Ilmastonmuutoksen, luontokadon ja luonnonvarojen ylikulutuksen keskellä kestävyysmurros on globaali välttämättömyys, jolla pyritään sopeuttamaan luonnonvarojen käyttö maapallon kantokykyyn. Kestävyysmurros ei kuitenkaan ole kaikille iloinen asia, sillä murroksen vaikutukset eivät jakaudu tasaisesti eri toimijoiden ja alueiden välillä. Reilun murroksen käsite auttaa hahmottamaan kestävyysmurroksen epätasaisesti jakautuvia vaikutuksia. Reiluksi koettu murros myös parantaa vihreän siirtymän politiikan hyväksyttävyyttä.
Kestävyysmurros ja oikeudenmukaisuuden jaottelu
S uomen Ilmastopaneeli määrittelee, että reilun murroksen tulee ottaa huomioon jako-oikeudenmukaisuus, menettelyllinen oikeudenmukaisuus ja tunnustava oikeudenmukaisuus.
Jako-oikeudenmukaisuus käsittelee hyötyjen ja haittojen jakautumista toimijoiden välillä. Tunnustava oikeudenmukaisuus liittyy erilaisten maailmankuvien, näkemysten ja tietämisen tapojen asianmukaiseen huomioimiseen yhteiskunnassa ja päätöksenteossa. Menettelyllinen oikeudenmukaisuus taas liittyy eri toimijoiden tasavertaisiin mahdollisuuksiin osallistua heihin vaikuttavaan päätöksentekoon ja yhteiskunnalliseen toimintaan.
Kolmen perinteisen ulottuvuuden lisäksi on viime vuosina korostettu hyvittävää oikeudenmukaisuutta, joka voidaan hahmottaa omana ulottuvuutenaan tai muita ulottuvuuksia läpileikkaavana näkökulmana. Hyvittävällä oikeudenmukaisuudella tarkoitetaan jo tapahtuneiden epäoikeudenmukaisuuksien korjaamista ja epätasaisesti jakautuneiden resurssien huomioimista.
Kestävyysmurros vaikuttaa usein merkittävästi maankäyttöön ja tapoihin, joilla luonnonvaroja hyödynnetään. Oikeudenmukaisuustarkastelu voi tällöin tarkoittaa esimerkiksi maanomistajien sekä muiden alueen asukkaiden oikeuksien ja näkökulmien huomioimista. Luonnonsuojelualueita koskevien konfliktien juurisyynä on punninta suojeluarvojen ja muiden yhteiskunnassa tärkeäksi koettujen arvojen välillä.
Oikeudenmukaisuuden kolmijako on hyödyllinen työkalu eri arvojen välillä punnitessa. Kolmijako tekee välittömien hyötyjen ja haittojen jakautumisen lisäksi näkyväksi myös oikeudenmukaisuuden menettelyllisen ja hyvittävän ulottuvuuden.
Natura-suojelun konfliktit
Esimerkkinä ajankohtaisesta maankäyttöön liittyvästä luonnonvarakonfliktista nostamme esiin Natura-verkostoon kuuluvien luonnonsuojelualueiden suojelusta poikkeamisen erittäin tärkeään yleiseen etuun vedoten.
Natura 2000 -verkosto on eurooppalainen ekologinen verkosto, jolla suojellaan koko Euroopan unionissa tärkeitä luontotyyppejä ja lajeja. Suojelulla rauhoitetaan alue maankäytön muutoksilta. Suojelun piiri voi kohdistua myös suojelualueen ulkopuolisiin hankkeisiin, joiden negatiiviset vaikutukset ulottuvat suojelualueelle. Suojelu on aluekohtaista, eikä se useinkaan kiellä alueen suojeluarvot säilyttävää käyttöä tai siellä oleilua. Natura-alueiden perustamistarkoitus on tietyn luontotyypin suojelu tai suojellun lajin elinympäristön suojelu. Lajin elinympäristöjä tulee olla myös muualla riittävästi, jottei sen luontainen levinneisyysalue supistu.
Pääsääntönä on, että suojeltavia luontoarvoja ei saa heikentää eikä hävittää. Poikkeamiskriteerit Natura-suojelussa ovat tiukat ja liittyvät ihmisten terveyteen, yleiseen turvallisuuteen tai ympäristölle muualla koituviin ensisijaisen tärkeisiin suotuisiin vaikutuksiin.
Poikkeamiskriteerinä voi olla myös erittäin tärkeän yleisen edun kannalta pakottava syy. Tällaisiin lukeutuvat myös sosiaalisiin tai taloudellisiin syihin perustuvat hankkeet, joille ei ole vaihtoehtoista ratkaisua. Tällöin suojeluverkostolle aiheutetut heikennykset on korvattava verkoston kokonaisuuden säilyttävällä tavalla eli käytännössä ennallistamalla ja suojelemalla toinen alue, joka liitetään osaksi Natura-verkostoa. Valtioneuvosto päättää tällaisesta poikkeamisesta ja Euroopan unionin komissiolta on pyydettävä lausunto, kun poikkeaminen perustuu erittäin tärkeisiin ja pakottaviin taloudellisiin ja sosiaalisiin syihin.
Kun ristikkäiset paineet maankäytölle kasvavat, […] maankäyttöön liittyvät konfliktit lisääntyvät.
Kun ristikkäiset paineet maankäytölle kasvavat, – esimerkiksi uusiutuvan energian, luonnon monimuotoisuuden suojelun ja ilmastonmuutokseen sopeutumisen vuoksi – maankäyttöön liittyvät konfliktit lisääntyvät. Tästä aiheutuu muutospaineita myös sääntely-ympäristölle.
