Tutkimustyötäkin pitää tehdä jossain paikassa, ei vain omassa ja/tai kollegoiden päässä. Mutta siinä missä luonnontieteilijöiden tai lääkärien on usein pakko käyttää laboratorioita, moni ihmistieteilijä voi valita työtilansa joustavammin: käyttää kirjaston tai kahvilan pöytää. Pysyvän työpaikan löytää kotoaan noin joka kolmas, kuten olemme havainneet kysyessämme asiaa.
Suurin osa apurahatutkijoista tekee kuitenkin työtään yliopistojen tiloissa. Koska suomalaiset yliopistot ovat julkisesti rahoitettuja, niihin on levinnyt muusta valtionhallinnosta tehostamisvaatimuksia. Yhden tai parin henkilön työhuoneiden tilalle on luotu avokonttoreita. Työtiloja koskevia tutkimustuloksia nousee ajoittain myös yleiseen tietoisuuteen. Esimerkiksi vuonna 2017 väitelleen Annu Haapakankaan tutkimuksen mukaan avokonttoreissa työskentelevien kognitiivista suoriutumista häiritsee toisten työntekijöiden puhe. Vaikka avokonttoritkaan eivät enää ole niitä saleja, joissa konekirjoittajat istuvat vierekkäisissä pöydissään, myös akatemiatutkija Virve Peterin tuoreen tutkimuksen mukaan monitilatoimisto ei ole hyväksi akateemiselle työlle.
Kaikki tilojen uudistaminen ei ole huonoa, koska siihen liittyy enemmän mahdollisuuksia vuorovaikutukseen. Ainakin minua itseäni väsyttivät yliopiston tilalliset puitteet siirtyessäni vuonna 2012 Koneen Säätiöön yliopistonlehtorin työstä. Opetustilat olivat yksisuuntaisia, luennoijalta kuulijoille suunnattuja. Ryhmätyön käynnistäminen oli joka kerta vaikeaa. Perinteikkäiden tilojen muotoilu olisi vaatinut moottorisahaa.
En voinut kuvitella, että pian säätiötyössäkin saisin keskustella kiihkeästi akateemisista tiloista. Keskustelu ei kuitenkaan koskenut arkkitehtuurin vuorovaikutteisuutta, vaan tutkijoiden työtiloja. Kävi ilmi, että yliopistojen taloustilanteen kiristyttyä kaikissa yksiköissä ei voitu tai haluttu tarjota työtilaa apurahatutkijoille. Tämä oli yksi asia, joka sai Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnan pohtimaan uusia rahoitusmalleja. Säätiöt olisivat lisänneet apurahoihin prosenttiosuuden, jolla yliopisto olisi taannut kaikille apurahatutkijoille tutkimuksen ”tavanomaiset perusedellytykset”. Tämä aloite eteni heikosti moninaisista syistä, eivätkä apurahatutkijoiden työtilaongelmat ole ratkenneet.
Koneen Säätiössä pohdittiin mahdollisuutta järjestää säätiön apurahatutkijoille omia työtiloja, mutta hankkeesta luovuttiin, koska ei haluttu siirtää tieteilijöitä tiedeyhteisön ulkopuolelle. Maj ja Tor Nesslingin säätiö sen sijaan toteutti – ennen kaikkea Minttu Jaakkolan tarmokkuuden ansiosta – menestyksekkäästi työskentelytila Nessling Nestin, jossa tehdään ympäristöhaasteisiin liittyvää tutkimusta tai muuta kirjoitustyötä. Siellä on syntynyt hyvää keskustelua ja monipuolista yhteistyötä.
Ihmisten yllättävien kohtaamisten mahdollistaminen on aina haaveena, kun uusia luovien tekijöiden tiloja mietitään. Mitähän kaikkea Helsingissä voisi olla? Voisiko ajatella kokonaista taloa, joka yhdistäisi tutkijoiden ja taiteilijoiden työ- ja harjoitustiloja sekä esityspaikkoja? Oslon Sentralenissa työskentelee n. 350 ihmistä tekemässä taidetta, tiedettä ja muutakin työtä. Se on yksityisen pankkisäätiön Sparebankstiftelsen DNB:n luomus.
Helsingissä Sentralenin vastinetta tuskin voisi toteuttaa mikään yksittäinen toimija, vaan tarvittaisiin rahoittajien yhteistyötä. Tiedettä ja kulttuuria rahoittavat tahot ovat tottuneet siihen, että sijoitukselle ei tule rahallista tuottoa. Yritysyhteistyötä voi silti olla mukana, mutta rahoittajilta vaadittaisiin joka tapauksessa pitkäaikaista sitoutumista, hiukan äskettäin avatun Amos Rexin tapaan. Näin voitaisiin saada aikaan jotain, joka ennestään parantaisi Helsingin hienoja kulttuurisia puitteita ja toisi maailmaan uusia sisältöjä – ottaen huomioon akateemisen ja taiteellisen työn luonteen.
