Kaikille oikeudenmukainen ja ekologisesti kestävä ruokajärjestelmä on tärkeä tavoite, mutta näiden tavoitteiden edistäminen ei kulje aina käsi kädessä. Jännitteisen suhteen purkamiseen tarvitaan kokonaisvaltaista ruokapolitiikkaa ja uutta ymmärrystä ruokademokratiasta.
Ruokaoikeudenmukaisuus tarkoittaa ruokajärjestelmän toimintoihin liittyvien hyötyjen ja haittojen jakautumisen oikeudenmukaisuutta ihmisryhmien välillä. Se siis tarkastelee kuka, miten ja missä ruoan tuottaa, jalostaa ja myy, ja onko ihmisillä yhtäläinen mahdollisuus hankkia ravitsevaa ja soveliasta ruokaa. Keskeisiä asiakysymyksiä ovat muun muassa viljelijöiden ja ruokatyöntekijöiden asema, ruoan saatavuus ja ravitsevuus, tuotannon ympäristövaikutusten jakautuminen sekä ruokapolitiikka ja ruokajärjestelmän globalisoituminen. Alue ja Ympäristö –lehden 2/2018 artikkelissa tarkastelin ruokaoikeudenmukaisuuden suhdetta ruokajärjestelmän ekologiseen kestävyyteen ja suhteen seurauksia ruokapolitiikalle. Argumentoin, että ruokaoikeudenmukaisuuden ja ekologisen kestävyyden kysymykset voivat olla toisiinsa nähden jännitteisiä ja että ruokajärjestelmän ja ympäristövaikutusten monimutkainen vuorovaikutussuhde vaatii tuekseen aktiivista ruokapolitiikkaa ja ruokakansalaisuutta.
Ruokajärjestelmä ja ruokaoikeudenmukaisuus
Ruokajärjestelmä käsittää ruoan tuottamiseen, jalostamiseen, pakkaamiseen, kuljetukseen, myyntiin sekä valmistukseen liittyvän toimintojen ja toimijoiden verkoston. Oikeudenmukaisuuden avainkysymys on, miten politiikkatoimet ja yhteiskunnalliset rakenteet vaikuttavat ruokajärjestelmän oikeudenmukaisuuteen ja ihmisten mahdollisuuteen turvata ravitsemuksensa. Globaalisti ruokaoikeudenmukaisuuden ydinongelmat liittyvät aliravitsemukseen sekä viljelijöiden ja ruoka-alan työntekijöiden huonoon asemaan, jopa ihmisoikeuksien rikkomiseen. Epäoikeudenmukaisuudet ulottuvat myös Suomeen. Ruokaketjumme tulonjako on eriarvoistava: alkutuottajat saavat murto-osan tuotteen loppuhinnasta ja kamppailevat kannattavuuden rajamailla. Lisäksi he ovat usein altavastaajia ruokaketjun toimijoiden sopimusneuvotteluissa ja haavoittuvimpia sekä talous- että ympäristöriskeille. Työoloissakin on esiintynyt epäkohtia muun muassa marja-alalla ja ravintoloissa. Myös Suomessa leipäjonot, ruokaturvan puute sekä sosioekonominen ravitsemuksellinen eriarvoisuus ovat vakiintuneet normaaleiksi ilmiöiksi.
Ruokajärjestelmän epäoikeudenmukaisuudet johtuvat sekä tietoisesti tehdyistä linjauksista/päätöksistä että hankalammin hallittavista rakenteellisista seikoista. Vallitsevat rakenteet, normit ja saavutetut asemat, kuten toiminnan kokoluokka,määrittävät toiminnan puitteita, mahdollisuuksia ja valtasuhteita. Silti yksittäisen toimijan, suurenkaan, on vaikea tehdä huomattavia muutoksia yksin. Yritysten on säilytettävä kilpailukykynsä ja valtio voi menettää tärkeän vientitulojen lähteen, jos se yksin kiristää valvontaansa, eivätkä muut tee samoin. Etenkin Pohjois-Amerikassa vaikuttavat kansalaisliikkeet ovatkin lähestyneet ruokaoikeudenmukaisuutta rakenteellisella tulokulmalla. Niiden mukaan globaali, yritysvetoinen ruokaregiimi on eriarvoisuutta aiheuttava makrorakenne, jonka muuttaminen vaatii yhteisöjen valtaistamista ja ruokaan liittyvän paikallishallinnan palauttamista. Palaan tähän teemaan seuraavan osion jälkeen.
