Alkuperäinen vertaisarvioitu artikkeli Vaihtoehtoliikuntalajit julkisentilan valtageometrioissalöytyy täältä. Rannikko, Anni (2016) Alue ja ympäristö 45:1, 27–38.
Skeittausta, parkouria ja muita vaihtoehtolajeja harrastavat nuoret ottavat liikunnallisesti haltuunsa muihin käyttötarkoituksiin suunniteltua julkista tilaa. Tilan luova käyttö on yksi vaihtoehtolajien lähtökohta, sillä uusien liikunnan tilojen keksiminen ja luominen johtavat uusien liikuntalajien ja -kulttuurien syntyyn. Siksi monen vaihtoehtolajin keskeiset periaatteet liittyvät tavalla tai toisella julkiseen tilaan, siellä olemiseen ja toimimiseen. Vaihtoehtolajien oppiminen tapahtuu pääosin ilman opettajia, ohjaajia ja valmentajia, sillä muut harrastajat toimivat malleina ja esikuvina. Vaihtoehtolajeissa ei myöskään ole olemassa selviä ja pysyviä määritelmiä siitä, mikä on oikea tapa, tyyli tai paikka, kuinka ja missä lajia tulisi harrastaa.
Turvallinen kaupunki kohtaa vaarallisen liikunnan
Käsiteellä vaihtoehtolaji haluan korostaa tarkastelemieni liikuntamuotojen pyrkimystä haastaa perinteinen käsitys sekä liikunnasta että sen tiloista. Vaihtoehtolajeille on ominaista vapaus ja luovuus niin tekemisen tavan, tilan kuin ajankin suhteen, ja vakavan suorittamisen sijaan niissä painottuvat hauskuus ja ilo. Lajeja varten rakennetut tilat – esimerkiksi skeitti- tai parkourpuistot – eivät välttämättä tarjoa yhtä hyviä puitteita harrastamiseen kuin julkinen tila. Monelle lajille ei ole edes olemassa sille tehtyjä erillisiä tiloja.
Julkisessa tilassa harrastaminen ei ole ongelmatonta, sillä epätyypillinen liike epätyypillisissä paikoissa herättää muissa tilan käyttäjissä vähintäänkin kummastusta. Suomalaissa sanomalehdissä kirjoitetaan tasaisin väliajoin siitä, kuinka liikuntaa harrastavat nuoret nähdään haitaksi yleiselle järjestykselle ja rauhalle, jopa vaaraksi muille, sekä siitä, kuinka erilaisia julkisia tiloja on muokattu niin, että niitä ei voi enää käyttää uusien liikuntalajien harrastamiseen. Julkisessa tilassa harrastettavista muista lajeista vaihtoehtolajit erottaakin erityisesti muiden tilankäyttäjien suhtautuminen niihin. Pyrkimys muuttaa kaupungit puhtaiksi ja turvallisiksi ympäristöiksi ei salli jännitystä, monimuotoisuutta ja anarkiaa, jotka kaikki ovat vaihtoehtolajien ydinajatuksia. Siitä huolimatta vaihtoehtolajien harrastajat puhkaisevat kaupunkitilaan aukkoja, joissa leikki ja jännitys ovat mahdollisia.
Scoottaus: Scoottaus eli temppupotkulautailu kasvattaa suositaan erityisesti peruskouluikäisten keskuudessa. Lajia harrastetaan tyypillisesti skeittiparkeissa, -halleissa ja katuspoteilla.
Kuinka julkista tilaa tehdään omaksi?
Tarkastelen vaihtoehtoliikuntaa harrastavien nuorten näkemyksiä tilasta oman lajinsa näkökulmasta. Kysyn, millä ehdoilla julkista tilaa voi käyttää vaihtoehtolajeihin. Keskityn julkiseen tilaan, johon luen kuuluvaksi paitsi kadut, torit ja puistot myös erilaiset ”parkit” ja radat, jotka on rakennettu jotakin vaihtoehtolajia varten. Tarkastelun kohteena on kymmenen vaihtoehtolajia, jotka ovat bleidaus, boulderointi, capoeira, katutanssi, longboarding, parkour, roller derby, scoottaus, skeittaus ja uusi sirkus. Lajit eroavat toisistaan tilankäytön suhteen. Skeittaus, scoottaus, bleidaus, longboarding, parkour, boulderointi ja uusi sirkus ovat lajeista ne, joita useimmiten näemme harrastettavan julkisessa tilassa. Roller derbyn ja capoeiran harrastaminen taas keskittyy pääasiassa sisähalleihin, joita ei ole suunniteltu niiden harrastamiseen. Siitä huolimatta kaikkia näitä lajeja harrastetaan myös julkisissa tiloissa ja erityisesti tiloissa, joita ei ole alun perin suunniteltu näiden lajien harrastamiseen ja joihin ei yleensä liitetä liikunnallisia merkityksiä.
Luovuus
Vaihtoehtolajien harrastajien mukaan julkinen tila muuttuu oman lajin tekemisen tilaksi luovuudenavulla. Luovuuden ohella itsensä kehittäminen, haastaminen ja voittaminen saavat keskeisen sijan harrastajien puheessa. Erilaiset tilat tarjoavat erilaisia mahdollisuuksia kehittyä: harrastajat tunnistavat lajiharrastamiseen eri tavoin sopivia ympäristöjä, joista toiset ovat heille mahdollisempia kuin toiset. Tästä näkökulmasta myös aika on tärkeä. Öiset kesäisen kaupungin kadut tarjoavat tiloja longboardaukselle, ja myöhäisillan liikuntasalivuorot roller derbylle. Päiväaikaan samat tilat määrittyvät harrastajien mukaan lajien näkökulmasta mahdottomiksi, sillä silloin ne on jo varattu muiden käyttöön.