Tästä on esimerkkinä Euroopan Unionin suunnittelema uusi kriittisten raaka-aineiden asetus. Asetuksella halutaan listata strategisten mineraalien kaivaminen uudeksi erittäin tärkeän yleisen edun syyksi, jonka nojalla voidaan myöntää poikkeus Natura-suojelusta. Aiheen tutkimuksen mukaan Natura-suojelusta poikkeaminen sallitaan oikeuskäytännössä ja komission lausunnoissa jo nykyisellään herkemmin kuin mille Natura-alueita koskevan lainsäädännön systemaattinen tulkinta luontoarvojen suojelusta antaisi aihetta. Tämä pitää erityisesti paikkansa taloudellisiin ja sosiaalisiin perusteisiin nojaaviin poikkeuksien kohdalla. Toisaalta Natura-suojelusta poikkeaminen edustaa ympäristöoikeudelliselle päätöksenteolle tyypillistä sisäistä logiikkaa, jolla suojelutarpeen ja poikkeustapausten välisiä ristiriitoja pyritään ratkomaan.
Kuva: Mira Yli-Saari
Valtioneuvoston ratkaistavana on parhaillaan Kokemäenjoen tulvariskien hallintaan ja yleiseen turvallisuuteen liittyvä poikkeuslupahakemus. Säpilänniemeen puhkaistava oikaisu-uoma heikentäisi merkittävästi Natura-verkostoon kuuluvan Puurijärvi-Isosuon tulvametsäalueen suojeluarvoja. Julkisuudessa on myös käyty paljon keskustelua Natura-verkostoon kuuluvalle Viiankiaapa-suolle kaavaillusta kaivoshankkeesta.
Viiankiaapa on suojeltu sekä kansallisella soidensuojeluohjelmalla että Natura 2000 -suojelulla. Suon alta on kuitenkin löydetty merkittävä nikkeliesiintymä. Jos hankkeesta jätetään poikkeushakemus, se olisi ensimmäinen suomalainen ennakkotapaus taloudellisin ja sosiaalisin syin liittyvästä Natura-poikkeuksesta.
Oikeudenmukaisuuselementtien tarkastelu
Jako-oikeudenmukaisuuden näkökulmasta Säpilän oikaisu-uoman tapauksessa on selvää, että poikkeaminen nykyisestä suojelusta parantaa alueella asuvien ihmisten terveyttä ja turvallisuutta. Poikkeamiseen liittyy kuitenkin aina riski olemassa olevien suojeluarvojen menettämisestä.
Viiankiaavan kaivoshankkeen tapaus on monimutkaisempi. Osalle paikallisista kaivos edustaa toimeentuloa, valtiolle kansainvälisiä investointeja ja EU:lle kriittisten materiaalien parempaa saatavuutta EU:n alueelta. Komissio on pääsääntöisesti hyväksynyt jäsenmaiden ehdotukset Natura-suojelusta poikkeamisesta, kun ne ovat liittyneet EU:n omiin tärkeinä pitämiin hankkeisiin, kuten liikenneverkkoon. Kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa on ehdotettu, että arvioinnissa tulisi huomioida myös sellaiset hankkeella tavoitellun päämäärän toteutusvaihtoehdot, joissa yleisiä etuja mahdollisesti saavutetaan vähemmän, mutta luontoarvot voidaan suojella.
Lisäksi yleisten etujen toteutumisen aikajänne tulisi huomioida punninnassa: kauanko hankkeella saavutetut mineraalivarastot kestävät, mihin mineraalit käytetään ja miten tämä suhteutuu pitkän aikavälin suojeluarvojen menettämiseen?
Yleisesti tunnustettu ongelma menettelyllisessä oikeudenmukaisuudessa on epätasaiset resurssit osallistumiseen: järjestöillä ei ole samanlaisia taloudellisia resursseja kuin kansainvälisellä pörssiyhtiöllä.
Natura-suojelusta poikkeamiseen liittyy myös menettelylliseen oikeudenmukaisuuteen liittyviä haasteita. Pääsääntöisesti eri toimijoiden osallistuminen tapahtuu ympäristövaikutusten arviointiprosessissa. Erilaisten hankkeiden tieteellinen ja tekninen arviointi vaatii kansalaiselta aikaa, rahaa ja perehtymistä. Kansalaisten järjestäytyminen esimerkiksi erilaisten järjestöjen kautta on keskeinen keino vaikuttaa ja osallistua hankkeiden valmisteluun. Yleisesti tunnustettu ongelma menettelyllisessä oikeudenmukaisuudessa on epätasaiset resurssit osallistumiseen: järjestöillä ei ole samanlaisia taloudellisia resursseja kuin kansainvälisellä pörssiyhtiöllä.
Menettelylliset prosessit hankkeen suunnitteluvaiheessa ovat siis usein monimutkaisia ja pitkäkestoisia, ja kansalaisten vaikutusmahdollisuudet voivat olla heikot. Natura-poikkeusten korkea hyväksymisaste puoltaa näkemystä, jonka mukaan menettely tarjoaa toiminnanharjoittajille ”esteradan”, jonka läpäiseminen on hidasta, mutta ei kovin vaikeaa. EU pyrkii parhaillaan jouhevoittamaan ympäristöoikeudellista sääntelyä, ja on jopa ehdotettu, että jos ympäristölupahakemusta ei ratkaista kahden vuoden kuluessa, lupa on automaattisesti hyväksytty.
Uusimman luonnoksen mukaan tämä ei koskisi kaivoksia, mutta ympäristöoikeuden asiantuntijat ovat joka tapauksessa pitäneet tällaista lupa-automaattia erittäin ongelmallisena. Luontoarvojen kannalta on tärkeää, että monimutkaiset vaikutusketjut ja ympäristövaikutukset arvioidaan huolellisesti, eikä vaikutusten arviointeja voida välttämättä nopeuttaa merkittävästi ilman, että niiden laatu kärsii.
