Ympäristökansalaisuudesta aineksia ilmastokriisin ratkaisuun?

Mitä yhteistä on Ranskan keltaliiveillä ja ilmaston vuoksi koululakkoon menneellä Greta Thunbergilla ja hänen inspiroimillaan seuraajilla? Molemmat ovat uusia yhteiskunnallisia liikkeitä, joiden mobilisoituminen on vahvasti kytköksissä ilmastokriisiin. Greta Thunberg pyrkii kansalaistoimintansa kautta kohti tehokkaampaa ilmastopolitiikkaa, keltaliivit puolestaan vastustavat (muun muassa) autoilun kustannuksia nostavia hiilidioksidiveroja. Myös kaikki me, jotka pohdimme omaa ympäristökuormaamme, käytämme jalanjälkilaskureita ja muokkaamme toimintaamme tulosten pohjalta, kuulumme samaan jatkumoon.

Kansalaisiin kohdistuvat kasvavat vaatimukset ilmastoystävällisemmän elämäntavan omaksumisesta näkyvät esimerkiksi Sitran toukokuussa 2019 ilmestyneessä 1,5 asteen elämäntavat –raportissa. Nykyisten ilmastotavoitteiden ja suomalaisten henkeä kohti lasketun hiilijalanjäljen välillä on valtava kuilu, jonka umpeen kurominen herättää paitsi kannatusta, myös voimakasta vastustusta, ilmastoahdistusta ja voimattomuutta mahdottomaltakin tuntuvan arkielämän toimien uudelleen järjestämisen edessä. Pelkän elämäntapoihin keskittymisen sijaan kansalaisten toimintamahdollisuuksin ymmärtämiseksi on hyödyllistä paneutua tarkemmin ympäristökansalaisuuteen ja sen sisarkäsitteeseen ilmastokansalaisuuteen.

Ilmastokansalaisuus on vasta parin viime vuoden aikana käyttöön tullut käsite. Sen sijaan ympäristökansalaisuuden käsitteen alkuperä paikannetaan 1990-luvun alkupuolelle, jolloin sitä on käytetty sekä Kanadan ympäristövirastossa että YK:n ympäristöohjelman puitteissa. Ympäristökansalaisuus ilmaantuikin ympäristöpoliittiseen keskusteluun ennen sen omaksumista akateemiseen keskusteluun. Ympäristökansalaisuudesta puhutaan useilla eri termeillä. Andrew Dobson erottelee ympäristökansalaisuutta käsittelevässä kirjassaan ympäristökansalaisuuden ja ekologisen kansalaisuuden, tämän lisäksi yleisesti käytetään termiä vihreä kansalaisuus (green citizen). Erottelut näiden välillä eivät kuitenkaan ole vakiintuneita ja termejä käytetään yleisesti synonyymeinä. Tässä kirjoituksessa puhumme pääosin ympäristökansalaisuudesta ja sisällytämme sen moninaisuuden tarkastelun piiriin kaikki käsitteestä käytetyt termit.

Ympäristökansalaisuudella viitataan yleisesti kaikenlaiseen ympäristöystävälliseen toimintaan. Näin ympäristökansalaisuuden sisällöksi määrittyy usein (liian) yksinkertaisesti ihmisten arkipäiväinen käyttäytyminen, jossa ympäristöstä huolissaan olevat ihmiset vapaaehtoisesti välittävät ympäristöstä. Tarvitaankin hienojakoisempaa tulkintaa siitä, mitä kansalaisuus ympäristön kontekstissa tarkoittaa, mitkä ovat sen poliittiset rajat, oikeudet ja velvollisuudet. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on avata ympäristökansalaisuuden käsitteen käyttöä tutkimuskirjallisuudessa, eritellä sen eri puolia ja tätä kautta pohtia sitä, millaisia mahdollisuuksia ympäristökansalaisuus tarjoaa ilmastonmuutoksen käsittelyyn. Ympäristökansalaisuuteen syventyy myös Kirsi Pauliina Kallio tämän kirjoitussarjan tiededebatissaan, joka avaa ympäristökansalaisuuden eri tulkintoja tutkimusartikkelin pohjalta.

Ympäristökansalaisuus tieteellisessä kirjallisuudessa

Kartoittaaksemme ympäristökansalaisuus-käsitteen käyttöä englanninkielisessä tutkimuskirjallisuudessa, teimme huhtikuun 2019 alussa haun Web of Science-tietokantaan. Tuloksena oli 305 osumaa, jotka jakautuvat eri tieteenaloille kuvan 1 mukaisesti. Käsitteiden käyttö on yleisintä monitieteisen ympäristöntutkimuksen alle menevässä tutkimuksessa, mutta sitä käytetään laajasti hyvin erilaisilla tieteenaloilla.

