Megatrendejä ja kasvukipuja? Kiinteistönjalostuksesta laadulliseen kaavoitukseen

Kaupunkisuunnittelusta demokratian syventämiseen

Ari Lehtisen artikkeli degrowthista kaupunkisuunnittelussa on sekä osallistuva tapaustutkimus että vastakarvainen luenta vallitsevan urbanisaatiotrendin väistämättömyydestä ja ekologisesta toivottavuudesta. Varsinainen tapaustutkimus on sinänsä kiinnostava, mutta katson silti artikkelin varsinaisen kontribuution liittyvän pikemmin sen avaamiin laajempiin kysymyksiin. Ensimmäinen näistä on kysymys degrowthin jalkauttamisesta. Toinen liittyy erilaisiin demokratiakäsityksiin ja demokratian syventämiseen.

Degrowth-liike (suomeksi joskus ”kohtuusliike”) on nykyajan keskeistä yhteiskuntakritiikkiä. Sen perusajatus on suoraviivainen: mikäli elämän edellytyksistä pitkällä tähtäyksellä halutaan huolehtia, kasvuriippuvaisesta taloudesta on siirryttävä materiaalivirtojen supistamiseen.

Huomio on sivuuttamattoman tärkeä, mutta samalla varsin abstrakti. Kokonaiskulutuksen vähentämisen tarve ei vielä kerro oikeastaan mitään siitä, millainen supistuvan kulutuksen yhteiskunta olisi elämänmuotona. Joissakin elämänpiireissä asia on varsin suoraviivainen, toisissa taas hyvinkin mutkikas: kaupunkirakenne saattaa hyvin olla esimerkki jälkimmäisestä.

Lehtinen pitää virheellisenä kaupunkisuunnittelua hallitsevaa käsitystä, jonka mukaan tiiviimpi kaupunki on myös ekologisempi. Tiivistämisen ekologisuutta perustellaan sillä, että tiiviimmässä kaupungissa liikkumisen tarve on pienempi ja todennäköisesti myös asuminen on kompaktimpaa. Lehtisen mukaan ajatus kuitenkin perustuu kapeaan tulkintaan kaupungistumisesta, kun kaupunkilaisen elämänmuodon kasvu tuppaa lisäämään kulutusta yleisesti.

Siinä Lehtinen on oikeassa, että tiivistyminen on tänä päivänä nimenomaan talouskasvun malli. Tavallisesti suhdanneherkkä rakennusteollisuus oli useiden hitaan talouskasvun vuosien ajan Suomen talouden keskeisiä kasvusektoreita. Toisin sanoen: ihmiset eivät ole sen rikkaampia kuin ennen, mutta se että he muuttavat kaupunkikeskuksiin, lisää talouden kierroksia.

En ota tässä kantaa tekniseen kysymykseen kaupungistumisen ja ilmastoystävällisyyden välisen suhteen ”oikeasta” operationalisoinnista – asiaan sisältyy väistämättä jonkin verran mielivaltaisuutta ja myös annos politiikkaa. Kiinnostavampaa on tämä: kysymys degrowth-kaupungin muodosta tuntuu osoittavan demokratian puutteita.

Erityisesti suurten yhteiskunnallisten murrosten aikana demokraattisessa prosessissa olisi kyettävä puntaroimaan vastakkain kokonaisia tulevaisuuden elämänmuotoja. Politiikassa, kuulemisissa ja osallistamisessa keskitytään kuitenkin teknisiin yksittäiskysymyksiin, kun olisi kysyttävä, miten varmistetaan, että demokraattinen osallisuus todella vaikuttaa. Se on paljon vaikeampi, tärkeämpi ja periaatteellisempi kysymys.

Erilaisia kuulemisia esimerkiksi suhteessa kaavoitukseen järjestetään hyvinkin paljon. Osa niistä on hyvinkin aidosti ja vilpittömästi osallistavia, eikä ainoastaan harhautuksia. Asialistat ovat kuitenkin rajattuja ja pilkottuja niin, että suuriin malleihin on todella vaikea päästä käsiksi. Osallisten on helppo päätyä tunteeseen, ettei missään ja koskaan ole tilaa nostaa heidän keskeisiksi hahmottamiaan asioita.