Kuva: Mira Yli-Saari
Hyvittävä oikeudenmukaisuus liittyy Natura-poikkeuksessa velvoitteeseen hyvittää suojeluarvojen heikennys. Komission ohjeen mukaan kaikkein harvinaisimmilla tai hitaimmin palautuvilla ja korvaamattomilla luontotyypeillä suojeluarvojen heikentämistä ei voida lähtökohtaisesti sallia. Säpilän oikaisu-uoman tapauksessa hakija on ehdottanut, että tulvametsäalueelle aiheutuvat merkittävät luontoarvojen heikennykset korvataan liittämällä Natura-verkostoon olemassa oleva tulvametsäalue. Hakijan esittämän selvityksen perusteella korvaava alue olisi luontoarvoiltaan edustavampi, parempi ja laajempi kuin menetettävät Puurijärvi-Isosuon tulvametsät. Tulvametsien määrä kuitenkin absoluuttisesti vähenisi Natura-poikkeuksen hyväksymisen seurauksena, vaikka suojeluverkoston koko pysyisi samana tai kasvaisi.
Ekologinen korvaaminen Natura-poikkeuksessa ei saisi toimia oikeutuksena hävittää luontoarvoja. Hyvittävän oikeudenmukaisuuden näkökulmasta kompensaation käyttöön tulee suhtautua erityisen varovaisesti tilanteessa, jossa luontoarvot ja Natura-verkoston eheys ja yhtenäisyys on jo valmiiksi uhattuna.
Lopuksi: yleisen edun politiikka
Kestävyysmurroksen ja vihreän siirtymän toteuttamiseen liittyy sovittamattomiakin ristiriitoja. EU-oikeudessa erittäin tärkeä yleinen etu on yhdistynyt vahvasti ja jopa kritiikittömästi EU:n poliittisiin päämääriin. Kriittisten materiaalien asetuksen myötä tämä asetelma näyttää vahvistuvan entisestään.
Oikeudenmukaisen murroksen näkökulmasta tarkasteltuna poikkeuksien määrän lisääminen ja lupaprosessien nopeuttaminen ei olisi kestävä ratkaisu, vaan luonnon monimuotoisuuden heikko tila päinvastoin puoltaisi luontoarvojen priorisointia. Ratkaisuja alueiden käytölle ja kriittisten materiaalien riittävyyteen tulee etsiä tavoista, jotka eivät heikennä luonnonsuojelualueiden suojeluarvoja. Ristiriita luonnon monimuotoisuuden turvaamisen ja kriittisten materiaalien saatavuuden välillä tulisi ensisijaisesti ratkaista kiertotalouden avulla, tai paremmin saatavilla oleviin materiaaleihin soveltuvia teknologioita kehittämällä.
Liian vähälle huomiolle ovat jääneet myös kulutuksen vähentämiseen tähtäävät ratkaisut.
Liian vähälle huomiolle ovat jääneet myös kulutuksen vähentämiseen tähtäävät ratkaisut. Esimerkiksi olemassa olevat mineraalivarannot eivät riitä nykyisen autokannan sähköistämiseen. EU on kuitenkin perustettu kaupankäyntiä, kilpailua sekä talouskasvua varten, ja tähän maailmankuvaan kulutuksen ja tuotannon vähentäminen istuu huonosti. Kroonistuva geopoliittinen turbulenssi ja EU:n painotukset kriittisten materiaalien saatavuuteen, huoltovarmuuteen ja omavaraisuuteen mutkistavat reilun murroksen suunnittelua entisestään. Ilmeistä on, että ylätasolla asetetut tavoitteet konkretisoituvat aina paikallisen tason maankäyttökysymyksissä.
ANNIKA LONKILA, VEERA SALOKANNEL, JARI LYYTIMÄKI JA MIKKO WECKROTH
Otsikkokuva: Luca J./Unsplash
Viitteet
Ansell, C., & Gash, A. (2008). Collaborative governance in theory and practice. Journal of public administration research and theory, 18(4), 543-571.
Belinskij (2018: 48). Erittäin tärkeän yleisen edun edellytys EU:n ympäristöoikeudessa : Natura-alueen suojelusta ja vesienhoidon ympäristötavoitteista poikkeaminen uuden hankkeen takia. Ympäristöjuridiikka 39: 2-3, sivut 42–62.
Helsingin Sanomat (18.9.2023). EU haluaa luoda kaivoshankkeiden pikakaistan, ja esitys on professorin mielestä osin ”oikeudellisesti täysin kestämätön”. https://www.hs.fi/talous/art-2000009857312.html
KC, Gregory Jones (ed.) (2012). The Habitats Directive: a developer’s obstacle course?. Bloomsbury Publishing.
Kivimaa ym. 2022. Kuinka oikeudenmukaisuus voidaan huomioida ilmastopolitiikassa? Suomen ilmastopaneelin julkaisuja 2/2021.
Kivimaa ym. (2022). Kuinka oikeudenmukaisuus voidaan huomioida ilmastopolitiikassa? Suomen ilmastopaneelin julkaisuja 2/2021.
Michaux, S. (2021). Assessment of the Extra Capacity Required of Alternative Energy Electrical Power Systems to Completely Replace Fossil Fuels. Geological Survey of Finland, Report 42/2021.
Salokannel, V. (2019). Natura-suojelusta poikkeaminen muiden erittäin tärkeiden yleisten etujen vuoksi. Ympäristöjuridiikka, (3-4), s. 85-112.
Schoukens, H., & Cliquet, A. (2016). Biodiversity offsetting and restoration under the European Union Habitats Directive: balancing between no net loss and deathbed conservation?. Ecology and Society, 21(4).
Suvantola, L. ym. (2018). Ekologisen kompensaation ohjauskeinojen kehittäminen. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 76/2018.
Wandesforde-Smith, G. & Watts, N. (2014) Wildlife Conservation and Protected Areas: Politics, Procedure, and the Performance of Failure Under the EU Birds and Habitats Directives, Journal of International Wildlife Law & Policy, 17:1-2, 62–80.
FT, OTM Annika Lonkila toimii erikoistutkijana Suomen ympäristökeskuksessa. Hänen työnsä käsittelee kestävyysmurroksen politiikkaa ja luonnonvarojen hallintaa eri konteksteissa, erityisesti kestävään ja oikeudenmukaiseen ruokamurrokseen liittyen.