Haun ensimmäinen tulos löytyy vuodelta 1974, jolloin sanaa käytettiin oikeustieteellisessä kansalaisten kannetta koskevassa tutkimuksessa. Tätä seuraava osuma on vuodelta 1987 ja kolmas vuodelta 1993, jonka jälkeen käsitettä on käytetty vuosittain. Käsitteen käyttö runsastui kuitenkin vasta 2000-luvun puolella (kuva 2).

Ympäristökansalaisuutta koskevassa teoreettisessa keskustelussa keskeisimmät tekstit on kirjoitettu muutaman vuoden aikana 2000-luvun puolivälin tienoilla. Tuolloin ilmestyi Andrew Dobsonin (2003) Citizenship and the Environment -teos, Environmental Politics -lehden ympäristökansalaisuutta tarkastellut teemanumero sekä Dobsonin ja Derek Bellin (2006) toimittama Environmental Citizenship -teos. Monet empiiriset tutkimukset kuitenkin viittaavat ympäristökansalaisuudesta poliittisen teorian piirissä käytyyn keskusteluun vain löyhästi, jos lainkaan. Tämän vuoksi käsitteen käyttöä on hyödyllistä tarkastella laajemmassa kehikossa. Kirjallisuuden pohjalta ympäristökansalaisuuden sisältöä ja sen eri muotoja on mahdollista havainnollistaa viiden ulottuvuuden avulla. Nämä ovat 1) oikeudet ja velvollisuudet, 2) toiminnan tila, 3) toiminnan piiri, 4) toimijoiden ominaisuudet ja 5) suhde luontoon (kuva 3).

Oikeudet ja velvollisuudet

Kansalaisuuden sisältöä koskevassa keskustelussa erotetaan tyypillisesti liberalismin ja republikanismin perinteet (republikanismi tässä tekstissä käytetyssä merkityksessä ei viittaa Yhdysvaltain republikaaniseen puolueeseen). Liberaali malli korostaa kansalaisuutta julkisena statuksena, joka turvaa poliittiset, sosiaaliset ja kansalaisoikeudet. Republikaani malli puolestaan korostaa julkisia velvollisuuksia, hyveitä ja kansalaisuuden käytäntöjä.

Liberalismi on länsimaalaisittain vahvimmin kansalaisuuden sisältöä muovannut perinne. Liberalismi painottaa yksilöä, yksilön vapauksia ja oikeuksia. Liberalistisen katsontakannan mukaan poliittisen oikeudenmukaisuuden periaatteita ei voida perustaa johonkin tiettyyn ympäristöä koskevaan moraalikäsitykseen, kuten näkemykseen ympäristöstä itseisarvona tai omaisuutena. Sen sijaan ympäristö on nähtävä subjektina, josta on perusteltuja eriäviä näkemyksiä. Perusteltujen eriävien näkemysten hyväksymisen vuoksi liberalismilla on ongelmallinen suhde ympäristökansalaisuuteen. Eduskuntavaalien yhteydessä keskusteluun noussut lihan syönnin rajoittaminen on hyvä esimerkki tällaisesta ristiriidasta. Liberalismin mukaan on perusteltua ajatella, että meidän tulee ilmaston muutoksen ehkäisyn vuoksi rajoittaa lihansyöntiä. Toisaalta on aivan yhtä oikeutettua ajatella, että lihan syömisen oikeus menee ilmastonmuutoksen torjumisen edelle. Näin lihan syöminen tai siitä pidättäytyminen jää kansalaisen vapaan harkinnan varaan.

Vaikka historiallisesta katsannosta liberalismi painottaa oikeuksia, kuuluvat liberaaliin kehykseen myös velvollisuudet, joita voidaan määritellä poliittisesti oikeudenmukaisen demokraattisen prosessin kautta. Näin ympäristöä koskevista perustelluista eriävistä näkemyksistä voidaan valita sellaiset, joiden perustalta valtion on mahdollista asettaa kaikkia koskevia velvollisuuksia – kuten oikeudenmukaisia ympäristölakeja. Näin eduskunta voi päättää, että ilmastonmuutoksen torjumiseksi esimerkiksi lihansyöntiä on rajoitettava ja säätää sitä koskevan lain. Demokraattisen prosessin kautta on kuitenkin hankalaa saavuttaa tehokkaita ympäristötoimia, kuten myös ympäristöpolitiikan professori Janne Hukkinen huomauttaa tuoreessa mielipidekirjoituksessaan.

