Huumori on oleellinen osa ympäristönsuojelua, mutta yhteiskunnallisessa ympäristötutkimuksessa huumori on pilkistellyt esiin vain harvoin. Parempi ymmärrys ympäristöhuumorista voisi monin tavoin auttaa kestävämmän yhteiskunnan rakentamisessa.
Ympäristönsuojeluun ja ympäristöongelmiin liittyy monenlaista huumoria. Pilakuvat voivat ravistella tai ylläpitää esimerkiksi luomuruokaan tai luonnonsuojeluun liittyviä ennakkoluuloja, terävä satiiri saattaa kääntää talousarvoja painottavaa päätöksentekoa uusille urille ja vastakohtia yllättävästi yhdistävä komiikka voi siivittää uudenlaisten ympäristöinnovaatioiden syntyä. Parodian avulla voidaan kritisoida niin yksittäisen kuluttajan valintoja kuin kansainvälisten yritysten ympäristövastuutonta toimintaa tehokkaammin kuin pelkkien faktojen ja valistuksen kautta. Ympäristönsuojeluun liittyvä huumori voi olla myös tragikoomisille epäonnistumisille nauramista. Jos ympäristöahdistus vyöryy päälle eikä mikään muu auta, musta huumori saattaa helpottaa.
Ekologinen tutkimus antaa hyviä perusteita väittää, että ympäristöongelmat uhkaavat nykymuotoisten yhteiskuntien perustaa. Kyse on vakavista asioista. Juuri tällainen maailmanlopun uhka ja siihen liittyvä äärimmäinen totisuus tarjoaa hedelmälliset lähtökohdat huumorille. Komiikka rakentuu tyypillisesti vakavan ja kepeän törmäyksistä. Pilakuvista tuttu luonnonsuojelijan stereotyyppi osoittaa, että omaan asiaansa vakavasti suhtautuvat joutuvat herkästi pilkan kohteeksi, varsinkin jos he esittävät vaatimuksia radikaaleista yhteiskunnallisista muutoksista. Vaatimukset luonnon suojelusta on helppo sysätä naurettavina syrjään, jos niiden esittäjät on leimattu todellisuudesta vieraantuneiksi ituhipeiksi.
Vitsailemalla voidaan murentaa tieteellisen tiedon uskottavuus, vähätellä ympäristöpolitiikan tavoitteita, nujertaa vakiintuneita etuja ja valta-asetelmia uhkaavat aloitteet ja saattaa uudet ideat naurunalaiseksi. Ironinen etäisyyden otto ja sarkasmi tarjoavat keinoja omakohtaisesta vastuusta pakenemiseen ja muiden syyllistämiseen. Huumori on tehokas työväline niin koulukiusaajien, rasistien kuin ilmastodenialistienkin käsissä. Pelkästään tämän takia huumori kannattaa ottaa tosissaan.
Huumoritutkimuksella on pitkä historia
Huumorin olemusta puntaroi jo antiikin Aristoteles, joten kyseessä on yksi vanhimmista tutkimuksen aloista. Huumoritutkimuksen sarkaa ovat kyntäneet niin filosofit, kielitieteilijät kuin terveystutkijatkin. Viime vuosikymmeninä aivotutkimus on valottanut uusilla tavoilla huumorin olemusta. Mukaan ovat tulleet myös biologiset tieteet, kun evolutiivinen tutkimus on haastanut oletuksia huumorista pelkästään ihmisen kokemusmaailmaan kuuluvana käyttäytymispiirteenä.
Perinteisesti huumoria on tarkasteltu yhteensopimattomuuden, ylemmyyden ja huojennuksen näkökulmista. Yhteensopimattomuusteoriat tarkastelevat sitä, miten huumori syntyy toisiinsa liittymättömien asioiden yhdistyessä odottamattomalla tavalla. Ylemmyysteoriat painottavat huumorin ilmentymistä ihmisten välisissä suhteissa ja huojennusteoriat pyrkivät avaamaan huumorin psyykkisiä mekanismeja ja yksilötason vaikutuksia. Huumori vallankäytön muotona on kiinnostanut erityisesti sosiologeja, jotka ovat selvittäneet sitä, millainen ja kenen määrittelemä huumori pitää yllä tai purkaa järjestystä yhteiskunnassa.
