Öljyhumalan jälkeinen talouskasvukrapula on täällä. Halvan fossiilisen energian mahdollistaman massakulutusjuhlan jälkeen olo on kamala. Epävarma tulevaisuus pelottaa; kulttuurimme voi sammua sotien ja ekokriisin seurauksina. Mitä on tehtävissä?
E
nnen kuin yritämme vastata tähän, kelataanpa hieman ajassa taaksepäin. Nopean teollistumisen ja kaupungistumisen myötä elintaso kasvoi Suomessa hurjaa vauhtia 1900-luvulla. Toisen maailmansodan jälkeen maamme nousi lyhyessä ajassa maailman vauraimpien maiden joukkoon. Suuren kiihdytyksen (Great Acceleration) aikana kohosimme maailman kärkikastiin myös henkeä kohden lasketun ekologisen jalanjäljen suhteen.
Talouskasvun tuottamalla materiaalisella vauraudella on siis ollut ekologisesti haitallisia seurauksia. Absoluuttista irtikytkentää talouskasvun ja negatiivisten ympäristövaikutusten välillä ei ole kyetty tekemään. Talouskasvusivilisaatio on jatkuvuuden ja kestävyyden tahtotiloista käsin typerä tavoite. Kasvusivilisaatio on myös hyvin eriarvoinen eri toimijoille, sillä sisältyyhän siihen esimerkiksi työorjuutta, ihmiskauppaa, massasukupuuttoa, ilmastopakolaisuutta, sodankäyntiä sekä ympäristön kokonaisvaltaista saastumista ja elinkelvottomaksi tärvelemistä.
Oikeistopopulismin ja uusfasismin nousut voidaan nähdä valitettavina merkkeinä siitä, että monet kansalaiset ja heidän johtajansa eivät ole vielä havahtuneet kasvun ongelmiin tai sen lopun aikaan. Tai sitten he ovat, mutta eivät välitä. Epävarmuuden edessä (liian) iso osa meistä turvautuu autoritäärisyyteen ja vahvimman oikeuteen sekä syyllistyy muukalaisvihaan ja vaihtoehtoisuuden pelkoon. Tästä surkuhupaisana esimerkkinä toimii teknologinen korporaatioeliitti, joka Elon Muskin johdolla lyö kättä trumpilaisen valhepolitiikan ja nationalistisen tariffikapitalismin kanssa.
Tulevaisuudenodotukset ennenkokemattoman alhaisella tasolla
Tieteen valossa on selvää, että maailmanlaajuisesti meneillään on ympäristökriisi, joka merkitsee kiihtyvää ilmastonmuutosta ja luonnon monimuotoisuuden vähenemistä. Kriisin keskeisin juurisyy on jatkuva talouskasvu ja sen materiaaliset seuraukset elonkehälle. Tämän on tunnustanut myös maltillinen hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC jo yli kymmenen vuoden ajan.
Voiko tässä tilanteesta löytää muuta kuin hengellistä toivoa tai metafyysistä lohtua? Kilpailu markkina-asemista ja niukkenevista resursseista jatkuu elonkehän tilan heikentymisestä ja poliittisten jännitteiden lisääntymisestä huolimatta. Niin yksityisen ja julkisen kuin kolmannenkin sektorin organisaatiot pyrkivät edelleen saamaan hallintaansa mahdollisimman paljon vaurautta ja valtaa, jotta voivat sillä turvata tarpeidensa ja halujensa tyydytyksen nyt sekä tulevaisuudessa.
Myös Suomessa kasvua perustellaan lisääntyvässä määrin turvallisuudella. Jotta hallussamme olisi riittävän korkeatasoista sotateknologiaa ja paras mahdollinen puolustusorganisaatio, tarvitaan enemmän taloudellista pääomaa. Ja jotta saadaan kerrytettyä lisää pääomaa, tarvitaan kulutuksen kasvua, innovaatioita, korkeampaa teknologiaa, enemmän metsää sellukattiloihin, uusia kaivoksia turvaamaan kriittisten mineraalien saanti, lisäydinvoimaa, ja niin edelleen. Sama väkivallan ja teknokapitalismin tuhoisa liitto jatkaa kulkuaan turvallisuuspuheeseen verhottuna, vaikka juuri liiallisen materiaalisen vaurauden tavoittelu on johtanut ekologiseen ja inhimillisiin kriiseihin.