Republikanismin (civic republican) perinteessä perustavana ajatuksena on, että parhaan mallinen valtio perustuu ensinnä poliittisesti hyveellisten (miesten) kansalaisuuteen ja toiseksi oikeudenmukaisesti, perustuslaillisesti hallittuun poliittiseen yhteisöön. Republikanistisen poliittisen ajattelun keskiössä on aktiivinen kansalaisuus, kansalaisten omaehtoinen aktiivinen toiminta ja siihen liittyvä retoriikka. Ympäristökansalaisuutta on ollut luontevampi kehystää republikanistisesta perinteestä käsin sen vuoksi, että ympäristökansalaisuuteen on katsottu kuuluvan jonkinasteinen kansalaisten velvoittaminen. Ihmisten ei uskota muuttavan käyttäytymistään vapaaehtoisesti. Republikaaniseen perinteeseen onkin luontevaa kytkeä kestävän yhteiskunnan rakentaminen siihen liittyvine (ympäristö)kansalaisilta vaadittavine toimenpiteineen – kuten kierrätys tai luonnonsuojelu, joita liberaalissa katsannossa on vaikeampi perustella kansalaisvelvollisuuksina.

Toiminnan tila

Perinteisesti kansalaisuus on määritelty jonkin poliittisen yhteisön, polityn, jäsenyytenä. Kansalaisuuden teorioissa ja käytännöissä kansallisvaltiot ovat tarjonneet helposti samaistuttavan kansalaisuuden identiteetin ja myös ympäristökansalaisuuden määrittely tapahtuu usein valtion ja kansalaisen suhteiden määrittelyn kautta. Siten sen voi ajatella rajautuvan kunkin maan alueelle ja sen sopimuksellisiin suhteisiin kansalaistensa kanssa. Ympäristökansalaisuus tuo tällaiseen kansalaisuuteen uutta (ekologista) sisältöä, kuten uusia oikeuksia ja velvollisuuksia. Globalisaation myötä kansalaisuuden ajatusta on kansakunnan jäsenyyden sijaan pyritty laajentamaan kohti maailman tai maapallon kansalaisuutta. Ympäristökansalaisuuden yhteydessä tämä voisi tarkoittaa ympäristön kansalaisuutta eli myös luonnon mukaan ottamista kansalaisuuden vastuiden piiriin. Näissä laajemmissa kansalaisuuskäsityksissä ongelmaksi muodostuu se, minkä poliittisen yhteisön jäsen tällainen kansalainen on. Kenelle ympäristökansalainen on velvollinen: maapallolle ja sen ekosysteemille vai tiettyjen poliittisten rajojen määrittämälle alueelle? Kuka ympäristökansalaisen velvollisuudet ja oikeudet asettaa ja kuka niitä valvoo, vai ovatko ne aina luonteeltaan moraalisia – eivät poliittisia kuten kansalaisuuden luonne tuntuisi edellyttävän.

Dobsonin ratkaisu on hänen jälkikosmopoliittiseksi kansalaisuudeksi (post-cosmopolitan citizenship) nimittämänsä kansalaisuuden tyyppi. Jälkikosmopolitanismissa ihmisiä sitovat yhteen arkielämän materiaaliset olosuhteet, jotka jakautuvat epätasa-arvoisesti ja epäsymmetrisesti globalisoituvassa maailmassa. Jälkikosmopoliittinen kansalaisuus ylittää liberalismin ja republikanismin perinteet siinä, että se ei ole sidoksissa alueeseen, vaan sen tilana toimii ekologinen jalanjälki, eräänlainen epäsymmetristen velvollisuuksien poliittinen tila. Globalisoituvassa maailmassa valta ja sen tuottamat vaikutukset, myös ympäristökuorma, jakautuvat epäsymmetrisesti, mikä oikeudenmukaisuutta noudattaen jakaa myös velvollisuudet epäsymmetrisesti, pääasiassa rikkaille valtioille, kansalaisille ja yrityksille, jotka ovat ongelmista vastuussa. Materiaalisten suhteiden kautta määrittyvä ekologinen jalanjälki on Dobsonin näkemyksen mukaan luonteeltaan poliittinen ja sisältää riittävästi poliittisen yhteisön ominaisuuksia kansalaisuuden harjoittamiseen. Tätä näkemystä on myös kritisoitu, koska sen ajatellaan venyttävän liikaa poliittisen yhteisön määritelmää ja sitä kautta vesittävän kansalaisuuden ajatuksen.

