Turpeella on ollut suomalaisessa energiakeskustelussa ja -politiikassa erityislaatuinen rooli. Siitä huolimatta turvetta koskevan ihmis- ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kenttä on aivan viime vuosiin saakka pysynyt yllättävän kapeana. Olen itse seurannut suomalaista turpeen energiakäyttöön liittyvää keskustelua ja päätöksentekoa viimeisen reilun vuosikymmenen ajan suurella mielenkiinnolla. Tänä aikana kasvanut tietoisuus turpeen energiakäytön ilmastovaikutuksista ja laaja-alaisten ilmastotoimien kiireellisestä tarpeesta on tehnyt turvetta koskevasta päätöksenteosta ensisijaisesti ilmastopolitiikkaa. Samaan aikaan turpeeseen perinteisesti liitetyt myönteiset mielikuvat ja kulttuuriset merkitykset istuvat tiukassa ja tekevät turpeen energiakäytöstä luopumisesta kivuliaampaa kuin sen numeroiden valossa tarkasteluna tarvitsisi olla.
Kokoaan suurempi turvekysymys
Turpeella tuotetaan vuosittain vain muutama prosentti Suomessa kulutetusta energiasta, ja turvetuotanto työllistää suoraan ja välillisesti yhteensä enää noin 2500 henkilöä vuodessa. Kansallisella tasolla tarkasteltuna merkittäviä ovat oikeastaan vain turpeen energiakäytön ilmastovaikutukset: turpeenpoltto on viime vuosina aiheuttanut yli kymmenen prosenttia Suomen vuosittaisista kasvihuonekaasupäästöistä. Turve on kuitenkin Suomessa nähty pitkään tärkeänä energian huoltovarmuuden takaajana, kotien lämmittäjänä, kansantalouden turvaajana ja harvaan asuttujen seutujen ylisukupolvisena työllistäjänä. Turvetuotannon aiheuttamat haitat taas on tavattu mieltää vähäisinä ja paikallisesti rajautuneina.
Kampanjoiden rakentamissa mielikuvissa lapset jäävät kouluttamatta ja vanhukset vaipattamatta romahtavan hyvinvointivaltion raunioilla
Turvealan toimijat ja etujärjestöt ovat hyödyntäneet ja kierrättäneet turve-energiaan liitettyjä myönteisiä mielikuvia tehokkaasti omassa markkinointi- ja vaikuttamistyössään, joka on näkynyt julkisuudessa erityisesti suurelle yleisölle suunnattujen markkinointikampanjojen muodossa. Olen itse tarkastellut yksityiskohtaisemmin näistä kahta, energiayhtiö Vapon käynnistämää 2 prosenttia -kampanjaa 2010-luvun taitteesta sekä energia-alan etujärjestö Bioenergia ry:n Turveinfo-kampanjaa alkuvuodelta 2017. Vaikka kampanjoiden taustalla ovat (osin) eri toimijat, jakavat ne saman tavoitteen: turpeen energiakäytön edellytysten parantamisen yleisen mielipiteen muokkaamisen kautta.
Tässä vakuuttamis- ja vaikuttamistyössä turvealan kampanja-argumentaatio nojaa paitsi tuttuihin väitteisiin turpeen ja suomalaisten kohtalonyhteydestä ja energiaturpeen hyödyistä työllisyydelle, taloudelle ja huoltovarmuudelle myös uhkakuviin, joita turpeen hyödyntämättä jättäminen mukanaan toisi. Kampanjoiden rakentamissa mielikuvissa lapset jäävät kouluttamatta ja vanhukset vaipattamatta romahtavan hyvinvointivaltion raunioilla ja kodeista katkeavat sähkö ja lämmitys, kun turve-energiaton Suomi jää ypöyksin hupenevien resurssien ja kiihtyvien konfliktien värittämässä maailmassa. Ja vieläpä aivan turhaan: turvetta koskevan päätöksenteon pohjana olevan ilmasto- ja muun tutkimustiedon kyseenalaistuessa ainoiksi selityksiksi turvekielteiselle politiikalle jäävät tietämättömyys, typeryys ja ”turvevastainen salaliitto”.
Turpeen energiakäytön edistämisestä kohti turvealan oikeudenmukaista siirtymää
Siinä missä turvealan omien argumenttien ei voi sanoa merkittävästi muuttuneen viimeisen vuosikymmenen kuluessa, on suomalainen turvepolitiikka tehnyt samassa ajassa täyskäännöksen. Vielä vuoden 2007 hallitusohjelmassa turpeen energiakäytön edellytyksiä pyrittiin parantamaan muun muassa edistämällä kansainvälisesti sen luokittelua hitaasti uusiutuvaksi biomassapolttoaineeksi, mutta Marinin hallituksen ohjelmassa linjattiinkin jo tavoitteeksi turpeen energiankäytön puolittaminen vuoteen 2030 mennessä.
Suunnanmuutos on ollut nopea ja perinpohjainen: käytännössä Suomen virallinen kanta vaihtui turpeen energiakäytön edistämisestä siitä lähes kokonaan luopumiseen vain vähän reilussa vuosikymmenessä. Siitä huolimatta aika ehti ajaa valtiollisten poliittisten linjausten ohi ennen niiden toteuttamista. Päästöoikeuden hintojen ennennäkemätön nousu yhdistettynä energia-alan toimijoiden ennakoivaan päätöksentekoon romahdutti käyttökustannuksiltaan kalliin energiaturpeen kysynnän muutamassa vuodessa tasolle, joka sai nykyään Neova-nimellä toimivan entisen Vapon ilmoittamaan, että se lopettaa energiaturpeen tuottamisen jo vuoden 2022 aikana.
