Alkuperäinen vertaisarvioitu artikkeli löytyy täältä Hyvärinen, P. (2021). Sienestystä pohjoisilla puupelloilla: metsien moninaiset taloudet ja plantaasiosentrismin ongelma. Alue ja ympäristö, 49(2), 22–43. https://doi.org/10.30663/ay.97101
Sienestys ja muu metsän antimien keräily on Suomessa suosittua. Tilastokeskuksen mukaan sieniä keräilee vuosittain noin kolmasosa aikuisväestöstä, ja marjoja lähes puolet. Sienestyksen ja marjastuksen parissa metsissä vietetään keskimäärin 9,5 tuntia henkilöä kohden vuodessa. Lisäksi saloilla samoillaan riistan perässä, kalavesien äärelle sekä erilaisen luonnon tarkkailun merkeissä. Metsissä ulkoilu ja retkeily ovat entisestään kasvattaneet suosiotaan koronaviruspandemian myötä.
Metsistä keräiltyä tai pyydettyä ruokaa tai siellä hyvinvointitarkoituksissa vietettyä aikaa ei tyypillisesti mielletä osaksi metsätaloutta, vaan taloudellisessa mielessä metsät ymmärretään ensisijaisesti puuntuotannon kautta. Puun kasvatus, korjuu, myynti ja jalostus ovat metsän talouskäyttöä, kun taas kaikki muu metsiin paikantuva toiminta lukeutuu metsien virkistys- tai monikäyttöön. Puuntuotannon keskeisyydestä kertoo myös se, että esimerkiksi Luonnonvarakeskus käyttää metsistä keräiltävistä sienistä ja marjoista nimitystä ei-puuaineiset tuotteet.
Puuntuotanto perustuu Suomessa pääosin metsän jaksolliseen kasvatukseen, vaikka myös jatkuvan kasvatuksen menetelmät aletaan hiljalleen nähdä vaihtoehtona. Jaksollisesti kasvatetussa metsässä elämää rytmittää harvennusten, päätehakkuun, mahdollisen maanmuokkauksen ja sitä seuraavien istutusten, kylvön tai luontaisen uudistumisen kierto. Verrattuna metsien luontaisiin sykleihin elonkierto on kiihdytettyä ja kurinalaista: metsä on hakkuukypsä nuoressa 60–80 vuoden iässä, ja metsänhoitotöiden tavoitteena on tasaikäinen ja tasavälinen yhden tai kahden puulajin kasvusto.
Plantaasiosentrismi käsitteenä, ilmiönä ja ongelmana
Trooppisille alueille sijoittuvia puuntuotantotarkoitukseen kasvatettuja metsiä nimitetään usein puuplantaaseiksi, mikä alleviivaa tuotannon yhtymäkohtia maatalouteen. Kuitenkin myös boreaalisen vyöhykkeen puuntuotantoa voi tarkastella plantaasimaisena tai plantaasimaisia piirteitä sisältävänä. Plantaasien aikakautta, plantaasioseenia teoretisoineiden Donna Harawayn ja Anna Tsingin mukaan plantaaseille ovat tyypillisiä tehokkuuden nimissä yksinkertaistetut eliöyhteisöt, monilajinen pakotettu työ sekä ajalliset katkokset ylisukupolvisessa paikkoihin kiinnittymisessä. Plantaasimaisessa tuotannossa elolliset toimijat pelkistetään resursseiksi, joihin kytkeytyy odotuksia rahallisista tuotoista.
Kuva: Siiri Simpanen
Ehdotan tutkimuksessani plantaasiosentrismin käsitettä kuvaamaan metsätalouden järjestymistä plantaasimaiseen puuntuotantoon keskittyväksi ja sitä keskeistäväksi. Käsitteellistys mukailee moninaisten talouksien tutkimuskentän kapitalosentrismin kritiikkiä: plantaasiosentrismi kuvaa kapitalosentrismin tavoin talouden hierarkkista järjestymistä yhden ydinkategorian ympärille. Plantaasiosentrisessä metsä- tai maataloudessa plantaasimaiset toiminnat, toimijat ja tilat tuotetaan keskeisemmiksi ja määrittävämmiksi sekä perfomatiivisesti ymmärrettynä myös todellisemmiksi kuin muut. Metsätaloudessa plantaasiosentrismi ilmeneekin plantaasimaisten puuntuotannon käytäntöjen materiaalisen ja diskursiivisen ensisijaistamisen lisäksi myös toisenlaisten metsiin paikantuvien toimeentulon ja tuotannon tapojen marginalisointeina, tunnistamatta jättämisinä ja ulossulkemisina metsän talouden piiristä.
Plantaasiosentrismin hegemonia saa alkutuotannon plantaasimaiset käytännöt ja niissä muotoutuvat suhteet vaikuttamaan itsestäänselvyyksiltä, jolloin niiden kyseenalaistaminen tai metsien ja maiden sekä niihin paikantuvan muunlaisen toimeentulon tarkasteleminen näyttää helposti epäuskottavalta tai utopistiselta. Plantaasimaiseen tuotantoon keskittyminen ja sen luonnollistaminen onkin muokannut paitsi maisemia ja elämäntapoja, myös niiden ymmärtämisen ja käsitteellistämisen mahdollisuuksia. Tämän vuoksi edes plantaasimaisten käytäntöjen kritiikki tai niille vaihtoehtojen etsiminen eivät ole plantaasiosentristen diskurssien ulottumattomissa. Plantaasien ja plantaasiosentrismin osoittaminen ja nimeäminen sekä niiden läsnäolon ja merkitysten kriittinenkin tarkastelu voi pikemminkin vahvistaa kuin purkaa niiden painoarvoa.
Plantaasiosentrismin käsite saa siis epäilemään osallisuutta sen nimeämän ilmiön ylläpitämiseen ja tuottamiseen. Näin se muistuttaa kaikkien käsitteellistysten onto-epistemologisista taakoista, niihin kytkeytyvästä vastuusta, ja käsitteellisen työn vaatimasta eettisestä valppaudesta ja herkkyydestä. Plantaasiosentrismin purkamisessa ja ei-plantaasimaisten tulevaisuuksien rakentamisessa tällainen hereilläolo on ensiarvoisen tärkeää, mutta ei yksin riittävää. Osallisuuden ja episteemisten painolastien paljastamisen rinnalle ehdotankin lähestymistapaa, jonka avulla kapitalosentrismin imua on moninaisten talouksien tutkimuksen piirissä vastustettu: erojen esiin lukemista talouden maisemista, suhteista ja käytännöistä.
Keräilytalouksien elävät verkostot
Metsiin paikantuvien talouksien moninaisuutta on mahdollista lukea esiin esimerkiksi tarkastelemalla keräilyä vakavasti otettavana toimeentulona ja elinvoimaisena alkutuotannon muotona. Kuten tilastot kertovat, sienestys ja marjastus ovat Suomen alueella arkisia ja laajasti harjoitettuja tapoja hankkia kyseisiä ruokatuotteita, ja joillekin sekä suomalaisille että siirtotyöläisten kotitalouksille myös merkittävä lisätulojen lähde.