Talouden ei ole pakko kasvaa. Talouskasvu ei turvaa elämän edellytyksiä, se tuhoaa niitä.
Lisävaurauden, lisäteknologian, lisäturvallisuuden ja lisäkasvun tavoittelu pahentaa jo valmiiksi katastrofaalista tilannetta. Tästä kääntäen johdettuna tuntuisi luontevalta väittää, että me Suomenniemen väki – ja laajemminkin sivilisaatiot – voimme selvitä ainoastaan, mikäli onnistumme luopumaan jatkuvan talouskasvun ideasta ja käytännöistä. Talouden ei ole pakko kasvaa. Talouskasvu ei turvaa elämän edellytyksiä, se tuhoaa niitä.
Omavarainen ja kohtuullinen paikallistalous
Kestävän elämän manifesti on kokoelma suomenkielisiä kirjoituksiamme vuosilta 2014–2020. Niissä kerromme konkreettisesti, kuinka kasvutaloudesta siirrytään eteenpäin. Perusviestimme on se, että meidän tulee rakentaa, kehittää ja suojella omavaraisia yhteisöjä ja elinvoimaisia paikallistalouksia, joissa eletään hyvää ja mielekästä elämää ilman materiaalisen elintason kasvupakkoa.
Väitteemme omavaraistuvan paikallisuuden hyödyistä ja kestävyydestä perustuu historialliseen näyttöön, mutta myös poikkitieteelliseen tutkimukseen. Ekologinen sivilisaatio puolestaan voi olla seurausta poikkipaikallisesta organisoitumisesta, jossa paikallisyhteisöt muodostavat keskenään kestävyyteen perustuvia yhteistyö- ja avunantoverkostoja; siis uudenlaisen monilajisen solidaarisen kudelman.
Talouskasvu, kaupungistuminen, teknologisoituminen ja niin kutsutut vihreät tai puhtaat siirtymät sekä lisääntymistalkoot ja näihin kytkeytyvät talouden elvytyspaketit eivät ole ratkaisuja, vaan osa kasvupakkosivilisaation kriisiytymistä. Ratkaisujen sijaan kyseiset ehdotukset toimivat jatkumona hybriksen sävyttämälle epätoivoiselle, epätoivotulle ihmistoiminnalle.
Luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen tulee pysäyttää heti – ei sitten, kun saamme päästökauppamekanismit ja älypuhelinsovellukset toimimaan.
Valtavirtapolitiikasta tai yritysjohtajien markkinapuheista poiketen kapitalistinen kasvutalous ja teknologian kehitys nähdään manifestissamme ekologisen kriisin pääasiallisina aiheuttajina. Kasvihuonekaasupäästöjä sekä tuotannon ja kulutuksen kokonaismäärää tulee vähentää suoraan eikä markkinoiden, uusien innovaatioiden ja investointien kautta. Luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen tulee pysäyttää heti – ei sitten, kun saamme päästökauppamekanismit ja älypuhelinsovellukset toimimaan.
Niin yhteiskunnallinen epätasa-arvo kuin myös suurin osa ympäristöongelmista voidaan palauttaa kasvupakkosivilisaatioon, johon tarjoamme manifestissa kaksi vaihtoehtoskenaariota. Ensimmäisessä näistä teollinen yhteiskunta romahtaa suhteellisen äkillisesti, jota seurannee taloudellinen ja sosiaalinen kaaos. Toinen vaihtoehto on, että aloitamme ripeän ja suunnitellun teollisen tuotannon, kulutuskulttuurin ja talouskasvuun perustuvien yhteiskuntajärjestelmien alasajon. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole, ellei teknoutopistien ja transhumanistien toivomaa, spekulatiivista ja hyvin poissulkevaa pakoa maapallolta lasketa mukaan.
