Kulttuuri on kokonaisuus
Kulttuuri, johon laajassa merkityksessä sisältyy arvot, uskomukset, toimintatavat kuin myös näihin liittyvät materiaaliset ilmentymät, on keskeinen näkökulma kestävässä kehityksessä. Kaikessa moniulotteisuudessaan sekä aika- ja paikkasidonnaisuudessaan kulttuurista on vaikea saada otetta, mikä selittänee sen kapea-alaista näkyvyyttä kestävän kehityksen politiikassa ja tutkimuksessa aina näihin päiviin asti. Siksi Hanna Lempisen ja Lasse Heinisen tutkimus on hyvin kiinnostava ja arvokas. Kommentissani nostan esiin kaksi asiaa: kulttuurisen monimuotoisuuden olemuksen ja kulttuurin merkitysten yhteenkietoutuneisuuden kestävän kehityksen keskustelussa. Molemmat liittyvät perimmiltään siihen, että kulttuuria on vaikea eristää tai pilkkoa osakokonaisuuksiin.
Lempinen ja Heininen kiinnittävät aivan oikein huomiota siihen, että eri maiden arktisissa strategioissa puhutaan lähinnä alkuperäiskansojen eikä muun, ei-alkuperäiskansastatusta omaavan väestön kulttuurista. Kulttuurisen moninaisuuden säilyttäminen on ollut yksi keskeisin teema, jolla kulttuuria on tuotu kestävän kehityksen keskusteluun (Soini & Birkeland 2014). UNESCOn (2001) mukaan kulttuuriseen monimuotoisuuteen kuuluvat identiteetti, ihmisoikeudet, luovuus ja kansainvälinen solidariteetti. UNESCO korostaa erilaisten yhteisöjen ja ryhmien ainutlaatuisuutta ja moninaisuutta. Kulttuurisella monimuotoisuudella on nähty monia samoja ominaisuuksia kuin biologisella monimuotoisuudella (Throsby 2008; Brocchi 2008): biodiversiteetin tavoin kulttuurin monimuotoisuus on välttämätöntä sosiaalisen ja kulttuurisen evoluution kannalta. Sen lisäksi eri kulttuureilla samoin kuin yksittäisillä lajeilla katsotaan olevan arvoa itsessään ja myös taloudellista arvoa.
Alkuperäiskansojen ja muun paikallisen väestön ja kulttuurin välisen suhteen kuvaamiseen sopii mielestäni hyvin paikan paradoksin käsite, jota on käytetty biodiversiteettitutkimuksessa. Hailan ja Jokisen mukaan (2001) paikka on ympäristön muutoksen perusta, koska kaikki ekologiset prosessit tapahtuvat jossakin paikassa. Paikan paradoksi tarkoittaa sitä, että yksittäisen paikan ekologisen merkityksen määrää sen suhde ympäröiviin paikkoihin. Tätä ajatusta soveltaen voidaan ajatella, että alkuperäiskansojen kulttuurin merkitys kytkeytyy muuhun paikalliseen kulttuuriin ja paikallisella väestöllä ja sen kulttuurilla on tärkeä roolinsa monimuotoisuuden mosaiikissa: monimuotoisuus syntyy saamelaiskulttuurin ja muun kulttuurin välisistä vuorovaikutussuhteista. Tähän liittyy myös se, että kulttuurit saavat vaikutteita toisiltaan ja oppivat toisiltaan. Kulttuurit eivät elä ja kehity vakuumeissa.
On ymmärrettävää, että strategioissa keskitytään alkuperäiskansojen kulttuuriin ja sen ilmenemismuotoihin, koska ne ovat paitsi erityisiä, myös näkyviä ja konkreettisia, joilla monia asioita voidaan perustella. Paikan paradoksin näkökulmasta muun paikallisen kulttuurin – tai oikeammin kulttuurien – sivuuttaminen on kuitenkin keinotekoista, sillä se on erottamaton osa alkuperäiskansojen kulttuuria. Toisaalta, muut kulttuurit tekevät osaltaan alkuperäiskansojen kulttuurin erityispiirteet näkyviksi. UNESCOn julistuksen mukaan myös muun paikallisen kulttuurin itseisarvo pitäisi tunnustaa ja tunnistaa, vaikka se ei ehkä omaa yhtä vahvoja erityispiirteitä kuin alkuperäiskulttuuri (kts. myös Blanc & Soini 2015).
Toinen huomioni liittyy kulttuurin eri merkityksiin ja rooleihin kestävää kehitystä koskevassa keskustelussa. Sekä sosiaalisen että kulttuurisen kestävyyden keskustelusta on eritelty erilaisia puhetapoja (Vallace ym. 201; Soini & Birkeland 2014, Dessein et al. 2015) ja löydetty kulttuurille esimerkiksi seuraavat roolit tai tehtävät kestävässä kehityksessä: säilyttävä, välineellinen ja muuttava. Säilyttämisen näkökulma on ollut keskustelussa ehkä voimakkaimmin esillä, ja myös Lempinen ja Heininen haluavat kirjoituksessaan pitäytyä siinä (Lempinen & Heininen, 2016, s.7 ). Hyvin pian artikkelin keskustelu kuitenkin laajenee siihen, miten kulttuuria käytetään talouden välineenä ja miten kulttuuri muuttuu tai sitä muutetaan ja mikä on alkuperäiskansojen rooli muutokseen vastaamisessa. Tämä osoittaa sen, että kulttuurin merkitykset ja roolit kietoutuvat kestävän kehityksen näkökulmasta yhteen.
