Tutkijuus ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus vaativat tilaa ihmisyydelle
Lehtisen puhe ja paneeli antoivat minulle inspiraatiota ja konkreettisia esimerkkejä muun muassa siitä, mihin tutkimus sijoittuu muiden käytännön toimien, kuten aktivismin kanssa. Mitä kaikkea tutkija tekee ja missä, kenen kanssa, mitä varten? Nämä eettiset ja metodologiset kysymykset nostavat esille, kuinka myös tutkijan tekemät valinnat ovat poliittisia, eli osa laajempia valtasuhteita.
Lehtisen työ ja puhe kertoivat itselleni myös liitoskohdista erilaisissa yhteiskunnallisissa kampailuissa. Kaikki kamppailut liittyvät toisiinsa. ”There is no such thing as a single-issue struggle because we do not live single-issue lives”, feministikirjailija Audre Lorde kirjoitti.
Silti välillä kampailut ja niiden tilat tuotetaan erillään. Tämä aiheuttaa eriytymistä, jossa ongelmana on se, että toisistaan erkaantuneet ihmiset eivät pysty rakentamaan yhteisymmärrystä oikeudenmukaisemmasta yhteiskunnasta. Tämä näyttäytyy niin ilmastomielenosoituksissa kuin pakolaisten oikeuksien puolustamisessa.
Maantieteen päivillä ja Lehtisen puheessa mainittiin usein ”akateemikkoja”: mitä akateemikot tekevät, missä, mitä varten. Tämän termin valinta ei ole itsestään selvää. Sillä on vaikutuksia siihen, miten asiat kuvitellaan ja tehdään.
Itse koen sanan ”akateemikko” jonkin verran rajoitetuksi ja tilallisesti poissulkevaksi termiksi. Akateemikko kuulostaa minusta ammatilta, jota tehdään vain akatemiassa. Akateemikon laajempi, tutkimuksessa mukana oleva ihmisyys häipyy hänen identiteetistään.
Tutkivia ihmisiä on monenlaisia – riippumatta heidän ammatistaan, tittelistään, luokastaan ja tilallisesta sijainnistaan.
Sen sijaan, koen sanan ”tutkija” hieman helpommin omaksuttavaksi. ”Tutkija” voidaan kääntää ”tutkivaksi ihmiseksi”. Ihmisyyttä ei voida unohtaa tutkimustyössä: jokainen tekee tutkimustyötä ihmisenä muiden ihmisten keskellä. Mukana on oma elämäntarina, asema, tietoisuus, oletuksia ja vastuksia.
Seurauksena maailmaa ei ole pelkästään tutkimuskohde: se on sosiaalinen kokonaisuus, johon tutkija kuuluu myös ihmisenä. Tutkija ei voi ohittaa omaa asemaansa suhteessa muihin ihmisiin. Sillä, tiedostetaanko omaa ihmisyyttä tutkimustyössä vai ei, on eettisiä ja poliittisia seurauksia.
Usein akatemia on kaukana muista eri tiloista, joissa muutkin kuin akateemikot harjoittavat tutkimusta. Maantieteilijä Nicholas Blomleyn mukaan kriittistä maantieteellistä tutkimusta tapahtuu myös akatemian ulkopuolella, niin akateemikkojen kuin muiden ihmisten toimesta.
Eri yhteiskunnallisten taistelujen tukijat ja oikeudenmukaisuutta niin julkisessa kuin yksityisessä tilassa vaativat ihmiset tulisi tunnistaa kriittiseksi maantieteilijöiksi. Tutkivia ihmisiä on monenlaisia – riippumatta heidän ammatistaan, tittelistään, luokastaan ja tilallisesta sijainnistaan.
Myös akateemisen tutkimuksen ja niin sanotun henkilökohtaisen elämän välisiä kuviteltuja rajoja on kritisoitu. Tutkija tutkii – ja harjoittaa myös aktivismia – niin muodollisesti määritellyllä tutkimustyöllä kuin henkilökohtaisilla ja yksityisillä teoilla arjessaan.