Veera Salokannel
OTM Veera Salokannel on Suomen ympäristökeskuksen tutkija ja työskentelee BOOST-hankkeessa (Ekologinen kompensaatio oikeudenmukaisessa siirtymässä kohti luonnon kokonaisheikentymättömyyttä -hanke, Boost for biodiversity offsets, https://boostbiodiversityoffsets.fi/). Hänen tutkimuskohteenaan on oikeusjärjestelmä ja sen suhde ekologisiin ja muihin ympäristöllisiin kompensaatioihin. Salokannel tekee aiheesta väitöskirjaa Lapin yliopistoon.
Jari Lyytimäki
FT Jari Lyytimäki toimii johtavana tutkijana Suomen ympäristökeskuksessa. Häntä kiehtoo tutkimuspohjaisen tiedon vaikuttavuus ja vaikuttamattomuus yhteiskunnassa, monenlaiset tavat puhua ympäristöongelmista ja monitieteisyys eri muodoissaan. Jari on ympäristönsuojelutieteen dosentti Helsingin yliopistossa.
Mikko Weckroth
Mikko Weckroth, FT, on erikoistutkija ja tutkimuspäällikkö Luonnonvarakeskuksessa (LUKE) ja toimii maaseutupolitiikan Neuvoston (MANE) rahoittaman KOKOMAA-hankkeen ”Konflikteista kohti oikeudenmukaista siirtymää maaseudun elinkeinoissa ja luonnonvarojen hallinnassa” projektipäällikkönä.
Jari Natunen (FT) on ympäristöasioihin keskittynyt biokemisti, joka toimii Suomen Luonnonsuojeluliiton kaivos- ja ympäristöasioiden erityisasiantuntijana sekä Kansalaisten Kaivosvaltuuskunta ry:n puheenjohtajana.
Oikeudenmukaisempaa kaivostoimintaa?
Useimmiten nykyisen kaivostoiminnan suurimmat vaikutukset ovat jätteistä seuraavia jälkivaikutuksia, kuten hapan kaivosvaluma eli ns. acid mine drainage. Tämä syntyy rikki- eli sulfidimineraalin reagoidessa veden ja ilman kanssa muodostaen rikkihappoa, joka liuottaa kiven raskasmetallit ja usein myös arseenia. Valuma jatkuu niin kauan kuin reagoivaa sulfidia on veden ja ilman hapen ulottuvissa. Valumia tunnetaan vielä muinaisten roomalaisten kaivoksilta ja esimerkiksi pitkän kaivoshistorian alueen Rio Tinto -joelta.
Samoin pitkäaikaiset vaikutukset näkyvät kaikista Suomen kaivoshistorian kerroksista. Viime sekä tämän vuosisadan hylätyissä kaivoksissa on merkittävästi ympäristöä vieläkin pilaavia aineita, kohdistuen paikallisesti joihinkin järviin ja pienempiin puroihin sekä jokiin. Näitä on tutkittu Pirkanmaan ELY-keskuksen ns. Kajak-raporteissa. Nykyisin köyhien malmien avokaivokset ovat kokoluokaltaan yli tuhatkertaisia viime vuosisadan tunnelikaivoksiin nähden.
Tämä tarkoittaa pitkäaikaisia vesistötason riskejä (esimerkkinä Talvivaara: katso Suomen Luonnonsuojeluliiton Kaivosjäteraportti). Riskit ja ongelmat olisivat pääosin vältettävissä noudattamalla kaivannaisjäte- ja vesipuitedirektiivejä, mutta tämä ei ole suurimmassa osassa tapauksista kaivosyhtiöiden edun mukaista, sillä globaali standardi on, että jätteet jätetään eri tavoin peiteltyinä jälkipolvien ja isäntämaan murheeksi.
Pitkäaikaisten vaikutusten unohtaminen ympäristövaikutusten arviointimenettelyistä ja niiden sysääminen myöhemmäksi – aikaan, jolloin kaivosta ollaan sulkemassa – on myös globaalin kaivossuunnittelun lähtökohta. Siksi kaivostoiminnan kestävyyttä pohdittaessa on keskeistä tarkastella ylisukupolvista kestävyyttä, jonka huomiointi auttaisi estämään merkittävät pitkäaikaiset haitat. Tämän suhteen kaivannaisjätedirektiivi on erinomainen laki, koska se kieltää pinta- ja pohjavesien ja toisaalta maaperän pilaamisen myös pitkien aikojen kuluessa. Kuitenkin juuri tämä osa direktiivistä ja sen sovellusohjeet usein unohdetaan systemaattisesti. Tällaisen unohtelun ei voida katsoa olevan oikeusvaltiossa sallittavaa.
Se ei myöskään ole EU-yhteisön perustavien sääntöjen mukaista. EU:n keskeinen taloudellinen lähtökohta on kilpailun vääristämisen kielto laittomilla valtion tukijaisilla. EU:n oikeus on päättänyt, että Espanjan valtion tuki Iberpotash-kaivosyhtiön jäteongelmissa oli laitonta valtion tukea. Vastaavasti tulisi ajatella, että ympäristöä pitkäaikaisesti pilaavien jätealueiden salliminen on merkittävää kilpailun vääristämistä, jos oletetaan, että EU:ssa pitää noudattaa direktiivejä.
Tämä myös romuttaa väitteet siitä, että kaivostoiminta olisi kestävämpää Suomessa tai muissa Pohjoismaissa verrattuna esimerkiksi Afrikan Kongoon. Kaivoksen ympäristöjalanjäljen suhteen korkea malmin pitoisuus ja mahdollisuus louhia tunnelikaivoksesta avolouhoksen sijaan on yksi kestävyyttä parantava – vaan ei takaava – lähtökohta. Työntekijöiden olot voivat olla merkittävästi paremmat Euroopassa, mutta köyhien malmien avolouhoksissa on moninaisia ongelmia, jotka korostuvat tuotetonnia kohden suuren kivienkäsittelyn tarpeen johdosta.