Politiikan jäsentämistä auttaisi se, jos kulttuuria tarkasteltaisiin tiedostaen nämä kulttuurin eri roolit ja merkitykset ja tunnistaen niiden yhteenkietoutuneisuuden. Näkisin, että monet kulttuurin säilyttävään ja välineelliseen käyttöön liittyvät mahdollisuudet ja haasteet tulisivat luontevasti huomioiduiksi, kun arktisen alueen väestö tarttuu yhdessä niihin ympäristöllisiin ja sosiaalisiin muutoksiin, joita arktisella alueella tapahtuu nyt ja tulevaisuudessa.
KATIRIINA SOINI
Lähteet
Blanc, N. & Soini, K. 2015. Cultural and biological diversity: interconnections in ordinary places. In De Beukelaer, C., Pyykkönen, S., Singh, J.P. (eds.) Globalization, Culture and Development: The UNESCO Convention on Cultural Diversity. Basingstoke: Palgrave Macmillan. 75-90.
Brocchi, Davide 2008: The Cultural Dimension of Sustainability. In Kagan, Sacha and Kirchberg, V.: Sustainability, a new frontier for arts and culture. pp. 26-58. VAS Verlag.
Haila, Yrjö & Jokinen, P. (toim.) (2001). Ympäristöpolitiikka. Mikä ympäristö, kenen politiikka. Vastapaino,Tampere.
Dessein, Joost, Soini, Katriina, Fairclough, Graham & Horlings, Lummina (2015, toim.). Culture in, for and as sustainable development. Conclusions from the COST Action IS1007 Investigating Cultural Sustainability. Jyväskylän yliopistopaino, Jyväskylä.
Soini, Katriina & Birkeland, Inger (2014). Exploring the scientific discourse on cultural sustainability. Geoforum 51, 213−223.
Soini, Katriina & Dessein, Joost (2016), Culture-sustainability relations: towards a conceptual framework. Sustainability
Throsby, David (2008): Linking Cultural and Ecological Sustainability. The International Jorunal of Diversity in Orgnisations, Communities and Nations, Volume 8, 16 -21.
Vallance, Suzanne, Perkins, Harvey C. & Dixon, Jennifer E. (2011). What is social sustainability? A clarification of concepts. Geoforum 42, 342−348.
UNESCO 2001. Universal Declaration on Cultural Diversity. UNESCO.
Takaisin ylös ↑
Kulttuurilla ja sen kestävyyteen liittyvillä kysymyksillä on ollut erityinen rooli arktisessa yhteistyössä jo sen alkumetreiltä saakka. Vuonna 1991 julkaistu Arktinen ympäristönsuojelustrategia AEPS linjasi yksiselitteisesti arktisen yhteistyön tavoitteeksi alueen kestävän kehityksen siten, ettei teollisella ja taloudellisella kehityksellä saa olla kohtuuttomia kulttuurisia seurauksia. Ympäristönsuojelustrategiaa seurannut yhteistyöelin Arktinen neuvosto, jonka puheenjohtajana Suomi paraikaa toimii, puolestaan sisällytti perustamissopimuksessaan kestävän kehityksen määritelmäänsä kulttuurisen hyvinvoinnin kestävän kehityksen keskeisenä osa-alueena. Omassa artikkelissamme olimme kiinnostuneita siitä, miten kulttuurista ja sen kestävyydestä keskustellaan nykypäivän arktisella alueella. Tutkimme sitä, mitä arktiset valtiot omissa pohjoisissa strategioissaan kulttuurilla tarkoittavat ja miten ne kulttuureista, niiden merkityksestä ja niiden tulevaisuudesta puhuvat.
Kulttuurista kestävyyttä koskevan keskustelun näkökulmasta arktinen alue on mielenkiintoinen tapausesimerkki. Kulttuuriin liittyviä kysymyksiä on painotettu pohjoisen alueellisessa kestävyysyhteistyössä jo vuosikymmeniä samaan aikaan, kun kestävyyden kulttuurisia ulottuvuuksia käsittelevä tieteellinen keskustelu on vasta verrattain tuoretta. ”Alkuperäinen” kestävän kehityksen määritelmä erotteli kestävyydestä vain toisiinsa lomittuneet ympäristöllisen, taloudellisen ja sosiaalisen ulottuvuuden. Kulttuuriin liittyviä kestävyyskysymyksiä onkin pitkään käsitteellistetty sosiaalisen kestävyyden osana. Viime aikoina tutkimuksellisia keskusteluja on käyty siitä, tulisiko kulttuuri ymmärtää kestävyyden omana osa-alueenaan. Näissä keskusteluissa kulttuurista kestävyyttä on hahmoteltu niin kulttuuriperinnön, kulttuurien ja yhteiskuntien elinvoimaisuuden, paikallisuuden ja monimuotoisuuden kuin kestävyyden vaatimien kulttuuristen muutosten näkökulmista.