”[O]liko se viime syksynä vai edellissyksynä kun pankin täti soitti, että teiän rahaliikenne ei toimi [nauraa] teiän rahaliikenteessä ei tapahdu mitään kun pankist ei menny sit enää ku laskut, kun me elettiin oikeestas koko se heinäkuusta lokakuuhun asti niillä metsäst tulleilla rahoilla […].”
Tutkimuksessani käy lisäksi ilmi, että keräily voi inspiroida kehittelemään ja visioimaan uudenlaista liiketoimintaa. Keräilyssä muodostuu myös monenlaisia taloudellisia suhteita esimerkiksi vaihto- ja lahjakäytäntöjen sekä perheiden tai muiden pienyhteisöjen sisäisen työnjaon kautta. Keräilytalouksien suhteet eivät ole vain ihmisten välisiä, vaan niitä voi kuvata pikemminkin elävinä monilajisina verkostoina, joissa keräilytuotteet, puut ja metsän eliöyhteisöt sekä moninainen orgaaninen ja ei-orgaaninen aines muotoutuvat aktiivisessa ja osin ennalta-arvaamattomassakin keskinäisessä vuorovaikutuksessa.
Kuva: Siiri Simpanen
Metsäteollisuuden toimijat korostavat mielellään puuntuotannon ja metsien muun käytön rinnakkaiselon mahdollisuuksia. Onkin totta, että metsäautotiet ja metsäkoneiden urat helpottavat sieni- ja marjasaaliiden ääreen pääsemistä, puuston harvennus voi jopa lisätä marjasatoja, ja hakkuuaukeiltakin voi poimia korvasieniä ja myöhemmin vadelmia. Tuottoisan rinnakkaiselon lisäksi puuntuotantoon kanssa toimeen tuleminen tarkoittaa kuitenkin myös epävarmuutta lähimetsien tai tuttujen keräilypaikkojen säilymisestä, jatkuvaa uusien sieni- ja marja-apajien etsimistä hakkuissa menetettyjen tilalle sekä välimatkojen pitenemistä mieluisiin tai keräilyn kannalta mielekkäisiin metsiin. Monille ei-inhimillisille eliöille plantaasimainen puuntuotanto tarkoittaa tätäkin vakavampia häiriöitä, mikä näkyy lajitasolla metsien monimuotoisuuden köyhtymisenä.
”[V]iime talavenaki hakattiin semmonen, mistä minä oon ruukannut rouskut kerätä, ihan aukiaksi, että siellä ei ennää minun elämän aikana oo rouskuja siinä kohti. Pittää katella eri paika[-] siinä meni herkkutattipaikat kans.”
Metsätalouden plantaasimaiset käytännöt ovat siis läsnä keräilyn arkisissa järjestyksissä: sen mahdollisuuksissa, maisemissa ja rytmeissä. Erojen esiin lukemisen metodologia kuitenkin muistuttaa, että plantaasit ja plantaasimaisuudet eivät ole lähtökohtaisesti ensisijainen tai ainoa keräilyä määrittävä tekijä, vaan yksi muiden joukossa, monimutkaisesti toisiin kietoutuneena.
Tutkimuksessani esimerkiksi hyvinvointivaltion järjestykset, palkkatyöelämän velvoitteet, hoivavastuut ja huolenpidon suhteet, sukupolvien ajan kerrostunut paikkatieto, ilmakehän kasvava hiilidioksidipitoisuus, metsien muuttuvat eliöyhteisöt, teknologiat karttasovelluksista sieniveitsiin ja liikennevälineisiin sekä keräilijöitä liikuttava, sieniä kuivattava ja marjoja pakastava fossiilinen ja muu energia osallistuvat tilanteisesti vaihtelevalla intensiteetillä keräilytalouksien muotoutumiseen.
Ristiriitoja ja sinnikästä toimeentuloa
Keräilyn moninaisissa talouksissa metsätalouden plantaasimaisuuksiin myönnytään ja sopeudutaan samalla, kun niitä aktiivisella toiminnalla ja passiivisella huomiotta jättämisellä kyseenalaistetaan. Tämä ristiriitaisuus itsessään haastaa plantaasiosentrismiä, joka ilmenee ilmiöiden ryhmittymisenä suhteessa ensisijaistettuun plantaasituotantoon. Verkostomaisesti hajaantunut ja moninaisia merkityksiä saava keräily ei asetu suoraviivaisiin suhteisiin plantaasimaisen tuotannon kanssa: sienestäjälle jopa hakkuuaukea voi olla samaan aikaan plantaasitaloudelle menetetty sienimetsä ja lupaava tai keräilymuistojen kyllästämä korvasieniapaja.
”Pikkusen ennen sitä [koskikalastus]paikkaa oli semmonen aivan mielettömän hyvän näkönen iso hakkuuaukio, ja mää pojalle sanoin, että mun on kyllä pakko pysähtyä kattoon.”
Hakkuuaukeiden haltuun ottaminen korvasienipaikkoina on äärimmäinen esimerkki keräilyn sinnikkyydestä ja ennalta-arvaamattomista mahdollisuuksista. Vaikka hakkuuaukeille paikantumista tuskin voi pitää plantaasimaisen tuotannon vastustamisena, sen voi kuitenkin nähdä järjestävän uusiksi plantaasitalouksien tuottamia suhteita ja mahdollistavan ei-plantaasimaisen toimeentulon ja siihen kietoutuneen hyvinvoinnin käytäntöjä. Siten keräily voidaan ymmärtää toimeen tulemisena paitsi elinympäristöjä raunioittavien tuotannon muotojen kanssa, myös niistä riippumatta ja niiden jälkeen.
Kuva: Siiri Simpanen
PIETA HYVÄRINEN
Haastattelulainaukset otteita kirjoittajan tekemistä sienestäjien ja sieniharrastajien kävelyhaastatteluista
Otsikkokuva: Siiri Simpanen
Pieta Hyvärinen
Pieta Hyvärinen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston Yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa. Artikkeliväitöskirja käsittelee pienimuotoista, omakätistä ruoantuotantoa feministisen talous- ja ympäristötutkimuksen välineillä. Kolmen ruoantuotannon eri muotoihin keskittyvän etnografisen aineistokokonaisuuden kautta tutkimus tarkastelee toimeentulon tuottamisen ja ei-vain-inhimillisen maailman kanssa toimeen tulemisen dynamiikkaa, sen hankaluuksia ja siinä muotoutuvia tulevaisuuksia.
Tuomo Alhojärvi työskentelee jälkikapitalistisen ongelmiston parissa Oulun yliopiston maantieteen tutkimusyksikössä. Hän väittelee maaliskuun lopussa J.K. Gibson-Grahamin ja Jacques Derridan annista talouden ja tilan perittyjen ongelmien ymmärtämiseksi. Tämän vuoden työsarkana on Suomen Akatemian rahoittama tutkimushanke ”Ei kosketa minua”: Etäisyys, suhteisuus ja vastuu Covid-19-pandemian aikana.