Vaihtoehtolajit elävät ja kehittyvät kaupunkitilan muutoksen mukana, kun jokin uusi rakennelma saattaa inspiroida aivan uudenlaisiin temppuihin. Tämä julkiseen tilaan kätkeytyvä potentiaali jää usein ei-vaihtoehtolajiharrastajilta näkemättä. Kun arkisia tiloja katsoo uudella tavalla, ne mahdollistavat ympäristön ulottuvuuksien luovan ja yllättävänkin hyödyntämisen. Asemoituminen julkiseen tilaan luovuuden kautta voi toisinaan olla myös käytännön sanelema pakko. Vaihtoehtoliikkujien täytyy oppia luoviksi, sillä perinteiset ajat ja tilat eivät ole heille aina mahdollisia. Luovuus on myös selviytymisstrategia, jonka avulla epämiellyttävistä tiloista tehdään urbaanin leikin avulla viihtyisiä. Perinteisesti julkinen kaupunkitila ei juuri salli leikkiä ja luovuutta, ainakaan muilta kuin lapsilta. Vaihtoehtoliikkujat haastavat tätä näkemystä asemoitumalla tilaan luovasti ja leikkisästi. Luovuuden ja itsensä kehittämisen korostaminen on myös tapa oikeuttaa julkisen tilan käyttö vaihtoehtolajiharrastamiseen.
Kunnioitus
Julkinen tila muuttuu vaihtoehtolajien tekemisen tilaksi myös keskinäisen kunnioituksen ja vastuullisuuden avulla. Lajiharrastajien mukaan julkista tilaa voidaan hyödyntää oman lajin harjoittamiseen, jos samalla muistetaan ottaa huomioon myös muut tilan käyttäjät. Vaihtoehtolajiharrastajat näkevät muiden tavan käyttää julkista tilaa yhteiskunnallisesti vaihtoehtolajiharrastajien käyttötapoja korkeammalle arvotetuksi. Tilaan asemoidutaan kunnioituksella, jotta omaa lajia voitaisiin harrastaa julkisessa tilassa myös jatkossa. Myös itse tilaa tulee kunnioittaa. Tilan kunnioittamiseen liittyy monia keskeisiä periaatteita: ”spotteja” ei saa rikkoa tai roskata, niihin ei saa jättää jälkiä ja niillä kohdattuja ihmisiä ei saa ainakaan tahallisesti häiritä.
Kunnioitus ei ole yksisuuntaista, vaan sitä odotetaan myös muilta: oman lajin harrastajilta, muilta samoissa tiloissa muita lajeja harrastavilta sekä tiloja muihin tarkoituksiin käyttäviltä. Kunnioittava ja konflikteja välttävä asenne on yhteydessä vaihtoehtolajien alisteiseen asemaan. Perinteisin vaihtoehtolaji skeittaus määrittyy usein uhaksi yhteiskunnalliselle järjestykselle. Parkouraajien liikkumistapaan, joka poikkeaa rajustikin totutusta, suhtaudutaan epäluuloisesti. Vaihtoehtoliikunnan tilat ovat jatkuvasti uhattuja. Globaalissa ja historiallisessa kontekstissa ei ole täysin mahdotonta, että julkisen tilan käyttäminen lajien harrastamiseen kiellettäisiin kokonaan.
Sääntöjä: Skeittiparkkien kirjoitetut säännöt eivät aina pysy mukana liikuntalajikentän nopeissa muutoksissa.
Rajoitusten haastaminen
Vaihtoehtolajit ottavat julkista tilaa haltuun rajoituksia haastamalla. Ennakkoluulot ja rajoitukset, jotka liittyvät vaihtoehtoliikunnan harrastajien tapaan käyttää tilaa, hankaloittavat harrastamista – tai ovat ainakin asioita, jotka on syytä pitää mielessä julkisissa tiloissa liikuttaessa. Rajoja on parasta venyttää varovasti, sillä siitä seuraa helposti paheksuntaa ja epäluuloa. Vaihtoehtolajiharrastajien mukaan julkisen tilan rajoitukset häätävät heitä pois kaduilta ja parkkipaikoilta lajeja varten rakennettuihin ulkotiloihin tai sisähalleihin.
Tämän voi nähdä tietoisena politiikkana saada nuoret pois kaduilta tiukemman kontrollin piiriin. Se ei kuitenkaan tapahdu ilman vastusta: vaihtoehtolajiharrastajat eivät läheskään aina tyydy siihen tilaan, joka heille osoitetaan. Monen vaihtoehtolajin keskiössä on nimenomaan katu, jolla on harrastajille moniulotteista arvoa. Osoitetut tilat eivät myöskään välttämättä ole ideaalisia harjoituspaikkoja. Esimerkiksi skeittareiden skeittipuistoihin liittyviä näkemyksiä kysyttäessä on huomattu, että puistot mielletään usein liian säädellyiksi, eristetyiksi ja luovuutta kahlitseviksi. Harrastajien toiveena on saada lajien harrastaminen huomioitua kaupunkisuunnittelussa, sillä julkisten tilojen rakenteita ei pääasiassa ole tehty vaihtoehtolajeja ajatellen.
Hiljainen vastarinta
Yhteiskunnalliset valtasuhteet määrittävät, ketkä voivat liikkua julkisessa tilassa vapaasti ja millainen liike siellä on hyväksyttävää. Vaikka tilankäyttönormien määrittelyvalta on pääasiassa aikuisilla, nuoret lajiharrastajat yrittävät haastaa normeja erilaisin liikunnallisin tilan haltuunotoin. Siitä huolimatta, että julkisen tilan käyttötapojen kirjo on vaihtoehtoliikunnan harrastajille laaja, tilaan liitettyjen merkitysten analyysi paljastaa nuoriin kohdistuvaa ulossulkemista ja hallintapyrkimyksiä. Aikuiset pyrkivät viemään nuoria takaisin aikuisten valvovien silmien alle ohjatun toiminnan piiriin jatiettyyn toimintaan tarkoitettuihin tiloihin, etteivät nämä aiheuttaisi vaaraa muille ja itselleen.
Julkinen tila on vaihtoehtolajiharrastajille yhtäältä toiminnan mahdollistaja, toisaalta tekemisen raamittaja. Kunnioitus, haastaminen ja luovuus ovat kaikki vaihtoehtolajiharrastajien tapoja käsitellä julkisen tilan valtasuhteita. Ne osoittavat, kuinka oivaltavasti vaihtoehtolajeja harrastavat nuoret neuvottelevat suhdettaan tilaa hallitsevaan aikuismaailmaan. Konfliktihakuisuus ja selkeä vastarinta aikuisten tilallista valtaa kohtaan jäävät (ehkä hieman yllättävästi) vaihtoehtoliikkujien puheessa sivummalle, kun taas neuvottelevat tai sovittelevat ja jopa sopeutuvat äänenpainot saavat eniten tilaa. Ne kertovat siitä, että julkinen tila kuulu pääosin muille kuin vaihtoehtoliikuntaa harrastaville nuorille, mutta nuoret ottavat sitä haltuunsa hienovaraisesti ja huomaamatta.
