Voiko vastuullisuusindikaattori johtaa harhaan – näkökulmia suomalaisen yritysvastuun mittaamiseen

Indikaattorit elävät jonkinasteista kukoistuskautta poliittisessa päätöksenteossa, joka pyrkii pohjaamaan todistettavaan näyttöön (Saltelli & Giampietro, 2017). Esimerkiksi YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden (SDG) saavuttamisen ei luulisi kaatuvan tiedon puutteeseen, sillä edistystä seuraa 232 virallista indikaattoria.(1) Suomalaisessa kestävän kehityksen hallinnoinnissa indikaattorit näyttelevät keskeistä roolia siinä, miten kansalliset tavoitteet sidotaan osaksi kansainvälisiä SDG-tavoitteita.(2)

Osa valituista kansallisista kestävän kehityksen mittareista on vakiintuneita ja vertaisarvioituja, mutta joukkoon mahtuu myös uusia lähestymistapoja. Yksi mitattava kokonaisuus koskee työelämän globaalia vastuuta. Varsinaisena indikaattorina tälle toimii suomalaisten suuryritysten vastaukset kolmeen kysymykseen, jotka on esitetty osana FIBSin vuodesta 2013 toteuttamaa yritysvastuuselvitystä.(3) Tämä selvitysten sarja esittelee myös suomalaisen yritysvastuun indeksin (FIBS, 2018a, 11).

Yritysvastuun kehitys on vaikeasti mitattava, mutta tärkeä kysymys: yksityisen sektorin merkitys yhteiskuntakehityksen ohjaajana tai kehitystavoitteiden rahoittajana jatkanee kasvuaan (lähi)tulevaisuudessa. Suomalainen yritysvastuu ei myöskään rajaudu varsinaisesti Suomeen, vaan yksityisen sektorin alihankintaverkostot ovat globaaleja. Lisäksi yksityinen sektori on yhä tiiviimmin osa kansallista kehitysyhteistyötä (katso esimerkiksi Roiha, 2017).

FIBSin julkaisema indikaattori kertoo, että vuonna 2018 Suomen yritysvastuun indeksiluku on 91 (FIBS, 2018a). Tarkastelen, mitä tämä luku sisältää ja mitä tarkoittaa, että luvun tuottanut yritysvastuun indeksi pohjaa metodologiaan, joka on yhdistelmä yritysvastuun ”tunnetta, tulevaisuutta ja nykytilaa” (FIBS, 2018a, 11).

Avattuani tämän yritysvastuuta mittaavan indikaattorin pohdin, millaista rajaavaa poliittista työtä mittari tekee, eli mitä jää mittaamisen ulkopuolelle. Käsittelen myös kestävän kehityksen seurannassa käytettyä mittarikokonaisuutta, koska se pohjaa samaiseen tutkimukseen kuin varsinainen yritysvastuun indikaattori. Ennen analyysiä avaan kuitenkin näkökulman indikaattorien yhteiskunnalliseen toimijuuteen.

Indikaattorit kuvaavat – ja muokkaavat – yhteiskuntaa

Yhteiskunnalliset indikaattorit ovat hyödyllisiä monimutkaisten ja muuntuvien ilmiöiden nykytilan ymmärtämiseksi tai muutosten seuraamiseksi. Näin ollen indikaattorit ovat välineitä, joiden kautta tehdään todeksi erilaisia ilmiöitä ja prosesseja. Joitain vakiintuneita mittareita voidaan käyttää vuodesta toiseen, ja niistä tuotetaan aikasarjoja, jotka kertovat trendeistä sekä muutoksista.

Vaikka indeksilukuihin pusertuu moninaista tietoa mitattavasta kohteesta, indikaattorit eivät kuitenkaan ole kohteidensa objektiivisia tulkkeja, vaan myös yhteiskunnallisten interventioiden välineitä (Law, & Ruppert, 2013). Indikaattorilla on siis toimijuutta, koska se vaikuttaa mittaamaansa kohteeseen.

Vaikka indeksilukuihin pusertuu moninaista tietoa mitattavasta kohteesta, indikaattorit eivät kuitenkaan ole kohteidensa objektiivisia tulkkeja, vaan myös yhteiskunnallisten interventioiden välineitä.

Ensinnäkin indikaattorit tarvitsevat tietoa mittaamistaan kohteista, sen prosessointia, tulkitsemista ja laskemista. Erilaiset ilmiöt ja prosessit teollisesta tuotannosta kehitysyhteistyöhön täytyy siis tehdä mitattavaksi. Toiseksi, indikaattorien tuottamat luvut aiheuttavat seurauksia mittaamilleen ilmiöille. Esimerkiksi talouden tunnusluvut ohjaavat sijoittajien käyttäytymistä tai poliittisia valintoja (Lepenies, 2016). Näin yhteiskunnalliset indikaattorit kietoutuvat osaksi monimuotoisia rihmastoja, joita ne yrittävät paljastaa tiivistettyinä indeksilukuina (Mügge, 2016).