Pohjimmiltaan kulttuuri ja siihen liittyvät kysymyksenasettelut ovat erottamaton osa kestävyyttä ja kestävään kehitykseen liittyvää keskustelua. Kulttuuriset ajattelu- ja toimintamallit ovat yhtäältä kestävyyshaasteiden ja ratkaistavana olevien ongelmien taustasyitä. Samalla tavoin kulttuuriin sidoksissa ovat ne tavat ja keinot, joiden kautta kestävyyteen liittyvät haasteet ratkaistaan.
Arktinen alue muutoksessa?
Arktista aluetta ja sen kehityskulkuja ja tulevaisuutta käsittelevät kysymykset ovat nousseet nopeasti poliittisten ja tutkimuksellisten keskustelujen sekä värikkäiden mediaesitysten keskiöön. Näissä puheenvuoroissa arktisen alueen nykytilanne kietoutuu ilmastonmuutoksen, ympäristökysymysten, energia- ja mineraalivarantojen, merireitteihin liittyvien suunnitelmien sekä alueellisen konfliktin mahdollisuuden ympärille. Muuttuvan ympäristön rinnalla aluetta leimaavat taloudellistuminen ja globalisoituminen. Etenkin tieteellisistä puheenvuoroista välittyy syvä huoli alueen nopeasta muutoksesta ja rinnakkaisten kehityskulkujen kerrannaisvaikutuksista pohjoisiin ympäristöihin, yhteiskuntiin ja kulttuureihin. Vaikka aluetta muokkaavat muutosvoimat voidaan nähdä intensiteetiltään ennennäkemättöminä, voi yhteiskunnallisen ja kulttuurisen muutoksen arktisella alueella hahmottaa samanaikaisesti myös eräänlaisena kulttuurin normaalitilana. Alueella on ollut asutusta tuhansien vuosien ajan, ja myös tänä aikana alueen yhteisöt ja kulttuurit ovat luovineet muuttuvan ympäristön, sisäisten kehityskulkujen sekä ulkoisten ristipaineiden puristuksissa.
Arktinen alue ei ole erillinen maantieteellinen kokonaisuus, vaan se on mahdollista määritellä eri tavoin. Omassa artikkelissamme Arktis rajautui poliittisin perustein. Käsittelimme arktisina valtioina kylmän sodan jälkeiseen arktisen alueen yhteistyöhön, ensin Arktiseen ympäristönsuojelustrategiaan ja myöhemmin Arktisen neuvostoon varsinaisina jäseninä osallistuvia maita: Islantia, Kanadaa, Norjaa, Ruotsia, Suomea, Tanskaa, Venäjää ja Yhdysvaltoja. Vaikka keskityimme artikkelissamme tarkastelemaan juuri arktisen alueen valtioiden kansallisia arktisia strategioita, eivät ne edusta ainoita tai oikeita näkökulmia pohjoisiin kulttuureihin tai niiden kestävyyteen. Niin kulttuuri kuin (sen) kestävyys ovat kumpikin käsitteitä, jotka on mahdollista määritellä monilla eri tavoilla. Erilaiset määritelmät puolestaan nojaavat erilaisiin arvoihin ja oletuksiin siitä, mikä on tärkeää ja säilyttämisen arvoista ja miksi. Valtioiden poliittisten strategioiden kielenkäytön tarkastelu on kuitenkin erityisen mielenkiintoista ja perusteltua, koska strategioissa esitetyt määritelmät ja toimenpidesuositukset suuntaavat poliittista toimintaa ja päätöksentekoa ja siten myös muokkaavat maailmaa, jossa elämme.
Kulttuurien uhkat ja mahdollisuudet
Kulttuuri ja sen kestävyys ovat läsnä valtioiden arktisissa strategioissa monin tavoin. Kulttuuria koskevasta keskustelusta valtaosa käsittelee kuitenkin kulttuuriin, sen sisältöihin ja sen säilyttämiseen liittyviä teemoja lähinnä alkuperäiskansojen kontekstissa. Alkuperäiskansojen kielet, elinkeinot, perinteet ja erityispiirteet, niiden kohtaamat uhat sekä niiden säilyttäminen ja turvaaminen saavat runsaasti huomiota. Vastaavanlaista keskustelua ei-alkuperäiskansa-taustaisista paikallisyhteisöistä ja -kulttuureista ei käytännössä käydä.
Strategioissa pohjoisten alueiden kulttuurien ja yhteiskuntien kohtaamat uhat kiertyvät suurelta osin ilmaston- ja ympäristönmuutoksen ympärille. Ilmastonmuutoksen ja sen seurauksena muuttuvan elinympäristön nähdään vaikuttavan erityisesti luonnonympäristöihin ja sääolosuhteisiin vahvasti kytköksissä olevien alkuperäiskansakulttuurien sekä niiden kielten ja elinkeinojen tulevaisuudennäkymiin. Ympäristönmuutoksen kanssa läheisessä ja vuorovaikutteisessa suhteessa pohjoista aluetta muokkaavat myös toisenlaiset maailmanlaajuiset kehityskulut. Alkuperäiskansakulttuureille kestävyyshaasteina näyttäytyvät niin metsäteollisuus, energiaresurssien hyödyntäminen, maankäyttökonfliktit kuin laajemmat sosioekonomiset muutokset. Erityisenä kestävyyshaasteena nähdään joissakin strategioissa myös alkuperäiskansojen elinkeinojen, kulttuuristen arvojen ja niiden monimuotoisuuden huono yhteensopivuus kansallisvaltiokeskeisen ajattelumallin ja kansainvälisen järjestelmän kanssa.