Lopuksi, Lehtisen mukaan tutkijoiden tulee tuoda tutkimus, yhteiskunnallinen vaikuttavuus ja opetus lähemmäksi toisiaan. Kannatan ehdotusta ja toivon, että muistamalla oman ihmisyytensä, tutkijat käyttäisivät valtansa vaikuttaaksensa omissa arjen tiloissaan eri ihmisten kanssa. Tällaisilla yhteisillä voimilla voidaan purkaa kamppailujen ja ihmisten väliin muodostuneita muureja.
CAMILLA MARUCCO
Lähteet:
Blomley, Nicholas. 2008. “The spaces of critical geography.” Progress in Human Geography 32(2): 285–293.
England, Kim V.L. 1994. “Getting personal: reflexivity, positionality, and feminist research.” The Professional Geographer 46 (1): 80–89.
Lorde, Audre. 1984. Sister Outsider. Crossing Press, California.
Young, Iris Marion. 1999. ”Residential segregation and differentiated citizenship.” Citizenship Studies 3(2): 237–252.
Takaisin ylös ↑
Tässä Versus tiededebatissa pohditaan kriisitutkimuksen muutosvoimaa Oulun Maantieteen päivillä 2021 käydyn paneelikeskustelun pohjalta. Tapahtuma on on vuosittain Suomessa järjestettävä maantieteilijät ja aluetieteilijät yhteen kokoava tieteellinen konferenssi. Vuonna 2021 konferenssi järjestettiin 4.-5.11.2021 yhteistyössä Oulun yliopiston maantieteen tutkimusyksikön, Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran, Pohjois-Suomen Maantieteellisen Seuran, Suomen Maantieteellisen Seuran ja Oulun yliopiston maantieteen opiskelijoiden ainejärjestön Atlas ry:n kanssa.
Yksi Maantieteen päivien kohokohdista oli Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran 50 -vuotisjuhlaluento: Kriisi muutosvoimana. Puheenvuoron piti Itä-Suomen yliopiston maantieteen professori Ari Lehtinen. Sen pohjalta käydyssä paneelikeskustelussa aihetta pohtivat Tuomo Alhojärvi, Camilla Marucco, Pieta Savinotko, Joonatan Hamari sekä Tuija Patana. Alta pääset kuuntelemaan Lehtisen luennon sekä lukemaan Alhojärven, Maruccon sekä Patanan ajatuksia puheenvuorosta.
Kriisitutkimus muutosvoimana -luennon tiivistelmä
Puheenvuoroni aluksi tarkastelen lyhyesti Suunnittelumaantiede, Aluesuunnittelu ja Alue ja Ympäristö -lehtien vuosikymmeniä; linjauksia ja painotuksia. Pohdin näiden suhdetta keskeisiin aikalaiskysymyksiin eli kysyn, kuinka lehden suhde yhteiskunnalliseen muutokseen on tullut kulloinkin ilmi. Tämän jälkeen täsmennän paraillaan syvenevien ympäristökriisien osoittamia haasteita alue- ja ympäristötutkimukselle. Ympäristökriiseillä viittaan neljään yhtäaikaiseen kriisitihentymään: ilmastohätätilaan, luonnon tilan ja monimuotoisuuden romahdukseen, luonnonvarojen ylikäyttöön sekä elinympäristön saastumisongelmiin.
Pyrin osoittamaan, kuinka ympäristökriisit ovat yhteiskunnallisia ja alueellisia kriisejä: 1) kuinka luonnon muutos läpäisee ihmisen ja ihmisyhteisöt; 2) kuinka ympäristökriisit pakottavat kaikkien keskeisten yhteiskunnallisten kysymysten uudelleenmuotoiluun ja 3) kuinka alue- ja ympäristötutkimuksen painopiste on siirrettävä rohkeammin muutoksen seurannasta kriisien yhteiskunnallisiin syy- ja seurausmekanismeihin sekä tarvittaviin korjausliikkeisiin – muutosvoimaiseen tutkimukseen.