Natura-poikkeaminen edellyttää, että muita vaihtoehtoja ei ole. Geologien mukaan tietty geologinen muodostuma on louhittavissa ainoastaan kyseisessä paikassa. ’Vaihtoehdossa’ on kuitenkin kysymys siitä, olisiko sama raaka-aine saatavissa vähemmin vahingoin toisesta paikasta. EU:n viranomaisten selvitysten mukaan EU:ssa on esimerkiksi kymmenittäin vanhoja kobolttivarantoja yli kymmenessä maassa. Lisäksi on huomioitava, olisiko saatavan metallin määrä merkittävä suhteessa EU:n välttämättömään tarpeeseen.
Keskeisin kysymys on: Mikä on kunkin esiintymän louhinnan ympäristöjalanjälki, ja ovatko toiminnan vaikutukset saatavissa laillisiksi ja kestäviksi? Tämän vuoksi (metalli)kaivostoimintaa tulisi tarkastella strategisella (eli suunnitelmien ja ohjelmien) ympäristövaikutusten arvioinnilla, jossa verrattaisiin eri EU:n malmioiden hyödyntämisen pitkäaikaisetkin ympäristövaikutukset.
Natura- ja luonnonsuojelumääräyksistä poikkeaminen voi aiheuttaa pysyvää haittaa, jonka kompensoiminen on kyseenalaista. Esimerkiksi Viiankiaapa on ainakin Suomessa ainutlaatuinen kokonaisuus ja Soklia on jopa ELY-keskus luonnehtinut luontoarvoiltaan globaalisti ainutlaatuiseksi. On syytä kysyä, sallisiko kaivosmaa Australia Suuren valliriutan tai Yhdysvallat Yellowstonen kansallispuiston louhimisen sangen yleisten ja muualta maasta tai vapaakauppasopimus-/liittolaismaista saatavien metallien hankkimiseksi mahdollisesti hieman halvemmalla, tai jopa kalliimmallakin huoltovarmuuden nimissä.
Kaivosjätteiden pitkäaikaiset vaikutukset saattavat kadottaa tai jopa kääntää negatiiviseksi mahdolliset ilmastohyödyt. Samalla on nähtävissä, että uusi kaivostoiminta ei onnistu ratkaisemaan lyhytaikaisia teknologisia pullonkauloja (esimerkiksi akkutekniikoissa).
JARI NATUNEN
Maija Lassila
Maija Lassila on väitöskirjatutkija globaalin kehitystutkimuksen oppiaineessa Helsingin yliopistossa. Hänen väitöskirjansa, Incommensurabilities of new Arctic extractive projects: Resistance to mining among Sámi, reindeer herders and local communities in Sápmi and Finnish Lapland, valmistuu keväällä 2024.
Yleinen etu ei ole kaikkien etu
Annika Lonkilan,Veera Salokanteleen, Jari Lyytimäen ja Mikko Weckrothin kirjoitus tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen, ristiriitaan luonnonsuojelun ja teollisen maankäytön välillä sekä tähän liittyviin oikeudenmukaisen vihreän siirtymän kysymyksiin. Kirjoittajat nostavat esiin EU:n Natura 2000 -suojeluohjelmasta poikkeamisen Suomessa – toimenpide, jonka Natura-lainsäädäntö sallii ”pakottavan yleisen edun” nimissä. Kuten kirjoittajat esittävät, EU:ssa on suhtauduttu varsin kritiikittömästi taloudellisesti määritellyn yleisen edun kysymykseen ja haetut poikkeukset saavat yleensä komission hyväksynnän. Syyskuussa EU-parlamentaarikot äänestivät kriittisten raaka-aineiden lakiasetuksen puolesta, josta seuraisi kriittisiin mineraaleihin keskittyvien kaivosten lupaprosessien nopeuttaminen kahteen vuoteen sekä luultavasti vielä suurempi poliittinen paine ympäristönsuojelusta poikkeamiseen.
Elokuussa Lapin ELY-keskus esitti perustellun päätelmänsä Sakatin YVA-raportin täydennyksestä, joka yhtiöltä vaadittiin alkuperäisen puutteellisen raportin johdosta. Päätelmässä painotettiin, ettei yhtiön Natura-arviointi ”kaikilta osin täytä asianmukaiselle arvioinnille asetettuja vaatimuksia”, eikä Natura-luontoarvojen heikentymättömyydestä voida varmistua. Keskeisimmäksi nousee riski suoalueen mahdollisesta kuivumisesta kaivoksen elinkaaren aikana. Yhtiö jatkaa hanketta.
Lonkila, Salokannel, Lyytimäki ja Weckroth painottavat ympäristövaikutusten arviointiprosessin perusteellista tieteellisen ja teknillisen arvioinnin merkitystä sekä hankkeiden valmistelussa kansalaisten osallistumismahdollisuuksia, jotka menettelyllisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta tarkasteltuna ovat tällä hetkellä heikot. On demokraattiselle, parhaan mahdollisen tiedon valossa tehtävälle päätöksenteolle huolestuttavaa, jos yksityiset yhtiöt pyrkivät edistämään lakimuutoksia suojeluun asiantuntijanäkemyksistä huolimatta. Yksityinen ja yleinen etu näyttävätkin nykyisessä poikkeamiskäytännössä kulkevan yhdessä, uusliberalistisen vaihtoehdottomuuden ja välttämättömyyden logiikan ajamina.