Samalla poliittisimmat kysymykset hautautuvat joko passiivissa operoivaan virkamiespolitikointiin (”on oletettu”, ”on ajateltu”) tai koko politiikan esittämiseen reaktiivisena. Artikkelissa mainitun megatrendin käsitteen käyttötavat ovat esimerkki jälkimmäisestä: kaupungistumisen ”megatrendeistä” puhutaan väistämättä tapahtuvana ilmiönä – vaikka se toki samalla sanotaan vaativan merkittäviä ja hyvinkin aktiivisia panostuksia.

Nykydemokratian paradokseihin kuuluu, että samalla kun kuntalaisia periaatteessa osallistetaan entistä enemmän, suunnittelutyö selittää itsensä pelkkänä reaktiivisena megatrendiin sopeutumisena.

Lehtisen vastakkain asettamat mallit ovat hajautetumpi ja keskitetympi, tai toisin ilmaisten urbaanimpi ja vähemmän urbaani malli. Mahdollisia elämänmuotoja toki voi nyanssoida monin muinkin tavoin, ja voi olla artikkelin hajauttamisen eetoksen kanssa samaa tai eri mieltä. Olennainen kontribuutio kuitenkin on, että riippumatta siitä, minkälaisena tulevaisuuden kaupungin näkee, sen hahmotteluun on oltava tiloja, jotka ovat demokraattisesti vaikuttavia pelkän ”kuulemisen” sijaan.
Takaisin ylös ↑

Jaana Nevalaisen kommentaaripuheenvuoro:

Kun luin tuota Arin artikkelia, niin ajattelin, että Joensuun yleiskaavassa ei ole kyse pelkästään muutaman viime vuoden kehityksestä, johon tässä artikkelissa viitataan, vaan oikeastaan myös identiteettipohdinnasta.

Joensuuhan oli vielä ennen näitä kuntaliitoksia, joiden voisi sanoa räjäyttäneen kaupunkialueen, erittäin kompakti ja pieni. Nyt alue on monella tavalla laajentunut. Kuntaliitokset ainakin osittain johtuivat siitä, että joidenkin kuntien taloudellinen tilanne väestön vähenemisen ja muun muutoksen seurauksena oli sellainen, että kuntaliitosten arvioitiin olevan ainoa tie. Tietysti se tarkoitti tavallaan myös uusien keskusten tuloa entisen yksikeskustaisuuden tilalle ja paikallisidentiteetien muutosta.

Suomalaisen kaupunkisuunnittelun, maankäytön ja kaavoituksen puhe muuttui 90-luvun loppupuolella 90-luvun alun laman seurauksena. Siitä tuli talouspuhetta. Ja taloudesta ja sen vahvistamisesta tuli aiempaa keskeisempi osa kaupunkisuunnittelua. Talouspuhe on oikeastaan vain vahvistunut viime vuosina ja pankkikriisin seurauksena siitä on tullut myös kasvu- ja kulutuspuhetta. Keskustelussa kuluttaminen on talouskasvun, Suomen pärjäämisen ja kaupunkien pärjäämisen välttämätön edellytys. Tämä keskustelu kietoutuu vahvasti siihen, miten kaupunkeja suunnitellaan ja miten kaupunkeja kehitetään. Toisaalta samaan aikaan globaalilla tasolla kasvanut tietoisuus ilmastonmuutoksesta kytkeytyy tähän kasvun ja keskittämisen keskusteluun. Yhteiskuntarakenne ja liikkumisen vähentäminen ei rakennetussa ympäristössä ole ainoastaan hiilineutraaliutta tai hiilitaseen tarkkailua. Kyse on myös lyhyellä aikavälillä ihmisten terveyteen liittyvistä kysymyksistä, kuten pienhiukkasista ja paikallisesta ilmanlaadusta.

Meillä on hyvin vähän mietitty tiiviyden kulttuurisia, sosiaalisia ja jopa poliittisia, päätöksentekoon liittyviä näkökulmia. Tiiviydestä, kompaktista rakenteesta, on tietyllä tavalla tullut myös
talouskysymys. Ongelma on ehkä juuri siinä, että kuten Arikin tuossa totesi, me emme voi oikeastaan tarkastella asioita pelkästään paikallisella tasolla. On kyse globaalista kysymyksestä. Ilmastonmuutoksessa ei ole kyse vain siitä, mitä paikallisesti tehdään, sillä paikalliset teot vaikuttavat laajemmin ja myös globaalisti. Silloin kaupunki pitää nähdä osana kaikkea liikkumisen, tuotteiden ja energian virtoja.