Tämän jälkeen pohdin muutosvoimaisen alue- ja ympäristötutkimuksen vaikuttavuutta ja sen arviointia, erityisesti välittömien ja epäsuorien vaikutusketjujen roolia yhteiskunnallisessa muutostyössä. Jäsennän tutkimuksen ja tutkijoiden yhteiskunnallisen vaikuttavuuden ehtoja: asiaosaamista, uskottavuutta, vastuullisuutta, esiintymistaitoja, inspiroivuutta, arkikielistämistä, puhuttelevuutta, luottamuksen vahvistamista, yhteistyösuuntautuneisuutta ja kommunikaatioteknologian hallintaa – sekä valmiutta kriittisten kysymysten sekä välttämättömien korjaustarpeiden ja -liikkeiden julkiseen esittämiseen.
Näitä asiaosaamisen ja vaikuttavuuden haasteita käsittelen luentoni ydinosassa. Korostan tutkimusprosessin läpinäkyvyyden ja yhteiskunnallisen painoarvon jatkuvan reflektion tarvetta, erityisesti tiedon poliittisen luonteen arvioinnin merkitystä. Kyse on lopulta, kriisien keskellä, alue- ja ympäristötutkimuksen yhteiskunnallisen oikeutuksen lunastamisesta. Tämä edellyttää vahvoja näyttöjä kriisi-ilmiöiden ja niiden taustasyiden perkaamisessa sekä siirtymäaskelten osoittamisessa.
Lopuksi esittelen viimeisimpiä alue- ja ympäristötutkimukseen tavalla tai toisella yhdistyneitä aloitteita ja liikkeitä, joissa ympäristökriisien taustasyyt ja yhteiskunnalliset siirtymätarpeet ovat nousseet vaikuttavalla tavalla osaksi systeemistä korjaustyötä. Tällaisina liikkeinä tunnistan muun muassa Versus -verkkolehden, Bios -tutkijayhteisön, degrowth-, buen vivir- ja kohtuusverkostot, transitiokaupunkiohjelmat, Lumimuutos Osuuskunnan, Elokapinan/Extinction Rebellion’n, Radical Ecological Democracy’n ja – ehkä kaikkien läpikäyvimmin, ainakin meillä Suomessa – maantieteen ja biologian opettajakoulutuksen ja -työn sekä koulululaisten Fridays for Future’n.
OTSIKKOKUVA: ZOLTAN TASI/UNSPLASH
Ari Lehtinen
Ari Lehtisen maantiede on kohdistunut ennen muuta ympäristökysymyksiin, yhteisölliseen vaikuttamiseen sekä toimintatutkimukseen. Tutkimus, osallistuminen ja vaikuttaminen on edennyt kollektiivisina projekteina, ryhmissä ja liikkeissä. ’Kentältä’ myös hänen tutkimustyönsä, ja julkaiseminen, on saanut sisältönsä. Tosin kenttätyöt eivät tietystikään ole käynnistyneet tyhjästä, vaan sitoumuksia on aina edeltänyt käsitteellinen kehystys: erityisesti ympäristönsuojelun ja kriittisen yhteiskuntamaantieteen varassa.
Lue kommentaarit
Tuomo Alhojärvi
Tuomo Alhojärvi työskentelee tutkijatohtorina Oulun yliopiston maantieteen tutkimusyksikössä. Tämänhetkisenä työsarkana on Suomen Akatemian rahoittama tutkimushanke ”Ei kosketa minua”: Etäisyys, suhteisuus ja vastuu Covid-19-pandemian aikana.