Uusia avauksia ympäristötutkimukseen
Huumoritutkimuksella on paljon annettavaa ympäristönsuojelulle. Tutkimus voi lähteä vaikkapa tutkijoihin itseensä julkisessa puheessa kohdistuvista stereotypioista. Näyttäytyvätkö ympäristötutkijat vastuullisina, osaavina ja oivaltavina asiantuntijoina vai arvaamattomina hulluina tiedemiehinä, harmittomina pellepelottomina tai yhteiskunnan resursseja tuhlaavina nollatutkijoina? Tieteen yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden kannalta ei ole yhdentekevää, millaisten mielikuvien kautta vaikkapa globaalin ilmastonmuokkauksen tutkijoita tarkastellaan.
Huumoritutkimus voi avata uusilla tavoilla sitä, miksi ympäristötieto näyttää vaikuttavan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon vain vähän. Energiapolitiikan uudistaminen tarjoaa hyviä esimerkkejä. Leimataanko tuulivoima ”huulivoimaksi” josta puhutaan paljon, mutta jonka avulla tuskin ratkaistaan energiakriisiä? Pidetäänkö maatilojen biokaasulaitoksia kiertotaloutta merkittävästi edistävänä hajautetun uusiutuvan energian tuotantona vai kylähulluperinnettä jatkavana hupsutteluna joka sallitaan, mutta jonka ei odotetakaan valtavirtaistuvan? Entä miksi haitallisten tukien maksamista fossiilisten polttoaineiden käytölle ei pidetä nykyistä yleisemmin naurettavana?
Huumorilla harppauksia kestävyyteen
Huumoritutkimuksen nykyistä tiiviimpi kytkeminen yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen lähestymistapoihin tarjoaa sekä teoreettisesti että käytännön sovellusten kannalta kiinnostavia mahdollisuuksia. Esimerkiksi energiantuotannon ja kulutuksen murroksia on monesti tutkittu monitasohallinnan (Multi-Level Perspective) näkökulmasta. Tässä mallissa keskeistä on muutosten dynamiikka yhteiskunnan eri tasoilla. Tarkastelun kohteena on usein ollut se, miten energiainnovaatiot syntyvät ja leviävät yhteiskunnan mikrotasolla (niche), millaisia esteitä ja edellytyksiä yhteiskunnan mesotaso (regiimi) asettaa energiamurrokselle ja millaisia ovat yksittäisten toimijoiden ulottumattomissa olevat makrotason (landscape) megatrendit.
Huumoritutkimusta voidaan soveltaa monin tavoin varsinkin niche-tasolla, jossa oleellista on yksittäisen toimijan oivalluskyky ja rohkeus etsiä ja toteuttaa uusia ideoita. Kyky sietää uusiin toimintatapoihin kohdistuvaa epäilevää pilkkaa voi olla tärkeä osa menestyksekästä edelläkävijyyttä. Huumori voi myös auttaa kohtaamaan vääjäämättömiä epäonnistumisia ja luomaan yhteishenkeä edelläkävijöiden yhteisöissä. Ryhmän sisällä jaettu huumori on yksi tärkeä sosiaalisen pääoman muodostumisen edellytys. Huumorin avulla voidaan herättää yhteiskunnallista huomiota rahoittajien kiinnostusta, mutta toisaalta naurunalaiseksi joutuminen karkottaa tehokkaasti rahoittajat ja muut tukijat.
Regiimitasolle kohdentuvasta sosiologisesta huumoritutkimuksesta yksi esimerkki on niin sanotun kulttuurihäirinnän (culture jamming) tutkimus. Vastamainosten avulla tapahtuva kulttuurihäirintä on varsinkin ylikansallisiin yrityksiin kohdistuvaa yhteiskunnallista kritiikkiä, joka tyypillisesti toteutetaan parodisoimalla tunnettuja kaupallisia tuotemerkkejä ja niihin liittyviä toimintamalleja. Kritiikkiä motivoi erityisesti yritysten liian epäreiluksi koettu valta-asema ja tuotteiden kulutukseen liittyvät sosiaaliset, taloudelliset ja ympäristölliset ongelmat. Esimerkiksi automainoksista tehtyjen ivamukaelmien avulla on pyritty horjuttamaan yksityisautoiluun ja fossiilisiin polttoaineisiin perustuvan liikennejärjestelmän perusoletuksia. Kulttuurihäirintä voidaan kohdistaa myös poliittisia päättäjiä vastaan. Varsinkin presidentti Trumpin hallintoa Yhdysvalloissa on kritisoitu lukuisilla ”vaihtoehtoisilla” sosiaalisen median parodiatileillä (kuva 1). Tällaisen kulttuurihäirinnän yhteiskunnallisista vaikutuksista on vain vähän tietoa: onnistuuko se herättämään kriittistä tutkimustietoon pohjautuvaa yhteiskunnallista keskustelua vai lisääkö se epäluottamusta ja hämmennystä?