Lappilainen turvetuotantoalue kesällä 2022. Kuva: Hanna Lempinen
Energiasiirtymien vaatimassa mittakaavassa turpeen käytöstä luopumisen vauhti on päätähuimaava. Tutkimuksissa kuvattuja onnistuneita energiasektorin siirtymiä ovat yhdistäneet ennustettava ja johdonmukainen siirtymäpolitiikka, riittävät ja oikein kohdennetut kompensaatiot, siirtymästä kärsivien aito osallistaminen itseään ja omaa elinkeinoaan koskevaan päätöksentekoon sekä vuosikymmenten mittainen aikajänne. Suomalaisessa turvepolitiikassa näistä kriteereistä ei ole turpeen parissa toimivien näkökulmasta toteutunut yksikään, ja sen seuraukset niin energiantuotannon ympäristö- ja talousvaikutuksille kuin turpeesta elantonsa saaneille ihmisille ovat raskaita ja osin vielä ennakoimattomissa.
Tuoko Ukrainan sota turve-energian sittenkin takaisin?
Suomalaisen energiaturpeen historiikin kirjoittanut Esa Ruuskanen (2010) on pannut merkille, että turpeen rooli julkisessa keskustelussa ja kansallisessa energiapolitiikassa on usein korostunut erilaisina kriisiaikoina. Ruuskanen itse mainitsee esimerkkeinä toisen maailmansodan ja 1970-luvun öljykriisin kaltaiset tapahtumat. Omissa tutkimusartikkeleissani tarkasteltu turvekeskustelun kiihtyminen on yhdistynyt yhtäältä 2010-luvun taitetta edeltäneisiin Euroopan kaasuntoimituskatkoksiin ja toisaalta käynnissä olevaan hyvinvointivaltion kriisiin.
Venäjän Ukrainassa aloittamista sotatoimista ei ehtinyt kulua montaakaan vuorokautta siihen, että vääntö turve-energian palauttamisesta osaksi kansallista energiapalettia käynnistyi. Alle kaksi viikkoa sodan alkamisen jälkeen turvetuotannosta luopumisesta jo kertaalleen päättänyt Neova ilmoitti käynnistävänsä jyrsinturpeen tuotannon uudelleen (HS 9.3.2022). Turpeen energiakäytön vähentyessä monet voimalaitokset olivat korvanneet turvetta Venäjältä tuodulla puuhakkeella, jonka saatavuuden varaan ei tämänhetkisissä olosuhteissa enää voidakaan laskea. Riippuvuus Venäjältä tuodusta energiasta ja energian huoltovarmuuden turvaamisesta on yleisemminkin herättänyt Ukrainan sodan myötä kouriintuntuvaa huolta niin Suomessa kuin muissakin tuontienergian varassa olevissa EU-maissa.
Energiantuotantoon käytettävää palaturvetta. Kuva: Hanna Lempinen
Turvetuotannosta elantonsa saaneille merkit turvepolitiikan suunnanmuutoksesta ovat toivottuja, mutta tilanne on myös haasteellinen: osa on jo ehtinyt luopua kalustostaan ja yritystoiminnastaan, eikä turpeen energiakäytölle suosiollisen poliittisen ilmapiirin ennusteta kestävän paria kesäkautta kauempaa. Kun akuutti huoli energian saatavuuden turvaamisesta poikkeusolosuhteissa hellittää, odotettavissa on mitä todennäköisimmin paluu ilmastonäkökulmia painottavaan ja runsaspäästöiselle turpeelle epäsuotuisaan energiapolitiikkaan. Elinkeinostaan ja elämäntyöstään pakon edessä jo irtautumaan valmistautuneille turvetuottajille muuttunut maailmantilanne tarkoittaa väliaikaisesti turvatumpaa elantoa, mutta myös pitkitettyä luopumisen tuskaa.
On oikeastaan aika kiehtovaa, miten syrjäiseltä näyttävä suomalainen turvesuo ja sieltä elantoaan kuokkiva turvetuottaja ovatkin lopulta keskellä maailmanpolitiikan tuoreimpia käänteitä ja globaaleja kehityskulkuja.
HANNA LEMPINEN
Otsikkokuva: Hanna Lempinen
Lähteitä
Ruuskanen, E. (2010). Suosta voimaa ja lämpöä: Turve Suomen energiapolitiikassa 1940-2010. Vapo: Jyväskylä.
Hanna Lempinen tutkii turvealan oikeudenmukaisen siirtymän vaatimuksia ja haasteita Maj ja Tor Nesslingin säätiön rahoittamassa kaksivuotisessa hankkeessa. Aiemmassa tutkimuksessaan hän on keskittynyt energiaan liittyviin sosiaalisiin ja kulttuurisiin kestävyyskysymyksiin. Tällä hetkellä Lempinen työskentelee vierailevana tutkijana Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa.
Eerika Albrecht (YTT) työskentelee tutkijatohtorina oikeustieteen laitoksella Itä-Suomen yliopistossa. Hän on kiinnostunut ympäristöpolitiikan ja -oikeuden kysymyksenasetteluista, kuten ympäristöoikeudenmukaisuuden, kansalaisten osallistumisoikeuksien ja hyväksyttävyyden teemoista.
Turvealan siirtymä vaatii kiinnittämään huomiota yhteiskunnallisiin haasteisiin
Hanna Lempinen on tutkinut turpeennostoon kytkeytyviä mediakampanjoita, joissa Bioenergia ry on ollut keskeisenä toimijana. Kirjoittaja on seurannut turpeen energiakäyttöön liittyvää keskustelua ja aktiivisella otteella osallistunut tähän kuvaamalla turpeennoston parissa tapahtunutta siirtymää romahduksena. Ukrainan kriisin eskaloitumisen myötä maaliskuusta 2022 eteenpäin suomalainen turvesuo ja turvetuottaja ovat jälleen keskellä maailmanpolitiikan tuoreimpia käänteitä ja globaaleja kehityskulkuja, kuten Lempinen kiteyttää.
Ukrainan kriisi on nostanut esiin kysymyksen suomalaisen energiajärjestelmän huoltovarmuudesta, ja turve on ajautunut jälleen energiapoliittiseen keskiöön. Energiajärjestelmältä vaaditaan nopeaa sopeutumista ja tasapainoilua lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteiden välillä, kuitenkin ilmastokestävyys huomioiden. Ilmastotavoitteiden saavuttaminen vaatii aiempaa ripeämpiä toimia. Turpeenpoltto ja turvemaiden kuivaaminen maatalousmaaksi ja muuhun käyttöön on tunnistettu merkittäväksi kasvihuonepäästöjen lähteeksi. Osana hiilineutraaliustavoitetta vuoteen 2035 mennessä, hallitus tavoittelee turpeen käytön puolittamista vuoteen 2030 mennessä. Turpeennoston hiipuminen on edennyt tätä tavoitetta nopeammin.