Vaihtoehtoliikuntaa voi tarkastella yhdenlaisena nuorten tilallisen vastarinnan muotona. Toisaalta aina kyse ei välttämättä ole vastarinnasta ainakaan selkeästi artikuloidussa muodossa vaan esimerkiksi sopeutumisesta annettuihin tilallisiin raameihin. Valtasuhteet tulevat näkyviksi vaatimuksessa oikeuttaa päämäärättömäksi määritelty oleilu erilaisin liikunnallisuuteen, luovuuteen ja itsensä kehittämiseen kiinnittyvin puhetavoin. Julkisen tilan rationaalinen luonne tulee korostuneesti esiin juuri nuorten epätuottavaksi määritellyn tilankäytön kohdalla. Tilan haltuunotto on usein huomaamatonta. Vaihtoehtolajien asemoitumiset julkiseen tilaan luovat ennen kaikkea hiljaisen vastarinnan tiloja, joissa eri ikäryhmien välisiä valtasuhteita neuvotellaan uudelleen.
Artikkeli on osa Liikunnan monimuotoistuvat tilat ja tavat (LIMU) -tutkimushanketta (OKM 2012–2015).
Anni Rannikko
Anni Rannikko toimii tutkijana Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella. Hänen tutkimusteemojaan ovat nuorisokulttuurinen liikunta, liikunnan uudet tilat sekä nuorten alakulttuurien sisäänpääsyesteet ja hierarkiat.
Päivi Berg on lasten ja nuorten liikunnan harrastamista, vapaa-aikaa, koululiikuntaa sekä työtä ja työttömyyttä tutkinut sosiaalipsykologian dosentti, joka työskentelee Nuorisotutkimusverkostossa erikoistutkijana tutkimushankkeessa Kentiltä kabinetteihin: Liikunnan kansalaistoiminnan läpileikkaus (OKM 2014–2018).
”Liikaa melua väärässä paikassa väärään aikaan” Tilan käyttö, sukupuoli ja huolipuhe nuorten vaihtoehtoharrastuksissa
Nuorten tilankäyttö ja päämäärättömältä vaikuttava hengailu ovat aiheita, joista käydään ikuisuuskeskustelua. Nuoret ovat väärissä paikoissa vääriin aikoihin ja puuttuvat sieltä, missä heidän haluttaisiin olevan. Näin ainakin aikuisten mielestä.
Anni Rannikon Alue ja Ympäristö-lehdessä julkaistu Vaihtoehtoliikuntalajit julkisen tilan valtageometrioissa käsittelee vaihtoehtolajien harrastajien julkisen tilan käyttöä. Näistä liikkumisen ja tilan käytön muodoista Rannikko tarkastelee skeittausta, longboardingia, bleidausta, scoottausta, roller derbya, parkouria, uutta sirkusta, boulderointia, capoeiraa ja katutanssia. Sekä alkuperäisessä artikkelissa että Versus-tekstissä käy ilmi, että vaihtoehtolajien asemoitumiset julkiseen tilaan luovat enimmäkseen hiljaisen vastarinnan muotoja, väistämistä ja neuvotteluja.
Rannikko ei käsittele teksteissään vaihtoehtolajien sukupuolijakaumaa. Alue ja Ympäristö -lehden artikkeli on osa hänen väitöskirjatutkimustaan (2018) Kamppailua kunnioituksesta. Vaihtoehtoliikunnan alakulttuurien moraaliset järjestykset, jossa tutkittavia ei pyydetty määrittelemään sukupuoltaan. Jos kuitenkin käytetään perinteistä jakoa naisiin ja miehiin, vaihtoehtolajit ovat poika- ja miesenemmistöisiä, lukuun ottamatta lähinnä roller derbya ja katutanssia. Kyse on siis enimmäkseen nuorten (kaupunkilais)miesten tavoista käyttää tilaa vapaa-ajallaan. Herääkin kysymys: missä määrin tilan käyttö on yhtäältä sukupuolittunutta ja toisaalta missä määrin myös huolipuhe nuorten julkisen tilan käytöstä on huolta nuorten miestentilan käytöstä ja näennäisestä joutilaisuudesta?
Kiinnostava molemmista Rannikon teksteistä välittyvä, aikaan liittyvä seikka on se, että etenkin myöhäiset illat ja yöt tarjoavat vaihtoehtolajien harrastajille tiloja. Päiväaikaan nämä tilat on vallattu muiden käyttöön: kaduilla on liikennettä ja institutionaalistuneet lajit kuormittavat aikaisemmat liikuntasalivuorot. Kuitenkin myös iltaisin ja öisin skeittareiden, capoeristojen, scoottaajien ja muiden niin sanottujen vaihtoehtoharrastajien on huomioitava, etteivät he aiheuta ”liikaa melua väärässä paikassa väärään aikaan” (Alue ja Ympäristö, Rannikko s. 35).
Vaikka eri ikäryhmien välisiä valtasuhteita neuvotellaan hiljaisen vastarinnan tiloina uudelleen, vanhempien harrastajien on helpompi perustella toimintansa ”järkevyys” kuin nuorempien. Harrastajat itse hahmottavat tilojen valtageometriat siten, että niissä ylimpinä ovat aikuiset, heidän jälkeensä vanhimmat ja pisimpään vaihtoehtolajeja harrastaneet ja alimpana nuoret ja vasta-alkajat. (Alue ja Ympäristö, Rannikko, 36.) Olisi kiinnostavaa tietää, miten hierarkia menisi, jos tarkasteluun otettaisiin mukaan myös sukupuoli. Kiinnostavaa siksi, että vaikkakin tyttöjen ja nuorten naisten osuus myös organisoiduissa ei-vaihtoehtoisissa liikuntaharrastuksissa on kasvanut, on niissäkin edelleen enemmän poikia ja nuoria miehiä. Mitä tiloja ”jää” tytöille ja nuorille naisille tai millaisia tiloja he haluaisivat? Entä niille, jotka eivät halua määritellä itseään tytöksi tai pojaksi?