Kaupungit on rakennettu kauppaa ja kulutusta varten ja tietysti kaupankäynti liittyy jo tähän suomenkieliseen sanaan. Lokakuun alkupuolella eräässä ajankohtaisohjelmassa haastateltiin valtiovarainministeriön ylijohtajaa ekonomisti Leena Mörttistä ja häneltä kysyttiin, kuinka hän hallitsee omaa talouttaan. Hän sanoi, että maalla asuvalla on vähän houkutuksia. Se tavallaan tulee siitä Arinkin kirjoituksesta hyvin vahvasti ilmi, että se kulutus keskittyy kaupunkeihin. Kulutuksen ja kuluttamisen paikkojen rakentaminen on tietenkin tullut keskeiseksi kasvun rakentamisen välineeksi. Esimerkiksi kaupan aukiolojen vapauttamisen tarkoituksena on kulutuksen lisääminen ja talouden suunnan kääntäminen. Kulutuspuheeseen ei useinkaan kuulu ilmastonmuutoksen pohdinta. Eli nämä keskustelut menevät tavallaan eri siiloissa.

Toisaalta on nähtävissä, että kulutuksen lisäämiseen tähtäävät toiminnot ovat myös vähentäneet ja keskittäneet palveluita erityisesti harvemmin asutuilla seuduilla ja tämä vaikuttaa esimerkiksi ikääntyneiden asumiseen. Toisaalla kaupunkien kasvaessa tarvitaan lisää kaikkea, päiväkoteja, kouluja, asuntoja eivätkä kaupungistumiseen liittyvien ilmiöiden hyödyt ja haitat jakaudu tasaisesti. Vähän aikaa sitten Nordean pääekonomisti Aki Kangasharju kritisoi asumisen kalleutta. Tämä on ehdottomasti kysymys, johon on kiinnitettävä huomiota ja jonka taustatekijät ja vaikutukset on ymmärrettävä laajasti, myös asumisen yli. Segregaatiotutkimuksesta tiedetään, että helposti unohdetaan se kokonaisuuden dynamiikka, missä asiat tapahtuvat.

Ari viittaa moneen kertaan osallitusmiskäytäntöihin maskina, sillä kriittisyydelle ei tosiasiassa ole sijaa. Arin artikkelissa mainitsema kriittisyys ja kysenalaistaminen leimataan helposti negatiiviseksi, kehitystä jarruttavaksi, vaikka tosiasiassa kyseenalaistaminen on maailmaa muuttava ja asioita eteenpäin vievä voima. Monet keksinnöt olisivat jääneet keksimättä, jos olisi vain tyydytty siihen vallitsevaan asioiden tilaan. Toisaalta kun luin sitä kirjoitusta, niin minulle tuli mieleen, kuinka täällä nousee myös paljon suunnittelun tai talouskasvun myyttejä. Meillä näyttää olevan jonkinlainen sisäsyntyinen tarve esittää asioita luonnonilmiöiden tai luonnonlakien kaltaisina joihin ei voi vaikuttaa. Ja muutenkin meillä ehkä ohjataan enemmän kepillä kuin porkkanalla, myös kaupunki kontekstissa.

Meillä on viimeisen kymmenen vuoden aikana toisteltu kovasti, kuinka suomalaiset ovat vahvasti urbanisoituneet ja haluavat siksi asua komeroissa. Samaan aikaan kuitenkin Keski-Euroopasta on tutkimusta, joka osoittaa pankkikriisin ja taloudellisen epävarmuuden jättäneen ihmisiä sijoilleen. Myös ilmiön taustat on hyvä ymmärtää. Ei ole ollut uskallusta eikä ehkä mahdollisuuksia muuttaa. Samaan aikaan kuitenkin esimerkiksi eteläisen Euroopan talouskriisimaista on tullut viestejä siitä, että ihmiset ovat työttömyyden ja taloudellisen tilanteensa seurauksena siirtyneet maaseudulle halvemman asumisen, halvempien elinkustannusten ja ehkä myös elämäntavan takia. He ovat nähneet, että siellä heillä on mahdollisuus luoda oma työnsä talouskriisin keskellä. Ainakin osassa Eurooppaa pieniltäkin paikkakunnilta löytyy palveluja ja elämää, jolloin paikallisyhteisötasolla voi olla mahdollisuuksia pienempään hiilijalanjälkeen, jos niin halutaan.
Meillä Suomessa vaan

Kun luin tuota Arin artikkelia, niin ajattelin, että Joensuun yleiskaavassa ei ole kyse pelkästään muutaman viime vuoden kehityksestä, johon tässä artikkelissa viitataan, vaan oikeastaan myös identiteettipohdinnasta.