Maaseuduilla suuri potentiaali
Parannuskeinoksi väkivaltaiselle talouspakkosivilisaatiolle tarjoamme siis omavaraisten paikallistalouksien verkostoa. Kestämättömän kehityksen purkamisen keskiössä ovat täten maalla pysyminen ja uudelleen maalaistuminen eli niin kutsuttu uusmaalaistuminen. Maalle sijoittuva ja maasta ammentava elämäntapa on elimellinen vastavoima ekologisesti ja sosiaalisesti kestämättömälle urbanisaatiolle ja kaupunkikeskeiselle (kerska)kulutuskulttuurille.
Kaupungin ja maaseudun väliset suhteet tulee miettiä ja organisoida kohtuussiirtymän myötä uudelleen tukemaan kestävien elinkeinojen syntyä ja jatkumista. Kaupungin valta-asema tulee heikentymään jo sen takia, että maaseutu tarvitsee ihmisiä kasvattamaan ruokaa ja tuottamaan muita elämän perusedellytyksiä. Maaseudun asuttaminen tavoilla, jotka lisäävät omavaraisuusastetta erityisesti ruoan ja energian osalta, tarkoittaa elämän piirin siirtämistä poispäin suurkaupungeista, kasvutalouden keskuksista. Uusmaalaistuminen on luopumista kasvutalouden rakenteista, käytännöistä ja suhteista. Samalla uusmaalaistumisessa pidetään kiinni merkitysrikkaasta kokonaisuudesta, jota paikalliskulttuurien ja taitojen elvyttäminen tukevat.
Vaikka elämän varjelun nimissä tehtävät muutokset voivat tuntua rajuilta varsinkin niistä, joiden materiaalinen elintaso on kestämättömällä tasolla, globaalilla tasolla arki maapallolla voi jatkua pitkälti entisellään suurimmalle osalle ihmisistä. Kasvupakkosivilisaation purku koskee siis erityisesti elintapojen muutosta ylikuluttavissa yhteiskunnissa. Olemme ylituotannon ja -kulutuksen purkamisen velkaa nykyisille ja tuleville sukupolville.
Omavaraistuminen ei ole tae sivilisaation pelastumisesta
Kestävä elämä on paikallisesti omavaraista, yhteisöllistä maaseudun uudelleen asuttamista, jossa ravinteet jälleen kiertävät, metsät pysyvät pystyssä ja vedet kirkastuvat. Se on tila, paikka ja prosessi, jossa ihmiset ja muu luonto saavat toipua kasvun arvista ja traumoista. Ekologisesti tarkasteltuna omavaraisuutta on vaikea haastaa. Se tarjoaa paikallisia ja parhaimmillaan skaalautuvia ratkaisuja kestävyyskriisiin, pitäen mukana niin ajallisen kuin tilallisen oikeudenmukaisuuden näkökulmat.
Ekologisessa sivilisaatiossa taas ei ole mitään itsestään selvää. Se edellyttää vähintään laajamittaista poikkipaikallista koordinointia. Tällainen työ ei kuitenkaan luultavasti tyssäisi resurssipulaan vaan enemminkin toisaalle suuntautuvien halujen vuoksi ja sosiokulttuuristen taitojen puutteeseen. Osa meistä on jo siirtynyt tai siirtymässä kohti kestävää elämää, pois talouskasvukeskeisestä olemisen tavasta ja siihen kytkeytyvistä käytännöistä. Osa meistä taas tekee työtä laajemman ekologisen sivilisaation puolesta.
Mikäli muutosaloitteet ovat talouskasvuriippuvaisia, tulevat ne kaatumaan teollisen kulttuurimme romahduksen mukana.
