Kansainvälisessä katsannossa suomalainen tieteellinen julkaisutoiminta näyttäytyy ihmeellisenä saarekkeena, jonne markkinatalouden kaikkialle kurottava ote ei jostain syystä yllä. Kaupallinen tiedejulkaiseminen on Suomessa vähäistä ja kannattamatonta eikä suurilla kansainvälisillä kustantamoilla ole markkinoilla lainkaan jalansijaa. Pitkälti vapaaehtoistyöhön perustuva, voittoa tavoittelematon, tieteellisten seurojen ylläpitämä ja valtion tukema julkaisutoiminta sen sijaan kukoistaa. Merkittävimmät suomenkieliset tieteelliset artikkelit julkaistaan lehdissä, jotka pyörivät muutaman tuhannen euron vuosibudjetilla ja parin sitoutuneen henkilön työpanoksella. Julkisten kirjastojen kautta tekstit ovat avoimesti kaikkien saatavilla heti julkaisupäivästä lähtien, usein myös sähköisessä muodossa. Kirjoittajamaksut ovat harvinaisuus. Miten tämä on mahdollista?
Vastaukseni on, ettei se pian olekaan. Jos kotimaisen tieteellisen julkaisemisen osalta ei tehdä pikaisesti merkittäviä toimenpiteitä, on nykytilanne kohta historiaa. Toisaalta vastaan retoriseen kysymykseeni myös, että vielä se on. Valtioavusteisen seurapohjaisen julkaisemisen perinne on kantanut pitkälle, vaikka sekä henkilökohtaiseen että institutionaaliseen sitoutumiseen perustuva yhteisvastuu on liudentunut vuosien saatossa. Nyt jos koskaan on siis oikea hetki pohtia, millaista tiedejulkaisemista haluamme Suomeen.
Yhteisvastuun jatkuva tarve
Yhteisvastuu – miten vanhanaikainen ajatus. Paljon raikkaammalta tuntuu idea, että jokainen kantaa vastuuta omalta osaltaan asioista, jotka tuntuvat itsestä merkittäviltä. Näin karsiutuvat samalla sellaiset rönsyt, jotka eivät herätä kenenkään intohimoja. Miksi ihmeessä kaikkien pitäisi sitoutua pitkäaikaisesti samaan projektiin, kun kiinnostavia asioita tapahtuu milloin missäkin?
Ei-kaupallinen tieteellinen julkaisutoiminta sopii harmillisen huonosti yhteen yksilöllisiin valintoihin ja henkilökohtaistuvaan vastuunkantoon perustuvan yhteiskunnan kanssa. Esimerkiksi seuraavat seikat puoltavat yhteisvastuullista toimintaa:
Tarjotakseen tutkimukselle luotettavan julkaisukanavan on kustannustoiminnan oltava pitkäjänteistä. Tämä tarkoittaa, että laadukkaan julkaisuprosessin on oltava toimintavalmiudessa joka päivä, vaikka yksittäinen tutkija tai tutkimusorganisaatio tarvitsisi sitä käyttöönsä vain harvakseltaan.
Tieteelliset julkaisut vaikuttavat tutkimukseen silloinkin, kun ne eivät suoranaisesti näy. Esimerkiksi hakiessaan kirjallisuutta tietokannoista tutkija hyötyy siitä, että tarjolla on runsaasti relevantteja hakukohteita. Suurin osa näistä lähteistä jää viittausten ulkopuolelle, näkymättömiin, mutta se ei tee niistä tarpeettomia. Niitäkin julkaisuja siis tarvitaan, joita ei jatkuvasti ”peukuteta”.
Tieteelliset lehdet toteuttavat monia tehtäviä, joiden merkitys ja vaikutus ei ilmene välittömästi. Esimerkiksi yksittäinen julkaistu lectio ei tunnu henkilökohtaisesti merkittävältä monesta henkilöstä, mutta lectioiden ja väitöslausuntojen julkaiseminen voi tuottaa itseymmärrystä tieteenalan nykytilasta ja kehityksestä. On siis olennaista julkaista myös sellaisia sisältöjä, joille ei ole suurta välitöntä kysyntää.