Joensuuhan oli vielä ennen näitä kuntaliitoksia, joiden voisi sanoa räjäyttäneen kaupunkialueen, erittäin kompakti ja pieni. Nyt alue on monella tavalla laajentunut. Kuntaliitokset ainakin osittain johtuivat siitä, että joidenkin kuntien taloudellinen tilanne väestön vähenemisen ja muun seurauksena oli sellainen, että kuntaliitosten arvioitiin olevan se ainoa tie. Tietysti se tarkoitti tavallaan myös uusien keskusten tuloa entisen yksikeskustaisuuden tilalle ja paikallisidentiteetien muutosta.

Suomalaisen kaupunkisuunnittelun, maankäytön ja kaavoituksen puhe muuttui 90-luvun loppupuolella 90-luvun alun laman seurauksena. Siitä tuli talouspuhetta. Ja taloudesta ja sen vahvistamisesta tuli aiempaa keskeisempi osa kaupunkisuunnittelua. Talouspuhe on oikeastaan vain vahvistunut viime vuosina ja pankkikriisin seurauksena siitä on tullut myös kasvu- ja kulutuspuhetta. Keskustelussa kuluttaminen on talouskasvun, Suomen pärjäämisen ja kaupunkien pärjäämisen välttämätön edellytys. Tämä keskustelu kietoutuu vahvasti siihen, miten kaupunkeja suunnitellaan ja miten kaupunkeja kehitetään. Toisaalta samaan aikaan globaalilla tasolla kasvanut tietoisuus ilmastonmuutoksesta kytkeytyy tähän kasvun ja keskittämisen keskusteluun. Yhteiskuntarakenne ja liikkumisen vähentäminen ei rakennetussa ympäristössä ole ainoastaan hiilineutraaliutta tai hiilitaseen tarkkailua. Kyse on myös lyhyellä aikavälillä ihmisten terveyteen liittyvistä kysymyksistä, kuten pienhiukkasista ja paikallisesta ilmanlaadusta.

Meillä on hyvin vähän mietitty tiiviyden kulttuurisia, sosiaalisia ja jopa poliittisia, päätöksentekoon liittyviä näkökulmia. Tiiviydestä, kompaktista rakenteesta, on tietyllä tavalla tullut myös
talouskysymys. Ongelma on ehkä juuri siinä, että kuten Arikin tuossa totesi, me emme voi oikeastaan tarkastella asioita pelkästään paikallisella tasolla. On kyse globaalista kysymyksestä. Ilmastonmuutoksessa ei ole kyse vain siitä, mitä paikallisesti tehdään, sillä paikalliset teot vaikuttavat laajemmin ja myös globaalisti. Silloin kaupunki pitää nähdä osana kaikkea liikkumisen, tuotteiden ja energian virtoja.

Kaupungit on rakennettu kauppaa ja kulutusta varten ja tietysti kaupankäynti liittyy jo tähän suomenkieliseen sanaan. Lokakuun alkupuolella eräässä ajankohtaisohjelmassa haastateltiin valtiovarainministeriön ylijohtajaa ekonomisti Leena Mörttistä ja häneltä kysyttiin, kuinka hän hallitsee omaa talouttaan. Hän sanoi, että maalla asuvalla on vähän houkutuksia. Se tavallaan tulee siitä Arinkin kirjoituksesta hyvin vahvasti ilmi, että se kulutus keskittyy kaupunkeihin. Kulutuksen ja kuluttamisen paikkojen rakentaminen on tietenkin tullut keskeiseksi kasvun rakentamisen välineeksi. Esimerkiksi kaupan aukiolojen vapauttamisen tarkoituksena on kulutuksen lisääminen ja talouden suunnan kääntäminen. Kulutuspuheeseen ei useinkaan kuulu ilmastonmuutoksen pohdinta. Eli nämä keskustelut menevät tavallaan eri siiloissa.

Toisaalta on nähtävissä, että kulutuksen lisäämiseen tähtäävät toiminnot ovat myös vähentäneet ja keskittäneet palveluita erityisesti harvemmin asutuilla seuduilla ja tämä vaikuttaa esimerkiksi ikääntyneiden asumiseen. Toisaalla kaupunkien kasvaessa tarvitaan lisää kaikkea, päiväkoteja, kouluja, asuntoja eivätkä kaupungistumiseen liittyvien ilmiöiden hyödyt ja haitat jakaudu tasaisesti. Vähän aikaa sitten Nordean pääekonomisti Kangassaari kritisoi asumisen kalleutta. Tämä on ehdottomasti kysymys, johon on kiinnitettävä huomiota ja jonka taustatekijät, kuten maapolitiikka, sekä jonka vaikutukset on ymmärrettävä asumista laajemmin. Segregaatiotutkimuksesta tiedetään, että helposti unohdetaan se kokonaisuuden dynamiikka, missä asiat tapahtuvat.