Arkikeskusteluissa ja mediassa etenkin pojat ja nuoret miehet vaikuttavat aikuisten mielestä aina olevan väärässä tilassa väärään aikaan, olipa sitten kyse skeittauksesta, työttömyydestä, koulupudokkuudesta, lukutaidosta, tietokonepelaamisesta tai ajanvietosta vaikkapa kauppakeskuksissa. Ottaen huomioon Rannikon tulokset vaihtoehtolajien harrastajien sanoittamista pyrkimyksistä enneminkin neuvotteluun tilankäytöstä ja niiden muiden käyttäjien kunnioitukseen, huoli nuorista miehistä potentiaalisina yleisen järjestyksen ja yhteiskuntarauhan horjuttajina tuntuu melko ylimitoitetulta. Ei nuorten vapaa-ajan vietto sitä paitsi ole sen päämäärättömämpää kuin aikuistenkaan.
Elina Hasanen on nuorten omaehtoisen liikkumisen tiloista väitellyt (2017) liikunnan yhteiskuntatieteilijä, jonka kiinnostuksen kohteisiin kuuluvat moninaiset liikkumisympäristöt ja liikkuminen sosiologisena ilmiönä. Viimeksi hän on paneutunut arkipyöräilyn edistämisen kysymyksiin. ResearchGate.
Nuorten omaehtoinen liikkuminen on toiminnallista tila- ja liikuntapolitiikkaa
Anni Rannikon artikkelissa tarkastellaan nuorten vaihtoehtoliikuntalajien ja julkisen tilan suhdetta. Kommentoin tutkimuksen tuloksia ja näkökulmia liikunnan yhteiskuntatieteilijänä. Peilaan niitä havaintoihin nuorten omaehtoisen liikkumisen tiloista osana liikuntakulttuuria ja arjen toimintaympäristöjä.
Tutkimuksessa vaihtoehtolajien harrastamisen ehtoja tulkitaan nuorisotutkimusta, maantiedettä ja liikunnan yhteiskuntatieteitä yhdistävässä viitekehyksessä. Kehys on omiaan nuorten liikunnallisen omaehtoisen toiminnan tarkastelussa, sillä siinä hahmottuvat yhtä aikaa toiminnan fyysiset, sosiaaliset ja kulttuuriset ulottuvuudet sekä nuorten toimijuus tilallisine rajoituksineen. Tilallisuuden kehys tuo erityisen hyvin esiin ehtoja tutkimuksen vaihtoehtoliikunnalle, joka on pääosin epätavanomaista liikettä muuhun tarkoitukseen suunnitellussa julkisessa tilassa.
Asetelman avulla voi tuottaa kaivattua ymmärrystä nuorten liikuntakäyttäytymisestä ja nuorista kulttuurisina toimijoina. Näen tärkeäksi pohtia, millaista viestiä tutkimuksen johtopäätöksistä voi johtaa nuoria koskevaan liikuntapolitiikkaan.
Liikunnan mahdollisuuksia neuvotellen
Tutkimus osoittaa, että vaihtoehtolajien harrastajat joutuvat etsimään harrastamiselleen muulta käytöltä vapaana olevia paikkoja. Toimimalla kaupunkitilassa tilan alkuperäisestä funktiosta poikkeavin tavoin nuoret merkityksellistävät tilaa hetken omista lähtökohdistaan. Toisin tekemisen johdosta nuorten vaihtoehtoliikunta joutuu törmäyskurssille aikuisten tilallisen vallan kanssa.
Samankaltainen neuvottelu toimintatilasta koskee suurta osaa nuorten omaehtoisen liikunnan muodoista. Liikkumismuodon ei tarvitse olla vaihtoehtolaji; myös pienempään määrään luovuutta ja irtiottoa normeista yhdistyy nuorten epätietoisuus siitä, onko toiminta sallittua. Väljää tilaa omin ehdoin, tavoin ja tavoittein liikkumiselle on siten nuorille tarjolla heidän rakennetuissa arkiympäristössään rajallisesti. Nuorten paikkana on tällöin odottaa marginaalissa omaa vuoroaan liikkua itselleen mielekkäin tavoin.
Huomiota on hyvä kiinnittää tulkintaan, että tilakamppailuissa konfliktihakuisuuden tai kapinan sijasta korostuu kunnioittava neuvottelu. Rajoitusten haastaminen ja vastarinta eivät ole tilakamppailuissa siis itseisarvo. Näin ollen harrastuksen viehätystä ei vähentäisi sallitun tilan tarjoaminen. Tämä tarkoittaa sitä, että nuorten omien liikunnallisten kulttuurien kehittymistä voidaan tukea ensinnäkin muokkaamalla arkiympäristöä monimuotoisen liikunnallisen käytön kestäväksi ja toiseksi tekemällä tiettäväksi, että tilan haltuun ottaminen on sallittua – myös nuorille.
Toiminnallista politiikkaa
Nuorten omaehtoisen liikkumisen voi nähdä yhteiskunnallisena osallistumisena, jota on syytä arvostaa. Toiminnallaan nuoret osoittavat, millaiset tilat ja toimintamuodot ovat heille mielekkäitä. Tilojen toisin merkityksellistäminen ja omistajuudesta (tai edes osallistumisen mahdollisuuksista) kamppailu on aktiivisuutta, jonka tunnistaminen ja ymmärtäminen on tärkeää. Etenkin liikkumattomuus- ja syrjäytymiskeskustelut tarjoavat perusteita lukea tarkasti kuvauksia omaehtoisesta ja perinteisiin muotteihin mukautumattomasta aktiivisuudesta.
Liikuntapolitiikan yhtenä ajankohtaisena pyrkimyksenä on liikkumisen mahdollisuuksien tarjoaminen ihmisille heidän lähiympäristöissään. Tässä pyrkimyksessä on syytä olla herkkänä omaehtoisen liikunnallisen toiminnan tarjoamille vihjeille, sillä se on nuorille mahdollinen väylä ilmaista liikkumisen tiloja koskevia käsityksiään. Sen lisäksi, että sitä voi kutsua arjen tilapolitiikaksi, se on myös nuorten arkista liikuntapoliittista toimijuutta.