Tieteelliset julkaisut tarjoavat alustan kotimaiselle käsitteelliselle kehitykselle. Tutkimuksen tuottama tieto ei siirry osaksi yhteiskunnallista keskustelua ilman käsitteistöä, joka tarjoaa mahdollisuuden puhua siitä. Jatkuvaa keskustelua siis tarvitaan.
Näistä ja muista vastaavan luonteisista seikoista johtuen tieteellinen julkaisutoiminta ei voi perustua hetkelliseen kannatukseen tai innostukseen. Jonkun tai joidenkin tahojen täytyy kantaa vastuuta julkaisujen olemassaolosta ja toiminnasta koko ajan.
Jonkun tai joidenkin tahojen täytyy kantaa vastuuta julkaisujen olemassaolosta ja toiminnasta koko ajan
Kansainvälisessä tieteellisessä julkaisutoiminnassa vastuunkanto perustuu pääsääntöisesti markkinalogiikalle: kaupallinen kustantaja kantaa vastuun toiminnan ylläpitämisestä, lehden toimitus pyörittää julkaisutoimintaa heille osoitetuilla resursseilla ja sisällöstä kiinnostuneet tahot saavat tuotteet käyttöönsä maksua vastaan kustantajan asettamilla ehdoilla.
Toinen vaihtoehto on jakaa vastuuta kustantajan ja toimituksen, kirjoittajista ja lukijoista muodostuvan tiedeyhteisön sekä heidän taustaorganisaatioidensa kesken. Tällöin tiedeyhteisö sitoutuu tukemaan julkaisutoiminnan olemassaoloa pienimuotoisesti ja saa sen tulokset vapaasti käyttöönsä. Koska tuloksesta hyötyvät myös taustaorganisaatiot, voivat nekin omalta osaltaan osallistua kustannustoiminnan tukemiseen. Näin on toimittu Suomessa viime vuosiin saakka.
Hajautuneen vastuun käytäntöjen löytäminen
Sähköinen julkaiseminen ja digitaalisten julkaisujen avoin saatavuus erityisesti ovat asettaneet haasteita yhteisvastuulliselle julkaisutoiminnalle. Postiluukusta kolahtava tai kirjaston hyllyyn ilmestyvä tuore tiedelehti ei ole enää uusimman tiedon airut. Sen muoto ei myöskään palvele parhaalla tavalla lähes täysin digitalisoitunutta tietotyötä. Tieto on kaikkien omaisuutta, yhteistä pääomaa, joka liikkuu sinne missä sitä kulloinkin kaivataan. Tällä on nähdäkseni kahdenlaisia seurauksia, joihin julkaisutoiminnan uudelleen järjestämisessä tulisi kiinnittää huomiota.
Kun tietoa mieluummin jaetaan kuin omistetaan, hajautuu myös vastuu tiedon tuotannosta. Tällä viittaan seuraavaan siirtymään: Aiemmin oli tyypillistä, että tutkija kuului yhteen tieteelliseen seuraan ja tuki jäsenmaksun kautta yhden tiedekustantajan toimintaa (omistajuus). Kun riittävän moni toimi näin, oli eri alojen pienten kustantajien mahdollista julkaista laajaa kirjoa julkaisusarjoja, jotka olivat koko tutkijakunnan käytettävissä. Nykyään tutkijat käyttävät helposti saatavilla olevia tieteellisiä julkaisuja tarpeidensa mukaan, eikä sitoutuminen yhteen kustantajaan tunnu mielekkäältä (jakaminen). Koska luontevia mahdollisuuksia monitieteisen kustannustoiminnan tukemiseen ei ole tarjolla, ei hajautunut yhteisvastuu toimi.