Siirtymästä jälkikäyttövaihtoehtojen punnintaan
Suomessa käynnissä oleva turvealaa koskeva siirtymä on seurausta globaalin ilmastopolitiikan käänteistä, joista tällä erää keskeisin ohjaava tekijä on EU päästöoikeuksien hinnan voimakas kohoaminen. Lisäksi turpeennoston sijoittumista ohjaa muun muassa valtioneuvoston periaatepäätös soiden ja turvemaiden kestävästä käytöstä ja suojelusta ja siihen kytkeytyvä luonnontilaisuusasteikko sekä turpeen kansallinen verotus. Näiden hallintatoimien seurauksena turpeennostomäärät kääntyivät laskuun vuodesta 2010. Siirtymä koskettaa väistämättä alan keskeisiä toimijoita, joiden tulee löytää hiipuvan elinkeinon tilalle uusia tulonlähteitä.
Kokemukset turvealan siirtymästä on tärkeää huomioida turvetuotantoalueiden jälkikäytön suunnittelun ja toteutuksen yhteydessä. Turvetoimijat ovat kiinnittäneet huomioita ennakoinnin puuttumiseen, siirtymän hallitsemattomuuteen sekä haasteisiin toimenpiteiden kohdistamisessa ja oikea-aikaisuudessa. Siirtymän edetessä, on turvetuotannosta vapautuvat suopohjat ja niiden jälkikäyttömuotojen valinta noussut pohdittavaksi enenevissä määrin. 70 % vapautuvista suopohjista ohjautuu metsätalouskäyttöön, joko metsityksen muodossa tai luontaisesti metsittyviksi. Metsitystuki edistää suopohjien muuttamista metsäksi. Jälkikäyttömuotojen valintaa tukemalla on mahdollista edistää ilmastotavoitteita ja tukea maanomistajia turvealan siirtymän aikana.
Koettu oikeudenmukaisuus ja reiluus edistää hyväksyttävyyttä
Turvealan siirtymää on tarkasteltu energia- ja ilmastopoliittisena kysymyksenä, mutta sen yhteiskunnallisia haasteita on pohdittu vähemmän. Sen vuoksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja hyväksyttävyyden kysymyksiin tulisi kiinnittää enemmän huomiota. Ilmastopolitiikan toimet aiheuttavat toimijoille ja kansalaisille kustannuksia ja velvoitteita, jotka eivät jakaudu tasaisesti ja joihin tulisikin kiinnittää enemmän huomiota.
Kustannusten ja velvoitteiden jakautumisen ohella ilmastotoimien hyväksyttävyyttä määrittävät myös paikalliset ja yhteiskunnallispoliittiset ja markkinapohjaiset tekijät. Asiantuntija- ja tutkimustieto, demokraattinen päätöksentekoprosessi tai sosiaalisesti oikeudenmukaiset ja riittävän tehokkaat toimet lisäävät tutkimusten mukaan toiminnan hyväksyttävyyttä yleisellä tasolla. Maanomistajanäkökulmasta riittävät korvaukset, taloudelliset kannustimet ja omaisuudensuojaan kajoamattomuus ovat keskeisiä reiluuden kokemuksessa. Turvealan siirtymän kaltaiset muutokset vaikuttavat myös koettuun oikeudenmukaisuuteen ja reiluuteen sekä luottamukseen päätöksentekijöitä kohtaan.
Jonne Hytönen toimii tutkijatohtorina Aalto-yliopiston rakennetun ympäristön laitoksella sekä tutkimuskoordinaattorina Jyväskylän yliopiston ylitiedekuntaisessa kestävyystutkimusyhteisö JYU.Wisdomissa. Hän osallistui vuonna 2021 Aluekehittämisen kestävyyden kivijalka -hankkeeseen, jossa kehitettiin kriteeristöä kestävyyden tarkemmaksi huomioimiseksi aluekehittämisessä.
Kertomus kovaonnisesta turvelobbauksesta auttaa uudistamaan aluekehittämisen tavoitteita
Hanna Lempinen analysoi kirjoituksessaan turpeen energiakäyttöä puolustaneita mainoskampanjoita vuosina 2013 ja 2017 julkaisemiensa tutkimusten pohjalta. Turveteollisuuden informaatio-operaatioiden retoriikka vaikuttaa hätkähdyttävän vanhentuneelta jo muutama vuosi kampanjoiden päätyttyä. Lempisen analyysi antaa jälkikäteen luettuna herkullisen lähtökohdan arvioida myös nykyistä luonnonvaratalouden kestävyydestä käytävää julkista keskustelua.
Kampanjat vanhenivat nopeasti, sillä maailma ja markkinat muuttuivat ympärillämme nopeammin kuin osasimme ennustaa. Turvelobbaus vaikuttaa jääneen kestävyysmurroksen jalkoihin, mutta voiko samalla tavalla käydä myös metsäalan edunvalvonnalle? Turvetarinasta voivat ottaa oppia paitsi tiedeviestijät, myös aluekehittäjät ja lobbarit. Muutosvastarintaisinkin luonnonvara-alan edunvalvonta voi vaikuttaa tehokkaalta vielä aivan juuri ennen romahdusta.
Lempinen kirjoittaa turpeenkäytöstä luopumisen olleen kivuliaampaa kuin numeroiden valossa voisi kuvitella. Valtakunnallisessa mittakaavassa alan työllistävä vaikutus ei ole ollut järin suuri. Silti yksittäisen perheen tai seutukunnan näkökulmasta kyse voi olla kokonaisvaltaisesta ulkoa tuodusta muutoksesta, johon ei voi itse juuri vaikuttaa. Globaali ympäristöpolitiikka saa paikallisia muotoja, jotka näkyvät eri yksilöiden elämässä eri tavoin.