Jälkifossiilisen tutkimuksen (itse)kritiikistä
Ari Lehtinen perkaa esityksessään ansiokkaasti alue- ja ympäristötutkimuksen historiaa ja nykyisyyttä ympäristökriisien valossa. Olen kutsunut jälkifossiiliseksi ongelmaksi sitä kaksijakoista tilannetta, jota asutamme. Yhtäältä on pyrittävä fossiilitaloudesta irti ja kurotettava sen jälkeiseen todellisuuteen kaikin tavoin. Yhteiskunnallinen muutos vaatii tuekseen juuri sellaista tutkimusta, jota Lehtinen hahmottelee ja tunnistaa. Tutkimusta, joka ottaa radikaalin muutoksen välttämättömyyden lähtökohdakseen.
Toisaalta on tutkittava fossiilitalouden jälkiä niin elonkehässä, yhteiskunnassa kuin tajunnassakin. Tässä mielessä kysymys ei ole ”ympäristökriisistä”: kriisi ei ole (vain) ympärillämme. Se on kaikissa niissä tiedollisissa ja käytännöllisissä välineissä, joilla sitä hahmotamme ja joilla muutosta työstämme. Filosofi Antti Salmista tapaillen haaste ei siis ole vain siinä, miten tutkimus kykenee reagoimaan ympäristökriisiin, vaan siinä miten se kykenee kriisiytymään tässä prosessissa.
Pohdin tätä suhteessa Lehtisen kiinnostavaan kolmijakoon liittyen ympäristökriisien läpileikkaavuuteen. Ensinnäkin ympäristökriisit läpäisevät kaiken yhteiselomme. Läpäisevyys tarkoittaa sitä, ettei fossiilitalouden ja -kulttuurin ongelma ole tajuntamme ulkopuolella. Sen kimppuun ei voida käydä perityin välinein. Kaikkea on vähintäänkin koeteltava ja kyseenalaistettava jälkifossiilisen muutostyön nimissä.
Toiseksi jälkifossiilinen tilanne edellyttää kaikkien yhteiskunnallisten kysymysten uudelleenmuotoilua. Kääntäen esittäen: silloin kun yhteiseloa (esim. taloutta, terveyttä, kulttuuria, urheilua, turvallisuutta) käsitteellisestään ja harjoitetaan ilman ravistelevaa tietoisuutta jälkifossiilisten ongelmien perinjuurisuudesta, ollaan ongelmissa. Tai oikeammin ei olla edes osa ongelmaa vaan sen esiastetta, joka ei ole vielä havahtunut omaan ongelmallisuuteensa. Työtä riittää.
Kolmanneksi Lehtinen huomauttaa, että tutkimuksen on siirryttävä muutoksen seurannasta taustasyiden erittelyyn ja toisaalta ripeisiin korjausliikkeisiin. Jälleen korostan ongelman läpäisevyyttä; sitä, ettei ”muutosvoimaisen” tutkimuksen tulisi tuudittautua omaan muutoksellisuuteensa. Emme yksinkertaisesti tiedä, miten riittävän syvällisiä, radikaaleja ja kaikkiallisia muutoksia saadaan aikaan tai miltä ne näyttäisivät ja tuntuisivat. Kysymys on myös kaiken sen (itse)kritiikistä, joka pyrkii paikantamaan ja mahdollistamaan muutosta.
Huomionarvoista on, että tämän ongelmistomme luonne edellyttää empiirisen tutkimuksen ja strategisen muutostyön rinnalle teoreettista ja käsitteellistä työtä. Jälkifossiilisen tutkimuksen keskiössä on usein hyvästä syystä käytännön muutostyö ja sen empiirinen analyysi. On kuitenkin huolehdittava, että samalla tehdään aikaa ja tilaa teoreettiselle ja kriittiselle perkuulle. Sellaiselle, jonka ei tarvitse olla ”ratkaisukeskeistä” tai ”muutosvoimaista” suorassa ja itsestäänselvässä mielessä.