Metsää puilta
Pieta Hyvärisen kirjoitukset metsäisistä keräilytalouksista puupeltojen katveessa tarjoavat ansiokkaita huomioita, tarkkanäköistä empiriaa ja käsitteellisiä avauksia. Keskityn tässä lyhyessä kommenttitekstissä käsitteellisiin ja metodologisiin kysymyksiin reflektoimalla erityisesti plantaasiosentrismin tematiikkaa suhteessa erojen esiin lukemisen menetelmään. Omat huomioni nousevat ensisijaisesti alkuperäisartikkelin arvokkaan kontribuution pohjalta. Usutankin lukijoita artikkelin pariin näiden Versus-tekstien pintaraapaisujen jälkeen.
Moninaisen talouden tutkimus on Suomessa ja maailmalla saanut yhä kasvavaa huomiota osakseen. Kuten Hyvärinen artikkelissaan kuvaa, on talouden moninaistavan luennan ja ajattelun ystäviä yhä useammassa niemennokassa. Menetelmä, jota hän tässä kuvaa erojen esiin lukemisena, on selkeä ja yksinkertaisuudessaan järisyttävä: poisoppiminen niistä talouden lainalaisuuksista ja valtasuhteista, jotka ennalta määrittävät mikä on taloutta, ketkä sitä tekevät ja siitä tietävät, miten sen valtasuhteet ja -rakenteet ovat jäsentyneet ja miten sitä muutetaan. Se on talouden ekonomististen opinkappaleiden ja opitun ensisijaistamisen järjestyksen kyseenalaistamista, mutta ei vain toisenlaisia, mahdollisia tulevaisuuksia silmälläpitäen. Pikemminkin kyse on jo olemassaolevan tiedon ja kokemuksen jäsentämisestä uuteen asentoon, niin että vaihtoehtojen jokapaikkaisuus pääsee paremmin esiin.
Kuten Hyvärinen demonstroi, moninainen talous merkitsee yksinkertaisimmillaan juuri metsän näkemistä puilta: siis monilajisen, moniarvoisen, monikerroksisen ja -ikäisen, monitoimijuuksisen talouden performatiivista tulkintaa. Mitään muuta kuin uutta luku- ja ajattelutapaa ei tarvitse keksiä, ihmiset (muista puhumattakaan) tekevät jo talouksia ”totutusta” ja ”vallitsevasta” poikkeavin tavoin. Moninaisessa taloudessa ja erojen esiin lukemisessa on siis kysymys sellaisen empiirisen tutkimuksen vaateesta, joka paremmin vastaisi talouksien heterogeenista todellisuutta.
Plantaasiosentrismin perintö
Plantaasiosentrismi on Hyvärisen ansiokas termi sille, mikä moninaisen talouden lukutaitoamme rajoittaa. Tätä on tavattu kutsua kapitalosentrismiksi: tietynlaisen, rajatun, kapitalistisen talouden ensisijaistamiselle, muiden talouksien ohittamiselle ja alistamiselle sekä näiden ensisijaistuksen—alistuksen liikkeiden luonnollistamiselle. Kapitalosentrismilla kuvataan sellaista ei-välttämätöntä, ei-viatonta ja ei-luonnollista tendenssiä, jossa talouden olemassaoleva heterogeeninen kudelma tulee unohdetuksi yhä uudestaan ja uudestaan – ja jossa tuo unohdus itsessään unohtuu sen seurausten luonnollistuessa.
Hyvärisen plantaasiosentrismi vie kapitalosentrismin metsään osoittamalla kuinka keräilytaloudet ja metsän taloudet laajemmissa mielissä saavat väistyä puupeltojen ja kuitupuupääoman ideologis-aineellisen uusintamisen tieltä. Väistyminen on kuitenkin suhteellista: todellisuudessa ihmiset kyllä korvasienestävät metsätalouden jättömailla ja neuvottelevat plantaasien (osittain) määrittämän todellisuuden kanssa monin tavoin. Artikkelin tärkeät, monesti herkulliset empiiriset huomiot yhdistyvät paljon kokoaan suurempaan, koska ne haastavat lukemaan metsää puilta: keskittymään siihen ensisijaistamisen järjestyksessä väheksyttyyn toimeentulon neuvotteluun, jota elävä metsä tarkoittaa. Suhteessa plantaasiosentrismiin on erojen lukemisen työsarka valtava: On osoitettava, kuinka marginaalinen puupeltojen tai kuitupuukapitalismin talous oikeastaan on suuremmassa kokonaisuudessa ja kuinka kestämätön on sen ensisijaistamisen varaan rakentuva ajattelu ja käytäntö.
Plantaasiosentrismi on varsin osuva termi. Se varttaa plantaasikytköksen suomalaiseen metsäkeskusteluun ja provosoi kotoisten puupeltoaukeittemme ajattelua kontekstualisoimalla ne epätavanomaisesti sellaisten ympäristöjen ja talouksien tuotannoksi, jota missä tahansa muualla maailmassa jäsentäisimme vaivoitta yksinkertaistettujen eliöyhteisöjen, pakotetun työn ja ylisukupolvisten katkosten kautta plantaaseiksi. Plantaasitalouteen maailmalla yhdistetty väkivalta tulee tuntuvaksi epämukavan likeisessä kontekstissa: siinä metsäautoteiden pilkkomassa, köyhälajisessa talousmetsässä, joka laajalti peittää tämän maan, ja joka on ainoa metsä – ainoa luonto – mitä useimmat meistä ovat suuremmin kokeneet. Plantaasiosentrismi ei kuitenkaan päädy osoittelemaan jo tiedettyjä totuuksia suomalaisen metsänhoidon perikadoista, vaan ottaa askelen pidemmälle. Se kysyy, miten puupeltojen talous uusiutuu, todellistuu ja ensisijaistuu sellaisessa metsäkeskustelussa, -tutkimuksessa ja -politiikassa, jotka unohtavat moninaisen talouden metsän plantaasiosentrismin puilta. Ja mitä metsätalouksia plantaasien rinnalla on koko ajan kulkenut, millaisia metsänhoidon käytäntöjä ja mahdollisuuksia ensisijaistamisen järjestyksestä piittaamatta.
Kestämättömän lumo
Esimerkkiä plantaasiosentrismistä ei tarvitse kaukaa hakea. Otetaan Kemin ”biotuotetehtaan” suurinvestointi, joka niin sanotusti luo työtä ja toimeentuloa Pohjois-Suomeen ja koko maahan. Kaikesta päätellen pohjoisen puunoston paineen lisääntyminen merkitsee Suomen ja Ruotsin hiilinielujen merkittävää vähentymistä. Ja se tekee sen ajassa, jossa luonnonkirjon katastrofaalisen nopea köyhtyminen on laajalti noteerattu, ihmisen hyvinvoinnin peruspilareita suoraan musertava tosiasia.
Kemin tehtaan osalta on uutisoitu paljon puun jalostusasteen ja -arvon pienenemisestä ja siitä huolesta, että vihreä kulta laivataan liian halpana bulkkina maailmalle. Vähemmän on näkynyt huolta siitä, että tämän kokoluokan hakkuupaineen lisääntyminen on järkyttävässä ristiriidassa akuutin ilmastokriisin ja kuudennen massasukupuuttoaallon realiteettien kanssa. Fossiilikapitalismia tämäkin: puihin sitoutuneen hiilen tupruttelua sellaisessa mittaluokassa, jolla ei ole mitään tekemistä kestävyyden kanssa – eli joka ei tule kestämään.