Vihreää siirtymää ensisijaisesti talouskasvun kautta ajavat tahot perustavat toimintansa ja ajattelutapansa ekstraktivismille, luonnonvarojen anastamiselle aina uusissa ympäristöissä, jotta raaka-aineita voitaisiin myydä globaaleilla markkinoilla mahdollisimman suurella voitolla. Ekstraktivismi kytkeytyy kolonialismiin, toiseuttamiseen ja hierarkkiseen suhteeseen muihin olemisen ja tietämisen tapoihin. Oikeudenmukainen siirtymä ei voi toteutua, jos siirtymäpolitiikassa ja lainsäädännössä ei ole tilaa niiden ihmisten äänelle ja toimijuudelle, kuten saamelaisten itsemäärämisoikeudelle tai poronhoitajien oikeuksille, joihin ekstraktivistiset hankkeet ensikädessä vaikuttavat.
Sodankylässä Sattasniemen ja Oraniemen paliskuntien poronhoitajat, joihin Sakatin hanke eniten vaikuttaisi ja joille Kitisen joen valjastaminen vesivoimalle, metsätalous ja Kevitsan kaivos ovat jo aiheuttaneet monikerroksisia menetyksiä, kokevat tulleensa sivuutetuiksi. Sakatin hanke asettuu kuitenkin julkisessa keskustelussa ja yhtiön diskurssissa vasten sosiaalisista merkityksistä tyhjennettyä luonnonsuojelualuetta.
Kuten Lonkila, Salokannel, Lyytimäki ja Weckroth esittävät, todellinen yleinen etu nykyisiä ja tulevia sukupolvia ajatellen vaatisi pikemmin luonnon monimuotoisuuden turvaamista. Tämä vaatii niiden yhteisöjen keskeistä vaikutusta päätöksenteossa, jotka alueilla elävät ja joilla on ekstraktivismin kanssa yhteismitattomia maasuhteita. Nämä vaihtoehdot käyvät yhä uhatummiksi kasvavan luonnonvarojen kulutuksen ja luonnon korvattavuuden eetoksessa.
Ilmastonmuutoksen, luontokadon ja luonnonvarojen ylikulutuksen keskellä kestävyysmurros on globaali välttämättömyys, jolla pyritään sopeuttamaan luonnonvarojen käyttö maapallon kantokykyyn. Kestävyysmurros ei kuitenkaan ole kaikille iloinen asia, sillä murroksen vaikutukset eivät jakaudu tasaisesti eri toimijoiden ja alueiden välillä. Reilun murroksen käsite auttaa hahmottamaan kestävyysmurroksen epätasaisesti jakautuvia vaikutuksia. Reiluksi koettu murros myös parantaa vihreän siirtymän politiikan hyväksyttävyyttä.
Kestävyysmurros ja oikeudenmukaisuuden jaottelu
S uomen Ilmastopaneeli määrittelee, että reilun murroksen tulee ottaa huomioon jako-oikeudenmukaisuus, menettelyllinen oikeudenmukaisuus ja tunnustava oikeudenmukaisuus.
Jako-oikeudenmukaisuus käsittelee hyötyjen ja haittojen jakautumista toimijoiden välillä. Tunnustava oikeudenmukaisuus liittyy erilaisten maailmankuvien, näkemysten ja tietämisen tapojen asianmukaiseen huomioimiseen yhteiskunnassa ja päätöksenteossa. Menettelyllinen oikeudenmukaisuus taas liittyy eri toimijoiden tasavertaisiin mahdollisuuksiin osallistua heihin vaikuttavaan päätöksentekoon ja yhteiskunnalliseen toimintaan.
Kolmen perinteisen ulottuvuuden lisäksi on viime vuosina korostettu hyvittävää oikeudenmukaisuutta, joka voidaan hahmottaa omana ulottuvuutenaan tai muita ulottuvuuksia läpileikkaavana näkökulmana. Hyvittävällä oikeudenmukaisuudella tarkoitetaan jo tapahtuneiden epäoikeudenmukaisuuksien korjaamista ja epätasaisesti jakautuneiden resurssien huomioimista.
Kestävyysmurros vaikuttaa usein merkittävästi maankäyttöön ja tapoihin, joilla luonnonvaroja hyödynnetään. Oikeudenmukaisuustarkastelu voi tällöin tarkoittaa esimerkiksi maanomistajien sekä muiden alueen asukkaiden oikeuksien ja näkökulmien huomioimista. Luonnonsuojelualueita koskevien konfliktien juurisyynä on punninta suojeluarvojen ja muiden yhteiskunnassa tärkeäksi koettujen arvojen välillä.
Oikeudenmukaisuuden kolmijako on hyödyllinen työkalu eri arvojen välillä punnitessa. Kolmijako tekee välittömien hyötyjen ja haittojen jakautumisen lisäksi näkyväksi myös oikeudenmukaisuuden menettelyllisen ja hyvittävän ulottuvuuden.
Natura-suojelun konfliktit
Esimerkkinä ajankohtaisesta maankäyttöön liittyvästä luonnonvarakonfliktista nostamme esiin Natura-verkostoon kuuluvien luonnonsuojelualueiden suojelusta poikkeamisen erittäin tärkeään yleiseen etuun vedoten.
Natura 2000 -verkosto on eurooppalainen ekologinen verkosto, jolla suojellaan koko Euroopan unionissa tärkeitä luontotyyppejä ja lajeja. Suojelulla rauhoitetaan alue maankäytön muutoksilta. Suojelun piiri voi kohdistua myös suojelualueen ulkopuolisiin hankkeisiin, joiden negatiiviset vaikutukset ulottuvat suojelualueelle. Suojelu on aluekohtaista, eikä se useinkaan kiellä alueen suojeluarvot säilyttävää käyttöä tai siellä oleilua. Natura-alueiden perustamistarkoitus on tietyn luontotyypin suojelu tai suojellun lajin elinympäristön suojelu. Lajin elinympäristöjä tulee olla myös muualla riittävästi, jottei sen luontainen levinneisyysalue supistu.
Pääsääntönä on, että suojeltavia luontoarvoja ei saa heikentää eikä hävittää. Poikkeamiskriteerit Natura-suojelussa ovat tiukat ja liittyvät ihmisten terveyteen, yleiseen turvallisuuteen tai ympäristölle muualla koituviin ensisijaisen tärkeisiin suotuisiin vaikutuksiin.