Yhdelle kestävyysmurros merkitsee verrattain kevyttä kulutus- tai toimintatapojen viilaamista kestävämpään suuntaan, ja jopa uusia toimeentulon mahdollisuuksia. Toiselta kestävyysmurros voi viedä elinkeinon, jota on perheessä harjoitettu vuosikymmeniä tai -satoja. On yhteiskunnan tehtävä tukea heitä, joiden elämäntapaa ja toimeentuloa ympäristökriisiin vastaaminen eniten ravisuttaa. Sijoitukset murroksen vaikutusten pehmentämiseksi palvelevat yleistä etua.
Turvetuotannon alasajon kohdalla kestävyysmurroksen pehmentämisen ei pitäisi olla aivan mahdoton tehtävä. Kestävyysmurrokseen vastaaminen oikeudenmukaisella tavalla on kuitenkin turvesopeutuspaketteja laajempi tehtävä, jonka mittakaavaa ei ole vielä täysin oivallettu. Tuotannon rakenteisiin on puututtava lähes kaikilla aloilla, jotka liittyvät luonnonvarojen hyödyntämiseen.
Toimiin voidaan niin haluttaessa ryhtyä nopeasti: alueiden kehittämisen tehtävänanto on mietittävissä uusiksi, vaikka lähtökohdat muutokseen eivät ole erinomaiset. Aluekehittämisen pitkän aikavälin aluepoliittista tähtäintä eli alueiden kehityserojen tasaamispyrkimystä on jo pitkään purettu EU-rahoitteiseksi, markkinaehtoiseksi ja kasvuhakuiseksi hanketyöksi. Vaikeuksiin ylläpitää nopeaa talouskasvua on haluttu vastata paikallisista resursseista käsin.
Pirstaloitunut aluepolitiikka
Aluepoliittisen suuren tarinan muuttumista lyhytjänteiseksi kilpailukykypolitiikaksi kuvaillaan alan kirjallisuudessa dynaamisin sanankääntein, puhuen niin sanotusta paikkaperusteisesta aluekehittämisestä. Yhtä hyvin voitaisiin puhua aluekehittämisen markkinaehtoistumisesta ja ylipäätään pirstoutumisesta.
Monet alueiden edunvalvojista, sellaisiksi itsensä kokevista, ja jopa aluepolitiikan tutkijoista kokee talouskasvun aluekehittämisen päällimmäiseksi tavoitteeksi. Osa haluaisi huolehtia myös kilpailukykykilpailun pudokkaista ja kestävyydestä. Se on vaikeaa, sillä aluepolitiikka – alueiden välisten kehityserojen tasaaminen – on yritetty siivota aluekehittämisestä pois.
Ympäristökriisin aikakaudella talouskasvun maksimointi ei ole perusteltu aluekehittämisen ensisijainen päämäärä. Koko aluekehittämisen on tähdättävä oikeudenmukaiseen kestävyysmurrokseen, jonka saavuttaminen edellyttää yhteisten nimittäjien etsimistä ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden välillä. Euroopan Unionin oikeudenmukaisen siirtymän rahasto on liikahdus oikeaan suuntaan. Alueiden kehityserojen tasaaminen olisi ympäristökriisin aikakaudellakin hyvä tavoite aluekehittämiselle, jonka onnistumista on arvioitava uudenlaisin hyvinvointia ja ympäristön tilaa kuvaavin mittarein.
Ratkaiseva ennakointi
Pääoma tulee pakenemaan turveteollisuuden kaltaisilta aloilta, joille ei koko talousjärjestelmää uhkaavan ympäristökriisin aikakaudella ole rakennettavissa myönteisiä tulevaisuuden näkymiä. Turvealan alasajo osoittaa, että muutokset etenevät välillä hiipien ja välillä vaikeasti ennakoitavin harppauksin, joiden vaikutuksia on pehmennettävä. Tulevaisuusorientoitunut, kestävä aluekehittäminen tähtää ympäristökuormituksen kevenemiseen.
Eväitä aluetalouksien kestävöittämiseen voi etsiä nostamalla katse paikallisesta markkinareaktiviisuudesta rohkeasti kauas tulevaisuuteen. Paikallisyhteisöjen tarpeet ja kehittämistavoitteet voivat joko olla tai olla olematta perusteltuja kestävyysnäkökulmasta. Kaikkien intressiryhmien, myös paikallisten, vaatimuksia on arvioitava suhteessa pitkän aikavälin kestävyysperiaatteisiin. Edunvalvonta ja aluekehittäminen, joka ei ole kestävyystutkimuksellisesti perusteltua, tyytyy hidastamaan muutosta muutoksen ohjaamisen sijaan.
Taloudellisten intressiryhmien vahvuus syntyy lopulta kyvystä ennakoida tulevaa muutosta. Ehkä lohdullistakin, mutta ennakointi ei ole välttämättä erityisen vaikeaa, jos toimintaa ohjaavat tutkimuksellisesti perustellut valinnat ja linjaukset. Tiedepaneelien suositukset kannattaa ottaa tosissaan, sillä ne summaavat kestävyystutkimusyhteisön näkemykset ymmärrettävään muotoon takertumatta yksittäisiin tutkimustuloksiin. Erityisesti luonnon monimuotoisuutta heikentävä luonnonvarojen entistä voimaperäisempi hyödyntäminen tulee pian tiensä päähän, vaikka yhteiskunnallisen keskustelun eetos saattaa vaikuttaakin juuri nyt vielä toiselta. Kun toimintaympäristön tuleva muutos ymmärretään, on helpompaa rakentaa uskottava ja rohkea näkemys toivotusta tulevaisuudesta.
Teksti perustuu kirjoittajan aiempiin vertaisarvioituihin tutkimusartikkeleihin: Lempinen, H. (2017) ”Suo siellä, vetelät housussa täällä”: Turve 3.0 suomalaisen hyvinvointivaltion pelastusrenkaana? (Alue & Ympäristö 46:1, 40–45) ja Lempinen, H. (2013). ”Jos se ei riitä, siitä riidellään”: Energiaturvallisuuden kieli ja kuvakieli turve-energian markkina-argumentteina (Alue & Ympäristö 42:2, 53–63).