Kulttuurien säilyttämisen ja turvaamisen syyt ja tavoitteet hahmottuvat strategiateksteissä monimuotoisten talouden kilpailuetujen puitteissa. Kulttuuri rakentuu strategiakielessä resurssiksi, jolla on annettavanaan tärkeä panos talouden ja yhteiskunnan kehitykseen kokonaisuutena. Etenkin alkuperäiskansakulttuurien ainutkertaisissa erityispiirteissä nähdään mahdollisuuksia matkailuelinkeinon kehittämiseen ja kasvuun: luonnonympäristöjen rinnalla alueen mittavasta kulttuurisesta monimuotoisuudesta ollaan kovaa vauhtia rakentamassa kansainvälisen turismin kilpailuvalttia myös muualla kuin Suomessa. Kansainvälisen kulttuuriturismin kehittäminen nojaakin voimakkaasti pohjoisten kulttuurien erityislaatuisuuden vaalimiseen. Kulttuuri ja kulttuuriperintöä koskeva tieto valjastetaan strategioissa matkailuelinkeinon kehittämisen välineiksi.
Matkailun ja talouselämän tarpeiden ja kehittämisen rinnalla kulttuurien, kielten ja perinnetiedon säilyttämisen välinearvo korostuu arktisissa strategioissa muuttuvan Arktiksen haasteiden ja mahdollisuuksien kohtaamisessa. Alkuperäiskansojen kulttuuriset arvot, kieli, tieto ja kokemus pohjoisen karuissa, niukoissa ja haastavissa olosuhteissa selviämisestä nähdään ratkaisevan arvokkaana myös pohjoisen päätöksenteon ja hallinnon tehostamisessa. Lisäksi oman historiansa ja kulttuurinsa arktisuutta korostamalla arktisen alueen valtiot yhtäältä asemoivat itseään oikeutettuina arktisina toimijoina. Omaa esimerkillistä arktista alkuperäiskansa- ja kulttuuripolitiikkaansa korostamalla pohjoiset valtiot puolestaan rakentavat positiivisia mielikuvia itsestään muiden alueellisten ja kansainvälisten toimijoiden edessä.
Onko kulttuurilla itseisarvoa?
Analysoimissamme arktisissa strategioissa kulttuuria koskeva puhe on ensisijaisesti välineellistä: Suomen oma arktinen strategia jopa linjaa tavoitteekseen ”asiakassuuntautuneiden” paikallisyhteisöjen ja -kulttuurien edistämisen. Kulttuureja ja kulttuurista kestävyyttä ei siten niinkään nähdä itseisarvoisesti tärkeinä, vaan niiden turvaamisella pyritään tavoittelemaan muita päämääriä. Kulttuuriensa pohjoisuutta alleviivaamalla ja rooliaan alkuperäiskansakulttuurien varjelijoina korostamalla pohjoiset valtiot asemoivat itseään toimijoina muuttuvan Arktiksen kansainvälispoliittisella areenalla. Alueen kulttuurinen monimuotoisuus ja vuosituhantisen asutushistorian aikana jalostunut perinnetieto pohjoisten olosuhteiden haasteiden kohtaamisesta ovat valjastettavissa talouskehityksen ja hallinnon tehostamisen palvelukseen. Samalla tavoin alueellista ja talouskehitystä palvelemaan soveltuvat kulttuuripalvelut kehystetään suorasanaisesti työvoiman houkuttelijoina, talouden kilpailuvaltteina sekä välineinä pohjoisten alueiden säilyttämiseen asuttuina ja vireinä. Kulttuurit, niiden kestävyys ja niiden säilyttäminen tulevat viime kädessä perustelluksi kulttuurien kestävyyden turvaamisen mukanaan tuomien taloudellisten, hallinnollisten ja mainehyötyjen kautta.
Tarkastelemissamme strategioissa kulttuuria koskeva puhe painottuu lähes yksinomaan alueen alkuperäiskansakulttuureihin. Viittaukset pohjoisiin paikallisiin, ei-alkuperäiskansataustaisiin kulttuureihin ovat harvalukuisia ja jäävät pinnalliselle tasolle, kun kulttuuri-sanan sijaan käytössä ovat hyvinvoinnin, sosioekonomisen kehityksen ja elämäntyylin kaltaiset ilmaisut. Näin ollen strategiatekstit kuvaavat ja tuottavat arktista aluetta, jossa oikeus omaan kulttuuriin ja sen säilyttämiseen on varattu vain alkuperäiskansoille. Ei-alkuperäiskansa-taustaisen väestön − johon arktisen alueen asukkaista lukeutuu huomattava enemmistö − osaksi jää syleillä kiihtyvän talouskehityksen mukanaan tuomia elämänlaadun ja elintasomittareiden parannuksia. Näiden huomioiden tarkoituksena ei ole esittää, etteivätkö arktisten alkuperäiskansakulttuurien kohtaamien erityisten haasteiden tunnustaminen ja tunnistaminen olisi ensiarvoisen tärkeitä. Päinvastoin pyrimme artikkelissamme kiinnittämään huomiota alkuperäiskansoja käsittelevän kulttuuripuheen välineelliseen, valtioiden alkuperäiskansakulttuureista itselleen saamia hyötyjä tavoittelevaan ja painottavaan luonteeseen. Samalla kysymme kuitenkin: onko vain alkuperäiskansoilla kulttuuri?