Ruoka- ja ympäristökysymyksen kytkös
Ruokajärjestelmä on sekä haavoittuvainen ympäristöongelmille että merkittävä ympäristöhaittojen aiheuttaja. Ilmastonmuutos aiheuttaa merkittäviä haittoja ja voimistaa muidenkin ongelmien kuten makean veden niukkuuden ja pölyttäjäkadon vaikutuksia. Erityisen voimakkaina haitat osuvat kehittyviin maihin, joilla on alhaisin sopeutumiskapasiteetti, mikä itsessään on epäoikeudenmukaista, sillä kyseiset maat eivät ole juuri aiheuttaneet ilmastovaikutuksia. Maanviljelijät ovat erityisen haavoittuvaisia ilmastonmuutokselle: alkutuotanto on paikkasidonnaista ja riippuvaista ilmastotekijöistä. Viljelijät ovat haavoittuvaisia myös Suomessa (kesät 2017 ja 2018 antoivat esimakua) ja taloudellisten suojamekanismien heikkoutta on kritisoitu täälläkin. Ruokaoikeudenmukaisuuden näkökulmasta tehokkaampi ympäristöpolitiikka on välttämätöntä, jotta ympäristöongelmien vaikutuksia ruokajärjestelmään saadaan hillittyä. Toisaalta tehokkaatkin ympäristötoimet voivat myös heikentää ruokaoikeudenmukaisuutta. Näin käy, jos esimerkiksi energiaratkaisut vievät viljelyalaa, energian hinta johtaa ruoan myymiseen energiaksi, tai kohdentamattomat kulutusverot heikentävät köyhimpien väestöryhmien ruokaturvaa.
Ruoka-ympäristö-yhteys on kaksisuuntainen. Alkutuotanto aiheuttaa noin 25–33 % kasvihuonepäästöistä, 40 % maankäytöstä ja lisää muun muassa metsäkatoa, makeiden vesivarojen niukentumista ja vesien rehevöitymistä. Ympäristöhaitat jakautuvat eriarvoisesti: samalla kun vauraat maat nauttivat edullisesta ja yltäkylläisestä ruoasta, järjestelmän ympäristöhaitat kohdentuvat paljolti köyhille ja ilmastonmuutokselle haavoittuvimmille alueille. Erityishuomiota on viime vuosina saanut ilmaston kannalta suurin ruokakysymys eli lihantuotanto. Karjatalous aiheuttaa noin puolet ruokajärjestelmän ilmastovaikutuksista, minkä takia tutkijoiden vaatimukset kestävyystransitiosta kohti kasvisvoittoisempaa ruokavaliota ovatkin yleistyneet. Koska ruokajärjestelmän ympäristöhaitat ovat seurausta rakenteellisista piirteistä ja monimutkaisista toimintaketjuista (esimerkiksi viljelijöiden toimintaa ohjaavat markkinat, tukipolitiikka ja kulttuurisesti omaksutut järkevyyden periaatteet), ruokajärjestelmän ympäristöhaittojen vähentäminen vaatii koordinoitua politiikkaa. Mistä ratkaisuja kannattaisi lähteä etsimään?