Miten ollaan tultu siihen tilanteeseen, jossa puheet ilmastokatastrofista tai luontokadosta paljastuvat sanahelinäksi heti kun sellusuurpääoma yhdistyy alueellisen elvyttämisen, biotalouden lupausten, miestapaisen tehdastyön arvonpalautuksen sekä kansakunnan yhteisen ponnistuksen ja toivon diskursseihin? Ja miten tätä pitäisi ymmärtää nimenomaan suhteessa muihin, yhtä todellisiin metsänkäytön muotoihin ja toimeentulon tapoihin – olemassa oleviin, olleisiin, tuleviin…?
Keskellä aukeaa
Plantaasiosentrismin käsitteen opetus tässä ajassa on, että mikään tässä ei ole välttämätöntä: ei ole pakko rakentaa työllisyyttä ja toimeentuloa luontokadon maksimoinnin varaan, ei aluepoliittista työnjakoa bulkkituotannosta vastaavan resurssi-Suomen varaan. Metsä- ja puualan osaamisen ei tarvitse rajoittua sellunkeittoon yhtään enempää kuin aluetalouden tulevaisuuksia ja mahdollisuuksia koskevan osaamisen yliopistokaupunkeihin tai liikkeenjohdon kokoushuoneisiin.
Metsän talouden olemassaoleva rikkaus tarkoittaa, että osaamista ja kykyä metsien monikäyttöön sekä puun arvostavampaan hyödyntämiseen ei tarvitse kaukaa hakea. Ne ovat yhtä lähellä kuin plantaasitkin – joka paikassa. Hyvärisen tutkimuksen korvasienestäjät osoittavat, että plantaasien kanssa tullaan toimeen kun ei vaihtoehtoakaan ole. Mutta he osoittavat myös, että köyhdytetty metsämaa suo yllättäviä toimeentulon ja kekseliäisyyden mahdollisuuksia. Samalla tavalla on ehkä lähestyttävä plantaasiosentrismin köyhdyttämää metsätalouskäsitystä, etsien mahdollista keskeltä sen aukeaa.
Pieta Hyvärisen tiededebatti ja sen taustalla oleva artikkeli pureutuvat jonkinasteista renessanssiaikaa elävän keräilytalouden kysymyksiin. Viitekehyksen muotoilu alkaa keräilytalouden alisteisesta suhteesta metsätalouteen nähden, joka määrittää muun muassa milloin, mitä ja miten keräilyä on mahdollista harjoittaa puupeltojen valtaamilla tai hakatuilla alueilla. Keräilytalouden ja metsätalouden välisen suhteen tarkastelu ei kuitenkaan pysähdy yksinkertaistettuun hyvä–paha diskurssiin vaan analyysi etenee varsin monipuolisesti eri näkökulmat huomioon ottaen.
Metsäluonnon monimuotoisuus esitetään nähdäkseni oikeutetusti metsätalouden aiheuttamien häiriöiden kärsijänä, millä on vaikutuksensa myös keräiltävien lajien laatuun ja sijaintiin. Metsätalouden kierron aiheuttamat muutokset eri sieni- ja marjalajien sijainnillisissa ja ajallisissa siirtymissä eivät kuitenkaan näyttäydy yhtäläisesti eri keräilijöille, vaan kokemukset voivat vaihdella otollisista apajista keräilyn loppumiseen. Merkitystä vaikuttaisi olevan muun muassa sillä, mistä lajeista keräilijä on kiinnostunut, mitkä ovat keräilijän mahdollisuudet siirtyä keräilymaisemasta toiseen ja mihin tarkoitukseen keräilyä harjoitetaan.
Käsitteellisiä ajatuksia
Hyvärinen esittää ”plantaasiosentrismin käsitettä kuvaamaan metsätalouden järjestymistä plantaasimaiseen puuntuotantoon keskittyväksi ja sitä keskeistäväksi.” Artikkelissaan hän esittää erinomaisen avoimesti sekä puoltavia että kriittisiä argumentteja ehdottamaansa käsitettä kohtaan. Päädyn pitämään ehdotettua plantaasiosentrismiä sopivana keinona kuvata erityisesti metsätaloutta keskeistävää tapaa ymmärtää metsän järjestäytymistä ei vain fyysisesti maisemaa muokkaavana toimintana vaan myös mielellisenä ja kielellisenä representaationa. Esimerkiksi voidaan nostaa artikkelin otsikossakin käytetty ”puupelto”-termi, joka kytkee metsien puut ja plantaaseihin perinteisemmin yhdistetyt pellot toisiinsa.
Plantaasiosentrismi kuvastaa osuvasti puuntuotannon keskeisyyttä siinä maisemassa, missä puupellot esiintyvät. Vastaavasti marjat ja sienet eivät edes keräilytuotteiksi luokiteltuina määrity omana kategorianaan vaan puupeltojen sivujuonteena saatavina ei-puuaineisina tuotteina, kuten Hyvärinen huomauttaa. Hyvärinen lähestyy keräilyä pitkälti keräilytalouden kautta, joka ei yhdisty yksinomaan rahanansaintaan ja perinteisesti miellettyyn työhön vaan on kytkeytynyt esimerkiksi hoivakäytäntöihin, vaihdantaan ja keräilijän kokemukselliseen hyvinvointiin. Keräilytalouden moninaiset lonkerot herättävät pohtimaan, miksi se tyypillisesti näyttäytyy vain jonkin muun toiminnan sivujuonteena.
Kokemuksellista itsetutkiskelua
Pohdin, miten jatkuisi Hyvärisen tiededebatin viimeisen kappaleen ensimmäinen lause ”Hakkuuaukeiden haltuun ottaminen korvasienipaikkoina…”, jos muutan korvasienipaikkona-termin tilalle puolukkapaikkoina omaan kokemukseeni viitaten. Voinen viitata kokemukseeni ennalta-arvaamattomana mahdollisuutena, mutten suinkaan äärimmäisenä esimerkkinä keräilyn sinnikkyydestä. Hakkuuaukea pikemminkin tunki viereen, pullautti mättäät punaisiksi ja hakkuutähteiden poisviennin jälkeen kulkukin oli verrattain helppoa. Nautin siitä, miten helposti ja miellyttävästi itselleni sopivat keräilytuotteet olivat saavutettavissa. Kuusikon keskellä mustikoita kerätessäni tympäännyin iholle tunkeviin hyönteisiin, jotka eivät hakkuuaukean tuulahduksessa häirinneet. Vaikka luonnon monimuotoisuuden ja totutun maiseman miellyttävyyden näkökulmasta hakkuuaukean ilmestyminen oli ennen kaikkea harmillinen tapahtuma, en voine tämän varsin ihmis- ja yksilökeskeisen kokemuksen myötä määrittyä plantaasimaisen tuotannon vastustajaksi vaan siitä sopivan tilaisuuden tullen opportunistisesti hyötyväksi. Hyvärisen tiededebatti ja artikkeli toimivat täten tieteellisten ansioidensa lisäksi oivallisina kriittisen itsetutkiskelun herättelijöinä.