Turpeella on ollut suomalaisessa energiakeskustelussa ja -politiikassa erityislaatuinen rooli. Siitä huolimatta turvetta koskevan ihmis- ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kenttä on aivan viime vuosiin saakka pysynyt yllättävän kapeana. Olen itse seurannut suomalaista turpeen energiakäyttöön liittyvää keskustelua ja päätöksentekoa viimeisen reilun vuosikymmenen ajan suurella mielenkiinnolla. Tänä aikana kasvanut tietoisuus turpeen energiakäytön ilmastovaikutuksista ja laaja-alaisten ilmastotoimien kiireellisestä tarpeesta on tehnyt turvetta koskevasta päätöksenteosta ensisijaisesti ilmastopolitiikkaa. Samaan aikaan turpeeseen perinteisesti liitetyt myönteiset mielikuvat ja kulttuuriset merkitykset istuvat tiukassa ja tekevät turpeen energiakäytöstä luopumisesta kivuliaampaa kuin sen numeroiden valossa tarkasteluna tarvitsisi olla.
Kokoaan suurempi turvekysymys
Turpeella tuotetaan vuosittain vain muutama prosentti Suomessa kulutetusta energiasta, ja turvetuotanto työllistää suoraan ja välillisesti yhteensä enää noin 2500 henkilöä vuodessa. Kansallisella tasolla tarkasteltuna merkittäviä ovat oikeastaan vain turpeen energiakäytön ilmastovaikutukset: turpeenpoltto on viime vuosina aiheuttanut yli kymmenen prosenttia Suomen vuosittaisista kasvihuonekaasupäästöistä. Turve on kuitenkin Suomessa nähty pitkään tärkeänä energian huoltovarmuuden takaajana, kotien lämmittäjänä, kansantalouden turvaajana ja harvaan asuttujen seutujen ylisukupolvisena työllistäjänä. Turvetuotannon aiheuttamat haitat taas on tavattu mieltää vähäisinä ja paikallisesti rajautuneina.
Turvealan toimijat ja etujärjestöt ovat hyödyntäneet ja kierrättäneet turve-energiaan liitettyjä myönteisiä mielikuvia tehokkaasti omassa markkinointi- ja vaikuttamistyössään, joka on näkynyt julkisuudessa erityisesti suurelle yleisölle suunnattujen markkinointikampanjojen muodossa. Olen itse tarkastellut yksityiskohtaisemmin näistä kahta, energiayhtiö Vapon käynnistämää 2 prosenttia -kampanjaa 2010-luvun taitteesta sekä energia-alan etujärjestö Bioenergia ry:n Turveinfo-kampanjaa alkuvuodelta 2017. Vaikka kampanjoiden taustalla ovat (osin) eri toimijat, jakavat ne saman tavoitteen: turpeen energiakäytön edellytysten parantamisen yleisen mielipiteen muokkaamisen kautta.
Tässä vakuuttamis- ja vaikuttamistyössä turvealan kampanja-argumentaatio nojaa paitsi tuttuihin väitteisiin turpeen ja suomalaisten kohtalonyhteydestä ja energiaturpeen hyödyistä työllisyydelle, taloudelle ja huoltovarmuudelle myös uhkakuviin, joita turpeen hyödyntämättä jättäminen mukanaan toisi. Kampanjoiden rakentamissa mielikuvissa lapset jäävät kouluttamatta ja vanhukset vaipattamatta romahtavan hyvinvointivaltion raunioilla ja kodeista katkeavat sähkö ja lämmitys, kun turve-energiaton Suomi jää ypöyksin hupenevien resurssien ja kiihtyvien konfliktien värittämässä maailmassa. Ja vieläpä aivan turhaan: turvetta koskevan päätöksenteon pohjana olevan ilmasto- ja muun tutkimustiedon kyseenalaistuessa ainoiksi selityksiksi turvekielteiselle politiikalle jäävät tietämättömyys, typeryys ja ”turvevastainen salaliitto”.
Turpeen energiakäytön edistämisestä kohti turvealan oikeudenmukaista siirtymää
Siinä missä turvealan omien argumenttien ei voi sanoa merkittävästi muuttuneen viimeisen vuosikymmenen kuluessa, on suomalainen turvepolitiikka tehnyt samassa ajassa täyskäännöksen. Vielä vuoden 2007 hallitusohjelmassa turpeen energiakäytön edellytyksiä pyrittiin parantamaan muun muassa edistämällä kansainvälisesti sen luokittelua hitaasti uusiutuvaksi biomassapolttoaineeksi, mutta Marinin hallituksen ohjelmassa linjattiinkin jo tavoitteeksi turpeen energiankäytön puolittaminen vuoteen 2030 mennessä.
Suunnanmuutos on ollut nopea ja perinpohjainen: käytännössä Suomen virallinen kanta vaihtui turpeen energiakäytön edistämisestä siitä lähes kokonaan luopumiseen vain vähän reilussa vuosikymmenessä. Siitä huolimatta aika ehti ajaa valtiollisten poliittisten linjausten ohi ennen niiden toteuttamista. Päästöoikeuden hintojen ennennäkemätön nousu yhdistettynä energia-alan toimijoiden ennakoivaan päätöksentekoon romahdutti käyttökustannuksiltaan kalliin energiaturpeen kysynnän muutamassa vuodessa tasolle, joka sai nykyään Neova-nimellä toimivan entisen Vapon ilmoittamaan, että se lopettaa energiaturpeen tuottamisen jo vuoden 2022 aikana.
Energiasiirtymien vaatimassa mittakaavassa turpeen käytöstä luopumisen vauhti on päätähuimaava. Tutkimuksissa kuvattuja onnistuneita energiasektorin siirtymiä ovat yhdistäneet ennustettava ja johdonmukainen siirtymäpolitiikka, riittävät ja oikein kohdennetut kompensaatiot, siirtymästä kärsivien aito osallistaminen itseään ja omaa elinkeinoaan koskevaan päätöksentekoon sekä vuosikymmenten mittainen aikajänne. Suomalaisessa turvepolitiikassa näistä kriteereistä ei ole turpeen parissa toimivien näkökulmasta toteutunut yksikään, ja sen seuraukset niin energiantuotannon ympäristö- ja talousvaikutuksille kuin turpeesta elantonsa saaneille ihmisille ovat raskaita ja osin vielä ennakoimattomissa.