Lähiruoka, oikeudenmukaisuus ja ekologinen kestävyys
Ruokaoikeudenmukaisuuden, ympäristökysymyksen ja lähiruoan välillä vallitsee teoriakeskusteluissa ja kansalaisliikehdinnässä vahva yhteys. Globaalin ruokajärjestelmän epäoikeudenmukaisuus ja ekologinen kestämättömyys liitetään pitkiin tarjontaketjuihin, heikkoon jäljitettävyyteen, teollistumiseen sekä suuryritysten valta-asemaan. Lähiruoka tarjoaa näihin ongelmiin vastauksen. Myös Suomessa lähiruoka mielletään kyselyjen mukaan oikeudenmukaiseksi vastaukseksi ruokajärjestelmän sosiaalisiin ja taloudellisiin ongelmiin sekä ympäristöystävälliseksi ratkaisuksi muun muassa lyhyemmän jakeluketjun sekä parempien tuotantoprosessien ansiosta.
Lähiruoan ekologinen kestävyys ei kuitenkaan ole selviö. Kuljetukset vaikuttavat ruoan päästöihin vain vähän ja lähiruokamarkkinat voivat jopa lisätä kuljetuspäästöjä tehottomamman logistiikan vuoksi. Suomalaisen lähiruoan ympäristövaikutusten on todettu vaihtelevan suuresti, ja tuotteen eläin- tai kasviperäisyys selittää vaikutuksia enemmän kuin läheisyys. Ympäristön kannalta onkin usein tärkeämpää, mitä elintarvikkeita tuotetaan kuin missä ne tuotetaan. Tähän kysymykseen on kiinnitetty ruokaoikeudenmukaisuuden kirjallisuudessa yllättävän vähän huomiota, vaikka vauraiden maiden lihankulutus vaikuttaa ruokaoikeudenmukaisuuteen sekä ympäristövaikutusten kautta että muilla tavoilla. Esimerkiksi rehuntuotannon vaatima peltoala on osittain pois muusta tuotannosta, ja nykymarkkinoilla vauraat maat ovat ulkoistaneet ympäristöhaittojaan tuontirehua käyttämällä, hyötyen samalla halvasta rehusta ja halvasta lihasta.
Lähiruokakeskusteluissa huomio kohdistuu usein alkutuottajien heikkoon toimeentuloon, johon voidaan tarttua parantamalla tuottajien markkina-asemaa ja tuotannon kannattavuutta. Toimet parantavat viljelijöiden taloudellista turvaa ja oikeudenmukaistavat tulonjakoa, mutta eivät edistä ekologisen kestävyystransition toteutumista vaan saattavat ennemmin pönkittää vallitsevien tuotantosuuntien säilymistä parantaessaan niiden kannattavuutta. Ruokaoikeudenmukaisuutta korostava tavoitteenasettelu saattaa tällöin johtaa ristiriitaisiin tuloksiin ekologisen kestävyyden näkökulmasta. Lähiruokaan liitettyjen oikeudenmukaisuusarvojen ja ruokajärjestelmän ekologisen kestävyyden välillä voi siis vallita jännitteinen suhde erityisesti eläintuotantoon painottuneilla alueilla. Toisaalta lähiruoka siirtää tuotannon paikalliset ympäristövaikutukset lähelle kuluttajia, mikä voi lisätä kiinnostusta puuttua tuotannon ympäristövaikutuksiin. Tämä ei kuitenkaan riitä, jos huomio jää tuotantomenetelmien tasolle eikä yhdisty kestävyystransitioon.
Julkisessa keskustelussa on väläytelty toiveita win-win-ratkaisuista, joissa suomalaista lihantuotantoa tuettaisiin ja jatkettaisiin nykymitassaan, vaikka kotimainen lihankulutus vähenisi. Tällä haluttaisiin tähdätä lihan viennin lisäämiseen. Näkökulman ekologinen kestävyys edellyttäisi, että suomalaisen lihan vienti johtaisi lihantuotannon vähenemiseen alueilla, joissa tuotannon ympäristöhaitat ovat suuremmat. Tällaista muutosta ei synny viennin eikä Suomen politiikkatoimien voimin, vaan tarvittaisiin kansainvälistä, globaalia lihantuotantoa koordinoivaa politiikkaa. Vientimarkkinoille tähtäävän kasvun tukeminen on myös epäkoherenttia suhteessa EU:n ilmasto- ja kehitystavoitteisiin. Ehdotus ei siis ratkaise jännitteitä ruokaoikeudenmukaisuuden ja ympäristökysymyksen välillä.