Ensimmäinen tulee onnistumaan ilman jälkimmäistä, mutta jälkimmäinen ei voi syntyä ilman ensimmäistä. Muutosaloitteet, kuten ekologinen sivistys ja planetaarinen hyvinvointi, ovat tärkeitä, mutta mikäli ne rakentuvat talouskasvuriippuvaisen yhteiskunnan varaan, ne tulevat kaatumaan teollisen kulttuurimme romahduksen mukana. Sama pätee ekologisiin jälleenrakennushaaveisiin.
Peräänkuulutammekin nyt kaiken älyllisen ja kulttuurisen toiminnan kytkemistä paikallisesti organisoituneisiin yhteisöihin, jotka jo tekevät ja elävät huomista, kasvun jälkeistä aikaa, ja kestävät paremmin äkillisetkin muutokset, kuten pandemiat, sodat ja katkokset ruoan sekä energian toimituksissa.
Niin kutsuttu naftadarra on muistutus meille liiallisesta kulutuksesta ja tuotannosta. Nyt on aika suunnata toiminta kohtuulliseen ja paikalliseen.
PASI HEIKKURINEN & TONI RUUSKA
Kirjoitus on omistettu 60 vuotta täyttävälle ystävällemme, omavaraispioneerille Lasse Nordlundille.
Tämän kirjoituksen tekemiseen on saatu hankerahoitusta Suomen Akatemialta: Omavaraisuuden taidot maaseutuyhteisöissä, hankenumero 343277.
OTSIKKO- JA KUVITUSKUVAT: Heikkurinen & Ruuska
Öljyhumalan jälkeinen talouskasvukrapula on täällä. Halvan fossiilisen energian mahdollistaman massakulutusjuhlan jälkeen olo on kamala. Epävarma tulevaisuus pelottaa; kulttuurimme voi sammua sotien ja ekokriisin seurauksina. Mitä on tehtävissä?
E
nnen kuin yritämme vastata tähän, kelataanpa hieman ajassa taaksepäin. Nopean teollistumisen ja kaupungistumisen myötä elintaso kasvoi Suomessa hurjaa vauhtia 1900-luvulla. Toisen maailmansodan jälkeen maamme nousi lyhyessä ajassa maailman vauraimpien maiden joukkoon. Suuren kiihdytyksen (Great Acceleration) aikana kohosimme maailman kärkikastiin myös henkeä kohden lasketun ekologisen jalanjäljen suhteen.
Talouskasvun tuottamalla materiaalisella vauraudella on siis ollut ekologisesti haitallisia seurauksia. Absoluuttista irtikytkentää talouskasvun ja negatiivisten ympäristövaikutusten välillä ei ole kyetty tekemään. Talouskasvusivilisaatio on jatkuvuuden ja kestävyyden tahtotiloista käsin typerä tavoite. Kasvusivilisaatio on myös hyvin eriarvoinen eri toimijoille, sillä sisältyyhän siihen esimerkiksi työorjuutta, ihmiskauppaa, massasukupuuttoa, ilmastopakolaisuutta, sodankäyntiä sekä ympäristön kokonaisvaltaista saastumista ja elinkelvottomaksi tärvelemistä.
Oikeistopopulismin ja uusfasismin nousut voidaan nähdä valitettavina merkkeinä siitä, että monet kansalaiset ja heidän johtajansa eivät ole vielä havahtuneet kasvun ongelmiin tai sen lopun aikaan. Tai sitten he ovat, mutta eivät välitä. Epävarmuuden edessä (liian) iso osa meistä turvautuu autoritäärisyyteen ja vahvimman oikeuteen sekä syyllistyy muukalaisvihaan ja vaihtoehtoisuuden pelkoon. Tästä surkuhupaisana esimerkkinä toimii teknologinen korporaatioeliitti, joka Elon Muskin johdolla lyö kättä trumpilaisen valhepolitiikan ja nationalistisen tariffikapitalismin kanssa.