Kuva 1. Mordorin kansallispuisto kritisoi Yhdysvaltain ympäristöpolitiikkaa Twitterissä.
Yhteiskunnan ylätasolla (landscape) huumoria voidaan tarkastella laaja-alaisesti inhimillisen käyttäytymisen osa-alueena, joka määrittyy hitaan biologisen evoluution ja nopeampien kulttuuristen muutosten yhteisvaikutuksessa. Huumorintajuisuus on yksi ihmisen lajipiirre, mutta huumorin ilmentymiseen yhteiskunnassa vaikuttavat voimakkaasti kunkin aikakauden kulttuuriset odotukset. Myös teknisen kehityksen megatrendeillä on suuri vaikutus huumoriin. Vain muutamassa vuosikymmenessä hymiöt loivat uudenlaisen huumorin muodon, kun sähköisessä viestinnässä tarvittiin tapa tunteiden ilmaisuun. Kehittymässä olevien lisätyn ja virtuaalisen todellisuuden tekniikoiden myötä syntyy epäilemättä myös uudenlaisia tapoja humoristiseen ilmaisuun. Mikä on näiden mahdollinen merkitys ympäristönsuojelulle, sitä emme vielä tiedä.
Jari Lyytimäki on erikoistutkija Suomen ympäristökeskuksessa. Hän on kiinnostunut laaja-alaisesti tiedon hyödyntämisestä ympäristöpolitiikassa ja tutkii ympäristömurroksia Suomen akatemian rahoittamassa FutWend-hankkeessa.
Huumori on oleellinen osa ympäristönsuojelua, mutta yhteiskunnallisessa ympäristötutkimuksessa huumori on pilkistellyt esiin vain harvoin. Parempi ymmärrys ympäristöhuumorista voisi monin tavoin auttaa kestävämmän yhteiskunnan rakentamisessa.
Ympäristönsuojeluun ja ympäristöongelmiin liittyy monenlaista huumoria. Pilakuvat voivat ravistella tai ylläpitää esimerkiksi luomuruokaan tai luonnonsuojeluun liittyviä ennakkoluuloja, terävä satiiri saattaa kääntää talousarvoja painottavaa päätöksentekoa uusille urille ja vastakohtia yllättävästi yhdistävä komiikka voi siivittää uudenlaisten ympäristöinnovaatioiden syntyä. Parodian avulla voidaan kritisoida niin yksittäisen kuluttajan valintoja kuin kansainvälisten yritysten ympäristövastuutonta toimintaa tehokkaammin kuin pelkkien faktojen ja valistuksen kautta. Ympäristönsuojeluun liittyvä huumori voi olla myös tragikoomisille epäonnistumisille nauramista. Jos ympäristöahdistus vyöryy päälle eikä mikään muu auta, musta huumori saattaa helpottaa.
Ekologinen tutkimus antaa hyviä perusteita väittää, että ympäristöongelmat uhkaavat nykymuotoisten yhteiskuntien perustaa. Kyse on vakavista asioista. Juuri tällainen maailmanlopun uhka ja siihen liittyvä äärimmäinen totisuus tarjoaa hedelmälliset lähtökohdat huumorille. Komiikka rakentuu tyypillisesti vakavan ja kepeän törmäyksistä. Pilakuvista tuttu luonnonsuojelijan stereotyyppi osoittaa, että omaan asiaansa vakavasti suhtautuvat joutuvat herkästi pilkan kohteeksi, varsinkin jos he esittävät vaatimuksia radikaaleista yhteiskunnallisista muutoksista. Vaatimukset luonnon suojelusta on helppo sysätä naurettavina syrjään, jos niiden esittäjät on leimattu todellisuudesta vieraantuneiksi ituhipeiksi.