Mikä uudistaa ruokajärjestelmää?
Ekologinen kestävyystransitio kasviperäisempään ruokajärjestelmään ja ruokavalioihin voi tapahtua markkinoiden kautta, EU-politiikan ajamana tai suomalaisella politiikkaohjauksella. Muutospoluilla on eroa oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Markkinavetoisesta muutoksesta selviävät parhaiten toimintaansa ketterimmin muuttamaan pystyvät eli parhaiten resursoidut toimijat, jolloin suuruuden ekonomia voimistuu. Kannattavuuden rajoilla ponnistelevat alkutuottajat eivät selviä muutosten vaatimista investoinneista ja ikääntyvät tilalliset, joille tuotantosuunnan vaihdos on haastavinta, saattavat jäädä ilman tukea. Muutosveturina voi olla myös EU-lähtöinen ilmasto-ohjaus, jota kestävien ruokajärjestelmien asiantuntijapaneeli IPES onkin esittänyt. Jos EU käynnistää vahvat maatalouden ilmastotoimet eikä Suomi koordinoi rakennemuutosta ja muutokseen liittyvien riskien tasaamista, muutospaine voi johtaa alkutuottajien ja muidenkin elintarvikealan toimijoiden talousongelmiin ja eriarvoisuuden kasvuun. Tästä voi seurata myös alueellista eriarvoisuutta: maatalous-Suomi jakaantuu ketteriin voittajiin ja lopun alkua odotteleviin häviäjiin. Erityisriskissä ovat eläintuotantoon painottuneet syrjäseudut. Oikeudenmukaisuuden kannalta ruokajärjestelmän kestävyystransition tulisikin lähteä kotimaan politiikkatoimista tai olla aktiivisella kotimaisella ruokapolitiikalla tuettua. Kotimaista ruokapolitiikkaa tarvitaan varmistamaan transition oikeudenmukaisuus.
Ruokapolitiikan kehittäminen nostaa esiin myös kysymyksen ruokademokratiasta, joka on ruokaoikeudenmukaisuuden keskeinen elementti. Ruokademokratian kehittämistä tulee tarkastella sekä oikeudenmukaisuuden että ekologisen kestävyyden edistämisen näkökulmista. Huomiota on kiinnitettävä kuvaamiini jännitteisiin sekä asiantuntija- ja kansalaistiedon integroimiseen, jotta poliittiset kysymykset eivät pelkisty tieteellis-teknisiksi ongelmiksi ja jotta päätöksiä ei tehdä virheellisillä tieto-oletuksilla esimerkiksi lähiruoan ilmastovaikutuksista. Ruokademokratian lisääminen vaatii parikseen ruokakansalaisuutta. Ilahduttavasti valtioneuvoston uusi ruokapoliittinen selonteko tunnistaa ruokakansalaisuuden käsitteen. Seuraava askel onkin ryhtyä rakentamaan ruokakansalaisuutta ja lähteä edistämään välttämätöntä kestävyystransitiota mahdollisimman oikeudenmukaisesti.