Sienestys ja muu metsän antimien keräily on Suomessa suosittua. Tilastokeskuksen mukaan sieniä keräilee vuosittain noin kolmasosa aikuisväestöstä, ja marjoja lähes puolet. Sienestyksen ja marjastuksen parissa metsissä vietetään keskimäärin 9,5 tuntia henkilöä kohden vuodessa. Lisäksi saloilla samoillaan riistan perässä, kalavesien äärelle sekä erilaisen luonnon tarkkailun merkeissä. Metsissä ulkoilu ja retkeily ovat entisestään kasvattaneet suosiotaan koronaviruspandemian myötä.
Metsistä keräiltyä tai pyydettyä ruokaa tai siellä hyvinvointitarkoituksissa vietettyä aikaa ei tyypillisesti mielletä osaksi metsätaloutta, vaan taloudellisessa mielessä metsät ymmärretään ensisijaisesti puuntuotannon kautta. Puun kasvatus, korjuu, myynti ja jalostus ovat metsän talouskäyttöä, kun taas kaikki muu metsiin paikantuva toiminta lukeutuu metsien virkistys- tai monikäyttöön. Puuntuotannon keskeisyydestä kertoo myös se, että esimerkiksi Luonnonvarakeskus käyttää metsistä keräiltävistä sienistä ja marjoista nimitystä ei-puuaineiset tuotteet.
Puuntuotanto perustuu Suomessa pääosin metsän jaksolliseen kasvatukseen, vaikka myös jatkuvan kasvatuksen menetelmät aletaan hiljalleen nähdä vaihtoehtona. Jaksollisesti kasvatetussa metsässä elämää rytmittää harvennusten, päätehakkuun, mahdollisen maanmuokkauksen ja sitä seuraavien istutusten, kylvön tai luontaisen uudistumisen kierto. Verrattuna metsien luontaisiin sykleihin elonkierto on kiihdytettyä ja kurinalaista: metsä on hakkuukypsä nuoressa 60–80 vuoden iässä, ja metsänhoitotöiden tavoitteena on tasaikäinen ja tasavälinen yhden tai kahden puulajin kasvusto.
Plantaasiosentrismi käsitteenä, ilmiönä ja ongelmana
Trooppisille alueille sijoittuvia puuntuotantotarkoitukseen kasvatettuja metsiä nimitetään usein puuplantaaseiksi, mikä alleviivaa tuotannon yhtymäkohtia maatalouteen. Kuitenkin myös boreaalisen vyöhykkeen puuntuotantoa voi tarkastella plantaasimaisena tai plantaasimaisia piirteitä sisältävänä. Plantaasien aikakautta, plantaasioseenia teoretisoineiden Donna Harawayn ja Anna Tsingin mukaan plantaaseille ovat tyypillisiä tehokkuuden nimissä yksinkertaistetut eliöyhteisöt, monilajinen pakotettu työ sekä ajalliset katkokset ylisukupolvisessa paikkoihin kiinnittymisessä. Plantaasimaisessa tuotannossa elolliset toimijat pelkistetään resursseiksi, joihin kytkeytyy odotuksia rahallisista tuotoista.
Ehdotan tutkimuksessani plantaasiosentrismin käsitettä kuvaamaan metsätalouden järjestymistä plantaasimaiseen puuntuotantoon keskittyväksi ja sitä keskeistäväksi. Käsitteellistys mukailee moninaisten talouksien tutkimuskentän kapitalosentrismin kritiikkiä: plantaasiosentrismi kuvaa kapitalosentrismin tavoin talouden hierarkkista järjestymistä yhden ydinkategorian ympärille. Plantaasiosentrisessä metsä- tai maataloudessa plantaasimaiset toiminnat, toimijat ja tilat tuotetaan keskeisemmiksi ja määrittävämmiksi sekä perfomatiivisesti ymmärrettynä myös todellisemmiksi kuin muut. Metsätaloudessa plantaasiosentrismi ilmeneekin plantaasimaisten puuntuotannon käytäntöjen materiaalisen ja diskursiivisen ensisijaistamisen lisäksi myös toisenlaisten metsiin paikantuvien toimeentulon ja tuotannon tapojen marginalisointeina, tunnistamatta jättämisinä ja ulossulkemisina metsän talouden piiristä.
Plantaasiosentrismin hegemonia saa alkutuotannon plantaasimaiset käytännöt ja niissä muotoutuvat suhteet vaikuttamaan itsestäänselvyyksiltä, jolloin niiden kyseenalaistaminen tai metsien ja maiden sekä niihin paikantuvan muunlaisen toimeentulon tarkasteleminen näyttää helposti epäuskottavalta tai utopistiselta. Plantaasimaiseen tuotantoon keskittyminen ja sen luonnollistaminen onkin muokannut paitsi maisemia ja elämäntapoja, myös niiden ymmärtämisen ja käsitteellistämisen mahdollisuuksia. Tämän vuoksi edes plantaasimaisten käytäntöjen kritiikki tai niille vaihtoehtojen etsiminen eivät ole plantaasiosentristen diskurssien ulottumattomissa. Plantaasien ja plantaasiosentrismin osoittaminen ja nimeäminen sekä niiden läsnäolon ja merkitysten kriittinenkin tarkastelu voi pikemminkin vahvistaa kuin purkaa niiden painoarvoa.
Plantaasiosentrismin käsite saa siis epäilemään osallisuutta sen nimeämän ilmiön ylläpitämiseen ja tuottamiseen. Näin se muistuttaa kaikkien käsitteellistysten onto-epistemologisista taakoista, niihin kytkeytyvästä vastuusta, ja käsitteellisen työn vaatimasta eettisestä valppaudesta ja herkkyydestä. Plantaasiosentrismin purkamisessa ja ei-plantaasimaisten tulevaisuuksien rakentamisessa tällainen hereilläolo on ensiarvoisen tärkeää, mutta ei yksin riittävää. Osallisuuden ja episteemisten painolastien paljastamisen rinnalle ehdotankin lähestymistapaa, jonka avulla kapitalosentrismin imua on moninaisten talouksien tutkimuksen piirissä vastustettu: erojen esiin lukemista talouden maisemista, suhteista ja käytännöistä.
Keräilytalouksien elävät verkostot
Metsiin paikantuvien talouksien moninaisuutta on mahdollista lukea esiin esimerkiksi tarkastelemalla keräilyä vakavasti otettavana toimeentulona ja elinvoimaisena alkutuotannon muotona. Kuten tilastot kertovat, sienestys ja marjastus ovat Suomen alueella arkisia ja laajasti harjoitettuja tapoja hankkia kyseisiä ruokatuotteita, ja joillekin sekä suomalaisille että siirtotyöläisten kotitalouksille myös merkittävä lisätulojen lähde.
”[O]liko se viime syksynä vai edellissyksynä kun pankin täti soitti, että teiän rahaliikenne ei toimi [nauraa] teiän rahaliikenteessä ei tapahdu mitään kun pankist ei menny sit enää ku laskut, kun me elettiin oikeestas koko se heinäkuusta lokakuuhun asti niillä metsäst tulleilla rahoilla […].”