Tuoko Ukrainan sota turve-energian sittenkin takaisin?
Suomalaisen energiaturpeen historiikin kirjoittanut Esa Ruuskanen (2010) on pannut merkille, että turpeen rooli julkisessa keskustelussa ja kansallisessa energiapolitiikassa on usein korostunut erilaisina kriisiaikoina. Ruuskanen itse mainitsee esimerkkeinä toisen maailmansodan ja 1970-luvun öljykriisin kaltaiset tapahtumat. Omissa tutkimusartikkeleissani tarkasteltu turvekeskustelun kiihtyminen on yhdistynyt yhtäältä 2010-luvun taitetta edeltäneisiin Euroopan kaasuntoimituskatkoksiin ja toisaalta käynnissä olevaan hyvinvointivaltion kriisiin.
Venäjän Ukrainassa aloittamista sotatoimista ei ehtinyt kulua montaakaan vuorokautta siihen, että vääntö turve-energian palauttamisesta osaksi kansallista energiapalettia käynnistyi. Alle kaksi viikkoa sodan alkamisen jälkeen turvetuotannosta luopumisesta jo kertaalleen päättänyt Neova ilmoitti käynnistävänsä jyrsinturpeen tuotannon uudelleen (HS 9.3.2022). Turpeen energiakäytön vähentyessä monet voimalaitokset olivat korvanneet turvetta Venäjältä tuodulla puuhakkeella, jonka saatavuuden varaan ei tämänhetkisissä olosuhteissa enää voidakaan laskea. Riippuvuus Venäjältä tuodusta energiasta ja energian huoltovarmuuden turvaamisesta on yleisemminkin herättänyt Ukrainan sodan myötä kouriintuntuvaa huolta niin Suomessa kuin muissakin tuontienergian varassa olevissa EU-maissa.
Turvetuotannosta elantonsa saaneille merkit turvepolitiikan suunnanmuutoksesta ovat toivottuja, mutta tilanne on myös haasteellinen: osa on jo ehtinyt luopua kalustostaan ja yritystoiminnastaan, eikä turpeen energiakäytölle suosiollisen poliittisen ilmapiirin ennusteta kestävän paria kesäkautta kauempaa. Kun akuutti huoli energian saatavuuden turvaamisesta poikkeusolosuhteissa hellittää, odotettavissa on mitä todennäköisimmin paluu ilmastonäkökulmia painottavaan ja runsaspäästöiselle turpeelle epäsuotuisaan energiapolitiikkaan. Elinkeinostaan ja elämäntyöstään pakon edessä jo irtautumaan valmistautuneille turvetuottajille muuttunut maailmantilanne tarkoittaa väliaikaisesti turvatumpaa elantoa, mutta myös pitkitettyä luopumisen tuskaa.
On oikeastaan aika kiehtovaa, miten syrjäiseltä näyttävä suomalainen turvesuo ja sieltä elantoaan kuokkiva turvetuottaja ovatkin lopulta keskellä maailmanpolitiikan tuoreimpia käänteitä ja globaaleja kehityskulkuja.
HANNA LEMPINEN
Otsikkokuva: Hanna Lempinen
Lähteitä
Ruuskanen, E. (2010). Suosta voimaa ja lämpöä: Turve Suomen energiapolitiikassa 1940-2010. Vapo: Jyväskylä.
Sitra (2020a). Turpeen rooli ja sen käytöstä luopumisen vaikutukset Suomessa.
Risteyksessä on Versuksen ja Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran (AYS) yhteinen teemajulkaisusarja. Ensimmäinen Risteyksessä-teema käsittelee soidensuojelua ja suopolitiikkaa. Lue lisää: Risteyksessä
Hanna Lempinen
Hanna Lempinen tutkii turvealan oikeudenmukaisen siirtymän vaatimuksia ja haasteita Maj ja Tor Nesslingin säätiön rahoittamassa kaksivuotisessa hankkeessa. Aiemmassa tutkimuksessaan hän on keskittynyt energiaan liittyviin sosiaalisiin ja kulttuurisiin kestävyyskysymyksiin. Tällä hetkellä Lempinen työskentelee vierailevana tutkijana Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa.
Lue kommentaarit
Eerika Albrecht
Eerika Albrecht (YTT) työskentelee tutkijatohtorina oikeustieteen laitoksella Itä-Suomen yliopistossa. Hän on kiinnostunut ympäristöpolitiikan ja -oikeuden kysymyksenasetteluista, kuten ympäristöoikeudenmukaisuuden, kansalaisten osallistumisoikeuksien ja hyväksyttävyyden teemoista.
Turvealan siirtymä vaatii kiinnittämään huomiota yhteiskunnallisiin haasteisiin
Hanna Lempinen on tutkinut turpeennostoon kytkeytyviä mediakampanjoita, joissa Bioenergia ry on ollut keskeisenä toimijana. Kirjoittaja on seurannut turpeen energiakäyttöön liittyvää keskustelua ja aktiivisella otteella osallistunut tähän kuvaamalla turpeennoston parissa tapahtunutta siirtymää romahduksena. Ukrainan kriisin eskaloitumisen myötä maaliskuusta 2022 eteenpäin suomalainen turvesuo ja turvetuottaja ovat jälleen keskellä maailmanpolitiikan tuoreimpia käänteitä ja globaaleja kehityskulkuja, kuten Lempinen kiteyttää.
Ukrainan kriisi on nostanut esiin kysymyksen suomalaisen energiajärjestelmän huoltovarmuudesta, ja turve on ajautunut jälleen energiapoliittiseen keskiöön. Energiajärjestelmältä vaaditaan nopeaa sopeutumista ja tasapainoilua lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteiden välillä, kuitenkin ilmastokestävyys huomioiden. Ilmastotavoitteiden saavuttaminen vaatii aiempaa ripeämpiä toimia. Turpeenpoltto ja turvemaiden kuivaaminen maatalousmaaksi ja muuhun käyttöön on tunnistettu merkittäväksi kasvihuonepäästöjen lähteeksi. Osana hiilineutraaliustavoitetta vuoteen 2035 mennessä, hallitus tavoittelee turpeen käytön puolittamista vuoteen 2030 mennessä. Turpeennoston hiipuminen on edennyt tätä tavoitetta nopeammin.
