Teksti on osa Versuksen kuntavaaliteemaa. Kuntavaalit käydään Suomessa kesäkuussa, ja Versus osallistuu vaalien alla käytävään keskusteluun neljällä asiantuntijatekstillä sekä Versus-podcastilla. Kriittisen tilan kuntavaaliteeman tekstit käsittelevät ympäristökansalaisuutta, kunnan päätöksentekoa, lähiluontoa sekä kuntien vanhan rakennuskannan kohtaloita.
”Valtakunnanpolitiikasta poiketen kunnissa ei ole oppositiota”, kirjoitti joensuulainen, Keskustapuoluetta edustava valtiopäiväneuvos Matti Väistö kuntavaalikevättä pohjustavassa mielipidekirjoituksessaan sanomalehti Karjalaisessa 31.1. Hänen kokemuksensa on, että valtuustoryhmien yhteistyö toimii hyvin ja kuntalaisten itsehallinto huolehtii arjen asioista. Näinhän se on, yleisesti ottaen. Kunnissa ei valtajärjestys rakennu hallitus- ja oppositiopuolueiden vastakkainasettelun ja äänestystuloksista riippuvaisen kausittaisen sahaamisen mukaisesti. Väistön konsensusosaamista huokuva puheenvuoro on nähtävissä osana kevään vaalivalmisteluja. Yhteistyökulttuurin ja -taitojen korostaminen viittaa vastuunkantamiseen paikallispolitiikassa.
Konsensuskehys rajaa kuitenkin näkyviin vain osan kuntapolitiikasta. Se jättää esimerkiksi puheet paikallisesta demokratiavajeesta suosiolla sivummalle. Konsensushakuisen hallinnon pintaa raaputtamalla kuntapäätöksenteosta on mahdollista tunnistaa monensuuntaista polarisoitumista, äänekkäitä ja hiljaisia oppositioita sekä johdonmukaista hegemoniahakuisuutta. Seuraavassa nostan esiin muutamia ’pintaraaputuksia’ tutkimushankkeistamme, jotka kohdistuvat joensuulaiseen kuntapolitiikkaan.
Keskittämisen kärsijät
Viime vuosikymmeninä kiihtyneen kaupungistumis- ja keskittämispolitiikan seurauksena kuntavallan aluevastuullisuus on joutunut koetukselle. Tiivistämisen kääntöpuolella sivukeskukset, kirkonkylät ja maaseutu ovat jääneet strategiatyön marginaaleihin. Asetelma on kärjistynyt liitoskunnissa, joiden asukkaiden ja edustajien äänenkantavuus on monin paikoin heikentynyt. Liitosalueiden oppositioiden pyrkimykset eivät ole saaneet välttämättä kaikupohjaa uudessa yhteistyötilanteessa. Vastakkainasetteluissa on usein pohjimmiltaan ollut kyse liitoslupauksista ja niiden rikkomisista. Myös kehityspanosten alueellinen kohdennus on hiertänyt oppositioedustajia. Kasvun keskittämisen ajatukset eivät ole olleet kaikille mieleen.
Kasvun keskittämisen ja keskusten tiivistämisen myötä myös keskustaajamissa jo asuvat kuntalaiset ovat heränneet lähiluonnon ja historiallisen arkkitehtuurin uhanalaistumiseen. Tälle oppositiolle ei kuitenkaan ole löytynyt luontevaa kanavaa kuntapäätöksentekoon. Vallitsevan linjan vastaiset äänenpainot ovat kantautuneet valtuusto- ja lautakuntatyöskentelyyn parhaimmillaankin yksittäisten edustajien avulla, jolloin ne ovat nopeasti karsiutuneet pois jatkokäsittelystä vallitsevaan konsensukseen sopimattomina linjauksina. Luonnon ja kulttuurin puolustajat ovat saaneet seurata sivusta keskustaajamien rakennemuutosta.
Ympäristövastuun kantajat
Kuntavalta on Suomessa myös hämmentävän heikosti reagoinut niiden kuntalaisten huoliin, jotka edellyttävät paikalliselta päätöksenteolta vastuunkantoa planetaaristen ympäristökriisien keskellä. Kasvukeskuksien osalta vallanpitäjät ovat talouskasvun asialla, vaikka tutkijat ja kriitikot ovat moneen kertaan osoittaneet kasvupolitiikan ekologisen kestämättömyyden. Keskusten ulkopuolella kuntapäätöksenteko taas tukee mahdollisimman tehokkaan luonnonvarojen hyödyntämisen ohjelmaa. Esimerkiksi metsä- ja malmivarojen ’imuroiminen’ maailmantalouden kysyntäpiikkien tahdissa nähdään kestävänä paikallistaloutena. Konsensuksen varjossa yleensä vain paikallinen luonnonsuojeluoppositio pyrkii osoittamaan linjan kestämättömyyden, tietystikin ilman kummoisiakaan vaikutusmahdollisuuksia.