Toiminnan piiri

Toiminnan piirillä tarkoitetaan tässä sitä, toteutetaanko kansalaisuutta yksityisillä areenoilla, kuten kotitalouksissa, vai julkisilla areenoilla, kuten politiikassa. Kansalaisuutta on sekä liberalismin että republikanismin perinteessä ajateltu toteutettavan lähinnä julkisilla areenoilla. Jälkikosmopoliittinen ympäristökansalaisuus nostaa kuitenkin yksityisen piirin julkisen rinnalle ja osassa ympäristökansalaisuuden kirjallisuutta yksityinen piiri on selkeästi korostunut ja julkinen piiri painunut taka-alalle.

Yksityiseen piiriin kytkeytyvässä ympäristökansalaisuudessa puhutaan kestävistä elämäntavoista, elämäntyyleistä ja kulutuksesta. Näitä korostavassa ympäristökansalaisuudessa on hyödyllistä edelleen erottaa heikon ja vahvan kestävyyden näkökulmat. Heikon kestävyyskäsityksen mukainen toiminta merkitsee kiinnittymistä tehokkuusajatteluun, vihreään kasvuun sekä vahvaa luottamusta teknologisen kehityksen ratkaisukykyyn ympäristökriisissä. Vahvaan kestävyyskäsitykseen kytkeytyvä toiminta puolestaan perustuu kohtuullisuuteen ja kasvun sijaan kulutuksen absoluuttinen vähentäminen nähdään välttämättömänä. Kestävyys-sana kätkee siis alleen erilaisia merkityksiä. Kun käsitettä sovelletaan yritystoiminnassa ja politiikassa, usein kiinnitytään heikon käsityksen mukaiseen kestävyyteen. Vahva kestävyyskäsitys kytkisi keskustelun esimerkiksi degrowth-ajatteluun ja ulottaisi toimijuuden kuluttajuudesta kansalaisuuteen. Heikon kestävyyskäsityksen vallitsevuudesta johtuen sekä degrowth että kohtuullisuus ja kulutuksen absoluuttinen vähentäminen ovatkin poliittisesti arkaluonteisia aiheita, kuten esimerkiksi professori Lassi Linnanen on nostanut esiin (HS 24.2.2018). Näin kestävyyskäsitykset vaikuttavat mahdollisuuksiimme toimia ympäristökansalaisina.

Yksityiseen piiriin rajoittuva kuluttajuusnäkökulma ympäristökansalaisuuteen on kohdannut vahvaa kritiikkiä. Tällaisen ympäristökansalaisuuden on nähty supistuvan yksittäisten valintojen ympäristövaikutuksiin ja jättävän huomiotta taustalla vaikuttavat poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat. Kritiikki näkyy selkeästi ympäristökansalaisuuteen kytkeytyvissä energia- ja ruokakeskusteluissa. Yhteisölähtöiset uusiutuvan energian ja paikallisen ruuan tuotantoon keskittyvät projektit ja liikkeet pitävät tärkeänä nimenomaan yksilöiden ja yhteisöjen kansalaistoiminnan kehittämistä pelkkää yksityistä kuluttamista laajemmin.

Anneleen Kenis on tarkastellut ympäristökansalaisuutta ja demokratiaa käsittelevässä artikkelissaan ympäristökansalaisuutta nimenomaan yhteisöllisenä toimintana, johon olennaisesti kuuluu yhteisön itseymmärrys osana laajempia vallan ja konfliktien luonnehtimia sosiaalisia, taloudellisia ja poliittisia suhteita. Yhteisöjen toiminnassa hän erottaa edelleen kommunitaarisen (communitarian) ja agonistisen eli kiistelevän (agonistic) ympäristökansalaisuuden. Kommunitaarisen ympäristökansalaisuuden fokus on paikallisessa toiminnassa ja asukkaiden arkielämään liittyvien kestävien ratkaisujen etsimisessä ja hyödyntämisessä. Agonistisen ympäristökansalaisuuden keskiössä puolestaan on vastakkainasettelu ja sen kautta luotu ympäristöä puolustava yhteisö.