TEEA KORTETMÄKI
Lähteitä
Clark, M. & Tilman, D. Comparative analysis of environmental impacts of agricultural production systems, agricultural input efficiency, and food choice. Environmental Research Letters 12(6). https://doi.org/10.1088/1748-9326/aa6cd5
Ruokaoikeudenmukaisuus tarkoittaa ruokajärjestelmän toimintoihin liittyvien hyötyjen ja haittojen jakautumisen oikeudenmukaisuutta ihmisryhmien välillä. Se siis tarkastelee kuka, miten ja missä ruoan tuottaa, jalostaa ja myy, ja onko ihmisillä yhtäläinen mahdollisuus hankkia ravitsevaa ja soveliasta ruokaa. Keskeisiä asiakysymyksiä ovat muun muassa viljelijöiden ja ruokatyöntekijöiden asema, ruoan saatavuus ja ravitsevuus, tuotannon ympäristövaikutusten jakautuminen sekä ruokapolitiikka ja ruokajärjestelmän globalisoituminen. Alue ja Ympäristö –lehden 2/2018 artikkelissa tarkastelin ruokaoikeudenmukaisuuden suhdetta ruokajärjestelmän ekologiseen kestävyyteen ja suhteen seurauksia ruokapolitiikalle. Argumentoin, että ruokaoikeudenmukaisuuden ja ekologisen kestävyyden kysymykset voivat olla toisiinsa nähden jännitteisiä ja että ruokajärjestelmän ja ympäristövaikutusten monimutkainen vuorovaikutussuhde vaatii tuekseen aktiivista ruokapolitiikkaa ja ruokakansalaisuutta.
Ruokajärjestelmä ja ruokaoikeudenmukaisuus
Ruokajärjestelmä käsittää ruoan tuottamiseen, jalostamiseen, pakkaamiseen, kuljetukseen, myyntiin sekä valmistukseen liittyvän toimintojen ja toimijoiden verkoston. Oikeudenmukaisuuden avainkysymys on, miten politiikkatoimet ja yhteiskunnalliset rakenteet vaikuttavat ruokajärjestelmän oikeudenmukaisuuteen ja ihmisten mahdollisuuteen turvata ravitsemuksensa. Globaalisti ruokaoikeudenmukaisuuden ydinongelmat liittyvät aliravitsemukseen sekä viljelijöiden ja ruoka-alan työntekijöiden huonoon asemaan, jopa ihmisoikeuksien rikkomiseen. Epäoikeudenmukaisuudet ulottuvat myös Suomeen. Ruokaketjumme tulonjako on eriarvoistava: alkutuottajat saavat murto-osan tuotteen loppuhinnasta ja kamppailevat kannattavuuden rajamailla. Lisäksi he ovat usein altavastaajia ruokaketjun toimijoiden sopimusneuvotteluissa ja haavoittuvimpia sekä talous- että ympäristöriskeille. Työoloissakin on esiintynyt epäkohtia muun muassa marja-alalla ja ravintoloissa. Myös Suomessa leipäjonot, ruokaturvan puute sekä sosioekonominen ravitsemuksellinen eriarvoisuus ovat vakiintuneet normaaleiksi ilmiöiksi.
Ruokajärjestelmän epäoikeudenmukaisuudet johtuvat sekä tietoisesti tehdyistä linjauksista/päätöksistä että hankalammin hallittavista rakenteellisista seikoista. Vallitsevat rakenteet, normit ja saavutetut asemat, kuten toiminnan kokoluokka,määrittävät toiminnan puitteita, mahdollisuuksia ja valtasuhteita. Silti yksittäisen toimijan, suurenkaan, on vaikea tehdä huomattavia muutoksia yksin. Yritysten on säilytettävä kilpailukykynsä ja valtio voi menettää tärkeän vientitulojen lähteen, jos se yksin kiristää valvontaansa, eivätkä muut tee samoin. Etenkin Pohjois-Amerikassa vaikuttavat kansalaisliikkeet ovatkin lähestyneet ruokaoikeudenmukaisuutta rakenteellisella tulokulmalla. Niiden mukaan globaali, yritysvetoinen ruokaregiimi on eriarvoisuutta aiheuttava makrorakenne, jonka muuttaminen vaatii yhteisöjen valtaistamista ja ruokaan liittyvän paikallishallinnan palauttamista. Palaan tähän teemaan seuraavan osion jälkeen.