Tällaisen lähtökohdan mukaan mittarien tuottamassa tiedossa ei siten ole niinkään kysymys siitä, onko indikaattori (yleensä luku) tosi, vaan pikemmin siitä, kuinka huolellisesti se on tuotettu ja kuinka indikaattorin tietoa toistetaan erilaisissa yhteyksissä. Latourin (2013) esimerkki tiedon – ja toden – tuottamisesta koskee ilmastomuutoksen tekemistä todeksi monin erilaisin välinein satelliiteista maailmanlaajuisiin mittauslaiteverkostoihin. Ilmastonmuutos vaikeasti tavoitettavana ilmiönä rakentuu sitä todellisemmaksi, mitä enemmän siitä tuotetaan mitattavaa dataa erilaisin indikaattorein.

Yritysvastuun mittaamisen ongelmakenttä

Yritysvastuun mittaamiseksi ei ole selkeää yksittäistä vakiintunutta indikaattoria; saatikka kestävän kehityksen indikaattorikoriin kuuluvalle työelämän globaalille vastuulle. Standardeja yritysvastuun raportoimiseksi on olemassa (4), mutta yritysvastuun eriävät mittaamisen tavat syöttävät ristiriitaisia tuloksia julkiseen keskusteluun. Esimerkiksi vuonna 2011 Neste Oil otti vastaan Public Eye Awardsin palkinnon maailman vastuuttomimmasta yritystoiminnasta (5), vaikka samaan aikaan yritys oli listattu vastuullisimpien joukkoon Dow Jones Sustainability Indexillä (6).

Metodologialtaan (ja uskottavuudeltaan) vakiintuneempia indikaattoreita ovat Dow Jonesin lisäksi esimerkiksi Financial Timesin FTSE4Good tai World Economy Forumin 100 vastuullisinta yritystä indikaattorit. Suomessa laajimman yritysbarometrin toteuttaja on toiminut PricewaterhouseCooper (PwC, 2018).

Aiheen tunnetuimmat mittarit eivät siten ole niinkään peräisin tutkimusmaailmasta, vaan niiden tarkoitus palvelee investointi- ja sijoittamistoimintaa, tai ne kartoittavat muutoksia yritysvastuun asenteissa sekä raportointikäytännöissä – joskin indeksien vaikutukset sijoituskäyttäytymiseen saattavat olla verrattain heikot (Hawn et al., 2018).

Tutkimuskirjallisuus antaa suuntaviivoja yritysvastuun mittaamiselle, vaikka yritysten heterogeenisyys ja Carrolin (1999) kuvaama yritysvastuukäsitysten jatkuva kehitys vaikeuttavat yksimielisyyteen pääsemistä. Yksin corporate social responsibility -käsitteen alla puhutaan eettisistä yrityksistä, yritysten kestävyydestä, liiketoiminnan maineesta ja monesta muusta aiheesta. Esimerkiksi Rasche ym. (2017) korostavat, että yritysvastuun kriteerit voivat koskea yrityksissä melkein mitä tahansa roskien kierrättämisestä liiketoimintaan. Uusina yritysvastuun ulottuvuuksina ovat korostuneet toiminnan aiheuttamat ihmisoikeusvaikutukset (ks. Ruggien periaatteet, (7)) ja taloudellinen vastuullisuus (mm. verojärjestelyt, (8)).

Yritysvastuun indikaattorien tarkasteluun ja vertailuun on kehitetty erilaisia metodologioita, joista esittelen kaksi. Wood (1994) on määritellyt, että yritysvastuu koostuu kolmesta eri ulottuvuudesta, joista ensimmäinen koskee yritysvastuun periaatteiden määrittelyä, toinen yritysten kapasiteetteja vastata muutoksiin toimintaympäristössä ja kolmas toiminnan aiheuttamia vaikutuksia. Hopkins (2005: 213) taas esittää kriteerejä, joilla voi arvioida erilaisten yritysvastuuta mittaavien indikaattorien luotettavuutta muun muassa seuraavasti:

Onko indikaattorin
• käsitteellinen viitekehys selkeä
• metodologian yksityiskohdat avoimia
• eri mittaavat komponentit selkeästi kuvattuja
• data läpinäkyvää

Nämä esitetyt kriteerit soveltuvat myös FIBSin yritysvastuuindikaattorin arviointiin. Mitä suurempi osuus kriteereistä täyttyy, sitä vahvempi on kriteerin tutkimuksellinen luotettavuus. Woodin (1994) huomiot yritysvastuun eri ulottuvuuksista täydentävät näkemystä siitä, mitä yritysvastuun elementtejä indikaattori painottaa.