Tutkimustyötäkin pitää tehdä jossain paikassa, ei vain omassa ja/tai kollegoiden päässä. Mutta siinä missä luonnontieteilijöiden tai lääkärien on usein pakko käyttää laboratorioita, moni ihmistieteilijä voi valita työtilansa joustavammin: käyttää kirjaston tai kahvilan pöytää. Pysyvän työpaikan löytää kotoaan noin joka kolmas, kuten olemme havainneet kysyessämme asiaa.
Suurin osa apurahatutkijoista tekee kuitenkin työtään yliopistojen tiloissa. Koska suomalaiset yliopistot ovat julkisesti rahoitettuja, niihin on levinnyt muusta valtionhallinnosta tehostamisvaatimuksia. Yhden tai parin henkilön työhuoneiden tilalle on luotu avokonttoreita. Työtiloja koskevia tutkimustuloksia nousee ajoittain myös yleiseen tietoisuuteen. Esimerkiksi vuonna 2017 väitelleen Annu Haapakankaan tutkimuksen mukaan avokonttoreissa työskentelevien kognitiivista suoriutumista häiritsee toisten työntekijöiden puhe. Vaikka avokonttoritkaan eivät enää ole niitä saleja, joissa konekirjoittajat istuvat vierekkäisissä pöydissään, myös akatemiatutkija Virve Peterin tuoreen tutkimuksen mukaan monitilatoimisto ei ole hyväksi akateemiselle työlle.
Kaikki tilojen uudistaminen ei ole huonoa, koska siihen liittyy enemmän mahdollisuuksia vuorovaikutukseen. Ainakin minua itseäni väsyttivät yliopiston tilalliset puitteet siirtyessäni vuonna 2012 Koneen Säätiöön yliopistonlehtorin työstä. Opetustilat olivat yksisuuntaisia, luennoijalta kuulijoille suunnattuja. Ryhmätyön käynnistäminen oli joka kerta vaikeaa. Perinteikkäiden tilojen muotoilu olisi vaatinut moottorisahaa.
En voinut kuvitella, että pian säätiötyössäkin saisin keskustella kiihkeästi akateemisista tiloista. Keskustelu ei kuitenkaan koskenut arkkitehtuurin vuorovaikutteisuutta, vaan tutkijoiden työtiloja. Kävi ilmi, että yliopistojen taloustilanteen kiristyttyä kaikissa yksiköissä ei voitu tai haluttu tarjota työtilaa apurahatutkijoille. Tämä oli yksi asia, joka sai Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnan pohtimaan uusia rahoitusmalleja. Säätiöt olisivat lisänneet apurahoihin prosenttiosuuden, jolla yliopisto olisi taannut kaikille apurahatutkijoille tutkimuksen ”tavanomaiset perusedellytykset”. Tämä aloite eteni heikosti moninaisista syistä, eivätkä apurahatutkijoiden työtilaongelmat ole ratkenneet.
Koneen Säätiössä pohdittiin mahdollisuutta järjestää säätiön apurahatutkijoille omia työtiloja, mutta hankkeesta luovuttiin, koska ei haluttu siirtää tieteilijöitä tiedeyhteisön ulkopuolelle. Maj ja Tor Nesslingin säätiö sen sijaan toteutti – ennen kaikkea Minttu Jaakkolan tarmokkuuden ansiosta – menestyksekkäästi työskentelytila Nessling Nestin, jossa tehdään ympäristöhaasteisiin liittyvää tutkimusta tai muuta kirjoitustyötä. Siellä on syntynyt hyvää keskustelua ja monipuolista yhteistyötä.
Ihmisten yllättävien kohtaamisten mahdollistaminen on aina haaveena, kun uusia luovien tekijöiden tiloja mietitään. Mitähän kaikkea Helsingissä voisi olla? Voisiko ajatella kokonaista taloa, joka yhdistäisi tutkijoiden ja taiteilijoiden työ- ja harjoitustiloja sekä esityspaikkoja? Oslon Sentralenissa työskentelee n. 350 ihmistä tekemässä taidetta, tiedettä ja muutakin työtä. Se on yksityisen pankkisäätiön Sparebankstiftelsen DNB:n luomus.
Helsingissä Sentralenin vastinetta tuskin voisi toteuttaa mikään yksittäinen toimija, vaan tarvittaisiin rahoittajien yhteistyötä. Tiedettä ja kulttuuria rahoittavat tahot ovat tottuneet siihen, että sijoitukselle ei tule rahallista tuottoa. Yritysyhteistyötä voi silti olla mukana, mutta rahoittajilta vaadittaisiin joka tapauksessa pitkäaikaista sitoutumista, hiukan äskettäin avatun Amos Rexin tapaan. Näin voitaisiin saada aikaan jotain, joka ennestään parantaisi Helsingin hienoja kulttuurisia puitteita ja toisi maailmaan uusia sisältöjä – ottaen huomioon akateemisen ja taiteellisen työn luonteen.
KALLE KORHONEN
Koneen Säätiön syksyn apurahahaku päättyy 15.9.
Kalle Korhonen
Kalle Korhonen on Koneen Säätiön tiedejohtaja. Häntä kiinnostaa myös arkkitehtuuri.
Onko kunnissa oppositiota?
Tieteilijät ihan tiloissa
Vaikuttamisen keinoista ja kompastuskivistä tutkijan työssä