Tutkimuksessani käy lisäksi ilmi, että keräily voi inspiroida kehittelemään ja visioimaan uudenlaista liiketoimintaa. Keräilyssä muodostuu myös monenlaisia taloudellisia suhteita esimerkiksi vaihto- ja lahjakäytäntöjen sekä perheiden tai muiden pienyhteisöjen sisäisen työnjaon kautta. Keräilytalouksien suhteet eivät ole vain ihmisten välisiä, vaan niitä voi kuvata pikemminkin elävinä monilajisina verkostoina, joissa keräilytuotteet, puut ja metsän eliöyhteisöt sekä moninainen orgaaninen ja ei-orgaaninen aines muotoutuvat aktiivisessa ja osin ennalta-arvaamattomassakin keskinäisessä vuorovaikutuksessa.
Metsäteollisuuden toimijat korostavat mielellään puuntuotannon ja metsien muun käytön rinnakkaiselon mahdollisuuksia. Onkin totta, että metsäautotiet ja metsäkoneiden urat helpottavat sieni- ja marjasaaliiden ääreen pääsemistä, puuston harvennus voi jopa lisätä marjasatoja, ja hakkuuaukeiltakin voi poimia korvasieniä ja myöhemmin vadelmia. Tuottoisan rinnakkaiselon lisäksi puuntuotantoon kanssa toimeen tuleminen tarkoittaa kuitenkin myös epävarmuutta lähimetsien tai tuttujen keräilypaikkojen säilymisestä, jatkuvaa uusien sieni- ja marja-apajien etsimistä hakkuissa menetettyjen tilalle sekä välimatkojen pitenemistä mieluisiin tai keräilyn kannalta mielekkäisiin metsiin. Monille ei-inhimillisille eliöille plantaasimainen puuntuotanto tarkoittaa tätäkin vakavampia häiriöitä, mikä näkyy lajitasolla metsien monimuotoisuuden köyhtymisenä.
”[V]iime talavenaki hakattiin semmonen, mistä minä oon ruukannut rouskut kerätä, ihan aukiaksi, että siellä ei ennää minun elämän aikana oo rouskuja siinä kohti. Pittää katella eri paika[-] siinä meni herkkutattipaikat kans.”
Metsätalouden plantaasimaiset käytännöt ovat siis läsnä keräilyn arkisissa järjestyksissä: sen mahdollisuuksissa, maisemissa ja rytmeissä. Erojen esiin lukemisen metodologia kuitenkin muistuttaa, että plantaasit ja plantaasimaisuudet eivät ole lähtökohtaisesti ensisijainen tai ainoa keräilyä määrittävä tekijä, vaan yksi muiden joukossa, monimutkaisesti toisiin kietoutuneena.
Tutkimuksessani esimerkiksi hyvinvointivaltion järjestykset, palkkatyöelämän velvoitteet, hoivavastuut ja huolenpidon suhteet, sukupolvien ajan kerrostunut paikkatieto, ilmakehän kasvava hiilidioksidipitoisuus, metsien muuttuvat eliöyhteisöt, teknologiat karttasovelluksista sieniveitsiin ja liikennevälineisiin sekä keräilijöitä liikuttava, sieniä kuivattava ja marjoja pakastava fossiilinen ja muu energia osallistuvat tilanteisesti vaihtelevalla intensiteetillä keräilytalouksien muotoutumiseen.
Ristiriitoja ja sinnikästä toimeentuloa
Keräilyn moninaisissa talouksissa metsätalouden plantaasimaisuuksiin myönnytään ja sopeudutaan samalla, kun niitä aktiivisella toiminnalla ja passiivisella huomiotta jättämisellä kyseenalaistetaan. Tämä ristiriitaisuus itsessään haastaa plantaasiosentrismiä, joka ilmenee ilmiöiden ryhmittymisenä suhteessa ensisijaistettuun plantaasituotantoon. Verkostomaisesti hajaantunut ja moninaisia merkityksiä saava keräily ei asetu suoraviivaisiin suhteisiin plantaasimaisen tuotannon kanssa: sienestäjälle jopa hakkuuaukea voi olla samaan aikaan plantaasitaloudelle menetetty sienimetsä ja lupaava tai keräilymuistojen kyllästämä korvasieniapaja.
”Pikkusen ennen sitä [koskikalastus]paikkaa oli semmonen aivan mielettömän hyvän näkönen iso hakkuuaukio, ja mää pojalle sanoin, että mun on kyllä pakko pysähtyä kattoon.”
Hakkuuaukeiden haltuun ottaminen korvasienipaikkoina on äärimmäinen esimerkki keräilyn sinnikkyydestä ja ennalta-arvaamattomista mahdollisuuksista. Vaikka hakkuuaukeille paikantumista tuskin voi pitää plantaasimaisen tuotannon vastustamisena, sen voi kuitenkin nähdä järjestävän uusiksi plantaasitalouksien tuottamia suhteita ja mahdollistavan ei-plantaasimaisen toimeentulon ja siihen kietoutuneen hyvinvoinnin käytäntöjä. Siten keräily voidaan ymmärtää toimeen tulemisena paitsi elinympäristöjä raunioittavien tuotannon muotojen kanssa, myös niistä riippumatta ja niiden jälkeen.
PIETA HYVÄRINEN
Haastattelulainaukset otteita kirjoittajan tekemistä sienestäjien ja sieniharrastajien kävelyhaastatteluista
Pieta Hyvärinen
Pieta Hyvärinen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston Yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa. Artikkeliväitöskirja käsittelee pienimuotoista, omakätistä ruoantuotantoa feministisen talous- ja ympäristötutkimuksen välineillä. Kolmen ruoantuotannon eri muotoihin keskittyvän etnografisen aineistokokonaisuuden kautta tutkimus tarkastelee toimeentulon tuottamisen ja ei-vain-inhimillisen maailman kanssa toimeen tulemisen dynamiikkaa, sen hankaluuksia ja siinä muotoutuvia tulevaisuuksia.
Lue kommentaarit
Tuomo Alhojärvi
Tuomo Alhojärvi työskentelee jälkikapitalistisen ongelmiston parissa Oulun yliopiston maantieteen tutkimusyksikössä. Hän väittelee maaliskuun lopussa J.K. Gibson-Grahamin ja Jacques Derridan annista talouden ja tilan perittyjen ongelmien ymmärtämiseksi. Tämän vuoden työsarkana on Suomen Akatemian rahoittama tutkimushanke ”Ei kosketa minua”: Etäisyys, suhteisuus ja vastuu Covid-19-pandemian aikana.
Metsää puilta
Pieta Hyvärisen kirjoitukset metsäisistä keräilytalouksista puupeltojen katveessa tarjoavat ansiokkaita huomioita, tarkkanäköistä empiriaa ja käsitteellisiä avauksia. Keskityn tässä lyhyessä kommenttitekstissä käsitteellisiin ja metodologisiin kysymyksiin reflektoimalla erityisesti plantaasiosentrismin tematiikkaa suhteessa erojen esiin lukemisen menetelmään. Omat huomioni nousevat ensisijaisesti alkuperäisartikkelin arvokkaan kontribuution pohjalta. Usutankin lukijoita artikkelin pariin näiden Versus-tekstien pintaraapaisujen jälkeen.