Ari viittaa moneen kertaan osallitusmiskäytäntöihin maskina, sillä kriittisyydelle ei tosiasiassa ole sijaa. Arin artikkelissa mainitsema kriittisyys ja kysenalaistaminen leimataan helposti negatiiviseksi, kehitystä jarruttavaksi, vaikka tosiasiassa kyseenalaistaminen on maailmaa muuttava ja asioita eteenpäin vievä voima. Monet keksinnöt olisivat jääneet keksimättä, jos olisi vain tyydytty siihen vallitsevaan asioiden tilaan. Toisaalta kun luin sitä kirjoitusta, niin minulle tuli mieleen, kuinka täällä nousee myös paljon suunnittelun tai talouskasvun myyttejä. Meillä näyttää olevan jonkinlainen sisäsyntyinen tarve esittää asioita luonnonilmiöiden tai luonnonlakien kaltaisina joihin ei voi vaikuttaa. Ja muutenkin ehkä meillä ohjataan enemmän kepillä kuin porkkanalla. Se näkyy myös ehkä myös tässä kaupunkisuunnittelun kontekstissa.

Meillä on viimeisen kymmenen vuoden aikana toisteltu kovasti, kuinka suomalaiset ovat vahvasti urbanisoituneet ja haluavat asua komeroissa. Samaan aikaan kuitenkin Keski-Euroopasta on tutkimusta, joka osoittaa pankkikriisin ja taloudellisen epävarmuuden jättäneen ihmisiä sijoilleen. Ei ole ollut uskallusta eikä ehkä mahdollisuuksia muuttaa. Samaan aikaan meillä on kuitenkin esimerkiksi tuolla eteläisen Euroopan kriisimaista tullut viestejä siitä, että ihmiset ovat työttömyyden ja taloudellisen tilanteensa seurauksena siirtyneet maaseudulle halvemman asumisen, halvempien elinkustannusten ja ehkä myös elämäntavan takia. He ovat nähneet, että siellä heillä on mahdollisuus luoda oma työnsä talouskriisin keskellä. Ainakin osassa Eurooppaa pieniltäkin paikkakunnilta löytyy palveluja ja myös elämisen mahdollisuuksia , jolloin paikallisyhteisötasolla mahdollisuuksia pienempään hiilijalanjälkeen, jos niin halutaan.Meillä Suomessa ollaan monessa paikassa tästä jo hyvin kaukana.
Takaisin ylös ↑

Tuomo Alhojärven kommentaaripuheenvuoro:

Kommentoin Arin tulevaa Versus juttua, mutta myös tätä Fennia-artikkelia. Tämä oli mainio katsaus Joensuun politiikkaan, Kohtuus-liikkeen kaavoitukseen ja niihin liittyvään ongelmastoon. Luin tätä vähän toisesta näkökulmasta, itsekin jonkin sortin kansalaistoimijana ja ehkä tällaisista niin sanotuista vaihtoehtoisista talouksista kiinnostuneena tutkijana. Mikä Kohtuus-liikkeen suhde on tai millaisia talouskäsityksiä tässä heijastellaan? Miten kasvutaloutta voitaisiin ja tulisi purkaa? Toisin sanoen, miten tulisi mielestäni jatkaa tätä hyvin tärkeää työtä, mistä tässä keskustellaan.

Tämä on sinänsä hauskaa, kun ilmastonmuutoksesta puhutaan – tai siis ei yhtään hauskaa, ihan hirveetä – oma sellainen todellinen sykähdys mikä tapahtui ilmastonmuutokseen heräämisessä oli kun luin Pasi Toiviaisen Ilmastonmuutos Nyt -kirjan. Se julkaistiin minä vuonna?

Pasi Toiviainen: 2007

Tuomo Alhojärvi: Nyt ollaan vuodessa 2018 ja siinä vaiheessa, kun sen luin, niin tuli semmoinen tuntu, että – anteeksi kielenkäyttöni – nyt on helvetin kiire. Ja se tuntu ei ole ainakaan vähentynyt tässä vuosien varrella. Mutta mitä tähän ajalliseen kontekstiin tulee, niin ehkä semmoinen mielestäni mielenkiintoinen teema, mikä ekana heräsi tuota lukiessa oli, että tämä Arin juttu kertoo tutkimuksesta, joka pitkälti on vähän yli viisi vuotta vanha.