Poikkeamiskriteerinä voi olla myös erittäin tärkeän yleisen edun kannalta pakottava syy. Tällaisiin lukeutuvat myös sosiaalisiin tai taloudellisiin syihin perustuvat hankkeet, joille ei ole vaihtoehtoista ratkaisua. Tällöin suojeluverkostolle aiheutetut heikennykset on korvattava verkoston kokonaisuuden säilyttävällä tavalla eli käytännössä ennallistamalla ja suojelemalla toinen alue, joka liitetään osaksi Natura-verkostoa. Valtioneuvosto päättää tällaisesta poikkeamisesta ja Euroopan unionin komissiolta on pyydettävä lausunto, kun poikkeaminen perustuu erittäin tärkeisiin ja pakottaviin taloudellisiin ja sosiaalisiin syihin.
Kun ristikkäiset paineet maankäytölle kasvavat, – esimerkiksi uusiutuvan energian, luonnon monimuotoisuuden suojelun ja ilmastonmuutokseen sopeutumisen vuoksi – maankäyttöön liittyvät konfliktit lisääntyvät. Tästä aiheutuu muutospaineita myös sääntely-ympäristölle.
Tästä on esimerkkinä Euroopan Unionin suunnittelema uusi kriittisten raaka-aineiden asetus. Asetuksella halutaan listata strategisten mineraalien kaivaminen uudeksi erittäin tärkeän yleisen edun syyksi, jonka nojalla voidaan myöntää poikkeus Natura-suojelusta. Aiheen tutkimuksen mukaan Natura-suojelusta poikkeaminen sallitaan oikeuskäytännössä ja komission lausunnoissa jo nykyisellään herkemmin kuin mille Natura-alueita koskevan lainsäädännön systemaattinen tulkinta luontoarvojen suojelusta antaisi aihetta. Tämä pitää erityisesti paikkansa taloudellisiin ja sosiaalisiin perusteisiin nojaaviin poikkeuksien kohdalla. Toisaalta Natura-suojelusta poikkeaminen edustaa ympäristöoikeudelliselle päätöksenteolle tyypillistä sisäistä logiikkaa, jolla suojelutarpeen ja poikkeustapausten välisiä ristiriitoja pyritään ratkomaan.
Valtioneuvoston ratkaistavana on parhaillaan Kokemäenjoen tulvariskien hallintaan ja yleiseen turvallisuuteen liittyvä poikkeuslupahakemus. Säpilänniemeen puhkaistava oikaisu-uoma heikentäisi merkittävästi Natura-verkostoon kuuluvan Puurijärvi-Isosuon tulvametsäalueen suojeluarvoja. Julkisuudessa on myös käyty paljon keskustelua Natura-verkostoon kuuluvalle Viiankiaapa-suolle kaavaillusta kaivoshankkeesta.
Viiankiaapa on suojeltu sekä kansallisella soidensuojeluohjelmalla että Natura 2000 -suojelulla. Suon alta on kuitenkin löydetty merkittävä nikkeliesiintymä. Jos hankkeesta jätetään poikkeushakemus, se olisi ensimmäinen suomalainen ennakkotapaus taloudellisin ja sosiaalisin syin liittyvästä Natura-poikkeuksesta.
Oikeudenmukaisuuselementtien tarkastelu
Jako-oikeudenmukaisuuden näkökulmasta Säpilän oikaisu-uoman tapauksessa on selvää, että poikkeaminen nykyisestä suojelusta parantaa alueella asuvien ihmisten terveyttä ja turvallisuutta. Poikkeamiseen liittyy kuitenkin aina riski olemassa olevien suojeluarvojen menettämisestä.
Viiankiaavan kaivoshankkeen tapaus on monimutkaisempi. Osalle paikallisista kaivos edustaa toimeentuloa, valtiolle kansainvälisiä investointeja ja EU:lle kriittisten materiaalien parempaa saatavuutta EU:n alueelta. Komissio on pääsääntöisesti hyväksynyt jäsenmaiden ehdotukset Natura-suojelusta poikkeamisesta, kun ne ovat liittyneet EU:n omiin tärkeinä pitämiin hankkeisiin, kuten liikenneverkkoon. Kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa on ehdotettu, että arvioinnissa tulisi huomioida myös sellaiset hankkeella tavoitellun päämäärän toteutusvaihtoehdot, joissa yleisiä etuja mahdollisesti saavutetaan vähemmän, mutta luontoarvot voidaan suojella.
Lisäksi yleisten etujen toteutumisen aikajänne tulisi huomioida punninnassa: kauanko hankkeella saavutetut mineraalivarastot kestävät, mihin mineraalit käytetään ja miten tämä suhteutuu pitkän aikavälin suojeluarvojen menettämiseen?
Natura-suojelusta poikkeamiseen liittyy myös menettelylliseen oikeudenmukaisuuteen liittyviä haasteita. Pääsääntöisesti eri toimijoiden osallistuminen tapahtuu ympäristövaikutusten arviointiprosessissa. Erilaisten hankkeiden tieteellinen ja tekninen arviointi vaatii kansalaiselta aikaa, rahaa ja perehtymistä. Kansalaisten järjestäytyminen esimerkiksi erilaisten järjestöjen kautta on keskeinen keino vaikuttaa ja osallistua hankkeiden valmisteluun. Yleisesti tunnustettu ongelma menettelyllisessä oikeudenmukaisuudessa on epätasaiset resurssit osallistumiseen: järjestöillä ei ole samanlaisia taloudellisia resursseja kuin kansainvälisellä pörssiyhtiöllä.