Tutkimus on toteutettu Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa ja yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa.
Hanna Lempinen
Hanna Lempinen on tutkijatohtori Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa ja vieraileva tutkija Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa. Hän on keskittynyt sosiaalisen ja kulttuurisen kestävyyden tutkimukseen, pohjoisiin kehitys- ja kestävyyskysymyksiin sekä arktisen energiantuotannon yhteiskunnallisiin vaikutuksiin.
Lue kommentaarit
Marjo Lindroth
Marjo Lindroth on tutkijatohtori Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa. Hän työskentelee Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa Alkuperäiskansat politiikan odotushuoneissa: lupaus oikeuksista ja toivon valta (2016-2020). Hänen aiempi tutkimuksensa on keskittynyt alkuperäiskansaisuuden hallintaan kansainvälisessä politiikassa, etenkin Yhdistyneissä kansakunnissa.
Kulttuuri politiikan välineenä
Hanna Lempinen aloittaa Versus-tekstinsä kuvaamalla kuinka arktisella poliittisella yhteistyöllä on alusta asti ollut tavoitteena edistää taloudellista kehitystä alueella ilman, että sillä olisi suuria negatiivisia vaikutuksia alueen kulttuureihin. Lempinen ja Lassi Heininen ovat Alue ja ympäristö-artikkelissaan paneutuneet siihen, miten arktiset valtiot puhuvat kulttuurien merkityksestä ja niiden tulevaisuudesta omissa arktisissa strategioissaan ja mitä valtiot kulttuurilla ylipäätään tarkoittavat. Tutkijat ovat tehneet mielenkiintoisen havainnon siitä, että kulttuuri piirtyy arktisessa politiikassa miltei yksinomaan alkuperäiskansojen omaisuudeksi ja ominaisuudeksi. Oikeudesta omaan kulttuuriin ja sen säilyttämiseen puhutaan ainoastaan alkuperäiskansojen kohdalla, kun taas alkuperäiskansaan kuulumattoman väestön kohdalla kulttuuria ei juurikaan mainita. Kulttuurien elinvoimaisuuden ja monimuotoisuuden ylläpitäminen nousevat esille etenkin, kun puhutaan arktisen alueen tulevaisuudesta ilmastonmuutoksen ja luonnonvarojen lisääntyvän käytön ristipaineissa, kuten Lempinen ja Heininen Alue ja ympäristö-artikkelissaan toteavat (s. 11).
Alkuperäiskansakulttuurien suojeleminen ja elinvoimaisena pitäminen ovat asioita, joita harva valtio nykypolitiikassaan jättäisi huomiotta tai suoraan vastustaisi, etenkin kansainvälisellä tasolla. Alkuperäiskansojen oikeuksien edistämisestä ja kulttuurien tukemisesta on poliittisissa pöydissä helppo olla samaa mieltä, niin valtioiden omissa strategioissa kuin arktisessa tai globaalin tason yhteistyössä esimerkiksi YK:ssa. Lempinen ja Heininen ovat kuitenkin oikeassa huomauttaessaan, että arktisten valtioiden kohdistamaa huomiota alkuperäiskansojen kulttuuriin ei pitäisi nähdä vain signaalina siitä, että nyt kulttuurien itseisarvoa välttämättä sinällään kunnioitettaisiin. Kyseessä voivat olla myös muut syyt, kuten valtioiden halu rakentaa tiettyä imagoa ja näyttäytyä alkuperäiskansoille myötämielisinä suojelijoina.
Alkuperäiskansakulttuurien tärkeyttä ja niiden suojelemista painottava puheella on siis myös välineellinen roolinsa valtioiden omia intressejä ajavassa politiikassa, kuten tutkijat artikkelissaan huomauttavat (s. 12). Valtioille onkin nykypolitiikassa tärkeää tehdä pesäeroa historian alistaviin ja kolonialistisiin käytäntöihin esimerkiksi juuri näyttäytymällä alkuperäiskansakulttuurien suojelijoina tai vaikkapa julkisilla anteeksipyynnöillä maan alkuperäiskansaväestölle, kuten esimerkiksi Kanadassa tai Australiassa on tapahtunut. Tällä tavoin kolonialismi pyritään esittämään valitettavana, mutta menneisyyteen jääneenä tapahtumana, josta ollaan päästy eteenpäin.
Lempinen lopettaa Versus-tekstinsä kysymällä, onko vain alkuperäiskansoilla kulttuuri. Itse jatkaisin kysymällä, miksi alkuperäiskansat ovat pelkästään kulttuuria eivätkä mitään muuta arktisten valtioiden strategioissa. Kuka hyötyy siitä, että alkuperäiskansat nähdään ”vain” kulttuurisina arktisessa politiikassa? Väittäisinkin, että poliittinen kulttuuripuhe ohittaa ne oikeudelliset, taloudelliset, poliittiset ja moraaliset alkuperäiskansoihin liittyvät aiheet, jotka ovat valtioille usein arkaluontoisia ja vaikeita. Näihin lukeutuvat muun muassa maaoikeuskysymykset ja oikeudet luonnonvaroihin, niiden käyttöön ja niistä saatavien tuottojen jakautumiseen.