Siirtymästä jälkikäyttövaihtoehtojen punnintaan
Suomessa käynnissä oleva turvealaa koskeva siirtymä on seurausta globaalin ilmastopolitiikan käänteistä, joista tällä erää keskeisin ohjaava tekijä on EU päästöoikeuksien hinnan voimakas kohoaminen. Lisäksi turpeennoston sijoittumista ohjaa muun muassa valtioneuvoston periaatepäätös soiden ja turvemaiden kestävästä käytöstä ja suojelusta ja siihen kytkeytyvä luonnontilaisuusasteikko sekä turpeen kansallinen verotus. Näiden hallintatoimien seurauksena turpeennostomäärät kääntyivät laskuun vuodesta 2010. Siirtymä koskettaa väistämättä alan keskeisiä toimijoita, joiden tulee löytää hiipuvan elinkeinon tilalle uusia tulonlähteitä.
Kokemukset turvealan siirtymästä on tärkeää huomioida turvetuotantoalueiden jälkikäytön suunnittelun ja toteutuksen yhteydessä. Turvetoimijat ovat kiinnittäneet huomioita ennakoinnin puuttumiseen, siirtymän hallitsemattomuuteen sekä haasteisiin toimenpiteiden kohdistamisessa ja oikea-aikaisuudessa. Siirtymän edetessä, on turvetuotannosta vapautuvat suopohjat ja niiden jälkikäyttömuotojen valinta noussut pohdittavaksi enenevissä määrin. 70 % vapautuvista suopohjista ohjautuu metsätalouskäyttöön, joko metsityksen muodossa tai luontaisesti metsittyviksi. Metsitystuki edistää suopohjien muuttamista metsäksi. Jälkikäyttömuotojen valintaa tukemalla on mahdollista edistää ilmastotavoitteita ja tukea maanomistajia turvealan siirtymän aikana.
Koettu oikeudenmukaisuus ja reiluus edistää hyväksyttävyyttä
Turvealan siirtymää on tarkasteltu energia- ja ilmastopoliittisena kysymyksenä, mutta sen yhteiskunnallisia haasteita on pohdittu vähemmän. Sen vuoksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja hyväksyttävyyden kysymyksiin tulisi kiinnittää enemmän huomiota. Ilmastopolitiikan toimet aiheuttavat toimijoille ja kansalaisille kustannuksia ja velvoitteita, jotka eivät jakaudu tasaisesti ja joihin tulisikin kiinnittää enemmän huomiota.
Kustannusten ja velvoitteiden jakautumisen ohella ilmastotoimien hyväksyttävyyttä määrittävät myös paikalliset ja yhteiskunnallispoliittiset ja markkinapohjaiset tekijät. Asiantuntija- ja tutkimustieto, demokraattinen päätöksentekoprosessi tai sosiaalisesti oikeudenmukaiset ja riittävän tehokkaat toimet lisäävät tutkimusten mukaan toiminnan hyväksyttävyyttä yleisellä tasolla. Maanomistajanäkökulmasta riittävät korvaukset, taloudelliset kannustimet ja omaisuudensuojaan kajoamattomuus ovat keskeisiä reiluuden kokemuksessa. Turvealan siirtymän kaltaiset muutokset vaikuttavat myös koettuun oikeudenmukaisuuteen ja reiluuteen sekä luottamukseen päätöksentekijöitä kohtaan.
EERIKA ALBRECHT
Takaisin ylös ↑
Jonne Hytönen
Jonne Hytönen toimii tutkijatohtorina Aalto-yliopiston rakennetun ympäristön laitoksella sekä tutkimuskoordinaattorina Jyväskylän yliopiston ylitiedekuntaisessa kestävyystutkimusyhteisö JYU.Wisdomissa. Hän osallistui vuonna 2021 Aluekehittämisen kestävyyden kivijalka -hankkeeseen, jossa kehitettiin kriteeristöä kestävyyden tarkemmaksi huomioimiseksi aluekehittämisessä.
Kertomus kovaonnisesta turvelobbauksesta auttaa uudistamaan aluekehittämisen tavoitteita
Hanna Lempinen analysoi kirjoituksessaan turpeen energiakäyttöä puolustaneita mainoskampanjoita vuosina 2013 ja 2017 julkaisemiensa tutkimusten pohjalta. Turveteollisuuden informaatio-operaatioiden retoriikka vaikuttaa hätkähdyttävän vanhentuneelta jo muutama vuosi kampanjoiden päätyttyä. Lempisen analyysi antaa jälkikäteen luettuna herkullisen lähtökohdan arvioida myös nykyistä luonnonvaratalouden kestävyydestä käytävää julkista keskustelua.
Kampanjat vanhenivat nopeasti, sillä maailma ja markkinat muuttuivat ympärillämme nopeammin kuin osasimme ennustaa. Turvelobbaus vaikuttaa jääneen kestävyysmurroksen jalkoihin, mutta voiko samalla tavalla käydä myös metsäalan edunvalvonnalle? Turvetarinasta voivat ottaa oppia paitsi tiedeviestijät, myös aluekehittäjät ja lobbarit. Muutosvastarintaisinkin luonnonvara-alan edunvalvonta voi vaikuttaa tehokkaalta vielä aivan juuri ennen romahdusta.
Pöhinäperusteisen aluekehittämisen näkemyksettömyys
Lempinen kirjoittaa turpeenkäytöstä luopumisen olleen kivuliaampaa kuin numeroiden valossa voisi kuvitella. Valtakunnallisessa mittakaavassa alan työllistävä vaikutus ei ole ollut järin suuri. Silti yksittäisen perheen tai seutukunnan näkökulmasta kyse voi olla kokonaisvaltaisesta ulkoa tuodusta muutoksesta, johon ei voi itse juuri vaikuttaa. Globaali ympäristöpolitiikka saa paikallisia muotoja, jotka näkyvät eri yksilöiden elämässä eri tavoin.