Ruoka- ja ympäristökysymyksen kytkös
Ruokajärjestelmä on sekä haavoittuvainen ympäristöongelmille että merkittävä ympäristöhaittojen aiheuttaja. Ilmastonmuutos aiheuttaa merkittäviä haittoja ja voimistaa muidenkin ongelmien kuten makean veden niukkuuden ja pölyttäjäkadon vaikutuksia. Erityisen voimakkaina haitat osuvat kehittyviin maihin, joilla on alhaisin sopeutumiskapasiteetti, mikä itsessään on epäoikeudenmukaista, sillä kyseiset maat eivät ole juuri aiheuttaneet ilmastovaikutuksia. Maanviljelijät ovat erityisen haavoittuvaisia ilmastonmuutokselle: alkutuotanto on paikkasidonnaista ja riippuvaista ilmastotekijöistä. Viljelijät ovat haavoittuvaisia myös Suomessa (kesät 2017 ja 2018 antoivat esimakua) ja taloudellisten suojamekanismien heikkoutta on kritisoitu täälläkin. Ruokaoikeudenmukaisuuden näkökulmasta tehokkaampi ympäristöpolitiikka on välttämätöntä, jotta ympäristöongelmien vaikutuksia ruokajärjestelmään saadaan hillittyä. Toisaalta tehokkaatkin ympäristötoimet voivat myös heikentää ruokaoikeudenmukaisuutta. Näin käy, jos esimerkiksi energiaratkaisut vievät viljelyalaa, energian hinta johtaa ruoan myymiseen energiaksi, tai kohdentamattomat kulutusverot heikentävät köyhimpien väestöryhmien ruokaturvaa.
Ruoka-ympäristö-yhteys on kaksisuuntainen. Alkutuotanto aiheuttaa noin 25–33 % kasvihuonepäästöistä, 40 % maankäytöstä ja lisää muun muassa metsäkatoa, makeiden vesivarojen niukentumista ja vesien rehevöitymistä. Ympäristöhaitat jakautuvat eriarvoisesti: samalla kun vauraat maat nauttivat edullisesta ja yltäkylläisestä ruoasta, järjestelmän ympäristöhaitat kohdentuvat paljolti köyhille ja ilmastonmuutokselle haavoittuvimmille alueille. Erityishuomiota on viime vuosina saanut ilmaston kannalta suurin ruokakysymys eli lihantuotanto. Karjatalous aiheuttaa noin puolet ruokajärjestelmän ilmastovaikutuksista, minkä takia tutkijoiden vaatimukset kestävyystransitiosta kohti kasvisvoittoisempaa ruokavaliota ovatkin yleistyneet. Koska ruokajärjestelmän ympäristöhaitat ovat seurausta rakenteellisista piirteistä ja monimutkaisista toimintaketjuista (esimerkiksi viljelijöiden toimintaa ohjaavat markkinat, tukipolitiikka ja kulttuurisesti omaksutut järkevyyden periaatteet), ruokajärjestelmän ympäristöhaittojen vähentäminen vaatii koordinoitua politiikkaa. Mistä ratkaisuja kannattaisi lähteä etsimään?
Lähiruoka, oikeudenmukaisuus ja ekologinen kestävyys
Ruokaoikeudenmukaisuuden, ympäristökysymyksen ja lähiruoan välillä vallitsee teoriakeskusteluissa ja kansalaisliikehdinnässä vahva yhteys. Globaalin ruokajärjestelmän epäoikeudenmukaisuus ja ekologinen kestämättömyys liitetään pitkiin tarjontaketjuihin, heikkoon jäljitettävyyteen, teollistumiseen sekä suuryritysten valta-asemaan. Lähiruoka tarjoaa näihin ongelmiin vastauksen. Myös Suomessa lähiruoka mielletään kyselyjen mukaan oikeudenmukaiseksi vastaukseksi ruokajärjestelmän sosiaalisiin ja taloudellisiin ongelmiin sekä ympäristöystävälliseksi ratkaisuksi muun muassa lyhyemmän jakeluketjun sekä parempien tuotantoprosessien ansiosta.