Moninaisen talouden tutkimus on Suomessa ja maailmalla saanut yhä kasvavaa huomiota osakseen. Kuten Hyvärinen artikkelissaan kuvaa, on talouden moninaistavan luennan ja ajattelun ystäviä yhä useammassa niemennokassa. Menetelmä, jota hän tässä kuvaa erojen esiin lukemisena, on selkeä ja yksinkertaisuudessaan järisyttävä: poisoppiminen niistä talouden lainalaisuuksista ja valtasuhteista, jotka ennalta määrittävät mikä on taloutta, ketkä sitä tekevät ja siitä tietävät, miten sen valtasuhteet ja -rakenteet ovat jäsentyneet ja miten sitä muutetaan. Se on talouden ekonomististen opinkappaleiden ja opitun ensisijaistamisen järjestyksen kyseenalaistamista, mutta ei vain toisenlaisia, mahdollisia tulevaisuuksia silmälläpitäen. Pikemminkin kyse on jo olemassaolevan tiedon ja kokemuksen jäsentämisestä uuteen asentoon, niin että vaihtoehtojen jokapaikkaisuus pääsee paremmin esiin.
Kuten Hyvärinen demonstroi, moninainen talous merkitsee yksinkertaisimmillaan juuri metsän näkemistä puilta: siis monilajisen, moniarvoisen, monikerroksisen ja -ikäisen, monitoimijuuksisen talouden performatiivista tulkintaa. Mitään muuta kuin uutta luku- ja ajattelutapaa ei tarvitse keksiä, ihmiset (muista puhumattakaan) tekevät jo talouksia ”totutusta” ja ”vallitsevasta” poikkeavin tavoin. Moninaisessa taloudessa ja erojen esiin lukemisessa on siis kysymys sellaisen empiirisen tutkimuksen vaateesta, joka paremmin vastaisi talouksien heterogeenista todellisuutta.
Plantaasiosentrismin perintö
Plantaasiosentrismi on Hyvärisen ansiokas termi sille, mikä moninaisen talouden lukutaitoamme rajoittaa. Tätä on tavattu kutsua kapitalosentrismiksi: tietynlaisen, rajatun, kapitalistisen talouden ensisijaistamiselle, muiden talouksien ohittamiselle ja alistamiselle sekä näiden ensisijaistuksen—alistuksen liikkeiden luonnollistamiselle. Kapitalosentrismilla kuvataan sellaista ei-välttämätöntä, ei-viatonta ja ei-luonnollista tendenssiä, jossa talouden olemassaoleva heterogeeninen kudelma tulee unohdetuksi yhä uudestaan ja uudestaan – ja jossa tuo unohdus itsessään unohtuu sen seurausten luonnollistuessa.
Hyvärisen plantaasiosentrismi vie kapitalosentrismin metsään osoittamalla kuinka keräilytaloudet ja metsän taloudet laajemmissa mielissä saavat väistyä puupeltojen ja kuitupuupääoman ideologis-aineellisen uusintamisen tieltä. Väistyminen on kuitenkin suhteellista: todellisuudessa ihmiset kyllä korvasienestävät metsätalouden jättömailla ja neuvottelevat plantaasien (osittain) määrittämän todellisuuden kanssa monin tavoin. Artikkelin tärkeät, monesti herkulliset empiiriset huomiot yhdistyvät paljon kokoaan suurempaan, koska ne haastavat lukemaan metsää puilta: keskittymään siihen ensisijaistamisen järjestyksessä väheksyttyyn toimeentulon neuvotteluun, jota elävä metsä tarkoittaa. Suhteessa plantaasiosentrismiin on erojen lukemisen työsarka valtava: On osoitettava, kuinka marginaalinen puupeltojen tai kuitupuukapitalismin talous oikeastaan on suuremmassa kokonaisuudessa ja kuinka kestämätön on sen ensisijaistamisen varaan rakentuva ajattelu ja käytäntö.
Plantaasiosentrismi on varsin osuva termi. Se varttaa plantaasikytköksen suomalaiseen metsäkeskusteluun ja provosoi kotoisten puupeltoaukeittemme ajattelua kontekstualisoimalla ne epätavanomaisesti sellaisten ympäristöjen ja talouksien tuotannoksi, jota missä tahansa muualla maailmassa jäsentäisimme vaivoitta yksinkertaistettujen eliöyhteisöjen, pakotetun työn ja ylisukupolvisten katkosten kautta plantaaseiksi. Plantaasitalouteen maailmalla yhdistetty väkivalta tulee tuntuvaksi epämukavan likeisessä kontekstissa: siinä metsäautoteiden pilkkomassa, köyhälajisessa talousmetsässä, joka laajalti peittää tämän maan, ja joka on ainoa metsä – ainoa luonto – mitä useimmat meistä ovat suuremmin kokeneet.
Plantaasiosentrismi ei kuitenkaan päädy osoittelemaan jo tiedettyjä totuuksia suomalaisen metsänhoidon perikadoista, vaan ottaa askelen pidemmälle. Se kysyy, miten puupeltojen talous uusiutuu, todellistuu ja ensisijaistuu sellaisessa metsäkeskustelussa, -tutkimuksessa ja -politiikassa, jotka unohtavat moninaisen talouden metsän plantaasiosentrismin puilta. Ja mitä metsätalouksia plantaasien rinnalla on koko ajan kulkenut, millaisia metsänhoidon käytäntöjä ja mahdollisuuksia ensisijaistamisen järjestyksestä piittaamatta.
Kestämättömän lumo
Esimerkkiä plantaasiosentrismistä ei tarvitse kaukaa hakea. Otetaan Kemin ”biotuotetehtaan” suurinvestointi, joka niin sanotusti luo työtä ja toimeentuloa Pohjois-Suomeen ja koko maahan. Kaikesta päätellen pohjoisen puunoston paineen lisääntyminen merkitsee Suomen ja Ruotsin hiilinielujen merkittävää vähentymistä. Ja se tekee sen ajassa, jossa luonnonkirjon katastrofaalisen nopea köyhtyminen on laajalti noteerattu, ihmisen hyvinvoinnin peruspilareita suoraan musertava tosiasia.
Kemin tehtaan osalta on uutisoitu paljon puun jalostusasteen ja -arvon pienenemisestä ja siitä huolesta, että vihreä kulta laivataan liian halpana bulkkina maailmalle. Vähemmän on näkynyt huolta siitä, että tämän kokoluokan hakkuupaineen lisääntyminen on järkyttävässä ristiriidassa akuutin ilmastokriisin ja kuudennen massasukupuuttoaallon realiteettien kanssa. Fossiilikapitalismia tämäkin: puihin sitoutuneen hiilen tupruttelua sellaisessa mittaluokassa, jolla ei ole mitään tekemistä kestävyyden kanssa – eli joka ei tule kestämään.
Miten ollaan tultu siihen tilanteeseen, jossa puheet ilmastokatastrofista tai luontokadosta paljastuvat sanahelinäksi heti kun sellusuurpääoma yhdistyy alueellisen elvyttämisen, biotalouden lupausten, miestapaisen tehdastyön arvonpalautuksen sekä kansakunnan yhteisen ponnistuksen ja toivon diskursseihin? Ja miten tätä pitäisi ymmärtää nimenomaan suhteessa muihin, yhtä todellisiin metsänkäytön muotoihin ja toimeentulon tapoihin – olemassa oleviin, olleisiin, tuleviin…?