Skeittausta, parkouria ja muita vaihtoehtolajeja harrastavat nuoret ottavat liikunnallisesti haltuunsa muihin käyttötarkoituksiin suunniteltua julkista tilaa. Tilan luova käyttö on yksi vaihtoehtolajien lähtökohta, sillä uusien liikunnan tilojen keksiminen ja luominen johtavat uusien liikuntalajien ja -kulttuurien syntyyn. Siksi monen vaihtoehtolajin keskeiset periaatteet liittyvät tavalla tai toisella julkiseen tilaan, siellä olemiseen ja toimimiseen. Vaihtoehtolajien oppiminen tapahtuu pääosin ilman opettajia, ohjaajia ja valmentajia, sillä muut harrastajat toimivat malleina ja esikuvina. Vaihtoehtolajeissa ei myöskään ole olemassa selviä ja pysyviä määritelmiä siitä, mikä on oikea tapa, tyyli tai paikka, kuinka ja missä lajia tulisi harrastaa.
Turvallinen kaupunki kohtaa vaarallisen liikunnan
Käsiteellä vaihtoehtolaji haluan korostaa tarkastelemieni liikuntamuotojen pyrkimystä haastaa perinteinen käsitys sekä liikunnasta että sen tiloista. Vaihtoehtolajeille on ominaista vapaus ja luovuus niin tekemisen tavan, tilan kuin ajankin suhteen, ja vakavan suorittamisen sijaan niissä painottuvat hauskuus ja ilo. Lajeja varten rakennetut tilat – esimerkiksi skeitti- tai parkourpuistot – eivät välttämättä tarjoa yhtä hyviä puitteita harrastamiseen kuin julkinen tila. Monelle lajille ei ole edes olemassa sille tehtyjä erillisiä tiloja.
Julkisessa tilassa harrastaminen ei ole ongelmatonta, sillä epätyypillinen liike epätyypillisissä paikoissa herättää muissa tilan käyttäjissä vähintäänkin kummastusta. Suomalaissa sanomalehdissä kirjoitetaan tasaisin väliajoin siitä, kuinka liikuntaa harrastavat nuoret nähdään haitaksi yleiselle järjestykselle ja rauhalle, jopa vaaraksi muille, sekä siitä, kuinka erilaisia julkisia tiloja on muokattu niin, että niitä ei voi enää käyttää uusien liikuntalajien harrastamiseen. Julkisessa tilassa harrastettavista muista lajeista vaihtoehtolajit erottaakin erityisesti muiden tilankäyttäjien suhtautuminen niihin. Pyrkimys muuttaa kaupungit puhtaiksi ja turvallisiksi ympäristöiksi ei salli jännitystä, monimuotoisuutta ja anarkiaa, jotka kaikki ovat vaihtoehtolajien ydinajatuksia. Siitä huolimatta vaihtoehtolajien harrastajat puhkaisevat kaupunkitilaan aukkoja, joissa leikki ja jännitys ovat mahdollisia.
Kuinka julkista tilaa tehdään omaksi?
Tarkastelen vaihtoehtoliikuntaa harrastavien nuorten näkemyksiä tilasta oman lajinsa näkökulmasta. Kysyn, millä ehdoilla julkista tilaa voi käyttää vaihtoehtolajeihin. Keskityn julkiseen tilaan, johon luen kuuluvaksi paitsi kadut, torit ja puistot myös erilaiset ”parkit” ja radat, jotka on rakennettu jotakin vaihtoehtolajia varten. Tarkastelun kohteena on kymmenen vaihtoehtolajia, jotka ovat bleidaus, boulderointi, capoeira, katutanssi, longboarding, parkour, roller derby, scoottaus, skeittaus ja uusi sirkus. Lajit eroavat toisistaan tilankäytön suhteen. Skeittaus, scoottaus, bleidaus, longboarding, parkour, boulderointi ja uusi sirkus ovat lajeista ne, joita useimmiten näemme harrastettavan julkisessa tilassa. Roller derbyn ja capoeiran harrastaminen taas keskittyy pääasiassa sisähalleihin, joita ei ole suunniteltu niiden harrastamiseen. Siitä huolimatta kaikkia näitä lajeja harrastetaan myös julkisissa tiloissa ja erityisesti tiloissa, joita ei ole alun perin suunniteltu näiden lajien harrastamiseen ja joihin ei yleensä liitetä liikunnallisia merkityksiä.
Luovuus
Vaihtoehtolajien harrastajien mukaan julkinen tila muuttuu oman lajin tekemisen tilaksi luovuudenavulla. Luovuuden ohella itsensä kehittäminen, haastaminen ja voittaminen saavat keskeisen sijan harrastajien puheessa. Erilaiset tilat tarjoavat erilaisia mahdollisuuksia kehittyä: harrastajat tunnistavat lajiharrastamiseen eri tavoin sopivia ympäristöjä, joista toiset ovat heille mahdollisempia kuin toiset. Tästä näkökulmasta myös aika on tärkeä. Öiset kesäisen kaupungin kadut tarjoavat tiloja longboardaukselle, ja myöhäisillan liikuntasalivuorot roller derbylle. Päiväaikaan samat tilat määrittyvät harrastajien mukaan lajien näkökulmasta mahdottomiksi, sillä silloin ne on jo varattu muiden käyttöön.
Vaihtoehtolajit elävät ja kehittyvät kaupunkitilan muutoksen mukana, kun jokin uusi rakennelma saattaa inspiroida aivan uudenlaisiin temppuihin. Tämä julkiseen tilaan kätkeytyvä potentiaali jää usein ei-vaihtoehtolajiharrastajilta näkemättä. Kun arkisia tiloja katsoo uudella tavalla, ne mahdollistavat ympäristön ulottuvuuksien luovan ja yllättävänkin hyödyntämisen. Asemoituminen julkiseen tilaan luovuuden kautta voi toisinaan olla myös käytännön sanelema pakko. Vaihtoehtoliikkujien täytyy oppia luoviksi, sillä perinteiset ajat ja tilat eivät ole heille aina mahdollisia. Luovuus on myös selviytymisstrategia, jonka avulla epämiellyttävistä tiloista tehdään urbaanin leikin avulla viihtyisiä. Perinteisesti julkinen kaupunkitila ei juuri salli leikkiä ja luovuutta, ainakaan muilta kuin lapsilta. Vaihtoehtoliikkujat haastavat tätä näkemystä asemoitumalla tilaan luovasti ja leikkisästi. Luovuuden ja itsensä kehittämisen korostaminen on myös tapa oikeuttaa julkisen tilan käyttö vaihtoehtolajiharrastamiseen.