Toinen haaste avoimessa julkaisemisessa liittyy institutionaaliseen sitoutumiseen. Kun kirjastojen asiakkaat eivät enää tarvitse institutionaalista jakelukanavaa päästäkseen julkaisujen äärelle, ei yhteisötilaajilla ole insentiiviä ei-kaupallisen avoimen kustannustoiminnan tukemiseen. Tutkimusorganisaatioiden näkökulmasta on kuitenkin olennaista, että julkaisukanavat ovat olemassa, jotta niitä voidaan hyödyntää tutkimustyössä ja esimerkiksi artikkeliväitöskirjojen tuottamisessa. Muuttuneessa tilanteessa institutionaalisen vastuun pitäisi siis siirtyä taholta toiselle – tiedon levittäjältä julkaisukanavan hyödyntäjille. Tällekään vastuunkannon muutokselle ei ole olemassa puitteita.
Jos kaikki voivat jatkossakin sitoutua toimintaan, jota eivät säätele markkinavoimat vaan tiedejulkaisemisen omat dynamiikat, on saavutus maailman mittakaavassa ainutlaatuinen.
Näitä haasteita pohditaan tällä hetkellä useammassakin meneillään olevassa julkaisutoiminnan kehittämishankkeessa. Julkea! etsii yhdessä tiedeyhteisön jäsenten kanssa keinoja hajautuneen yhteisvastuun toteuttamiseen. Kotilava-hanke puolestaan pureutuu institutionaalisen vastuun kysymyksiin tunnustelemalla konsortiorakenteen mahdollisuuksia kotimaisen avoimen julkaisutoiminnan resursoinnissa (Lilja, Nygård ja Koikkalainen tässä numerossa). Toivon kovasti, että näissä ja muissa vireillä olevissa hankkeissa löydetään hyviä keinoja vastuun uudelleen jakamiseen tieteellisten seurojen, tutkijakunnan ja instituutioiden kesken. Jos kaikki kotimaisen tieteellisen julkaisutoiminnan piirissä olevat osapuolet voivat jatkossakin sitoutua toimintaan, jota eivät säätele markkinavoimat vaan tiedejulkaisemisen omat dynamiikat, on saavutus maailman mittakaavassa ainutlaatuinen. Sen eteen kannattaa tehdä muutama kompromissikin.
KIRSI PAULIINA KALLIO
Kansainvälisessä katsannossa suomalainen tieteellinen julkaisutoiminta näyttäytyy ihmeellisenä saarekkeena, jonne markkinatalouden kaikkialle kurottava ote ei jostain syystä yllä. Kaupallinen tiedejulkaiseminen on Suomessa vähäistä ja kannattamatonta eikä suurilla kansainvälisillä kustantamoilla ole markkinoilla lainkaan jalansijaa. Pitkälti vapaaehtoistyöhön perustuva, voittoa tavoittelematon, tieteellisten seurojen ylläpitämä ja valtion tukema julkaisutoiminta sen sijaan kukoistaa. Merkittävimmät suomenkieliset tieteelliset artikkelit julkaistaan lehdissä, jotka pyörivät muutaman tuhannen euron vuosibudjetilla ja parin sitoutuneen henkilön työpanoksella. Julkisten kirjastojen kautta tekstit ovat avoimesti kaikkien saatavilla heti julkaisupäivästä lähtien, usein myös sähköisessä muodossa. Kirjoittajamaksut ovat harvinaisuus. Miten tämä on mahdollista?
Vastaukseni on, ettei se pian olekaan. Jos kotimaisen tieteellisen julkaisemisen osalta ei tehdä pikaisesti merkittäviä toimenpiteitä, on nykytilanne kohta historiaa. Toisaalta vastaan retoriseen kysymykseeni myös, että vielä se on. Valtioavusteisen seurapohjaisen julkaisemisen perinne on kantanut pitkälle, vaikka sekä henkilökohtaiseen että institutionaaliseen sitoutumiseen perustuva yhteisvastuu on liudentunut vuosien saatossa. Nyt jos koskaan on siis oikea hetki pohtia, millaista tiedejulkaisemista haluamme Suomeen.
Yhteisvastuun jatkuva tarve
Yhteisvastuu – miten vanhanaikainen ajatus. Paljon raikkaammalta tuntuu idea, että jokainen kantaa vastuuta omalta osaltaan asioista, jotka tuntuvat itsestä merkittäviltä. Näin karsiutuvat samalla sellaiset rönsyt, jotka eivät herätä kenenkään intohimoja. Miksi ihmeessä kaikkien pitäisi sitoutua pitkäaikaisesti samaan projektiin, kun kiinnostavia asioita tapahtuu milloin missäkin?