Toimijoiden ominaisuudet

Kansalaishyveillä viitataan niihin ominaisuuksiin ja luonteenpiirteisiin, joita kansalaisilla oletetaan tai toivotaan olevan. Ympäristökansalaisuus varsinkin poliittisena aktiivisuutena ilmentää perinteisiä republikanistisia hyveitä kuten itsekuria, uskollisuutta tai periaatteille omistautumista. Dobsonin jälkikosmopoliittinen kansalainen jakaa republikanismin perinteen hyvepuheen, mutta keskeisimmäksi hyveeksi nousee oikeudenmukaisuus. Lisäksi Dobson oikeuttaa myös muita, feministisestä teoriasta nousevia kansalaishyveitä, kuten hoivan, myötätunnon ja vastuun haavoittuvassa asemassa olevista, joita ei yleensä ole totuttu yhdistämään kansalaishyveiksi.

Koska ympäristökansalaisuus ymmärretään monella tavalla, on eroja myös siinä, millaista aktiivisutta kansalaisilta odotetaan. Liberaalissa, oikeuksia painottavassa katsantokannassa kansalaisuutta voidaan tarkastella statuksena toiminnan sijaan, kun muissa näkökulmissa aktiivisen toiminnan rooli korostuu. Ympäristökansalaisuus kestävänä kuluttajuutena ja kestävänä arkena vaatii kansalaisilta elintapojen muuttamista, kun julkisen piirin toimintaa painottavissa näkökannoissa aktiivinen kansalainen täyttää velvollisuutensa osallistumalla ja vaikuttamalla.

Aktiivisuuden, osallisuuden ja tiedostavuuden arvoihin, ihanteisiin ja tekoihin kytkeytyen kestävä elämäntapa merkitsee tiedostavaa kansalaisuutta, tietoa esimerkiksi materiaalien alkuperästä, kierrätyksestä ja kestävistä energiaratkaisuista sekä näiden kytkennöistä yhteiskunnan rakenteisiin ja politiikkatoimiin. Ympäristöongelmat ovat monimutkaisia kokonaisuuksia ja jatkuva tietotulva, tiedon pirstaleisuus sekä epävarmuudet toimien vaikuttavuudessa haastavat ympäristökansalaisuutta sekä kestävän elämäntavan että poliittisen aktiivisuuden osalta. Onkin syytä pohtia, edellyttääkö ympäristökansalaisuus kansalaiselta pyrkimystä oman, ympäristökysymyksiin liittyvän, tieteellisen ymmärtämisensä kehittämiseen ja onko kansalaisilla rahkeita tällaiseen toimintaan. Toisaalta ympäristöongelmien monisyisyys myös haastaa tieteellisen tiedon kaikkivoipaisuuden niiden ratkaisemisessa.

Ympäristökansalaisuus ja suhde luontoon

Käsitys kansalaisuuden suhteesta luontoon on usein ympäristökansalaisuutta käsittelevän kirjallisuuden pohjalla, mutta sitä ei yleensä lueta suoraan ympäristökansalaisuutta määrittäväksi perustekijäksi. Mirja Vihersalo kuitenkin nostaa sen ilmastokansalaisuutta tarkastelevassa artikkelissaan muiden ulottuvuuksien rinnalle ja epäsuorasti luontosuhde näkyykin esimerkiksi liberaalissa näkemyksessä oikeutena puhtaaseen ja elinkelpoiseen ympäristöön, tai republikanistisessa ajatuksessa velvollisuuksista ympäristöä kohtaan. Myös artikkelihakumme tuloksissa luonto osoittautui yhdeksi keskeiseksi ympäristökansalaisuuden toteuttamisen paikaksi ja luonnossa tapahtuva tekeminen sekä luontosuhde merkittäväksi ympäristökansalaisuutta tuottavaksi mekanismiksi. Nämä näkyivät erityisesti luontokontaktien ja lähiluonnon merkityksellisyyden ja osallisuuden kokemuksen korostamisena suhteessa ympäristöön ja sen kautta ympäristökansalaisuuden rakentumisessa, sekä esimerkiksi luonnon tuottamina hyvinvointivaikutuksina. Osallisuuden kokemukset ja luontokontaktit eivät koske ainoastaan maaseutuluontoa, vaan kaupungistumisen myötä erityisesti myös kaupunkiympäristöjen viheralueita ja esimerkiksi kaupunkiviljelmiä ruokaympäristöinä. Keskeisenä ajatuksena tällöin on, että läheinen ja omakohtainen suhde luontoon tuottaa vastuullisuutta ja halua huolehtia siitä. Näin luontosuhteen kehittymisen kautta myös motivaatio kestävien elämäntapojen toteuttamiseen ja poliittiseen vaikuttamiseen kasvaa.