Kunnioitus
Julkinen tila muuttuu vaihtoehtolajien tekemisen tilaksi myös keskinäisen kunnioituksen ja vastuullisuuden avulla. Lajiharrastajien mukaan julkista tilaa voidaan hyödyntää oman lajin harjoittamiseen, jos samalla muistetaan ottaa huomioon myös muut tilan käyttäjät. Vaihtoehtolajiharrastajat näkevät muiden tavan käyttää julkista tilaa yhteiskunnallisesti vaihtoehtolajiharrastajien käyttötapoja korkeammalle arvotetuksi. Tilaan asemoidutaan kunnioituksella, jotta omaa lajia voitaisiin harrastaa julkisessa tilassa myös jatkossa. Myös itse tilaa tulee kunnioittaa. Tilan kunnioittamiseen liittyy monia keskeisiä periaatteita: ”spotteja” ei saa rikkoa tai roskata, niihin ei saa jättää jälkiä ja niillä kohdattuja ihmisiä ei saa ainakaan tahallisesti häiritä.
Kunnioitus ei ole yksisuuntaista, vaan sitä odotetaan myös muilta: oman lajin harrastajilta, muilta samoissa tiloissa muita lajeja harrastavilta sekä tiloja muihin tarkoituksiin käyttäviltä. Kunnioittava ja konflikteja välttävä asenne on yhteydessä vaihtoehtolajien alisteiseen asemaan. Perinteisin vaihtoehtolaji skeittaus määrittyy usein uhaksi yhteiskunnalliselle järjestykselle. Parkouraajien liikkumistapaan, joka poikkeaa rajustikin totutusta, suhtaudutaan epäluuloisesti. Vaihtoehtoliikunnan tilat ovat jatkuvasti uhattuja. Globaalissa ja historiallisessa kontekstissa ei ole täysin mahdotonta, että julkisen tilan käyttäminen lajien harrastamiseen kiellettäisiin kokonaan.
Rajoitusten haastaminen
Vaihtoehtolajit ottavat julkista tilaa haltuun rajoituksia haastamalla. Ennakkoluulot ja rajoitukset, jotka liittyvät vaihtoehtoliikunnan harrastajien tapaan käyttää tilaa, hankaloittavat harrastamista – tai ovat ainakin asioita, jotka on syytä pitää mielessä julkisissa tiloissa liikuttaessa. Rajoja on parasta venyttää varovasti, sillä siitä seuraa helposti paheksuntaa ja epäluuloa. Vaihtoehtolajiharrastajien mukaan julkisen tilan rajoitukset häätävät heitä pois kaduilta ja parkkipaikoilta lajeja varten rakennettuihin ulkotiloihin tai sisähalleihin.
Tämän voi nähdä tietoisena politiikkana saada nuoret pois kaduilta tiukemman kontrollin piiriin. Se ei kuitenkaan tapahdu ilman vastusta: vaihtoehtolajiharrastajat eivät läheskään aina tyydy siihen tilaan, joka heille osoitetaan. Monen vaihtoehtolajin keskiössä on nimenomaan katu, jolla on harrastajille moniulotteista arvoa. Osoitetut tilat eivät myöskään välttämättä ole ideaalisia harjoituspaikkoja. Esimerkiksi skeittareiden skeittipuistoihin liittyviä näkemyksiä kysyttäessä on huomattu, että puistot mielletään usein liian säädellyiksi, eristetyiksi ja luovuutta kahlitseviksi. Harrastajien toiveena on saada lajien harrastaminen huomioitua kaupunkisuunnittelussa, sillä julkisten tilojen rakenteita ei pääasiassa ole tehty vaihtoehtolajeja ajatellen.
Hiljainen vastarinta
Yhteiskunnalliset valtasuhteet määrittävät, ketkä voivat liikkua julkisessa tilassa vapaasti ja millainen liike siellä on hyväksyttävää. Vaikka tilankäyttönormien määrittelyvalta on pääasiassa aikuisilla, nuoret lajiharrastajat yrittävät haastaa normeja erilaisin liikunnallisin tilan haltuunotoin. Siitä huolimatta, että julkisen tilan käyttötapojen kirjo on vaihtoehtoliikunnan harrastajille laaja, tilaan liitettyjen merkitysten analyysi paljastaa nuoriin kohdistuvaa ulossulkemista ja hallintapyrkimyksiä. Aikuiset pyrkivät viemään nuoria takaisin aikuisten valvovien silmien alle ohjatun toiminnan piiriin jatiettyyn toimintaan tarkoitettuihin tiloihin, etteivät nämä aiheuttaisi vaaraa muille ja itselleen.
Julkinen tila on vaihtoehtolajiharrastajille yhtäältä toiminnan mahdollistaja, toisaalta tekemisen raamittaja. Kunnioitus, haastaminen ja luovuus ovat kaikki vaihtoehtolajiharrastajien tapoja käsitellä julkisen tilan valtasuhteita. Ne osoittavat, kuinka oivaltavasti vaihtoehtolajeja harrastavat nuoret neuvottelevat suhdettaan tilaa hallitsevaan aikuismaailmaan. Konfliktihakuisuus ja selkeä vastarinta aikuisten tilallista valtaa kohtaan jäävät (ehkä hieman yllättävästi) vaihtoehtoliikkujien puheessa sivummalle, kun taas neuvottelevat tai sovittelevat ja jopa sopeutuvat äänenpainot saavat eniten tilaa. Ne kertovat siitä, että julkinen tila kuulu pääosin muille kuin vaihtoehtoliikuntaa harrastaville nuorille, mutta nuoret ottavat sitä haltuunsa hienovaraisesti ja huomaamatta.