Tulevaisuudenodotukset ennenkokemattoman alhaisella tasolla
Tieteen valossa on selvää, että maailmanlaajuisesti meneillään on ympäristökriisi, joka merkitsee kiihtyvää ilmastonmuutosta ja luonnon monimuotoisuuden vähenemistä. Kriisin keskeisin juurisyy on jatkuva talouskasvu ja sen materiaaliset seuraukset elonkehälle. Tämän on tunnustanut myös maltillinen hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC jo yli kymmenen vuoden ajan.
Voiko tässä tilanteesta löytää muuta kuin hengellistä toivoa tai metafyysistä lohtua? Kilpailu markkina-asemista ja niukkenevista resursseista jatkuu elonkehän tilan heikentymisestä ja poliittisten jännitteiden lisääntymisestä huolimatta. Niin yksityisen ja julkisen kuin kolmannenkin sektorin organisaatiot pyrkivät edelleen saamaan hallintaansa mahdollisimman paljon vaurautta ja valtaa, jotta voivat sillä turvata tarpeidensa ja halujensa tyydytyksen nyt sekä tulevaisuudessa.
Myös Suomessa kasvua perustellaan lisääntyvässä määrin turvallisuudella. Jotta hallussamme olisi riittävän korkeatasoista sotateknologiaa ja paras mahdollinen puolustusorganisaatio, tarvitaan enemmän taloudellista pääomaa. Ja jotta saadaan kerrytettyä lisää pääomaa, tarvitaan kulutuksen kasvua, innovaatioita, korkeampaa teknologiaa, enemmän metsää sellukattiloihin, uusia kaivoksia turvaamaan kriittisten mineraalien saanti, lisäydinvoimaa, ja niin edelleen. Sama väkivallan ja teknokapitalismin tuhoisa liitto jatkaa kulkuaan turvallisuuspuheeseen verhottuna, vaikka juuri liiallisen materiaalisen vaurauden tavoittelu on johtanut ekologiseen ja inhimillisiin kriiseihin.
Lisävaurauden, lisäteknologian, lisäturvallisuuden ja lisäkasvun tavoittelu pahentaa jo valmiiksi katastrofaalista tilannetta. Tästä kääntäen johdettuna tuntuisi luontevalta väittää, että me Suomenniemen väki – ja laajemminkin sivilisaatiot – voimme selvitä ainoastaan, mikäli onnistumme luopumaan jatkuvan talouskasvun ideasta ja käytännöistä. Talouden ei ole pakko kasvaa. Talouskasvu ei turvaa elämän edellytyksiä, se tuhoaa niitä.
Omavarainen ja kohtuullinen paikallistalous
Kestävän elämän manifesti on kokoelma suomenkielisiä kirjoituksiamme vuosilta 2014–2020. Niissä kerromme konkreettisesti, kuinka kasvutaloudesta siirrytään eteenpäin. Perusviestimme on se, että meidän tulee rakentaa, kehittää ja suojella omavaraisia yhteisöjä ja elinvoimaisia paikallistalouksia, joissa eletään hyvää ja mielekästä elämää ilman materiaalisen elintason kasvupakkoa.
Väitteemme omavaraistuvan paikallisuuden hyödyistä ja kestävyydestä perustuu historialliseen näyttöön, mutta myös poikkitieteelliseen tutkimukseen. Ekologinen sivilisaatio puolestaan voi olla seurausta poikkipaikallisesta organisoitumisesta, jossa paikallisyhteisöt muodostavat keskenään kestävyyteen perustuvia yhteistyö- ja avunantoverkostoja; siis uudenlaisen monilajisen solidaarisen kudelman.
Talouskasvu, kaupungistuminen, teknologisoituminen ja niin kutsutut vihreät tai puhtaat siirtymät sekä lisääntymistalkoot ja näihin kytkeytyvät talouden elvytyspaketit eivät ole ratkaisuja, vaan osa kasvupakkosivilisaation kriisiytymistä. Ratkaisujen sijaan kyseiset ehdotukset toimivat jatkumona hybriksen sävyttämälle epätoivoiselle, epätoivotulle ihmistoiminnalle.