Teoreettisen kritiikin kanssa on kuitenkin oltava tarkkana ainakin kahdella tapaa. Ensiksi kyse ei ole samanlaisesta muutosvoimaisen tutkimuksen oikeutuksen kyseenalaistamiseen pyrkivästä ”kritiikistä”, jota tavan takaa jo kuulemme. Pikemminkin kysymys on muutospyrkimyksiin sitoutuneesta kritiikistä, joka haastaa kaikkea muutostyötä juuri sen itsensä nimissä. Kenties tällaista kritiikkiä on ajateltava sitoutumisena ja välittämisenä. Miten harjaantua sellaisessa kritiikin esittämisen ja ajattelemisen tavassa, joka myös tuntuisi tältä?
Toiseksi kriittisten kysymysten teoreettisuus ja aikaa vievän keskustelun vaatimus eivät saa vaarantaa välittömiä muutoksia ajavaa tutkimusta ja sen strategista muutostyötä. Samaan aikaan on sekä toimittava välittömästi, että otettava loputtomasti aikaa kriittiselle keskustelulle. Millaisia rakenteita, organisaatioita ja infrastruktuureja tämänkaltainen kritiikin ja muutoksen syventyvä vuoropuhelu edellyttäisi? Miten tehdä yhdessä todeksi jotain mahdotonta, mutta välttämätöntä?
TUOMO ALHOJÄRVI
Takaisin ylös ↑
Camilla Marucco
Camilla Marucco on väitöskirjatutkija, jonka työ keskittyy pakolaisina tulleiden ihmisten arkielämää. Diakonia-Ammattikorkeakoulun johtamassa tutkimushankkeessa tutkin paperittomien sosiaalisia oikeuksia. Osana We See You ry:ä hän toimii oikeudenmukaisemman turvapaikkapolitiikan puolesta.
Tutkijuus ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus vaativat tilaa ihmisyydelle
Lehtisen puhe ja paneeli antoivat minulle inspiraatiota ja konkreettisia esimerkkejä muun muassa siitä, mihin tutkimus sijoittuu muiden käytännön toimien, kuten aktivismin kanssa. Mitä kaikkea tutkija tekee ja missä, kenen kanssa, mitä varten? Nämä eettiset ja metodologiset kysymykset nostavat esille, kuinka myös tutkijan tekemät valinnat ovat poliittisia, eli osa laajempia valtasuhteita.
Lehtisen työ ja puhe kertoivat itselleni myös liitoskohdista erilaisissa yhteiskunnallisissa kampailuissa. Kaikki kamppailut liittyvät toisiinsa. ”There is no such thing as a single-issue struggle because we do not live single-issue lives”, feministikirjailija Audre Lorde kirjoitti.
Silti välillä kampailut ja niiden tilat tuotetaan erillään. Tämä aiheuttaa eriytymistä, jossa ongelmana on se, että toisistaan erkaantuneet ihmiset eivät pysty rakentamaan yhteisymmärrystä oikeudenmukaisemmasta yhteiskunnasta. Tämä näyttäytyy niin ilmastomielenosoituksissa kuin pakolaisten oikeuksien puolustamisessa.
Maantieteen päivillä ja Lehtisen puheessa mainittiin usein ”akateemikkoja”: mitä akateemikot tekevät, missä, mitä varten. Tämän termin valinta ei ole itsestään selvää. Sillä on vaikutuksia siihen, miten asiat kuvitellaan ja tehdään.
Itse koen sanan ”akateemikko” jonkin verran rajoitetuksi ja tilallisesti poissulkevaksi termiksi. Akateemikko kuulostaa minusta ammatilta, jota tehdään vain akatemiassa. Akateemikon laajempi, tutkimuksessa mukana oleva ihmisyys häipyy hänen identiteetistään.
Sen sijaan, koen sanan ”tutkija” hieman helpommin omaksuttavaksi. ”Tutkija” voidaan kääntää ”tutkivaksi ihmiseksi”. Ihmisyyttä ei voida unohtaa tutkimustyössä: jokainen tekee tutkimustyötä ihmisenä muiden ihmisten keskellä. Mukana on oma elämäntarina, asema, tietoisuus, oletuksia ja vastuksia.