Vaihtoehtoliikuntaa voi tarkastella yhdenlaisena nuorten tilallisen vastarinnan muotona. Toisaalta aina kyse ei välttämättä ole vastarinnasta ainakaan selkeästi artikuloidussa muodossa vaan esimerkiksi sopeutumisesta annettuihin tilallisiin raameihin. Valtasuhteet tulevat näkyviksi vaatimuksessa oikeuttaa päämäärättömäksi määritelty oleilu erilaisin liikunnallisuuteen, luovuuteen ja itsensä kehittämiseen kiinnittyvin puhetavoin. Julkisen tilan rationaalinen luonne tulee korostuneesti esiin juuri nuorten epätuottavaksi määritellyn tilankäytön kohdalla. Tilan haltuunotto on usein huomaamatonta. Vaihtoehtolajien asemoitumiset julkiseen tilaan luovat ennen kaikkea hiljaisen vastarinnan tiloja, joissa eri ikäryhmien välisiä valtasuhteita neuvotellaan uudelleen.
Artikkeli on osa Liikunnan monimuotoistuvat tilat ja tavat (LIMU) -tutkimushanketta (OKM 2012–2015).
Anni Rannikko
Anni Rannikko toimii tutkijana Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella. Hänen tutkimusteemojaan ovat nuorisokulttuurinen liikunta, liikunnan uudet tilat sekä nuorten alakulttuurien sisäänpääsyesteet ja hierarkiat.
Lue kommentaarit
Tilan käyttö, sukupuoli ja huolipuhe nuorten vaihtoehtoharrastuksissa
Päivi Berg
Päivi Berg on lasten ja nuorten liikunnan harrastamista, vapaa-aikaa, koululiikuntaa sekä työtä ja työttömyyttä tutkinut sosiaalipsykologian dosentti, joka työskentelee Nuorisotutkimusverkostossa erikoistutkijana tutkimushankkeessa Kentiltä kabinetteihin: Liikunnan kansalaistoiminnan läpileikkaus (OKM 2014–2018).
”Liikaa melua väärässä paikassa väärään aikaan”
Tilan käyttö, sukupuoli ja huolipuhe nuorten vaihtoehtoharrastuksissa
Nuorten tilankäyttö ja päämäärättömältä vaikuttava hengailu ovat aiheita, joista käydään ikuisuuskeskustelua. Nuoret ovat väärissä paikoissa vääriin aikoihin ja puuttuvat sieltä, missä heidän haluttaisiin olevan. Näin ainakin aikuisten mielestä.
Anni Rannikon Alue ja Ympäristö-lehdessä julkaistu Vaihtoehtoliikuntalajit julkisen tilan valtageometrioissa käsittelee vaihtoehtolajien harrastajien julkisen tilan käyttöä. Näistä liikkumisen ja tilan käytön muodoista Rannikko tarkastelee skeittausta, longboardingia, bleidausta, scoottausta, roller derbya, parkouria, uutta sirkusta, boulderointia, capoeiraa ja katutanssia. Sekä alkuperäisessä artikkelissa että Versus-tekstissä käy ilmi, että vaihtoehtolajien asemoitumiset julkiseen tilaan luovat enimmäkseen hiljaisen vastarinnan muotoja, väistämistä ja neuvotteluja.
Rannikko ei käsittele teksteissään vaihtoehtolajien sukupuolijakaumaa. Alue ja Ympäristö -lehden artikkeli on osa hänen väitöskirjatutkimustaan (2018) Kamppailua kunnioituksesta. Vaihtoehtoliikunnan alakulttuurien moraaliset järjestykset, jossa tutkittavia ei pyydetty määrittelemään sukupuoltaan. Jos kuitenkin käytetään perinteistä jakoa naisiin ja miehiin, vaihtoehtolajit ovat poika- ja miesenemmistöisiä, lukuun ottamatta lähinnä roller derbya ja katutanssia. Kyse on siis enimmäkseen nuorten (kaupunkilais)miesten tavoista käyttää tilaa vapaa-ajallaan. Herääkin kysymys: missä määrin tilan käyttö on yhtäältä sukupuolittunutta ja toisaalta missä määrin myös huolipuhe nuorten julkisen tilan käytöstä on huolta nuorten miestentilan käytöstä ja näennäisestä joutilaisuudesta?
Kiinnostava molemmista Rannikon teksteistä välittyvä, aikaan liittyvä seikka on se, että etenkin myöhäiset illat ja yöt tarjoavat vaihtoehtolajien harrastajille tiloja. Päiväaikaan nämä tilat on vallattu muiden käyttöön: kaduilla on liikennettä ja institutionaalistuneet lajit kuormittavat aikaisemmat liikuntasalivuorot. Kuitenkin myös iltaisin ja öisin skeittareiden, capoeristojen, scoottaajien ja muiden niin sanottujen vaihtoehtoharrastajien on huomioitava, etteivät he aiheuta ”liikaa melua väärässä paikassa väärään aikaan” (Alue ja Ympäristö, Rannikko s. 35).
Vaikka eri ikäryhmien välisiä valtasuhteita neuvotellaan hiljaisen vastarinnan tiloina uudelleen, vanhempien harrastajien on helpompi perustella toimintansa ”järkevyys” kuin nuorempien. Harrastajat itse hahmottavat tilojen valtageometriat siten, että niissä ylimpinä ovat aikuiset, heidän jälkeensä vanhimmat ja pisimpään vaihtoehtolajeja harrastaneet ja alimpana nuoret ja vasta-alkajat. (Alue ja Ympäristö, Rannikko, 36.) Olisi kiinnostavaa tietää, miten hierarkia menisi, jos tarkasteluun otettaisiin mukaan myös sukupuoli. Kiinnostavaa siksi, että vaikkakin tyttöjen ja nuorten naisten osuus myös organisoiduissa ei-vaihtoehtoisissa liikuntaharrastuksissa on kasvanut, on niissäkin edelleen enemmän poikia ja nuoria miehiä. Mitä tiloja ”jää” tytöille ja nuorille naisille tai millaisia tiloja he haluaisivat? Entä niille, jotka eivät halua määritellä itseään tytöksi tai pojaksi?