Samalla arktisten valtioiden ylläpitämä kulttuuripuhe mahdollistaa sen, että haastavista aiheista päätetään aivan muissa, ”kovan” politiikan ja talouden pöydissä, joihin alkuperäiskansat eivät enää olekaan niin tervetulleita. Tällainen poliittinen puhe ja käytäntö pitää alkuperäiskansat visusti omassa, heille jo ennalta määrätyssä kulttuurisessa ”lokerossaan”, josta he eivät pääse häiritsemään muita, talouden kannalta tärkeitä kehityskulkuja. Toinen yhtä rajoittava lokerointi tapahtuu poliittisen ympäristöpuheen kautta. Tässä puheessa alkuperäiskansoille on varattu luontoa lähellä olevan sopeutujan rooli. Vastaavaa lokerointia tapahtuu yhä jatkuvasti arktisessa politiikassa, joka usein globaalista perspektiivistä katsottuna nähdään edistyksellisenä suunnannäyttäjänä ja esimerkkinä siitä, kuinka alkuperäiskansoja tulisi kuulla ja miten heidät tulisi ottaa mukaan poliittisille areenoille.
MARJO LINDROTH
Takaisin ylös ↑
Timo Koivurova
Timo Koivurova on Arktisen keskuksen johtaja. Tutkimusprofessori, dosentti Koivurova on erikoistunut kansainväliseen ympäristöoikeuteen, erityisesti siihen, miten tämän oikeudenalan säännöt soveltuvat arktisella alueella. Hän puolusti väitöskirjaansa vuonna 2001 Lapin yliopistossa ympäristövaikutusten arvioinnista (YVA) arktisella alueella.
Arktisia strategioita tulisi tulkita kokonaisuuksina
Hanna Lempinen ja Lassi Heininen tekevät tieteellisesti hyvätasoisessa artikkelissaan päätelmiä siitä, miten arktiset valtiot käsittelevät kulttuurista kestävyyttä arktisissa strategioissaan. Kirjoittajat suhtautuvat lähtökohtaisen varauksellisesti kestävästä kehityksestä käytyyn keskusteluun, jossa kulttuuri luetaan osaksi kestävän kehityksen sosiaalista osiota.
Olisin kuitenkin kaivannut tähän hieman laveaksi jäävään keskusteluun vuonna 2015 hyväksytyn YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden analyysiä, varsinkin kun se nyt ohjaa sekä Suomen puheenjohtajuutta Arktisessa neuvostossa että kestävän kehityksen työryhmän työtä. Tässä työssä ei olekaan enää keskiössä abstrakti kestävän kehityksen määrittely, vaan tiedon kerääminen sen pohjalle, että voimme edistää eri osioita 169 kestävän kehityksen alatavoitteesta – myös arktisella alueella. Työ on konkreettista: katsotaan missä mennään tiedon perusteella, ja sitten mietitään, miten tilannetta voidaan parantaa ja millä keinoin. Vuosituhatjulistus loi tälle tavoitteisiin pohjautuvalle kestävän kehityksen työlle rungon ja osoitti tämän toimintavan ainakin osittaisen tuloksellisuuden.
Hanna Lempinen väittää Versus-artikkelissaan, että arktisissa kansallisissa strategioissa painottuu alkuperäiskansojen kulttuuri.”…strategiatekstit kuvaavat ja tuottavat arktista aluetta, jossa oikeus omaan kulttuuriin ja sen säilyttämiseen on varattu vain alkuperäiskansoille. Ei-alkuperäiskansa-taustaisen väestön − johon arktisen alueen asukkaista lukeutuu huomattava enemmistö − osaksi jää syleillä kiihtyvän talouskehityksen mukanaan tuomia elämänlaadun ja elintasomittareiden parannuksia.”
Näin varmasti on, mutta miksi. Syy tähän on varmasti osaltaan valtioiden kansainvälisissä oikeudellisissa ja poliittisissa sitoumuksissa. Juuri alkuperäiskansojen kulttuurin omaleimaisuuden suojaamiseen on sitouduttu esim. YK:n alkuperäiskansojen oikeuksia koskevassa julistuksessa ja niiden perinteisten maaoikeuksien vahvistamiseen Kansainvälisen työjärjestön ILO 169 sopimuksessa. Valtiot ovat myös kansallisessa lainsäädännössään tunnustaneet arktisten alkuperäiskansojen oikeudet, vähän eri tavoin eri maissa. Taustalla on ajatus, että alkuperäiskansoja pitää erityisesti tukea, koska valtaväestö alisti ne vähitellen ja eri tavoin kaikissa eri arktisissa maissa (paitsi Islannissa). Tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, että alkuperäiskansojen omaleimaista kulttuuria korostetaan ne alistaneen valtion arktisessa strategiassa. Paikalliskulttuurit, kuten tekijät hyvin osoittavat, hahmotetaan tässä katsannossa osana valtakulttuuria.