Valtavirtapolitiikasta tai yritysjohtajien markkinapuheista poiketen kapitalistinen kasvutalous ja teknologian kehitys nähdään manifestissamme ekologisen kriisin pääasiallisina aiheuttajina. Kasvihuonekaasupäästöjä sekä tuotannon ja kulutuksen kokonaismäärää tulee vähentää suoraan eikä markkinoiden, uusien innovaatioiden ja investointien kautta. Luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen tulee pysäyttää heti – ei sitten, kun saamme päästökauppamekanismit ja älypuhelinsovellukset toimimaan.
Niin yhteiskunnallinen epätasa-arvo kuin myös suurin osa ympäristöongelmista voidaan palauttaa kasvupakkosivilisaatioon, johon tarjoamme manifestissa kaksi vaihtoehtoskenaariota. Ensimmäisessä näistä teollinen yhteiskunta romahtaa suhteellisen äkillisesti, jota seurannee taloudellinen ja sosiaalinen kaaos. Toinen vaihtoehto on, että aloitamme ripeän ja suunnitellun teollisen tuotannon, kulutuskulttuurin ja talouskasvuun perustuvien yhteiskuntajärjestelmien alasajon. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole, ellei teknoutopistien ja transhumanistien toivomaa, spekulatiivista ja hyvin poissulkevaa pakoa maapallolta lasketa mukaan.
Maaseuduilla suuri potentiaali
Parannuskeinoksi väkivaltaiselle talouspakkosivilisaatiolle tarjoamme siis omavaraisten paikallistalouksien verkostoa. Kestämättömän kehityksen purkamisen keskiössä ovat täten maalla pysyminen ja uudelleen maalaistuminen eli niin kutsuttu uusmaalaistuminen. Maalle sijoittuva ja maasta ammentava elämäntapa on elimellinen vastavoima ekologisesti ja sosiaalisesti kestämättömälle urbanisaatiolle ja kaupunkikeskeiselle (kerska)kulutuskulttuurille.
Kaupungin ja maaseudun väliset suhteet tulee miettiä ja organisoida kohtuussiirtymän myötä uudelleen tukemaan kestävien elinkeinojen syntyä ja jatkumista. Kaupungin valta-asema tulee heikentymään jo sen takia, että maaseutu tarvitsee ihmisiä kasvattamaan ruokaa ja tuottamaan muita elämän perusedellytyksiä. Maaseudun asuttaminen tavoilla, jotka lisäävät omavaraisuusastetta erityisesti ruoan ja energian osalta, tarkoittaa elämän piirin siirtämistä poispäin suurkaupungeista, kasvutalouden keskuksista. Uusmaalaistuminen on luopumista kasvutalouden rakenteista, käytännöistä ja suhteista. Samalla uusmaalaistumisessa pidetään kiinni merkitysrikkaasta kokonaisuudesta, jota paikalliskulttuurien ja taitojen elvyttäminen tukevat.
Vaikka elämän varjelun nimissä tehtävät muutokset voivat tuntua rajuilta varsinkin niistä, joiden materiaalinen elintaso on kestämättömällä tasolla, globaalilla tasolla arki maapallolla voi jatkua pitkälti entisellään suurimmalle osalle ihmisistä. Kasvupakkosivilisaation purku koskee siis erityisesti elintapojen muutosta ylikuluttavissa yhteiskunnissa. Olemme ylituotannon ja -kulutuksen purkamisen velkaa nykyisille ja tuleville sukupolville.
Omavaraistuminen ei ole tae sivilisaation pelastumisesta
Kestävä elämä on paikallisesti omavaraista, yhteisöllistä maaseudun uudelleen asuttamista, jossa ravinteet jälleen kiertävät, metsät pysyvät pystyssä ja vedet kirkastuvat. Se on tila, paikka ja prosessi, jossa ihmiset ja muu luonto saavat toipua kasvun arvista ja traumoista. Ekologisesti tarkasteltuna omavaraisuutta on vaikea haastaa. Se tarjoaa paikallisia ja parhaimmillaan skaalautuvia ratkaisuja kestävyyskriisiin, pitäen mukana niin ajallisen kuin tilallisen oikeudenmukaisuuden näkökulmat.