Ari Lehtinen: Niin se kaavoitusprosessi, joo, se sai kaupunginvaltuuston hyväksynnän vuonna 2012. Korkeimman oikeuden päätökset kaavavalituksiin tulivat sitten 2015.

Tuomo Alhojärvi:

Tuli mieleen se, että millä tavalla tämä ikään kuin ajallinen konteksti on muuttunut jo tässä ajassa. Oletan että kaavoittajan, kaavoittajien välillä, kaupungin sisällä virkahenkilöstössä on aika paljon erimielisyyttä näihin liittyen, ja se kielenkäyttö, tämä maskikielenkäyttö, on ehkä siitä vähän vaarallinen, että se saattaa piilottaa niitä sisäisiä erimielisyyksiä, joista voi sitten kummuta liittolaisuuksia tälle vähähiilisemmälle kaavoitukselle, tai siitä kiinnostuneelle kansalaistoiminnalle.

Ehkä se mun ensimmäinen kysymys voisi olla, että miten tämä konteksti on sinun mielestä Joensuussa muuttunut tai onko muuttunut? Onko tällainen heterogeenisyys kaavoittajien välillä kaupungin sisällä lisääntynyt vai onko tämä kasvutaloushegemonia vahvistunut?

Minua kiinnostaa se, että miten organisoitaisiin mahdollisimman laajamittaista ja mahdollisimman radikaalia kansalaistoimintaa ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi tai tuhojen minimoimiseksi ja koetin lukea tätä siitä näkökulmasta. Sitten tutkimuksen puolella kiinnostaa, – mitä esimerkiksi maantieteen tyyppinen tutkimusala voisi tehdä tässä tilanteessa. Millaista tutkimustoimintaa tarvittaisiin jonkinlaisella jälkifossiilisella intressillä ja miten Kohtuus-liikkeen sisällä opittiin tästä kamppailusta. Miten tätä tutkimusta käsiteltiin Kohtuus-liikkeessä ja mitä ikään kuin tästä maskien politiikasta opittiin tai tulisi ehkä oppia ikään kuin tehokkaan, paremman kansalaistoiminnan edistämiseksi? Ja tuota, ehkä tämä liittyy laajemmin siihen, miten yliopistoissa tutkimuksen piirissä tulisi ja voitaisiin toimia yhdessä kansalaisliikkeiden parissa paremmin.

Mutta sitten mitä tähän tutkimukselliseen perspektiiviin tulee, niin mua kyllä kiinnostaa kasvupolitiikan hegemonian purku. Erityisesti haluaisin miettiä niitä olosuhteita, joissa ylipäätään tulee järkeväksi jotenkin ajatella kaavoituksen merkitystä nimenomaan kulutuksen lisäämisenä, joka mielestäni vaikuttaa hyvin kapealta näkemykseltä siitä, mistä kaupunkielämässä tai ylipäätänsä elämässä on kysymys. Elikkä miten voitaisiin purkaa tällaista hegemoniaa, sitä tietynlaista kasvukeskeisyyttä.

Ehkä minä siinä suhteessa olen vähän kriittinen tätä koko kasvuproblematiikkaa tai termistöä kohtaan. Jonkin verran olen seurannut Degrowth-liikkeessä käytävää keskustelua kasvusta ja sitten toisaalta sitä kriittistä Agrowth-keskustelua, jossa väitetään, että ehkä se Degrowth ei nyt ole paras mahdollinen termi, koska monien asioiden tulee kasvaa laadultaan toisin tavoin. Mutta ehkä kiinnostaa Ari sinun reflektio tästäkin, että millaista kasvua me tarvitsisimme ja millä tavalla sitä reflektoidaan. Jos ajatellaan kouluja tai kirjastoja tai sitten toisella tavalla kasvavaa liiketoimintaa ei lisää materiaa, energiankulutusta, niin onko se mahdollista onko se toivottavaa, miten siihen tulisi suhtautua?