Luonnonsuojeluopposition huoli nostaa esiin myös sen kaikkein äänettömimmän politiikan osapuolen; luonnon lajiston. Parhaillaan kärjistyvä maailmaluokan ympäristökriisi pitää sisällään niin ilmastohätätilan, luontokadon, saastumisen kuin luonnonvarojen ylikäytönkin. Kun tämä kriisien kimppu on kuntakentällä jäänyt vain vapaaehtoisvoimin työskentelevän luonnonsuojeluopposition vastuulle, on kuntakonsensuksessa planeetankokoinen sokea piste.
Kaiken ikäiset
Myös nuorten mahdollisuudet vaikuttaa oman kuntansa asioihin ovat jääneet vähälle huomiolle. Heidän oppositioäänensä ei niinkään saa hahmoaan totutuilla vaikuttamisen kanavilla vaan osallisuutena kaupunkien ja kuntien julkisessa tilassa. Nuorisotilojen puute lisää oleilua katutilassa ja kylänraiteilla. Liikennetilassa lapsilla ja nuorilla on niukasti itsenäisen ja omanlaisensa kulkemisen mahdollisuuksia. Jopa nyt nousussa oleva polkupyöräkaupunkien visiointi näyttää tapahtuvan aikuisten ehdoin, vieläpä varsin maskuliinisin ja urheilullisin painotuksin.
Nuoriso-opposition osallisuuden kynnyksiä voi myös tarkastella laajemmin eri-ikäisten ihmisten vaikuttamismahdollisuuksien kysymyksenä. Ikä-ystävällistä kaupunkipolitiikkaa on viime vuosina nostettu esiin paikallisdemokratian vahvistamisen edellytyksenä. Kyse on siitä, miten eri ikäryhmät tunnistetaan ja miten heidän ääntään kuullaan päätöksenteossa. Ruuhkavuosiaan eläviä lapsiperheitä ohjataan omiin lähiösaarekkeisiinsa siinä missä eläköitynyttä väestönosaa houkutellaan keskittyvien vanhuspalveluiden äärelle. Kaupungit ja kunnat eriytyvät sisäisesti. Kaikille ikäryhmille ei luontevasti löydy poliittisia näkökantoja välittäviä edustajia, mutta tämä ei tarkoita, etteikö näitä etunäkökohtia olisi muotoiltu. Vaikuttamiselle ei vain ole tilaa. Kuntademokratian haasteena on, kuinka kuulla hiljaisia eturyhmiä ja osapuolia? Onko niille sijaa konsensusvallan piirissä?
Viime kädessä oppositiomielialojen tunnistaminen kuntapolitiikassa tarkoittaa konsensuksen rajojen koettelemista. Nytkin, alkukesän 2021 kuntavaaleissa, voimme pyrkiä uudelleenajattelemaan paikallisen vallankäytön olemusta ja potentiaaleja, kuntapolitiikan ja vaalien avaamia mahdollisuuksia. Konsensuspuhe helposti häivyttää näköpiiristä erilaisten valtapiirien ja oppositiosuhteiden jännitteisen kentän. Äänestyspäätöstä tehdessä voisikin olla hyvä pohdiskella omia demokratian ja politiikan ideaaleja ja suhteuttaa niitä ehdokkaiden tarjoamiin. Minkälaista itsehallintoa ja arjen asioiden hoitoa oikein ajattelenkaan?
ARI LEHTINEN
Otsikkokuvassa olevaa Joensuun Ravintola Wanhaa Jokelaa nousi puolustamaan laaja kansalaisliike, mutta kaupunginvaltuuston konsensus kääntyi kiinteistöjalostamisen kannalle. Kulttuurihistoria väistyy tehokkaan rakentamisen tieltä.