Seurauksena maailmaa ei ole pelkästään tutkimuskohde: se on sosiaalinen kokonaisuus, johon tutkija kuuluu myös ihmisenä. Tutkija ei voi ohittaa omaa asemaansa suhteessa muihin ihmisiin. Sillä, tiedostetaanko omaa ihmisyyttä tutkimustyössä vai ei, on eettisiä ja poliittisia seurauksia.
Usein akatemia on kaukana muista eri tiloista, joissa muutkin kuin akateemikot harjoittavat tutkimusta. Maantieteilijä Nicholas Blomleyn mukaan kriittistä maantieteellistä tutkimusta tapahtuu myös akatemian ulkopuolella, niin akateemikkojen kuin muiden ihmisten toimesta.
Eri yhteiskunnallisten taistelujen tukijat ja oikeudenmukaisuutta niin julkisessa kuin yksityisessä tilassa vaativat ihmiset tulisi tunnistaa kriittiseksi maantieteilijöiksi. Tutkivia ihmisiä on monenlaisia – riippumatta heidän ammatistaan, tittelistään, luokastaan ja tilallisesta sijainnistaan.
Myös akateemisen tutkimuksen ja niin sanotun henkilökohtaisen elämän välisiä kuviteltuja rajoja on kritisoitu. Tutkija tutkii – ja harjoittaa myös aktivismia – niin muodollisesti määritellyllä tutkimustyöllä kuin henkilökohtaisilla ja yksityisillä teoilla arjessaan.
Lopuksi, Lehtisen mukaan tutkijoiden tulee tuoda tutkimus, yhteiskunnallinen vaikuttavuus ja opetus lähemmäksi toisiaan. Kannatan ehdotusta ja toivon, että muistamalla oman ihmisyytensä, tutkijat käyttäisivät valtansa vaikuttaaksensa omissa arjen tiloissaan eri ihmisten kanssa. Tällaisilla yhteisillä voimilla voidaan purkaa kamppailujen ja ihmisten väliin muodostuneita muureja.
CAMILLA MARUCCO
Lähteet:
Blomley, Nicholas. 2008. “The spaces of critical geography.” Progress in Human Geography 32(2): 285–293.
England, Kim V.L. 1994. “Getting personal: reflexivity, positionality, and feminist research.” The Professional Geographer 46 (1): 80–89.
Lorde, Audre. 1984. Sister Outsider. Crossing Press, California.
Young, Iris Marion. 1999. ”Residential segregation and differentiated citizenship.” Citizenship Studies 3(2): 237–252.
Takaisin ylös ↑
Tuija Patana
Tuija Patana on arkkitehti ja oululainen paikallispoliitikko. Kiinnostus erityisesti sosiologian ja strategisen maankäytön yhdistämiseen ja demokratiaan on vienyt hänet Oulun kaupungin yhdyskuntalautakunnan jäseneksi.
Muutos vaati tutkijoiden ymmärrettävää viestintää
Ari Lehtinen nostaa puheessaan esiin näkökulmia tieteen muutosvoimaisuudesta sekä tieteentekijöiden roolista muutoksen tekijöinä. Erityisen mielenkiintoisina teemoina koen yhteiskunnallisen muutoksen nopeuden ja muutoksen edellytykset sekä tieteentekijöiden moninaiset keinot edistää muutoksen tapahtumista. Muutosvoimaisuuden edellytyksenä on onnistunut tiedeviestintä.
Tieteentekijät ovat ensisijaisesti asiantuntijoita omassa tutkimusaiheessaan. Lehtinen pohtii aiheellisesti, millä tavoin tutkimus voi olla toteavan sijaan myös ratkaisuhakuista ja pyrkiä muuttamaan maailmaa. Yhteiskunnallinen muutos tapahtuu paitsi yleisen tiedon ja asenteiden muutoksen avulla, myös politiikan kautta. Poliitikot ovat yleensä ympäristökriisin osalta vain tiedon omaksujia ja hyödyntäjiä, mutta eivät tutkijoiden tapaan asiantuntijoita.
