Tiedelehti ei jouda romukoppaan, vaan kierrätykseen (paitsi jos se toimii epäeettisesti)

Aikakauslehti Imagessa otsikolla “Tiede pitäisi vapauttaa tiedekustantajista” (29.5.2017) julkaistu haastatteluni on herättänyt keskustelua, jossa keskeinen puheenvuoro oli Johanna Liljan kommentti Julkea!-blogissa. Facebookin Open Science Finland -ryhmään soljuneena keskustelu päättyi rakentaviin tunnelmiin, yhteisymmärrykseenkin. Koen silti aiheelliseksi täsmentää kantojani somekommentteja harkitummassa ja täsmällisemmässä muodossa.

Lilja arvelee kirjoituksessaan minun esittäneen tiedelehden formaatin heittämistä romukoppaan. Oletan, että hän viittaa vastaukseeni kysymykseen koskien sitä, mihin tarvitaan tiedekustantajaa. Vastasin, ettei mielestäni mihinkään. Vastaus pitää ymmärtää haastattelun aiheen, eli FinELibin sopimusneuvottelujen ja Tiedonhinta.fi-kampanjan kontekstissa. En näe mitään sellaista tieteellisen tiedon välittämiseen liittyvää tehtävää, jota vain kaupallinen monikansallinen kustantaja voisi toteuttaa.

Lilja kirjoittaa, että “Tieteelliset lehdet vastaavat aineiston valikoinnista, arvioinnin toteuttamisesta ja tekstien saattamisesta helposti luettavaan muotoon.” Tämä on totta. Päätyönsä ohella editoreina ja arvioijina toimivat tutkijat tekevät arvokasta työtä. Vapaaehtoistyöhön perustuvassa toiminnassa ei ole sinänsä vikaa. Siitä tulee kuitenkin hyväksikäyttöä, kun kolmas osapuoli tekee muiden pyyteettömyydellä voittoa, ja paljon.

Juuri julkaistujen, vuotta 2016 koskevien tieteellisten lehtien kustannustietojen mukaan suomalaiset tiedekirjastot maksoivat vuodessa 35 miljoonaa euroa e-aineistoihin pääsystä. Tuosta potista Elsevier vei lähes kolmanneksen, noin 10 miljoonaa euroa. Elsevierin voittomarginaali, samoin kuin Springerin ja Taylor & Francisin, liikkuu noin 35 prosentin tuntumassa. Tämä tekee tiedekustantajista tuottoisampia yrityksiä kuin esimerkiksi Facebook (27%) tai maailman suurin pankki Industrial & Commercial Bank of China (29%).

Miten tieteellisen tiedon välittämisestä – tiedon, jonka tulisi tieteen etiikan mukaan kuulua kaikille – on tullut kannattavampaa kuin henkilötietodatan, tuon uuden öljyn, myyminen tai rahalla keinotteleminen? On hämmästyttävää, että tiedeyhteisö, jonka pitäisi koostua ihmisistä kaikkein kriittisimmistä, on sallinut tilanteen. Tiedonhinta.fi-kannanotto ja vastikään käynnistynyt Elsevierin vastainen No deal, no review -boikotti ovat syntyneet tarpeesta tehdä korjausliike.

Suurten monikansallisten kustantajien toiminnassa ongelmallista on juuri pörssiyhtiön arvojärjestys: kaiken perimmäinen tarkoitus on tuottaa osakkeenomistajille lisäarvoa. Tieteellisen tiedon välittämisellä on vain välinearvo.

Kotimainen tiedekustantaja toimii täysin päinvastoin. Pikainen silmäys Suomen tiedekustantajien liiton jäsenlistaan kertoo, että tyypillinen suomalainen tiedekustantaja on voittoa tavoittelematon yhdistys. Tällaiselle toimijalle taloudellinen lisäarvo on väline ja tieteellinen tieto ensisijainen kohde. Toivoisinkin että seurojen edustama tiedeyhteisölähtöinen tiedekustantamisen malli saisi maailmanlaajuisesti nykyistä enemmän tilaa.

Toinen jutussa esitetty näkemykseni, joka on saattanut synnyttää käsityksen halusta hylätä tiedelehtiformaatti, on ajatus, että jos tieteellisen tiedon välitys keksittäisiin tänään, ei tuloksena olisi se mitä me kutsumme tiedelehdeksi. Miksi julkaista rajallinen määrä numeroita vuodessa, rajoittaa merkkimäärää ja pakottaa tekstit paperijulkaisusta tuttuun taittoasuun, kun digitaalinen ympäristö antaa lähes rajattomat mahdollisuudet formaattien ja sisältöjen levittämisen suhteen?

Julkaisua edeltävä anonyymi vertaisarviointi ei sekään ole kiveen kirjoitettu prosessi. On tärkeää, että tutkimusasetelmia ja tuloksia arvioivat parhaat asiantuntijat, mutta se voi tapahtua monin tavoin. PubPeerin anonyymi kommentointi ei miellytä kaikkia, mutta sen avulla on tunnistettu lukuisia virheellisiä tuloksia ja suoranaisia tiedevilppejä artikkeleissa, jotka ovat läpäisseet lehtien seulat.Tutkimusprosessien avaaminen elinkaaren eri vaiheissa, ei vain lopussa, on yksi keino lisätä tulosten läpinäkyvyyttä ja toistettavuutta.

Lilja arvelee, että ilman tiedelehtiä tutkijat eksyisivät tekstisuohon. Tähänkin on olemassa koko ajan kehittyviä ratkaisuja, kuten tekoäly Iris.AI, joka etsii yhden artikkelin pohjalta vastaavanlaista kirjallisuutta. Google Scholar on monille jo arkipäiväinen työkalu. Verkostot kukoistavat internetissä: tutkijat jakavat tuloksiaan ja suosittelevat kiinnostavia sisältöjä blogeissaan ja muissa kanavissaan. Mikään näistä ratkaisuista tuskin syrjäyttää tiedejournaalia, vaan tulee sen rinnalle.

Tiedelehden formaattia ei tarvitse heittää romukoppaan, kunhan sitä kierrättää. Ehkä joskus tulevaisuudessa tiedelehdet julkaisevat videoita ja interaktiivisia datavisualisointeja, perinteisten proosamuotoisten tekstien rinnalla. Heitetetään siis romukoppaan suurten tieteellisten kustantajien epäeettinen ansaintalogiikka, kierrätetään seurojen julkaisutoimintaa digiympäristöön sopivaksi ja päästetään tiede vapaaksi.

HEIDI LAINE