Ympäristökansalaisuus: mahdollisuudet

Ympäristökansalaisuuden ulottuvuuksien tarkastelu nosti esille erilaisia tapoja ymmärtää ympäristökansalaisuus (taulukko 1). Ympäristökansalaisuuden moniulotteisuus ja sen myötä näkyvä käsitteen monitulkintaisuus tarkoittavat moninaisuutta myös suhteessa ympäristökansalaisuuden mahdollisuuksiin ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Mikäli ympäristökansalaisuutta ja siihen rinnastettavaa ilmastokansalaisuutta tulkitaan lähinnä yksityiseen piiriin kuuluvana kestävän elämäntavan vapaaehtoisena omaksumisena, voivat sen mahdollisuudet ilmastonmuutoksen torjumisessa olla varsin rajatut. Myöskään pakotettuina riittävien globaalien velvollisuuksien aikaansaaminen, niiden noudattaminen ja valvominen ei liene kovin realistista demokratian keinoin. Välimuotoista mahdollisuutta on ehkä hedelmällisimmin etsitty vahvan kestävyyskäsityksen mukaisesta yhteisöllisesti toimivasta ja poliittisesti aktiivisesta ympäristökansalaisuudesta (kommunitarismi). Näin ympäristökansalaisuuden potentiaalina nähdään nimenomaan kollektiivinen vastuu, kollektiiviset käytännöt ja niiden seuraamusten positiiviset kumulatiiviset kerrannaisvaikutukset. Tällaisen moniulotteisen toiminnan edistäminen saattaisi tarjota ympäristökansalaisuudelle mahdollisuuden ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Yhteisölliseen toimintaan ja poliittiseen vaikuttamiseen painottuvan ympäristökansalaisuuden edistämisessä keskeiseen rooliin nousee erilaisten osallistumisen ja yhteisöllisten toimintamuotojen mahdollistaminen. Osallistavassa ympäristönhallinnassa
lähtökohtana on hallinnon prosesseihin osallistamisen sijaan kansalaisyhteiskunnan kehittäminen ja pyrkimyksenä on kansalaisten voimaannuttaminen jopa vastustamaan tai haastamaan hallintaa. Näin kansalaisten rooliksi ei jää vain tuottaa kansalaisnäkökulmasta tietoa hallinnon tarpeisiin, vaan he myös uudistavat hallinnon toimintatapoja. Tällaisia keinoja ovat esimerkiksi osallistava budjetointi, paikallisten resurssien yhteishallinta ja siirtymäliikkeen parissa toteutetut kokeilut.

Osallistamisen toimivuutta ja mahdollisuuksia on myös kritisoitu monesta näkökulmasta. Keskeisiksi kysymyksiksi nousevat: Kuka osallistuu ja ketä osallistetaan? Mitä osallistujilta odotetaan, ja tuottaako osallistuminen lopulta pysyvää ja sitoutunutta ympäristökansalaisuutta? Osallistamisprosessit saattavat tahtomattaankin tuottaa ennalta määrätyn kaltaista ympäristökansalaisuutta ja samalla jättää aidon kansalaisvaikuttamisen sivurooliin. Vaikka kansalaisten osallistuminen ja vaikutusmahdollisuudet lisääntyvät, ei se automaattisesti johda ympäristökansalaisuuteen.

Ympäristökansalaisuuden mahdollisuudet ilmastonmuutoksen ratkaisemisessa ja keinot sen edistämiseksi ovatkin vielä suurelta osin avoimet. Ehkä keskeisin ympäristökansalaisuudesta esiin nostettava seikka on sen mahdollisuus tuottaa kansalaisille konkreettinen toiminnan tila, joka ei pelkisty ainoastaan kestäviin elämäntapoihin, vaan mahdollistaa myös toimimisen yhdessä ilmaston hyväksi. Tällainen toiminta voi auttaa ilmastoahdistuksen hoidossa ja ehkäisyssä, kannustaa aktiivisuuteen ja ilmastonmuutoksen käsittelyyn sekä lopulta auttaa myös nostamaan politiikkatoimien kunnianhimon tasoa.

SUVI HUTTUNEN, RIIKKA ARO, MIIKKA SALO & ANNI TURUNEN

Takaisin ylös ↑