Kasvutalous saattaa monin tavoin olla hegemoninen, mutta se ei suinkaan ole ainoa talous, se ei ole ainoa talousjärjestelmä, mikä tälläkään hetkellä vallitsee. Voidaan nimittää sitä kasvutaloudeksi taikkapa kapitalismiksi tai joksikin fossiilikapitalismiksi, sanat saattavat vaihdella, mutta se ei kuitenkaan ole ainoa talous. Tämä tiedetään myös relationaalisesta maantieteestä, monenlaisista talousmaantieteen lähestymistavoista, eli on päällekkäisiä limittäisiä talouksia. On moninaisia, toisiinsa suhteessa olevia talouksia, joilla ei suinkaan ole intressinä kasvaa tässä fossiilitalouden kasvattamismerkityksessä, tai edes rahatalouden kasvattamismerkityksessä.

Joitakin vuosia sitten haastattelin pieniä matkailuyrittäjiä Pohjois-Karjalassa, ja heiltä kun kyseli tätä elämäntapaan ja siihen yritysmuotoon liittyvää ongelmakenttää ja toisaalta unelmia, tavoitteita, niin ei ihmisillä ollut mikään kasvu mielessä, vaan se, että on mielekästä tulla toimeen elinkeinolla ja toteuttaa siihen liittyvää elämäntapaa. Tuntuu, että tämä on ylipäätänsä hyvin väheksytty näkökulma, että jotenkin lähdetään taloutta lähestymään jo sillä oletuksella helposti, että nyt ikään kuin tutkimuskohteetkin haluaisivat kasvattaa talouttaan, vaikka siitä ei välttämättä ole suinkaan kysymys.

Mutta jos me ajatellaan kotitalouksia tai yhteisvaurauden ylläpitoa, niin ei tällaista kasvuintressiä ole löydettävissä suinkaan. Ehkä tämän pohjalta kiinnostaisi vain ajatella yhdessä niitä mahdollisuuksia, joita ikään kuin vaihtoehtoisen talouden aloitteet ja tällainen toisenlaisten talouksien ajattelu tarjoaa. Elikkä esimerkiksi miten kaupungissa, kuten Joensuussa voitaisiin hallita tiloja, omistuksia, pääomia, tuotantoa, kulutusta toisin, poistaen vähän kerrallaan sitä kasvupakkoa? Ja tuota, miten konkreettisesti voidaan työskennellä esimerkiksi erilaisten yritysmuotojen muuttamiseksi ehkä demokratisoimiseksi, mutta myös toimimiseksi niin, että sitä kasvupakkoa ei ole. Ja tämä menee aika kauas kaavoituksesta nyt, mutta se liittyy myös siihen, mitä tiloja kaavoitetaan, kenelle, mille intresseille kaavoitetaan.

Ehkä viimeiseksi vaan haluaisin sanoa, että tämä liittyy myös kaikkiin sellaisiin talousaloitteisiin kuin solidaarisuustalous, kiertotalous jos se otetaan vakavasti, ei-kaupallinen jakamistalous, yhteisvauraus, hoivatalous, vertaistalous, erilaiset munisipalistiset yhteiskunnalliset aloitteet talouden haltuunotoksi. Tässä on mielestäni paljon potentiaalia ja tietysti rahajärjestelmäkin pitäisi muuttaa siinä sivussa, tulisi esimerkiksi ottaa käyttöön paikallisrahat ja aikapankit ja muuta sellaista pientä.
Takaisin ylös ↑

Pasi Toiviaisen kommentaaripuheenvuoro:

Luin myös näitä Arin artikkeleita, mutta jotenkin minusta tuntuu siltä, että ehkä minun on nyt tässä tilaisuudessa hyvä tarttua näihin jo tässä tilaisuudessa ääneen lausuttuihin asioihin.
Ensimmäiseksi nostaisin nyt sen asian, kun Ari mainitsi, että tämä tällainen vuorovaikutteinen osallistava suunnittelu toimiin ikään kuin tällaisena maskina. Että todellisuudessa kaavoittajat tekevät mitä lystäävät ja vieläpä yhteistyössä raha- tai talousmaailman kanssa. Valitettavasti omien kokemusteni perusteella voisin vähän niin kuin vahvistaa, että näinhän se on.

Olen itse oikeastaan koulutukseltani kaavoittaja, yhteiskuntasuunnitteluun erikoistunut arkkitehti. Olen kuullut paljon tällaisia tapauksia, joissa kollegat naureskelevat tälle, että hoidetaan vaan se kumileimasin alta pois ja tehdään mitä oli alun perin sovittu. Karu todellisuus, mutta en tiedä, nämä voivat olla yksittäisiä tapahtumia, joita olen sattumalta kuullut vain parilta mädältä omenalta.