Ei-kaupallinen tieteellinen julkaisutoiminta sopii harmillisen huonosti yhteen yksilöllisiin valintoihin ja henkilökohtaistuvaan vastuunkantoon perustuvan yhteiskunnan kanssa. Esimerkiksi seuraavat seikat puoltavat yhteisvastuullista toimintaa:
Tarjotakseen tutkimukselle luotettavan julkaisukanavan on kustannustoiminnan oltava pitkäjänteistä. Tämä tarkoittaa, että laadukkaan julkaisuprosessin on oltava toimintavalmiudessa joka päivä, vaikka yksittäinen tutkija tai tutkimusorganisaatio tarvitsisi sitä käyttöönsä vain harvakseltaan.
Tieteelliset julkaisut vaikuttavat tutkimukseen silloinkin, kun ne eivät suoranaisesti näy. Esimerkiksi hakiessaan kirjallisuutta tietokannoista tutkija hyötyy siitä, että tarjolla on runsaasti relevantteja hakukohteita. Suurin osa näistä lähteistä jää viittausten ulkopuolelle, näkymättömiin, mutta se ei tee niistä tarpeettomia. Niitäkin julkaisuja siis tarvitaan, joita ei jatkuvasti ”peukuteta”.
Tieteelliset lehdet toteuttavat monia tehtäviä, joiden merkitys ja vaikutus ei ilmene välittömästi. Esimerkiksi yksittäinen julkaistu lectio ei tunnu henkilökohtaisesti merkittävältä monesta henkilöstä, mutta lectioiden ja väitöslausuntojen julkaiseminen voi tuottaa itseymmärrystä tieteenalan nykytilasta ja kehityksestä. On siis olennaista julkaista myös sellaisia sisältöjä, joille ei ole suurta välitöntä kysyntää.
Tieteelliset julkaisut tarjoavat alustan kotimaiselle käsitteelliselle kehitykselle. Tutkimuksen tuottama tieto ei siirry osaksi yhteiskunnallista keskustelua ilman käsitteistöä, joka tarjoaa mahdollisuuden puhua siitä. Jatkuvaa keskustelua siis tarvitaan.
Näistä ja muista vastaavan luonteisista seikoista johtuen tieteellinen julkaisutoiminta ei voi perustua hetkelliseen kannatukseen tai innostukseen. Jonkun tai joidenkin tahojen täytyy kantaa vastuuta julkaisujen olemassaolosta ja toiminnasta koko ajan.
Kansainvälisessä tieteellisessä julkaisutoiminnassa vastuunkanto perustuu pääsääntöisesti markkinalogiikalle: kaupallinen kustantaja kantaa vastuun toiminnan ylläpitämisestä, lehden toimitus pyörittää julkaisutoimintaa heille osoitetuilla resursseilla ja sisällöstä kiinnostuneet tahot saavat tuotteet käyttöönsä maksua vastaan kustantajan asettamilla ehdoilla.
Toinen vaihtoehto on jakaa vastuuta kustantajan ja toimituksen, kirjoittajista ja lukijoista muodostuvan tiedeyhteisön sekä heidän taustaorganisaatioidensa kesken. Tällöin tiedeyhteisö sitoutuu tukemaan julkaisutoiminnan olemassaoloa pienimuotoisesti ja saa sen tulokset vapaasti käyttöönsä. Koska tuloksesta hyötyvät myös taustaorganisaatiot, voivat nekin omalta osaltaan osallistua kustannustoiminnan tukemiseen. Näin on toimittu Suomessa viime vuosiin saakka.
Hajautuneen vastuun käytäntöjen löytäminen
Sähköinen julkaiseminen ja digitaalisten julkaisujen avoin saatavuus erityisesti ovat asettaneet haasteita yhteisvastuulliselle julkaisutoiminnalle. Postiluukusta kolahtava tai kirjaston hyllyyn ilmestyvä tuore tiedelehti ei ole enää uusimman tiedon airut. Sen muoto ei myöskään palvele parhaalla tavalla lähes täysin digitalisoitunutta tietotyötä. Tieto on kaikkien omaisuutta, yhteistä pääomaa, joka liikkuu sinne missä sitä kulloinkin kaivataan. Tällä on nähdäkseni kahdenlaisia seurauksia, joihin julkaisutoiminnan uudelleen järjestämisessä tulisi kiinnittää huomiota.