Vitsailemalla voidaan murentaa tieteellisen tiedon uskottavuus, vähätellä ympäristöpolitiikan tavoitteita, nujertaa vakiintuneita etuja ja valta-asetelmia uhkaavat aloitteet ja saattaa uudet ideat naurunalaiseksi. Ironinen etäisyyden otto ja sarkasmi tarjoavat keinoja omakohtaisesta vastuusta pakenemiseen ja muiden syyllistämiseen. Huumori on tehokas työväline niin koulukiusaajien, rasistien kuin ilmastodenialistienkin käsissä. Pelkästään tämän takia huumori kannattaa ottaa tosissaan.
Huumoritutkimuksella on pitkä historia
Huumorin olemusta puntaroi jo antiikin Aristoteles, joten kyseessä on yksi vanhimmista tutkimuksen aloista. Huumoritutkimuksen sarkaa ovat kyntäneet niin filosofit, kielitieteilijät kuin terveystutkijatkin. Viime vuosikymmeninä aivotutkimus on valottanut uusilla tavoilla huumorin olemusta. Mukaan ovat tulleet myös biologiset tieteet, kun evolutiivinen tutkimus on haastanut oletuksia huumorista pelkästään ihmisen kokemusmaailmaan kuuluvana käyttäytymispiirteenä.
Perinteisesti huumoria on tarkasteltu yhteensopimattomuuden, ylemmyyden ja huojennuksen näkökulmista. Yhteensopimattomuusteoriat tarkastelevat sitä, miten huumori syntyy toisiinsa liittymättömien asioiden yhdistyessä odottamattomalla tavalla. Ylemmyysteoriat painottavat huumorin ilmentymistä ihmisten välisissä suhteissa ja huojennusteoriat pyrkivät avaamaan huumorin psyykkisiä mekanismeja ja yksilötason vaikutuksia. Huumori vallankäytön muotona on kiinnostanut erityisesti sosiologeja, jotka ovat selvittäneet sitä, millainen ja kenen määrittelemä huumori pitää yllä tai purkaa järjestystä yhteiskunnassa.
Uusia avauksia ympäristötutkimukseen
Huumoritutkimuksella on paljon annettavaa ympäristönsuojelulle. Tutkimus voi lähteä vaikkapa tutkijoihin itseensä julkisessa puheessa kohdistuvista stereotypioista. Näyttäytyvätkö ympäristötutkijat vastuullisina, osaavina ja oivaltavina asiantuntijoina vai arvaamattomina hulluina tiedemiehinä, harmittomina pellepelottomina tai yhteiskunnan resursseja tuhlaavina nollatutkijoina? Tieteen yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden kannalta ei ole yhdentekevää, millaisten mielikuvien kautta vaikkapa globaalin ilmastonmuokkauksen tutkijoita tarkastellaan.
Huumoritutkimus voi avata uusilla tavoilla sitä, miksi ympäristötieto näyttää vaikuttavan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon vain vähän. Energiapolitiikan uudistaminen tarjoaa hyviä esimerkkejä. Leimataanko tuulivoima ”huulivoimaksi” josta puhutaan paljon, mutta jonka avulla tuskin ratkaistaan energiakriisiä? Pidetäänkö maatilojen biokaasulaitoksia kiertotaloutta merkittävästi edistävänä hajautetun uusiutuvan energian tuotantona vai kylähulluperinnettä jatkavana hupsutteluna joka sallitaan, mutta jonka ei odotetakaan valtavirtaistuvan? Entä miksi haitallisten tukien maksamista fossiilisten polttoaineiden käytölle ei pidetä nykyistä yleisemmin naurettavana?
Huumorilla harppauksia kestävyyteen
Huumoritutkimuksen nykyistä tiiviimpi kytkeminen yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen lähestymistapoihin tarjoaa sekä teoreettisesti että käytännön sovellusten kannalta kiinnostavia mahdollisuuksia. Esimerkiksi energiantuotannon ja kulutuksen murroksia on monesti tutkittu monitasohallinnan (Multi-Level Perspective) näkökulmasta. Tässä mallissa keskeistä on muutosten dynamiikka yhteiskunnan eri tasoilla. Tarkastelun kohteena on usein ollut se, miten energiainnovaatiot syntyvät ja leviävät yhteiskunnan mikrotasolla (niche), millaisia esteitä ja edellytyksiä yhteiskunnan mesotaso (regiimi) asettaa energiamurrokselle ja millaisia ovat yksittäisten toimijoiden ulottumattomissa olevat makrotason (landscape) megatrendit.