Sitten tietenkin kaiken keskiössä on pohdinta siitä, että onko tällainen tiivistäminen, keskittäminen ja tehorakentaminen nyt ekologista ja jos minä oikein ymmärrän, niin sinä [Ari] vähän niin kuin vedät siltä mattoa alta, että ei se nyt ole. Mutta tähän haluaisin vähän debatoida siinä mielessä, että vaikka jaan kaiken huolesi tästä ja olen lähtökohtaisesti samaa mieltä, niin näkemykseni on, että meitä on niin paljon erilaisia ihmisiä, että oikeastaan kaikki mahdolliset yhdyskuntarakenteet voivat toimia joko ekologisesti tai epäekologisesti.

Voit asua tiiviissä kaupungissa ja liikkua vaan portaita ylös ja alas siinä tornitalossa ja käydä paikallisessa luomukaupassa ja jos et reissaa, eikä sinulla ole kodin elektroniikkaa ollenkaan, niin voit elää hyvinkin tällaista ekologista elämää. Tai sitten toisaalta voit asua jossain korvessa Pentti Linkolan naapurissa ja reissata joka toinen viikko jonnekin Kanarian saarille tai ajaa muskeliveneellä järvenselkää. Että siis tavallaan se ei ole niinkään se yhdyskuntarakenne, mikä on välttämättä se määrittävä, vaan se elämäntapa, mitä siellä vietetään. Tavallaan kaikki on joka paikassa mahdollista ja sen takia lähtisin koko kriisiä ratkaisemaan jo lähtökohtaisesti vähän eri suunnasta kuin esimerkiksi jollain rakennusmääräyksillä tai normeilla tai niin edelleen.

Sitten heität tämän argumentin, että ilmastomotiivi paljastuukin maskiksi ja kirjoitat siinä artikkeliluonnoksessa, että ”ilmastomotiivin takaa ovatkin paljastuneet kiinteistönjalostuksen tarpeet”, että se on tosissaan vähän tämmöinen salajuonen omainen maski, mikä on rakennettu. Mutta näkisin tämän vähän taas eri tavalla, ja lähtisin purkamaan sitä sitä kautta, että kun yhdyskuntien ekologisuutta on alettu tutkia, niin se on tietysti hirveän vaikeaa tehdä mittauksia, että mikä nyt tuottaa minkäkin verran päästöjä ja miten se vaikuttaa. Liikenne ja sen päästöt ovat olleet hirveän helppo kohde ja sitä on alettu tutkimaan ensimmäiseksi. Ja sitten, kun siitä on saatu tuloksia niin siihen on oikeasti tartuttu, että ”hei, meillä on tiivis kaupunki ja liikutaan vähemmän, se on ekologista”. Mutta se on vain osakuva siitä. Niin kuin Jaana totesi niin nykyäänkin vielä jää paljon asioita ulkopuolelle tästä ekologisesta tarkastelusta, kulttuurisia, sosiaalisia, esteettisiä, psykologisia asioita. Että se on monimutkainen juttu. Mutta että tavallaan jos sitä lähestyy tätä kautta, niin se ehkä näyttää vähän eriltä se maski, että se ei ehkä olekaan ihan niin pahuuden läpitunkema.

Jollain tällaisella globaalilla, poliittisella tasolla päädyttiin siihen lopputulemaan, että talouden kasvu on kestävän kehityksen edellytys. Tällöin talous, kestävä kehitys ja ekologisuus jotenkin naitettiin yhteen ja siitä tuli talousvetoista. Ja silloin tämä ekologisuus alistui sille taloudelle. Pitää olla kasvava, jotta saadaan rahaa, jotta voidaan hoitaa ympäristöä. Ja tuota, se on sieltä asti sitten määrännyt.

Sitten Tuomo nosti esiin sen huomion, että tällainen Arin käynnistämä maskipuhe peittää erimielisyyksiä, jopa virkamiesten ja kaavoittajien kesken. Tämä on nimenomaan se, mikä minullakin nousi esiin siinä artikkelia lukiessa, että siitä tulee vähän sellainen salajuonen omainen tunnelma. Niin kuin meillä ”on pahat liittoutuneet kierosti hyvää vastaan” ja se jopa näkyy siinä, miten siinä käytetään passiivimuotoa vahvasti, että tavallaan niitä tekijöitä ei olla yksilöity. Ei siinä alkuperäisessä Fennia-artikkelissa niinkään, mutta tässä tiivistelmässä. Tällaisia ajatuksia nyt tähän hätään.
Takaisin ylös ↑