”Valtakunnanpolitiikasta poiketen kunnissa ei ole oppositiota”, kirjoitti joensuulainen, Keskustapuoluetta edustava valtiopäiväneuvos Matti Väistö kuntavaalikevättä pohjustavassa mielipidekirjoituksessaan sanomalehti Karjalaisessa 31.1. Hänen kokemuksensa on, että valtuustoryhmien yhteistyö toimii hyvin ja kuntalaisten itsehallinto huolehtii arjen asioista. Näinhän se on, yleisesti ottaen. Kunnissa ei valtajärjestys rakennu hallitus- ja oppositiopuolueiden vastakkainasettelun ja äänestystuloksista riippuvaisen kausittaisen sahaamisen mukaisesti. Väistön konsensusosaamista huokuva puheenvuoro on nähtävissä osana kevään vaalivalmisteluja. Yhteistyökulttuurin ja -taitojen korostaminen viittaa vastuunkantamiseen paikallispolitiikassa.
Konsensuskehys rajaa kuitenkin näkyviin vain osan kuntapolitiikasta. Se jättää esimerkiksi puheet paikallisesta demokratiavajeesta suosiolla sivummalle. Konsensushakuisen hallinnon pintaa raaputtamalla kuntapäätöksenteosta on mahdollista tunnistaa monensuuntaista polarisoitumista, äänekkäitä ja hiljaisia oppositioita sekä johdonmukaista hegemoniahakuisuutta. Seuraavassa nostan esiin muutamia ’pintaraaputuksia’ tutkimushankkeistamme, jotka kohdistuvat joensuulaiseen kuntapolitiikkaan.
Keskittämisen kärsijät
Viime vuosikymmeninä kiihtyneen kaupungistumis- ja keskittämispolitiikan seurauksena kuntavallan aluevastuullisuus on joutunut koetukselle. Tiivistämisen kääntöpuolella sivukeskukset, kirkonkylät ja maaseutu ovat jääneet strategiatyön marginaaleihin. Asetelma on kärjistynyt liitoskunnissa, joiden asukkaiden ja edustajien äänenkantavuus on monin paikoin heikentynyt. Liitosalueiden oppositioiden pyrkimykset eivät ole saaneet välttämättä kaikupohjaa uudessa yhteistyötilanteessa. Vastakkainasetteluissa on usein pohjimmiltaan ollut kyse liitoslupauksista ja niiden rikkomisista. Myös kehityspanosten alueellinen kohdennus on hiertänyt oppositioedustajia. Kasvun keskittämisen ajatukset eivät ole olleet kaikille mieleen.
Kasvun keskittämisen ja keskusten tiivistämisen myötä myös keskustaajamissa jo asuvat kuntalaiset ovat heränneet lähiluonnon ja historiallisen arkkitehtuurin uhanalaistumiseen. Tälle oppositiolle ei kuitenkaan ole löytynyt luontevaa kanavaa kuntapäätöksentekoon. Vallitsevan linjan vastaiset äänenpainot ovat kantautuneet valtuusto- ja lautakuntatyöskentelyyn parhaimmillaankin yksittäisten edustajien avulla, jolloin ne ovat nopeasti karsiutuneet pois jatkokäsittelystä vallitsevaan konsensukseen sopimattomina linjauksina. Luonnon ja kulttuurin puolustajat ovat saaneet seurata sivusta keskustaajamien rakennemuutosta.
Ympäristövastuun kantajat
Kuntavalta on Suomessa myös hämmentävän heikosti reagoinut niiden kuntalaisten huoliin, jotka edellyttävät paikalliselta päätöksenteolta vastuunkantoa planetaaristen ympäristökriisien keskellä. Kasvukeskuksien osalta vallanpitäjät ovat talouskasvun asialla, vaikka tutkijat ja kriitikot ovat moneen kertaan osoittaneet kasvupolitiikan ekologisen kestämättömyyden. Keskusten ulkopuolella kuntapäätöksenteko taas tukee mahdollisimman tehokkaan luonnonvarojen hyödyntämisen ohjelmaa. Esimerkiksi metsä- ja malmivarojen ’imuroiminen’ maailmantalouden kysyntäpiikkien tahdissa nähdään kestävänä paikallistaloutena. Konsensuksen varjossa yleensä vain paikallinen luonnonsuojeluoppositio pyrkii osoittamaan linjan kestämättömyyden, tietystikin ilman kummoisiakaan vaikutusmahdollisuuksia.
Luonnonsuojeluopposition huoli nostaa esiin myös sen kaikkein äänettömimmän politiikan osapuolen; luonnon lajiston. Parhaillaan kärjistyvä maailmaluokan ympäristökriisi pitää sisällään niin ilmastohätätilan, luontokadon, saastumisen kuin luonnonvarojen ylikäytönkin. Kun tämä kriisien kimppu on kuntakentällä jäänyt vain vapaaehtoisvoimin työskentelevän luonnonsuojeluopposition vastuulle, on kuntakonsensuksessa planeetankokoinen sokea piste.