Huumoritutkimusta voidaan soveltaa monin tavoin varsinkin niche-tasolla, jossa oleellista on yksittäisen toimijan oivalluskyky ja rohkeus etsiä ja toteuttaa uusia ideoita. Kyky sietää uusiin toimintatapoihin kohdistuvaa epäilevää pilkkaa voi olla tärkeä osa menestyksekästä edelläkävijyyttä. Huumori voi myös auttaa kohtaamaan vääjäämättömiä epäonnistumisia ja luomaan yhteishenkeä edelläkävijöiden yhteisöissä. Ryhmän sisällä jaettu huumori on yksi tärkeä sosiaalisen pääoman muodostumisen edellytys. Huumorin avulla voidaan herättää yhteiskunnallista huomiota rahoittajien kiinnostusta, mutta toisaalta naurunalaiseksi joutuminen karkottaa tehokkaasti rahoittajat ja muut tukijat.
Regiimitasolle kohdentuvasta sosiologisesta huumoritutkimuksesta yksi esimerkki on niin sanotun kulttuurihäirinnän (culture jamming) tutkimus. Vastamainosten avulla tapahtuva kulttuurihäirintä on varsinkin ylikansallisiin yrityksiin kohdistuvaa yhteiskunnallista kritiikkiä, joka tyypillisesti toteutetaan parodisoimalla tunnettuja kaupallisia tuotemerkkejä ja niihin liittyviä toimintamalleja. Kritiikkiä motivoi erityisesti yritysten liian epäreiluksi koettu valta-asema ja tuotteiden kulutukseen liittyvät sosiaaliset, taloudelliset ja ympäristölliset ongelmat. Esimerkiksi automainoksista tehtyjen ivamukaelmien avulla on pyritty horjuttamaan yksityisautoiluun ja fossiilisiin polttoaineisiin perustuvan liikennejärjestelmän perusoletuksia. Kulttuurihäirintä voidaan kohdistaa myös poliittisia päättäjiä vastaan. Varsinkin presidentti Trumpin hallintoa Yhdysvalloissa on kritisoitu lukuisilla ”vaihtoehtoisilla” sosiaalisen median parodiatileillä (kuva 1). Tällaisen kulttuurihäirinnän yhteiskunnallisista vaikutuksista on vain vähän tietoa: onnistuuko se herättämään kriittistä tutkimustietoon pohjautuvaa yhteiskunnallista keskustelua vai lisääkö se epäluottamusta ja hämmennystä?
Yhteiskunnan ylätasolla (landscape) huumoria voidaan tarkastella laaja-alaisesti inhimillisen käyttäytymisen osa-alueena, joka määrittyy hitaan biologisen evoluution ja nopeampien kulttuuristen muutosten yhteisvaikutuksessa. Huumorintajuisuus on yksi ihmisen lajipiirre, mutta huumorin ilmentymiseen yhteiskunnassa vaikuttavat voimakkaasti kunkin aikakauden kulttuuriset odotukset. Myös teknisen kehityksen megatrendeillä on suuri vaikutus huumoriin. Vain muutamassa vuosikymmenessä hymiöt loivat uudenlaisen huumorin muodon, kun sähköisessä viestinnässä tarvittiin tapa tunteiden ilmaisuun. Kehittymässä olevien lisätyn ja virtuaalisen todellisuuden tekniikoiden myötä syntyy epäilemättä myös uudenlaisia tapoja humoristiseen ilmaisuun. Mikä on näiden mahdollinen merkitys ympäristönsuojelulle, sitä emme vielä tiedä.
Lue Huumori ympäristösuojelussa -raportti täältä
Jari Lyytimäki
Jari Lyytimäki on erikoistutkija Suomen ympäristökeskuksessa. Hän on kiinnostunut laaja-alaisesti tiedon hyödyntämisestä ympäristöpolitiikassa ja tutkii ympäristömurroksia Suomen akatemian rahoittamassa FutWend-hankkeessa.
Eläminen Maan ulkopuolella
Pitääkö ympäristökasvatuksen olla aina synkkää?
Sipsikaljavegaanien ruokavallankumous