Lähiruoan ekologinen kestävyys ei kuitenkaan ole selviö. Kuljetukset vaikuttavat ruoan päästöihin vain vähän ja lähiruokamarkkinat voivat jopa lisätä kuljetuspäästöjä tehottomamman logistiikan vuoksi. Suomalaisen lähiruoan ympäristövaikutusten on todettu vaihtelevan suuresti, ja tuotteen eläin- tai kasviperäisyys selittää vaikutuksia enemmän kuin läheisyys. Ympäristön kannalta onkin usein tärkeämpää, mitä elintarvikkeita tuotetaan kuin missä ne tuotetaan. Tähän kysymykseen on kiinnitetty ruokaoikeudenmukaisuuden kirjallisuudessa yllättävän vähän huomiota, vaikka vauraiden maiden lihankulutus vaikuttaa ruokaoikeudenmukaisuuteen sekä ympäristövaikutusten kautta että muilla tavoilla. Esimerkiksi rehuntuotannon vaatima peltoala on osittain pois muusta tuotannosta, ja nykymarkkinoilla vauraat maat ovat ulkoistaneet ympäristöhaittojaan tuontirehua käyttämällä, hyötyen samalla halvasta rehusta ja halvasta lihasta.
Lähiruokakeskusteluissa huomio kohdistuu usein alkutuottajien heikkoon toimeentuloon, johon voidaan tarttua parantamalla tuottajien markkina-asemaa ja tuotannon kannattavuutta. Toimet parantavat viljelijöiden taloudellista turvaa ja oikeudenmukaistavat tulonjakoa, mutta eivät edistä ekologisen kestävyystransition toteutumista vaan saattavat ennemmin pönkittää vallitsevien tuotantosuuntien säilymistä parantaessaan niiden kannattavuutta. Ruokaoikeudenmukaisuutta korostava tavoitteenasettelu saattaa tällöin johtaa ristiriitaisiin tuloksiin ekologisen kestävyyden näkökulmasta. Lähiruokaan liitettyjen oikeudenmukaisuusarvojen ja ruokajärjestelmän ekologisen kestävyyden välillä voi siis vallita jännitteinen suhde erityisesti eläintuotantoon painottuneilla alueilla. Toisaalta lähiruoka siirtää tuotannon paikalliset ympäristövaikutukset lähelle kuluttajia, mikä voi lisätä kiinnostusta puuttua tuotannon ympäristövaikutuksiin. Tämä ei kuitenkaan riitä, jos huomio jää tuotantomenetelmien tasolle eikä yhdisty kestävyystransitioon.
Julkisessa keskustelussa on väläytelty toiveita win-win-ratkaisuista, joissa suomalaista lihantuotantoa tuettaisiin ja jatkettaisiin nykymitassaan, vaikka kotimainen lihankulutus vähenisi. Tällä haluttaisiin tähdätä lihan viennin lisäämiseen. Näkökulman ekologinen kestävyys edellyttäisi, että suomalaisen lihan vienti johtaisi lihantuotannon vähenemiseen alueilla, joissa tuotannon ympäristöhaitat ovat suuremmat. Tällaista muutosta ei synny viennin eikä Suomen politiikkatoimien voimin, vaan tarvittaisiin kansainvälistä, globaalia lihantuotantoa koordinoivaa politiikkaa. Vientimarkkinoille tähtäävän kasvun tukeminen on myös epäkoherenttia suhteessa EU:n ilmasto- ja kehitystavoitteisiin. Ehdotus ei siis ratkaise jännitteitä ruokaoikeudenmukaisuuden ja ympäristökysymyksen välillä.
Mikä uudistaa ruokajärjestelmää?