Ekologisessa sivilisaatiossa taas ei ole mitään itsestään selvää. Se edellyttää vähintään laajamittaista poikkipaikallista koordinointia. Tällainen työ ei kuitenkaan luultavasti tyssäisi resurssipulaan vaan enemminkin toisaalle suuntautuvien halujen vuoksi ja sosiokulttuuristen taitojen puutteeseen. Osa meistä on jo siirtynyt tai siirtymässä kohti kestävää elämää, pois talouskasvukeskeisestä olemisen tavasta ja siihen kytkeytyvistä käytännöistä. Osa meistä taas tekee työtä laajemman ekologisen sivilisaation puolesta.
Ensimmäinen tulee onnistumaan ilman jälkimmäistä, mutta jälkimmäinen ei voi syntyä ilman ensimmäistä. Muutosaloitteet, kuten ekologinen sivistys ja planetaarinen hyvinvointi, ovat tärkeitä, mutta mikäli ne rakentuvat talouskasvuriippuvaisen yhteiskunnan varaan, ne tulevat kaatumaan teollisen kulttuurimme romahduksen mukana. Sama pätee ekologisiin jälleenrakennushaaveisiin.
Peräänkuulutammekin nyt kaiken älyllisen ja kulttuurisen toiminnan kytkemistä paikallisesti organisoituneisiin yhteisöihin, jotka jo tekevät ja elävät huomista, kasvun jälkeistä aikaa, ja kestävät paremmin äkillisetkin muutokset, kuten pandemiat, sodat ja katkokset ruoan sekä energian toimituksissa.
Niin kutsuttu naftadarra on muistutus meille liiallisesta kulutuksesta ja tuotannosta. Nyt on aika suunnata toiminta kohtuulliseen ja paikalliseen.
PASI HEIKKURINEN & TONI RUUSKA
Kirjoitus on omistettu 60 vuotta täyttävälle ystävällemme, omavaraispioneerille Lasse Nordlundille.
OTSIKKO- JA KUVITUSKUVAT: Heikkurinen & Ruuska
Pasi Heikkurinen (KTT) toimii kestävän liiketoiminnan professorina Lappeenrannan-Lahden teknillisessä yliopistossa ja Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seuran puheenjohtajana. Hän on kestävän talouden dosentti Helsingin yliopistossa ja kestävyyden ja organisaatioiden dosentti Aalto-yliopistossa. Heikkurinen on toimittanut useita kirjoja ja erikoisnumeroita kestävyyteen liittyen sekä julkaissut artikkeleita alan johtavissa lehdissä. Hänen tieteellinen monografiansa Degrowth: An Experience of Being Finite (MayFly Books, 2024) käsittelee teknologian, luonnon ja muutoksen teemoja ekofenomenologisesta näkökulmasta.
Toni Ruuska (KTT) on vanhempi tutkija ja kestävän talouden dosentti Helsingin yliopistossa, Oikeudenmukaisen siirtymän altavastaajat -tutkimusprojektin vastuullinen tutkija sekä MayFly Books -kustantamon toimittaja. Ruuska on ollut mukana toimittamassa teosta Sustainablity Beyond Technology (Oxford, 2021), Sufficiency in Nature (Brill, 2025) sekä kirjoittanut teoksen Reproduction Revisited (Mayfly Books, 2019). Kapitalismin, teknologian ja kaupungistumisen kritiikin ohella hänen tutkimuksensa käsittelee kohtuutaloutta, omavaraisuutta ja jälki-produktivistista maaseutua. Teoreettisesti hänen työnsä ponnistaa ekologisesta marxismista, – fenomenologiasta ja -feminismista.
Takaisin ylös ↑