleensä ohitetaan. Tämän väitteen toivoisin olevan väärän, sillä uskon paksun kirjan olevan oivallinen – ellei jopa paras – formaatti monimutkaisten ongelmavyyhtien selvittelyyn.

Seppo Turusen teoksen ”Luonto ihmisen aikakaudella” lukeminen toimii hyvin testinä kestävyysviestinnän parhaan muodon pohdinnassa. Kirja käsittelee ympäristökriisin syitä ja seurauksia globaalitasolta aina yksittäisen ihmisen arkeen. Kirjan pääteemana on ihmisen vaikutus luonnon monimuotoisuuteen. Elonkirjon kautta Turunen pohtii niin luonnonvarojen käyttöä, ilmastonmuutosta, kulutusta kuin kaupungistumistakin.

Kirjasta hahmottuva perusviesti on selvä. Ympäristökysymysten hallinta ei enää onnistu etsimällä perinteiseen tapaan ratkaisuja yksittäisiin paikallisen tason ongelmiin. Yksittäisratkaisujen sijaan tarvitaan moniulotteista kestävyysmurrosta, jossa hahmotetaan erilaiset ajalliset ja paikalliset mittasuhteet sekä huomioidaan ratkaisuehdotusten todennäköiset myönteiset ja kielteiset sivuvaikutukset. Oleellisen hahmotus vaatii usein totutuista ajatuskuluista irtautumista.

Esimerkiksi ajatus Suomen luontoon ihmistoiminnan seurauksena tulleiden vieraslajien lähtökohtaisesta haitallisuudesta olisi syytä haastaa tai vähintäänkin puntaroida perusteellisesti, kannattaako lajin hävittämiseen ryhtyä jos se on jo maahamme juurtunut tai käpälänsijan saanut. Kirja johdattelee myös ajatuskäännöksiin, joiden avulla vaikkapa kaupungistuminen voidaan nähdä ympäristöongelmien ratkaisuna: ihmisten pakkautuessa kaupunkeihin muulle luonnolle voi jäädä enemmän tilaa muualla. Ilmastonmuutoskin saattaa lopulta osoittautua hyödylliseksi, sillä jos Turusta uskomme, niin ”parempaa herätystä ihmiselle kuin ilmastonmuutos ei luontokaan voisi toivoa”.

Turunen lähtee perkaamaan ympäristöongelmien vyyhtiä antroposeenin – ihmisen myllertämän maapallon – käsitteen kautta ja päätyy lopulta evoluutiopsykologisesti korostamaan ihmismielen rajoitteita ja mahdollisuuksia ympäristön ymmärtämisessä. Näiden välissä tarina polveilee kotimaan lähiluonnon piirteistä sarvikuonojen suojeluun ja ahneen maankäytön opetuksista ympäristömuutosten epigeneettisiin heijastumiin yksiöiden perimässä. Monimuotoisuudessaan miltei läkähdyttävä teos osoittaa, ettei tiukkarajainen lokerointi ole kovin toimiva tapa ymmärtää ympäristöä.

Kirjassa on sivuja yli 300, mutta monien teemojen osalta tila ei tila riitä kuin kevyeen pintaraapaisuun. Esimerkiksi vieras- ja tulokaslajien määrittelystä olisi tosiaan syytä keskustella syvällisemmin, jotta vältyttäisiin turhilta tai jopa haitallisilta toimilta uusien lajien vastaisissa taisteluissa. Viimeaikainen kohu siitä, mitä pitäisi tehdä maahamme jolkotelleelle kultasakaalille on hyvä muistutus tästä.

Toisaalta 300 sivua tietokirjaa voi näyttäytyä maksimissaan parin lauseen mittaisiin sosiaalisen median teksteihin totuttautuneelle ihmiselle ylivoimaisen työläänä urakkana. Tarpeettomasta tieteellisestä jargonista ja tekstin vaikealukuisuudesta ei tässä tapauksessa ole kyse, sillä Turusen tyyli on sujuvasti kirjoitettua asiasuomea parhaimmillaan.

Kiireisille poliitikoille kirjanmittainen luku-urakka voi olla erityisen ylivoimainen. Tämä on sääli, sillä juuri poliittiset päätöksentekijät tarvitsisivat työnsä perustaksi yksittäisen vaalikauden ja vaalipiirin rajat ylittäviä faktapohjaisia kokonaisnäkemyksiä. Niiden avulla voisi paremmin perustella pitkäjänteisyyden ja laaja-alaisuuden etuja myös äänestäjille. Eikä näkökulmien laajentaminen tuhdin tietoteoksen avulla tee pahaa meille nopeasti ja kapeasti närkästyville sosiaalisen median suurkuluttajillekaan.

JARI LYYTIMÄKI

Takaisin ylös ↑