Ekologinen kestävyystransitio kasviperäisempään ruokajärjestelmään ja ruokavalioihin voi tapahtua markkinoiden kautta, EU-politiikan ajamana tai suomalaisella politiikkaohjauksella. Muutospoluilla on eroa oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Markkinavetoisesta muutoksesta selviävät parhaiten toimintaansa ketterimmin muuttamaan pystyvät eli parhaiten resursoidut toimijat, jolloin suuruuden ekonomia voimistuu. Kannattavuuden rajoilla ponnistelevat alkutuottajat eivät selviä muutosten vaatimista investoinneista ja ikääntyvät tilalliset, joille tuotantosuunnan vaihdos on haastavinta, saattavat jäädä ilman tukea. Muutosveturina voi olla myös EU-lähtöinen ilmasto-ohjaus, jota kestävien ruokajärjestelmien asiantuntijapaneeli IPES onkin esittänyt. Jos EU käynnistää vahvat maatalouden ilmastotoimet eikä Suomi koordinoi rakennemuutosta ja muutokseen liittyvien riskien tasaamista, muutospaine voi johtaa alkutuottajien ja muidenkin elintarvikealan toimijoiden talousongelmiin ja eriarvoisuuden kasvuun. Tästä voi seurata myös alueellista eriarvoisuutta: maatalous-Suomi jakaantuu ketteriin voittajiin ja lopun alkua odotteleviin häviäjiin. Erityisriskissä ovat eläintuotantoon painottuneet syrjäseudut. Oikeudenmukaisuuden kannalta ruokajärjestelmän kestävyystransition tulisikin lähteä kotimaan politiikkatoimista tai olla aktiivisella kotimaisella ruokapolitiikalla tuettua. Kotimaista ruokapolitiikkaa tarvitaan varmistamaan transition oikeudenmukaisuus.
Ruokapolitiikan kehittäminen nostaa esiin myös kysymyksen ruokademokratiasta, joka on ruokaoikeudenmukaisuuden keskeinen elementti. Ruokademokratian kehittämistä tulee tarkastella sekä oikeudenmukaisuuden että ekologisen kestävyyden edistämisen näkökulmista. Huomiota on kiinnitettävä kuvaamiini jännitteisiin sekä asiantuntija- ja kansalaistiedon integroimiseen, jotta poliittiset kysymykset eivät pelkisty tieteellis-teknisiksi ongelmiksi ja jotta päätöksiä ei tehdä virheellisillä tieto-oletuksilla esimerkiksi lähiruoan ilmastovaikutuksista. Ruokademokratian lisääminen vaatii parikseen ruokakansalaisuutta. Ilahduttavasti valtioneuvoston uusi ruokapoliittinen selonteko tunnistaa ruokakansalaisuuden käsitteen. Seuraava askel onkin ryhtyä rakentamaan ruokakansalaisuutta ja lähteä edistämään välttämätöntä kestävyystransitiota mahdollisimman oikeudenmukaisesti.
TEEA KORTETMÄKI
Lähteitä
Clark, M. & Tilman, D. Comparative analysis of environmental impacts of agricultural production systems, agricultural input efficiency, and food choice. Environmental Research Letters 12(6). https://doi.org/10.1088/1748-9326/aa6cd5
Teea Kortetmäki
Teea Kortetmäki (FT) työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulussa. Hän on tehnyt tutkimusta yhteiskunnallisen ruokatutkimuksen sekä ympäristöetiikan ja poliittisen teorian parissa. Ruokatutkimuksen kentällä Kortetmäen tutkimusteemoja ovat ruokajärjestelmän kestävyysmurros sekä oikeudenmukaisuuden ja ruokaetiikan kysymykset.
Voiko Natura-suojelun romuttaa reilusti? Oikeudenmukaisuuden ulottuvuuksia maankäytön ristipaineissa
Asukkaat syrjäseutujen haasteita taklaamassa
Missä on kaupunkiviljelyn koti?