Tutkijat väittävät Alue ja ympäristö -artikkelissaan, että arktisissa strategioissa ”Alkuperäiskansojenkaan kulttuuriperinnön säilyttäminen ei kuitenkaan ole tavoitteena ainoastaan itseisarvoinen”. Alkuperäiskansojen kulttuurit tulevat strategioissa perustelluksi säilyttämisen mukanaan tuomien taloudellisten, hallinnollisten ja imagollisten hyötyjen kautta (Lempinen, & Heininen, s.12). Näinkin varmasti on. On kuitenkin tärkeää nähdä arktiset kansalliset strategiadokumentit kokonaisuutena, joista löytyy monia elementtejä. Kirjoittajat ottavat esimerkiksi Suomen arktisen strategian vuodelta 2013. Tekijöiden mukaan Suomen arktinen strategia linjaa yhdeksi tavoitteekseen taloudellisesti elinkelpoisten, asiakassuuntautuneiden paikallisyhteisöjen ja -kulttuurien edistämisen (em., s.12). He eivät mainitse, että tämä on itse asiassa osa jaksoa, joka käsittelee Suomen arktista liiketoimintaa ja ennen kaikkea matkailua arktisena liiketoimintana. Koko teksti sanoo näin: ”Kehitetään kestävän matkailukeskittymän malli, jonka pohjalta luodaan taloudellisesti kestäviä, asiakaslähtöisiä, paikallisia yhteisöjä ja kulttuureita sekä arktista luontoa kunnioittavia kansainvälisen tason keskittymiä” (em., s. 50). Mutta mitä sanotaan siinä kohdassa Suomen arktista strategiaa, jossa otetaan juuri kantaa saamelaisiin ja muihin arktisiin alkuperäiskansoihin? Siinä todetaan esimerkiksi, että ”Alkuperäiskansojen elinehtoja tulee kehittää niin, että yhteisöt ja kulttuurit voivat säilyä ja kehittyä omilla ehdoillaan”. (em., s. 20). On tärkeä huomioida väitettä tukevia näkökohtia strategiadokumenteista, mutta on myös tärkeää jäsentää ne kokonaisuuksiksi, joista löytyy monia eri elementtejä.
TIMO KOIVUROVA
Takaisin ylös ↑
Katriina Soini
FT Katriina Soini on kulttuurimaantieteilijä ja toimii Luonnonvarakeskuksessa erikoistutkijana. Hän on kiinnostunut maaseutuympäristön monimuotoisuudesta, kulttuurista kestävän kehityksen ulottuvuutena sekä kestävyystieteen tutkimusalasta.
Kulttuuri on kokonaisuus
Kulttuuri, johon laajassa merkityksessä sisältyy arvot, uskomukset, toimintatavat kuin myös näihin liittyvät materiaaliset ilmentymät, on keskeinen näkökulma kestävässä kehityksessä. Kaikessa moniulotteisuudessaan sekä aika- ja paikkasidonnaisuudessaan kulttuurista on vaikea saada otetta, mikä selittänee sen kapea-alaista näkyvyyttä kestävän kehityksen politiikassa ja tutkimuksessa aina näihin päiviin asti. Siksi Hanna Lempisen ja Lasse Heinisen tutkimus on hyvin kiinnostava ja arvokas. Kommentissani nostan esiin kaksi asiaa: kulttuurisen monimuotoisuuden olemuksen ja kulttuurin merkitysten yhteenkietoutuneisuuden kestävän kehityksen keskustelussa. Molemmat liittyvät perimmiltään siihen, että kulttuuria on vaikea eristää tai pilkkoa osakokonaisuuksiin.
Lempinen ja Heininen kiinnittävät aivan oikein huomiota siihen, että eri maiden arktisissa strategioissa puhutaan lähinnä alkuperäiskansojen eikä muun, ei-alkuperäiskansastatusta omaavan väestön kulttuurista. Kulttuurisen moninaisuuden säilyttäminen on ollut yksi keskeisin teema, jolla kulttuuria on tuotu kestävän kehityksen keskusteluun (Soini & Birkeland 2014). UNESCOn (2001) mukaan kulttuuriseen monimuotoisuuteen kuuluvat identiteetti, ihmisoikeudet, luovuus ja kansainvälinen solidariteetti. UNESCO korostaa erilaisten yhteisöjen ja ryhmien ainutlaatuisuutta ja moninaisuutta. Kulttuurisella monimuotoisuudella on nähty monia samoja ominaisuuksia kuin biologisella monimuotoisuudella (Throsby 2008; Brocchi 2008): biodiversiteetin tavoin kulttuurin monimuotoisuus on välttämätöntä sosiaalisen ja kulttuurisen evoluution kannalta. Sen lisäksi eri kulttuureilla samoin kuin yksittäisillä lajeilla katsotaan olevan arvoa itsessään ja myös taloudellista arvoa.
Alkuperäiskansojen ja muun paikallisen väestön ja kulttuurin välisen suhteen kuvaamiseen sopii mielestäni hyvin paikan paradoksin käsite, jota on käytetty biodiversiteettitutkimuksessa. Hailan ja Jokisen mukaan (2001) paikka on ympäristön muutoksen perusta, koska kaikki ekologiset prosessit tapahtuvat jossakin paikassa. Paikan paradoksi tarkoittaa sitä, että yksittäisen paikan ekologisen merkityksen määrää sen suhde ympäröiviin paikkoihin. Tätä ajatusta soveltaen voidaan ajatella, että alkuperäiskansojen kulttuurin merkitys kytkeytyy muuhun paikalliseen kulttuuriin ja paikallisella väestöllä ja sen kulttuurilla on tärkeä roolinsa monimuotoisuuden mosaiikissa: monimuotoisuus syntyy saamelaiskulttuurin ja muun kulttuurin välisistä vuorovaikutussuhteista. Tähän liittyy myös se, että kulttuurit saavat vaikutteita toisiltaan ja oppivat toisiltaan. Kulttuurit eivät elä ja kehity vakuumeissa.