Arkikeskusteluissa ja mediassa etenkin pojat ja nuoret miehet vaikuttavat aikuisten mielestä aina olevan väärässä tilassa väärään aikaan, olipa sitten kyse skeittauksesta, työttömyydestä, koulupudokkuudesta, lukutaidosta, tietokonepelaamisesta tai ajanvietosta vaikkapa kauppakeskuksissa. Ottaen huomioon Rannikon tulokset vaihtoehtolajien harrastajien sanoittamista pyrkimyksistä enneminkin neuvotteluun tilankäytöstä ja niiden muiden käyttäjien kunnioitukseen, huoli nuorista miehistä potentiaalisina yleisen järjestyksen ja yhteiskuntarauhan horjuttajina tuntuu melko ylimitoitetulta. Ei nuorten vapaa-ajan vietto sitä paitsi ole sen päämäärättömämpää kuin aikuistenkaan.
PÄIVI BERG
Takaisin ylös ↑
Elina Hasanen
Elina Hasanen on nuorten omaehtoisen liikkumisen tiloista väitellyt (2017) liikunnan yhteiskuntatieteilijä, jonka kiinnostuksen kohteisiin kuuluvat moninaiset liikkumisympäristöt ja liikkuminen sosiologisena ilmiönä. Viimeksi hän on paneutunut arkipyöräilyn edistämisen kysymyksiin. ResearchGate.
Nuorten omaehtoinen liikkuminen on toiminnallista tila- ja liikuntapolitiikkaa
Anni Rannikon artikkelissa tarkastellaan nuorten vaihtoehtoliikuntalajien ja julkisen tilan suhdetta. Kommentoin tutkimuksen tuloksia ja näkökulmia liikunnan yhteiskuntatieteilijänä. Peilaan niitä havaintoihin nuorten omaehtoisen liikkumisen tiloista osana liikuntakulttuuria ja arjen toimintaympäristöjä.
Tutkimuksessa vaihtoehtolajien harrastamisen ehtoja tulkitaan nuorisotutkimusta, maantiedettä ja liikunnan yhteiskuntatieteitä yhdistävässä viitekehyksessä. Kehys on omiaan nuorten liikunnallisen omaehtoisen toiminnan tarkastelussa, sillä siinä hahmottuvat yhtä aikaa toiminnan fyysiset, sosiaaliset ja kulttuuriset ulottuvuudet sekä nuorten toimijuus tilallisine rajoituksineen. Tilallisuuden kehys tuo erityisen hyvin esiin ehtoja tutkimuksen vaihtoehtoliikunnalle, joka on pääosin epätavanomaista liikettä muuhun tarkoitukseen suunnitellussa julkisessa tilassa.
Asetelman avulla voi tuottaa kaivattua ymmärrystä nuorten liikuntakäyttäytymisestä ja nuorista kulttuurisina toimijoina. Näen tärkeäksi pohtia, millaista viestiä tutkimuksen johtopäätöksistä voi johtaa nuoria koskevaan liikuntapolitiikkaan.
Liikunnan mahdollisuuksia neuvotellen
Tutkimus osoittaa, että vaihtoehtolajien harrastajat joutuvat etsimään harrastamiselleen muulta käytöltä vapaana olevia paikkoja. Toimimalla kaupunkitilassa tilan alkuperäisestä funktiosta poikkeavin tavoin nuoret merkityksellistävät tilaa hetken omista lähtökohdistaan. Toisin tekemisen johdosta nuorten vaihtoehtoliikunta joutuu törmäyskurssille aikuisten tilallisen vallan kanssa.
Samankaltainen neuvottelu toimintatilasta koskee suurta osaa nuorten omaehtoisen liikunnan muodoista. Liikkumismuodon ei tarvitse olla vaihtoehtolaji; myös pienempään määrään luovuutta ja irtiottoa normeista yhdistyy nuorten epätietoisuus siitä, onko toiminta sallittua. Väljää tilaa omin ehdoin, tavoin ja tavoittein liikkumiselle on siten nuorille tarjolla heidän rakennetuissa arkiympäristössään rajallisesti. Nuorten paikkana on tällöin odottaa marginaalissa omaa vuoroaan liikkua itselleen mielekkäin tavoin.
Huomiota on hyvä kiinnittää tulkintaan, että tilakamppailuissa konfliktihakuisuuden tai kapinan sijasta korostuu kunnioittava neuvottelu. Rajoitusten haastaminen ja vastarinta eivät ole tilakamppailuissa siis itseisarvo. Näin ollen harrastuksen viehätystä ei vähentäisi sallitun tilan tarjoaminen. Tämä tarkoittaa sitä, että nuorten omien liikunnallisten kulttuurien kehittymistä voidaan tukea ensinnäkin muokkaamalla arkiympäristöä monimuotoisen liikunnallisen käytön kestäväksi ja toiseksi tekemällä tiettäväksi, että tilan haltuun ottaminen on sallittua – myös nuorille.
Toiminnallista politiikkaa
Nuorten omaehtoisen liikkumisen voi nähdä yhteiskunnallisena osallistumisena, jota on syytä arvostaa. Toiminnallaan nuoret osoittavat, millaiset tilat ja toimintamuodot ovat heille mielekkäitä. Tilojen toisin merkityksellistäminen ja omistajuudesta (tai edes osallistumisen mahdollisuuksista) kamppailu on aktiivisuutta, jonka tunnistaminen ja ymmärtäminen on tärkeää. Etenkin liikkumattomuus- ja syrjäytymiskeskustelut tarjoavat perusteita lukea tarkasti kuvauksia omaehtoisesta ja perinteisiin muotteihin mukautumattomasta aktiivisuudesta.
Liikuntapolitiikan yhtenä ajankohtaisena pyrkimyksenä on liikkumisen mahdollisuuksien tarjoaminen ihmisille heidän lähiympäristöissään. Tässä pyrkimyksessä on syytä olla herkkänä omaehtoisen liikunnallisen toiminnan tarjoamille vihjeille, sillä se on nuorille mahdollinen väylä ilmaista liikkumisen tiloja koskevia käsityksiään. Sen lisäksi, että sitä voi kutsua arjen tilapolitiikaksi, se on myös nuorten arkista liikuntapoliittista toimijuutta.
ELINA HASANEN
Takaisin ylös ↑
Pitääkö ympäristökasvatuksen olla aina synkkää?
Nuorten ilmastoahdistus ja sen käsittelyn tärkeys
Mediakeskustelu Fridays For Future -liikkeen ympärillä ohjaa huomion pois nuorista ja poliittisista ilmastoteoista