Yhdelle kestävyysmurros merkitsee verrattain kevyttä kulutus- tai toimintatapojen viilaamista kestävämpään suuntaan, ja jopa uusia toimeentulon mahdollisuuksia. Toiselta kestävyysmurros voi viedä elinkeinon, jota on perheessä harjoitettu vuosikymmeniä tai -satoja. On yhteiskunnan tehtävä tukea heitä, joiden elämäntapaa ja toimeentuloa ympäristökriisiin vastaaminen eniten ravisuttaa. Sijoitukset murroksen vaikutusten pehmentämiseksi palvelevat yleistä etua.
Turvetuotannon alasajon kohdalla kestävyysmurroksen pehmentämisen ei pitäisi olla aivan mahdoton tehtävä. Kestävyysmurrokseen vastaaminen oikeudenmukaisella tavalla on kuitenkin turvesopeutuspaketteja laajempi tehtävä, jonka mittakaavaa ei ole vielä täysin oivallettu. Tuotannon rakenteisiin on puututtava lähes kaikilla aloilla, jotka liittyvät luonnonvarojen hyödyntämiseen.
Toimiin voidaan niin haluttaessa ryhtyä nopeasti: alueiden kehittämisen tehtävänanto on mietittävissä uusiksi, vaikka lähtökohdat muutokseen eivät ole erinomaiset. Aluekehittämisen pitkän aikavälin aluepoliittista tähtäintä eli alueiden kehityserojen tasaamispyrkimystä on jo pitkään purettu EU-rahoitteiseksi, markkinaehtoiseksi ja kasvuhakuiseksi hanketyöksi. Vaikeuksiin ylläpitää nopeaa talouskasvua on haluttu vastata paikallisista resursseista käsin.
Pirstaloitunut aluepolitiikka
Aluepoliittisen suuren tarinan muuttumista lyhytjänteiseksi kilpailukykypolitiikaksi kuvaillaan alan kirjallisuudessa dynaamisin sanankääntein, puhuen niin sanotusta paikkaperusteisesta aluekehittämisestä. Yhtä hyvin voitaisiin puhua aluekehittämisen markkinaehtoistumisesta ja ylipäätään pirstoutumisesta.
Monet alueiden edunvalvojista, sellaisiksi itsensä kokevista, ja jopa aluepolitiikan tutkijoista kokee talouskasvun aluekehittämisen päällimmäiseksi tavoitteeksi. Osa haluaisi huolehtia myös kilpailukykykilpailun pudokkaista ja kestävyydestä. Se on vaikeaa, sillä aluepolitiikka – alueiden välisten kehityserojen tasaaminen – on yritetty siivota aluekehittämisestä pois.
Ympäristökriisin aikakaudella talouskasvun maksimointi ei ole perusteltu aluekehittämisen ensisijainen päämäärä. Koko aluekehittämisen on tähdättävä oikeudenmukaiseen kestävyysmurrokseen, jonka saavuttaminen edellyttää yhteisten nimittäjien etsimistä ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden välillä. Euroopan Unionin oikeudenmukaisen siirtymän rahasto on liikahdus oikeaan suuntaan. Alueiden kehityserojen tasaaminen olisi ympäristökriisin aikakaudellakin hyvä tavoite aluekehittämiselle, jonka onnistumista on arvioitava uudenlaisin hyvinvointia ja ympäristön tilaa kuvaavin mittarein.
Ratkaiseva ennakointi
Pääoma tulee pakenemaan turveteollisuuden kaltaisilta aloilta, joille ei koko talousjärjestelmää uhkaavan ympäristökriisin aikakaudella ole rakennettavissa myönteisiä tulevaisuuden näkymiä. Turvealan alasajo osoittaa, että muutokset etenevät välillä hiipien ja välillä vaikeasti ennakoitavin harppauksin, joiden vaikutuksia on pehmennettävä. Tulevaisuusorientoitunut, kestävä aluekehittäminen tähtää ympäristökuormituksen kevenemiseen.
Eväitä aluetalouksien kestävöittämiseen voi etsiä nostamalla katse paikallisesta markkinareaktiviisuudesta rohkeasti kauas tulevaisuuteen. Paikallisyhteisöjen tarpeet ja kehittämistavoitteet voivat joko olla tai olla olematta perusteltuja kestävyysnäkökulmasta. Kaikkien intressiryhmien, myös paikallisten, vaatimuksia on arvioitava suhteessa pitkän aikavälin kestävyysperiaatteisiin. Edunvalvonta ja aluekehittäminen, joka ei ole kestävyystutkimuksellisesti perusteltua, tyytyy hidastamaan muutosta muutoksen ohjaamisen sijaan.
Taloudellisten intressiryhmien vahvuus syntyy lopulta kyvystä ennakoida tulevaa muutosta. Ehkä lohdullistakin, mutta ennakointi ei ole välttämättä erityisen vaikeaa, jos toimintaa ohjaavat tutkimuksellisesti perustellut valinnat ja linjaukset. Tiedepaneelien suositukset kannattaa ottaa tosissaan, sillä ne summaavat kestävyystutkimusyhteisön näkemykset ymmärrettävään muotoon takertumatta yksittäisiin tutkimustuloksiin. Erityisesti luonnon monimuotoisuutta heikentävä luonnonvarojen entistä voimaperäisempi hyödyntäminen tulee pian tiensä päähän, vaikka yhteiskunnallisen keskustelun eetos saattaa vaikuttaakin juuri nyt vielä toiselta. Kun toimintaympäristön tuleva muutos ymmärretään, on helpompaa rakentaa uskottava ja rohkea näkemys toivotusta tulevaisuudesta.
JONNE HYTÖNEN
Takaisin ylös ↑
Suoluonnon turvaaminen edellyttää ennallistamista ja suojelua
Kuluttajan ja kansalaisen rooli luontopääoman suojelussa
Saksan energiapolitiikka puhuttaa