Jotta muutos poliittisen järjestelmän kautta olisi mahdollisimman tehokasta, tulisi maallikkotasoista tietoa olla riittävästi saatavilla. Myös hopeatarjottimella tarjoiltuna. Avustaja- ja valmistelijaresurssi vaihtelee politiikan tasosta riippuen valtavasti. Päättäjän resurssit eivät välttämättä riitä tiedon etsimiseen ja laajoihin materiaaleihin perehtymiseen.
Yksi tehokas tapa viedä tiedettä enemmän poliittiseen päätöksentekoon on tutkijan ryhtyminen poliitikoksi. Toisaalta tällöin tutkija menettää puolueettomuuden, joka saattaa heikentää hänen tieteellistä uskottavuuttaan.
Otsikoihin nousevat tieteen tulokset ovat todennäköisemmin kansan ja myös poliitikkojen tiedossa verrattuna niihin tuloksiin, jotka eivät otsikoihin päädy. Sekä tieteen että politiikan viestinnässä on samoja haasteita: kuinka viestiä riittävän terävästi ja yksinkertaisesti kuitenkin siten, että kokonaisuus hahmottuu riittävällä tavalla?
Tieteen popularisointi ja onnistunut tiedeviestintä ovat tieteen muutosvoimaisuuden elinehto. Lehtisen mainitsema tutkimuskysymysten muutos toteavasta kohti syy-seuraussuhteiden löytämistä helpottaisi myös viestintää ja uutisoinnin kiinnostavuutta – sen myötä myös viestin tavoittavuutta. Vain maltillinen muutos on mahdollinen.
Lehtinen kertoo, että ilmaston ja ympäristön hyväksi on tehtävä voimakkaita muutoksia nyt heti. Edustuksellinen demokratia on valtiojärjestelmänä kuitenkin tehoton ja hidasliikkeinen. Se lienee osasyy Lehtisen mainitsemien yhteiskunnallisten liikkeiden, kuten Elokapinan syntymiseen.
Valtiojärjestelmämme yhdistettynä ennakkoluuloihin ympäristötoimien suhteen tekee nopeista muutoksista äärimmäisen haastavia toteuttaa. Tämän vuoksi ympäristökriisin ratkaiseminen tulisi nivoa yhteen muiden, helpommin lähestyttävien ja konkreettisempien haasteiden ratkaisujen kanssa.
Esimerkkinä tällaisesta voisi olla esimerkiksi ympäristöasioiden ratkominen yhdessä kannattavuushaasteiden kanssa. Tällöin niille on helpompaa saada oikeutus ja myös kansan luottamus. Yhteiskunta ei voi tehdä muutoksia ilman kansalaisten luottamusta poliittiseen järjestelmään ja politiikan oikeudenmukaisuuteen. Liian suuri muutos ja sen myötä mureneva luottamus johtaa populististen voimien kasvuun, jolloin edistyksestä voi enää vain haaveilla. Demokratia asettaa siis myös rajoitteita.
Esimerkiksi Elokapina tekee tehokasta työtä ympäristökriisin tietoisuuden lisäämiseksi. Se on kuitenkin myös vahvistanut vastakkainasettelua ja aiheuttanut päinvastaisia reaktioita. Suomessa on edelleen suuri joukko ihmisiä, jotka kyseenalaistavat ympäristökriisin olemassaolon ja muutoksen.
Kokemukseni mukaan tehokkain tapa saada suurempi joukko mukaan pienten muutosten tekoon on suora yhteys ihmisiin mielenosoitusten sijaan. Maltillisen muutoksen edistämiseksi tieteentekijät voivat astua maallikoiden keskelle ja viestiä tieteen tuloksista helposti ymmärrettävällä tavalla.
TUIJA PATANA
Takaisin ylös ↑
Ei uhrautumista, vaan hyvää elämää – Kestävään elämäntapaan kasvamassa
Kemijärvellä kohti luonnon ja ihmisen yhteiselämistä
Minkälaisella viherympäristöllä on merkitystä kaupunkilaisten terveydelle?