FIBS:n yritysvastuun indikaattori: mitä mitataan ja millä datalla

Kyselyssä yritykset antavat oman arvionsa siitä, kuinka ne ovat ottaneet huomioon erilaisia yhteiskuntavastuun ulottuvuuksia. Kuluvana vuonna yrityksiä edustivat kyselyssä tyypillisimmin yritysten yhteiskuntavastuuhenkilöt. Annetuista vastauksista tehdään raporttiin nostoja, kuten ”yli puolella yrityksistä on strategiassaan kestävään kehitykseen liittyviä tavoitteita”, tai ”14 prosenttia kertoi ottavansa kantaa yrityksen arvojen kannalta tärkeisiin teemoihin, vaikka ne jakaisivat mielipiteitä” (FIBS, 2018a).

Mittari: Mittari valikoi dataa kolmesta eri kyselyn ulottuvuudesta: tulevaisuus, tunne ja nykypäivä. Tunne kertoo, miten vastaaja näkee vastuullisuuden merkityksen liiketoiminnassa. Nykytila avaa yritysten palkitsemis- ja kannustinjärjestelmiä sekä vastuullisuusnäkemysten tasoa. Tulevaisuus perustuu siihen, miten vastaajat näkevät vastuullisuuden kehittämiseen käytettävien resurssien määräntulevaisuudessa (FIBS, 2018a).

Kuva 1 näyttää, miten suomalaisen yritysvastuun indeksiluku on kehittynyt. Itse julkaisussa ei kerrota, miten indeksiluku muodostuu. T-Median edustaja kertoo indeksiluvun, sen sisällön ja historiadatan olevan FIBSin omaisuutta. Julkaiseminen aiheuttaisi indeksilukuun liittyvistä oikeuksista luopumista. Lisäsyyksi esitetään, että tehtäessä mittari julkiseksi yritykset voisivat optimoida vastauksiaan – mikä sinällään on malliesimerkki indikaattorien kapasiteeteista vaikuttaa mittaamaansa kohteeseen. T-Medialta todetaan lisäksi, että mittaria ei ole altistettu vertaisarvioinnille, mutta se perustuu hyväksi todettuihin käytäntöihin. (10)

Huomiota indikaattorin luotettavuudesta

Peilaten Hopkinsin esittämiin kriteereihin indikaattorien luotettavuudesta, FIBSin indikaattori on puutteellinen. Ensiksi, on todennäköistä, että yritysvastuu käsitteellistyy tutkimuksen vastaajille monin eri tavoin. Esimerkiksi YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden (joita on 17 erilaista) huomioiminen sisältänee yrityksissä hyvin laajan joukon erilaisia tavoitteita ja käytäntöjä (Rasche ym., 2017).

Toiseksi, indikaattorin data koostuu (etenkin vuonna 2018 kyselyssä) suurelta osin yritysten yhteiskuntavastuuhenkilöiden määrittelyyn omista vastuullisuuskäytännöistään sekä niiden kehittymisestä. Tieto ei siis perustu kolmannen osapuolen tekemään arvioon. (11) Suhteessa Woodin (1994) jaotteluun mittaamisen ulottuvuuksista FIBSin indikaattori tarkastelee yritysvastuun lähtökohtia yrityksissä ja haarukoi jossain määrin yritysten kykyä reagoida ulkoisiin muutoksiin. Sen sijaan yritysvastuun yhteiskunnallisia vaikutuksia tarkasteleva ulottuvuus jää indikaattorin ulkopuolelle.

Kolmanneksi, datan luotettavuutta heikentää se, että julkaisussa ei käsitellä syitä, minkä vuoksi 82 % otokseen valituista yrityksistä jätti kyselyyn vastaamatta. Ovatko kyselyn vastauksissa painottuneet esimerkiksi ne yritykset, jotka ovat panostaneet yritysvastuunsa kehittämiseen? Väite, joka on esitetty kestävän kehityksen verkkosivustolla, että tutkimuksen data pohjaa 200 yritysjohtajan satunnaisotantaan ei vaikuta paikkansa pitävältä. (12) Aineiston keräämisen metodologia ei siis sulje ulos mahdollisuutta, että kyselyyn ovat esimerkiksi vastanneet yritykset, jotka ovat kiinnostuneet yhteiskuntavastuusta ylipäätään.