Kaiken ikäiset
Myös nuorten mahdollisuudet vaikuttaa oman kuntansa asioihin ovat jääneet vähälle huomiolle. Heidän oppositioäänensä ei niinkään saa hahmoaan totutuilla vaikuttamisen kanavilla vaan osallisuutena kaupunkien ja kuntien julkisessa tilassa. Nuorisotilojen puute lisää oleilua katutilassa ja kylänraiteilla. Liikennetilassa lapsilla ja nuorilla on niukasti itsenäisen ja omanlaisensa kulkemisen mahdollisuuksia. Jopa nyt nousussa oleva polkupyöräkaupunkien visiointi näyttää tapahtuvan aikuisten ehdoin, vieläpä varsin maskuliinisin ja urheilullisin painotuksin.
Nuoriso-opposition osallisuuden kynnyksiä voi myös tarkastella laajemmin eri-ikäisten ihmisten vaikuttamismahdollisuuksien kysymyksenä. Ikä-ystävällistä kaupunkipolitiikkaa on viime vuosina nostettu esiin paikallisdemokratian vahvistamisen edellytyksenä. Kyse on siitä, miten eri ikäryhmät tunnistetaan ja miten heidän ääntään kuullaan päätöksenteossa. Ruuhkavuosiaan eläviä lapsiperheitä ohjataan omiin lähiösaarekkeisiinsa siinä missä eläköitynyttä väestönosaa houkutellaan keskittyvien vanhuspalveluiden äärelle. Kaupungit ja kunnat eriytyvät sisäisesti. Kaikille ikäryhmille ei luontevasti löydy poliittisia näkökantoja välittäviä edustajia, mutta tämä ei tarkoita, etteikö näitä etunäkökohtia olisi muotoiltu. Vaikuttamiselle ei vain ole tilaa. Kuntademokratian haasteena on, kuinka kuulla hiljaisia eturyhmiä ja osapuolia? Onko niille sijaa konsensusvallan piirissä?
Viime kädessä oppositiomielialojen tunnistaminen kuntapolitiikassa tarkoittaa konsensuksen rajojen koettelemista. Nytkin, alkukesän 2021 kuntavaaleissa, voimme pyrkiä uudelleenajattelemaan paikallisen vallankäytön olemusta ja potentiaaleja, kuntapolitiikan ja vaalien avaamia mahdollisuuksia. Konsensuspuhe helposti häivyttää näköpiiristä erilaisten valtapiirien ja oppositiosuhteiden jännitteisen kentän. Äänestyspäätöstä tehdessä voisikin olla hyvä pohdiskella omia demokratian ja politiikan ideaaleja ja suhteuttaa niitä ehdokkaiden tarjoamiin. Minkälaista itsehallintoa ja arjen asioiden hoitoa oikein ajattelenkaan?
ARI LEHTINEN
Lehtinen, Ari & Ilkka Pyy (toim. 2017). Mitä on laadullinen kaupunkisuunnittelu? Kunnallisalan kehittämissäätiö, Helsinki.
Lehtinen, Ari & Ilkka Pyy (2021). Moninainen kaupunki ja symmetrisen utopia: tapaustutkimus Joensuusta. Alue ja Ympäristö 50(1). Ilmestyy kesällä 2021.
Nevalainen, Jaana (2004). Tilapelin tiedonpolitiikat. Kamppailu kaupunkikeskustan muutoksesta (väitöskirja). Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja 67. Joensuu.
Semi, Jussi (2010). Sisäiset sijainnit. Tutkimus sukupolvien paikkakokemuksesta (väitöskirja). Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunnan julkaisuja 2. Itä-Suomen yliopisto, Joensuu.
Ari Lehtinen
Ari Lehtinen toimii maantieteen professorina Itä-Suomen yliopistossa. Lehtisen maantiede on kohdentunut ennen muuta ympäristökysymyksiin, yhteisölliseen vaikuttamiseen sekä toimintatutkimukseen.
Takaisin ylös ↑
Ekologinen kompensaatio ja suojeluhyvityksen vaikeus
Paikallinen ilmastotoiminta kymmenen vuoden perspektiivistä
Inarin metsäkonfliktia voidaan tarkastella ”maapolitiikkana”