Kun tietoa mieluummin jaetaan kuin omistetaan, hajautuu myös vastuu tiedon tuotannosta. Tällä viittaan seuraavaan siirtymään: Aiemmin oli tyypillistä, että tutkija kuului yhteen tieteelliseen seuraan ja tuki jäsenmaksun kautta yhden tiedekustantajan toimintaa (omistajuus). Kun riittävän moni toimi näin, oli eri alojen pienten kustantajien mahdollista julkaista laajaa kirjoa julkaisusarjoja, jotka olivat koko tutkijakunnan käytettävissä. Nykyään tutkijat käyttävät helposti saatavilla olevia tieteellisiä julkaisuja tarpeidensa mukaan, eikä sitoutuminen yhteen kustantajaan tunnu mielekkäältä (jakaminen). Koska luontevia mahdollisuuksia monitieteisen kustannustoiminnan tukemiseen ei ole tarjolla, ei hajautunut yhteisvastuu toimi.
Toinen haaste avoimessa julkaisemisessa liittyy institutionaaliseen sitoutumiseen. Kun kirjastojen asiakkaat eivät enää tarvitse institutionaalista jakelukanavaa päästäkseen julkaisujen äärelle, ei yhteisötilaajilla ole insentiiviä ei-kaupallisen avoimen kustannustoiminnan tukemiseen. Tutkimusorganisaatioiden näkökulmasta on kuitenkin olennaista, että julkaisukanavat ovat olemassa, jotta niitä voidaan hyödyntää tutkimustyössä ja esimerkiksi artikkeliväitöskirjojen tuottamisessa. Muuttuneessa tilanteessa institutionaalisen vastuun pitäisi siis siirtyä taholta toiselle – tiedon levittäjältä julkaisukanavan hyödyntäjille. Tällekään vastuunkannon muutokselle ei ole olemassa puitteita.
Näitä haasteita pohditaan tällä hetkellä useammassakin meneillään olevassa julkaisutoiminnan kehittämishankkeessa. Julkea! etsii yhdessä tiedeyhteisön jäsenten kanssa keinoja hajautuneen yhteisvastuun toteuttamiseen. Kotilava-hanke puolestaan pureutuu institutionaalisen vastuun kysymyksiin tunnustelemalla konsortiorakenteen mahdollisuuksia kotimaisen avoimen julkaisutoiminnan resursoinnissa (Lilja, Nygård ja Koikkalainen tässä numerossa). Toivon kovasti, että näissä ja muissa vireillä olevissa hankkeissa löydetään hyviä keinoja vastuun uudelleen jakamiseen tieteellisten seurojen, tutkijakunnan ja instituutioiden kesken. Jos kaikki kotimaisen tieteellisen julkaisutoiminnan piirissä olevat osapuolet voivat jatkossakin sitoutua toimintaan, jota eivät säätele markkinavoimat vaan tiedejulkaisemisen omat dynamiikat, on saavutus maailman mittakaavassa ainutlaatuinen. Sen eteen kannattaa tehdä muutama kompromissikin.
KIRSI PAULIINA KALLIO
Kirsi Pauliina Kallio
HT, akatemiatutkija Kirsi Pauliina Kallio on Julkea! -hankkeen vastuullinen johtaja. Lisäksi hän on AYS:n puheenjohtaja, Fennia-lehden toimittaja, TSV:n hallituksen jäsen sekä mukana Kotilava-hankkeessa.
Vaikuttamisen keinoista ja kompastuskivistä tutkijan työssä
Maantieteen opiskelijat kokoontuivat KOOMA-päivillä pohtimaan alan opintoja ja yhteiskunnallista tehtävää
Ville Lähteen Unconferencessa kritisoitiin tiedemaailman nykytilaa