Nämä edelliset haasteet koskevat samalla työelämän globaalia vastuuta indikoivaa kolmen kysymyksen joukkoa, koska vastaukset pohjaavat samaan dataan. Yritysvastuuta tutkivan Finnwatchin edustajan mukaan on esimerkiksi epätodennäköistä, että vuonna 2017 yrityksistä 29% toteuttaisi YK:n ihmisoikeuksia ja yritysvastuuta koskevaa huolellisuusvelvoitetta tavalla, joka noudattaisi alkuperäisen ihmisoikeusperiaatteen sisältöä. (13)

Viimeiseksi, itse mittarin metodologia on läpinäkymätön, vaikka sen komponentit (esitetyt kysymykset) ovat esillä. Sen luotettavuus pohjautuu markkinatutkimuksen tekijöiden sanaan, että indikaattori mittaa sitä, mitä sen pitäisi mitata.

Keskustelu: voiko mittaaminen johtaa harhaan?

T-Median edustaja ilmaisee FIBSin yritysvastuututkimuksen indikaattorin tarkastelevan muutoksia yritysten johdon näkemyksissä ja vastuullisuuskäytänteissä, ja FIBSin edustaja korostaa, että kyseessä ei ole tieteellinen tutkimus. (14) Näistä tietoisista rajauksistaan huolimatta mittarin nimi on ’yritysvastuuindeksi’, selvitys on nimeltään ’Yritysvastuu 2018’ ja se esitellään Suomen laajimpana suurten ja keskisuurten yritysten vastuullisuutta kartoittavana kyselytutkimuksena (FIBS, 2018a).

Ajatus siitä, että niinkin moniulotteinen kokonaisuus kuin yritysvastuu voidaan ilmaista yhdellä numerolla, on houkutteleva. Kuitenkin Saltelli ja Giampietro (2017) nostavat esille, että tavat, joilla mittaamista tehdään, rajaavat politiikan kohteena olevan ilmiön ennalta määrätylle uralle. Stiglitz, Sen ja Fitoussi (2009: 7, käännös kirjoittajan) muistuttavat, että ”se mitä mittaamme vaikuttaa siihen mitä teemme, ja jos mittauksemme ovat viallisia, myös toiminta voi ohjautua harhaan”.

Ajatus siitä, että niinkin moniulotteinen kokonaisuus kuin yritysvastuu voidaan ilmaista yhdellä numerolla, on houkutteleva. Kuitenkin Saltelli ja Giampietro (2017) nostavat esille, että tavat, joilla mittaamista tehdään, rajaavat politiikan kohteena olevan ilmiön ennalta määrätylle uralle. 

Jos kerran yritysvastuun indeksi kasvaa tasaisesti ja sen arvo on jo nyt 91, miksi enää tarvitaan erillisiä mekanismeja vastuullisuuden kehittämiseen? Toisin sanoen, jos indikaattori leviää ja virallistuu suomalaisen yritysvastuun mittarina, siitä voi tulla väline, jolla on voimaa myös tukahduttaa progressiivista yhteiskuntakehitystä. FIBSin kyselytutkimuksen dataan pohjaavat mittarithan osoittavat, että vastuulliset yritykset johtavat suomalaisen yritysvastuun kehitystä ilman erityisiä poliittistaloudellisia kannustimia kuten esimerkiksi ihmisoikeuksia koskevaa huolellisuusvelvoitetta, jota monissa eurooppalaisissa valtioissa valmistellaan yritystoimintaa ohjaavaksi laiksi (katso, Finnwatch, 2018)

Kriittisiä äänenpainoja on nostettu myös kestävän kehityksen seurantaindikaattoreja koskevissa keskusteluissa. Keskeinen aihe on ollut datan tarve uusien indikaattorien kehittämiseksi. Rahaa indikaattorien kehittämiseen ei kuitenkaan ole ollut liiemmälti jaossa, ja siten indikaattoreiksi valikoituu sitä, mitä on saatavilla. Kriittisiä huomioita esittäneitä on muistutettu eri muodoissa esitetyllä argumentilla, jonka mukaan ”on parempi vaihtoehto, että meillä on huono mittari kuin ei mittaria ollenkaan”. Olen tästä eri mieltä.

Jos FIBSin kyselyyn pohjaava indikaattori säilyy kestävän kehityksen seurannassa, olisi niitä ainakin syytä täydentää mittarilla, joka tavoittaisi myös toiminnan tosiasiallisia vaikutuksia (Wood, 1994). Kyseessä voisivat olla esimerkiksi yrityksen verojalanjälki, uusiutuvan energian osuus energian loppukulutuksesta tai sitoutuminen kansainvälisiin standardeihin, kuten YK:n Global Compactin tai Global Reportin Initiativen yritysvastuun raportointisuositukset (PwC, 2018).

Siten on tärkeää jatkaa aktiivista keskustelua siitä, miten yritysvastuuta tai työelämän globaalia vastuuta mitataan.

NIKO HUMALISTO

Takaisin ylös ↑