On ymmärrettävää, että strategioissa keskitytään alkuperäiskansojen kulttuuriin ja sen ilmenemismuotoihin, koska ne ovat paitsi erityisiä, myös näkyviä ja konkreettisia, joilla monia asioita voidaan perustella. Paikan paradoksin näkökulmasta muun paikallisen kulttuurin – tai oikeammin kulttuurien – sivuuttaminen on kuitenkin keinotekoista, sillä se on erottamaton osa alkuperäiskansojen kulttuuria. Toisaalta, muut kulttuurit tekevät osaltaan alkuperäiskansojen kulttuurin erityispiirteet näkyviksi. UNESCOn julistuksen mukaan myös muun paikallisen kulttuurin itseisarvo pitäisi tunnustaa ja tunnistaa, vaikka se ei ehkä omaa yhtä vahvoja erityispiirteitä kuin alkuperäiskulttuuri (kts. myös Blanc & Soini 2015).
Toinen huomioni liittyy kulttuurin eri merkityksiin ja rooleihin kestävää kehitystä koskevassa keskustelussa. Sekä sosiaalisen että kulttuurisen kestävyyden keskustelusta on eritelty erilaisia puhetapoja (Vallace ym. 201; Soini & Birkeland 2014, Dessein et al. 2015) ja löydetty kulttuurille esimerkiksi seuraavat roolit tai tehtävät kestävässä kehityksessä: säilyttävä, välineellinen ja muuttava. Säilyttämisen näkökulma on ollut keskustelussa ehkä voimakkaimmin esillä, ja myös Lempinen ja Heininen haluavat kirjoituksessaan pitäytyä siinä (Lempinen & Heininen, 2016, s.7 ). Hyvin pian artikkelin keskustelu kuitenkin laajenee siihen, miten kulttuuria käytetään talouden välineenä ja miten kulttuuri muuttuu tai sitä muutetaan ja mikä on alkuperäiskansojen rooli muutokseen vastaamisessa. Tämä osoittaa sen, että kulttuurin merkitykset ja roolit kietoutuvat kestävän kehityksen näkökulmasta yhteen.
Politiikan jäsentämistä auttaisi se, jos kulttuuria tarkasteltaisiin tiedostaen nämä kulttuurin eri roolit ja merkitykset ja tunnistaen niiden yhteenkietoutuneisuuden. Näkisin, että monet kulttuurin säilyttävään ja välineelliseen käyttöön liittyvät mahdollisuudet ja haasteet tulisivat luontevasti huomioiduiksi, kun arktisen alueen väestö tarttuu yhdessä niihin ympäristöllisiin ja sosiaalisiin muutoksiin, joita arktisella alueella tapahtuu nyt ja tulevaisuudessa.
KATIRIINA SOINI
Lähteet
Blanc, N. & Soini, K. 2015. Cultural and biological diversity: interconnections in ordinary places. In De Beukelaer, C., Pyykkönen, S., Singh, J.P. (eds.) Globalization, Culture and Development: The UNESCO Convention on Cultural Diversity. Basingstoke: Palgrave Macmillan. 75-90.
Brocchi, Davide 2008: The Cultural Dimension of Sustainability. In Kagan, Sacha and Kirchberg, V.: Sustainability, a new frontier for arts and culture. pp. 26-58. VAS Verlag.
Haila, Yrjö & Jokinen, P. (toim.) (2001). Ympäristöpolitiikka. Mikä ympäristö, kenen politiikka. Vastapaino,Tampere.
Dessein, Joost, Soini, Katriina, Fairclough, Graham & Horlings, Lummina (2015, toim.). Culture in, for and as sustainable development. Conclusions from the COST Action IS1007 Investigating Cultural Sustainability. Jyväskylän yliopistopaino, Jyväskylä.
Soini, Katriina & Birkeland, Inger (2014). Exploring the scientific discourse on cultural sustainability. Geoforum 51, 213−223.
Soini, Katriina & Dessein, Joost (2016), Culture-sustainability relations: towards a conceptual framework. Sustainability
Throsby, David (2008): Linking Cultural and Ecological Sustainability. The International Jorunal of Diversity in Orgnisations, Communities and Nations, Volume 8, 16 -21.
Vallance, Suzanne, Perkins, Harvey C. & Dixon, Jennifer E. (2011). What is social sustainability? A clarification of concepts. Geoforum 42, 342−348.
UNESCO 2001. Universal Declaration on Cultural Diversity. UNESCO.
Takaisin ylös ↑
Paikallisia ruokajärjestelmiä kehitetään nyt vahvemman talouden ja turvallisuuden toivossa
Paikallista ruokaa paikkaan sitoutuneille
Paikallinen ilmastotoiminta kymmenen vuoden perspektiivistä