Keskellä aukeaa
Plantaasiosentrismin käsitteen opetus tässä ajassa on, että mikään tässä ei ole välttämätöntä: ei ole pakko rakentaa työllisyyttä ja toimeentuloa luontokadon maksimoinnin varaan, ei aluepoliittista työnjakoa bulkkituotannosta vastaavan resurssi-Suomen varaan. Metsä- ja puualan osaamisen ei tarvitse rajoittua sellunkeittoon yhtään enempää kuin aluetalouden tulevaisuuksia ja mahdollisuuksia koskevan osaamisen yliopistokaupunkeihin tai liikkeenjohdon kokoushuoneisiin.
Metsän talouden olemassaoleva rikkaus tarkoittaa, että osaamista ja kykyä metsien monikäyttöön sekä puun arvostavampaan hyödyntämiseen ei tarvitse kaukaa hakea. Ne ovat yhtä lähellä kuin plantaasitkin – joka paikassa. Hyvärisen tutkimuksen korvasienestäjät osoittavat, että plantaasien kanssa tullaan toimeen kun ei vaihtoehtoakaan ole. Mutta he osoittavat myös, että köyhdytetty metsämaa suo yllättäviä toimeentulon ja kekseliäisyyden mahdollisuuksia. Samalla tavalla on ehkä lähestyttävä plantaasiosentrismin köyhdyttämää metsätalouskäsitystä, etsien mahdollista keskeltä sen aukeaa.
TUOMO ALHOJÄRVI
Takaisin ylös ↑
Maija Halonen
FT, Maija Halonen on yhteiskuntamaantieteilijä, joka työskentelee postdoc-tutkijana Historia- ja maantieteiden laitoksella Itä-Suomen yliopistossa.
Keräilytaloutta plantaasiosentrismin vaikutuspiirissä
Pieta Hyvärisen tiededebatti ja sen taustalla oleva artikkeli pureutuvat jonkinasteista renessanssiaikaa elävän keräilytalouden kysymyksiin. Viitekehyksen muotoilu alkaa keräilytalouden alisteisesta suhteesta metsätalouteen nähden, joka määrittää muun muassa milloin, mitä ja miten keräilyä on mahdollista harjoittaa puupeltojen valtaamilla tai hakatuilla alueilla. Keräilytalouden ja metsätalouden välisen suhteen tarkastelu ei kuitenkaan pysähdy yksinkertaistettuun hyvä–paha diskurssiin vaan analyysi etenee varsin monipuolisesti eri näkökulmat huomioon ottaen.
Metsäluonnon monimuotoisuus esitetään nähdäkseni oikeutetusti metsätalouden aiheuttamien häiriöiden kärsijänä, millä on vaikutuksensa myös keräiltävien lajien laatuun ja sijaintiin. Metsätalouden kierron aiheuttamat muutokset eri sieni- ja marjalajien sijainnillisissa ja ajallisissa siirtymissä eivät kuitenkaan näyttäydy yhtäläisesti eri keräilijöille, vaan kokemukset voivat vaihdella otollisista apajista keräilyn loppumiseen. Merkitystä vaikuttaisi olevan muun muassa sillä, mistä lajeista keräilijä on kiinnostunut, mitkä ovat keräilijän mahdollisuudet siirtyä keräilymaisemasta toiseen ja mihin tarkoitukseen keräilyä harjoitetaan.
Käsitteellisiä ajatuksia
Hyvärinen esittää ”plantaasiosentrismin käsitettä kuvaamaan metsätalouden järjestymistä plantaasimaiseen puuntuotantoon keskittyväksi ja sitä keskeistäväksi.” Artikkelissaan hän esittää erinomaisen avoimesti sekä puoltavia että kriittisiä argumentteja ehdottamaansa käsitettä kohtaan. Päädyn pitämään ehdotettua plantaasiosentrismiä sopivana keinona kuvata erityisesti metsätaloutta keskeistävää tapaa ymmärtää metsän järjestäytymistä ei vain fyysisesti maisemaa muokkaavana toimintana vaan myös mielellisenä ja kielellisenä representaationa. Esimerkiksi voidaan nostaa artikkelin otsikossakin käytetty ”puupelto”-termi, joka kytkee metsien puut ja plantaaseihin perinteisemmin yhdistetyt pellot toisiinsa.
Plantaasiosentrismi kuvastaa osuvasti puuntuotannon keskeisyyttä siinä maisemassa, missä puupellot esiintyvät. Vastaavasti marjat ja sienet eivät edes keräilytuotteiksi luokiteltuina määrity omana kategorianaan vaan puupeltojen sivujuonteena saatavina ei-puuaineisina tuotteina, kuten Hyvärinen huomauttaa. Hyvärinen lähestyy keräilyä pitkälti keräilytalouden kautta, joka ei yhdisty yksinomaan rahanansaintaan ja perinteisesti miellettyyn työhön vaan on kytkeytynyt esimerkiksi hoivakäytäntöihin, vaihdantaan ja keräilijän kokemukselliseen hyvinvointiin. Keräilytalouden moninaiset lonkerot herättävät pohtimaan, miksi se tyypillisesti näyttäytyy vain jonkin muun toiminnan sivujuonteena.
Kokemuksellista itsetutkiskelua
Pohdin, miten jatkuisi Hyvärisen tiededebatin viimeisen kappaleen ensimmäinen lause ”Hakkuuaukeiden haltuun ottaminen korvasienipaikkoina…”, jos muutan korvasienipaikkona-termin tilalle puolukkapaikkoina omaan kokemukseeni viitaten. Voinen viitata kokemukseeni ennalta-arvaamattomana mahdollisuutena, mutten suinkaan äärimmäisenä esimerkkinä keräilyn sinnikkyydestä. Hakkuuaukea pikemminkin tunki viereen, pullautti mättäät punaisiksi ja hakkuutähteiden poisviennin jälkeen kulkukin oli verrattain helppoa. Nautin siitä, miten helposti ja miellyttävästi itselleni sopivat keräilytuotteet olivat saavutettavissa. Kuusikon keskellä mustikoita kerätessäni tympäännyin iholle tunkeviin hyönteisiin, jotka eivät hakkuuaukean tuulahduksessa häirinneet. Vaikka luonnon monimuotoisuuden ja totutun maiseman miellyttävyyden näkökulmasta hakkuuaukean ilmestyminen oli ennen kaikkea harmillinen tapahtuma, en voine tämän varsin ihmis- ja yksilökeskeisen kokemuksen myötä määrittyä plantaasimaisen tuotannon vastustajaksi vaan siitä sopivan tilaisuuden tullen opportunistisesti hyötyväksi. Hyvärisen tiededebatti ja artikkeli toimivat täten tieteellisten ansioidensa lisäksi oivallisina kriittisen itsetutkiskelun herättelijöinä.
MAIJA HALONEN
Takaisin ylös ↑
Voiko Natura-suojelun romuttaa reilusti? Oikeudenmukaisuuden ulottuvuuksia maankäytön ristipaineissa
Paikallisia ruokajärjestelmiä kehitetään nyt vahvemman talouden ja turvallisuuden toivossa
Paikallista ruokaa paikkaan sitoutuneille