Menettelylliset prosessit hankkeen suunnitteluvaiheessa ovat siis usein monimutkaisia ja pitkäkestoisia, ja kansalaisten vaikutusmahdollisuudet voivat olla heikot. Natura-poikkeusten korkea hyväksymisaste puoltaa näkemystä, jonka mukaan menettely tarjoaa toiminnanharjoittajille ”esteradan”, jonka läpäiseminen on hidasta, mutta ei kovin vaikeaa. EU pyrkii parhaillaan jouhevoittamaan ympäristöoikeudellista sääntelyä, ja on jopa ehdotettu, että jos ympäristölupahakemusta ei ratkaista kahden vuoden kuluessa, lupa on automaattisesti hyväksytty.
Uusimman luonnoksen mukaan tämä ei koskisi kaivoksia, mutta ympäristöoikeuden asiantuntijat ovat joka tapauksessa pitäneet tällaista lupa-automaattia erittäin ongelmallisena. Luontoarvojen kannalta on tärkeää, että monimutkaiset vaikutusketjut ja ympäristövaikutukset arvioidaan huolellisesti, eikä vaikutusten arviointeja voida välttämättä nopeuttaa merkittävästi ilman, että niiden laatu kärsii.
Hyvittävä oikeudenmukaisuus liittyy Natura-poikkeuksessa velvoitteeseen hyvittää suojeluarvojen heikennys. Komission ohjeen mukaan kaikkein harvinaisimmilla tai hitaimmin palautuvilla ja korvaamattomilla luontotyypeillä suojeluarvojen heikentämistä ei voida lähtökohtaisesti sallia. Säpilän oikaisu-uoman tapauksessa hakija on ehdottanut, että tulvametsäalueelle aiheutuvat merkittävät luontoarvojen heikennykset korvataan liittämällä Natura-verkostoon olemassa oleva tulvametsäalue. Hakijan esittämän selvityksen perusteella korvaava alue olisi luontoarvoiltaan edustavampi, parempi ja laajempi kuin menetettävät Puurijärvi-Isosuon tulvametsät. Tulvametsien määrä kuitenkin absoluuttisesti vähenisi Natura-poikkeuksen hyväksymisen seurauksena, vaikka suojeluverkoston koko pysyisi samana tai kasvaisi.
Ekologinen korvaaminen Natura-poikkeuksessa ei saisi toimia oikeutuksena hävittää luontoarvoja. Hyvittävän oikeudenmukaisuuden näkökulmasta kompensaation käyttöön tulee suhtautua erityisen varovaisesti tilanteessa, jossa luontoarvot ja Natura-verkoston eheys ja yhtenäisyys on jo valmiiksi uhattuna.
Lopuksi: yleisen edun politiikka
Kestävyysmurroksen ja vihreän siirtymän toteuttamiseen liittyy sovittamattomiakin ristiriitoja. EU-oikeudessa erittäin tärkeä yleinen etu on yhdistynyt vahvasti ja jopa kritiikittömästi EU:n poliittisiin päämääriin. Kriittisten materiaalien asetuksen myötä tämä asetelma näyttää vahvistuvan entisestään.
Oikeudenmukaisen murroksen näkökulmasta tarkasteltuna poikkeuksien määrän lisääminen ja lupaprosessien nopeuttaminen ei olisi kestävä ratkaisu, vaan luonnon monimuotoisuuden heikko tila päinvastoin puoltaisi luontoarvojen priorisointia. Ratkaisuja alueiden käytölle ja kriittisten materiaalien riittävyyteen tulee etsiä tavoista, jotka eivät heikennä luonnonsuojelualueiden suojeluarvoja. Ristiriita luonnon monimuotoisuuden turvaamisen ja kriittisten materiaalien saatavuuden välillä tulisi ensisijaisesti ratkaista kiertotalouden avulla, tai paremmin saatavilla oleviin materiaaleihin soveltuvia teknologioita kehittämällä.
Liian vähälle huomiolle ovat jääneet myös kulutuksen vähentämiseen tähtäävät ratkaisut. Esimerkiksi olemassa olevat mineraalivarannot eivät riitä nykyisen autokannan sähköistämiseen. EU on kuitenkin perustettu kaupankäyntiä, kilpailua sekä talouskasvua varten, ja tähän maailmankuvaan kulutuksen ja tuotannon vähentäminen istuu huonosti. Kroonistuva geopoliittinen turbulenssi ja EU:n painotukset kriittisten materiaalien saatavuuteen, huoltovarmuuteen ja omavaraisuuteen mutkistavat reilun murroksen suunnittelua entisestään. Ilmeistä on, että ylätasolla asetetut tavoitteet konkretisoituvat aina paikallisen tason maankäyttökysymyksissä.
ANNIKA LONKILA, VEERA SALOKANNEL, JARI LYYTIMÄKI JA MIKKO WECKROTH
Otsikkokuva: Luca J./Unsplash
Viitteet
Ansell, C., & Gash, A. (2008). Collaborative governance in theory and practice. Journal of public administration research and theory, 18(4), 543-571.
Belinskij (2018: 48). Erittäin tärkeän yleisen edun edellytys EU:n ympäristöoikeudessa : Natura-alueen suojelusta ja vesienhoidon ympäristötavoitteista poikkeaminen uuden hankkeen takia. Ympäristöjuridiikka 39: 2-3, sivut 42–62.
Helsingin Sanomat (18.9.2023). EU haluaa luoda kaivoshankkeiden pikakaistan, ja esitys on professorin mielestä osin ”oikeudellisesti täysin kestämätön”. https://www.hs.fi/talous/art-2000009857312.html
KC, Gregory Jones (ed.) (2012). The Habitats Directive: a developer’s obstacle course?. Bloomsbury Publishing. Kivimaa ym. 2022. Kuinka oikeudenmukaisuus voidaan huomioida ilmastopolitiikassa? Suomen ilmastopaneelin julkaisuja 2/2021.
Kivimaa ym. (2022). Kuinka oikeudenmukaisuus voidaan huomioida ilmastopolitiikassa? Suomen ilmastopaneelin julkaisuja 2/2021.
Michaux, S. (2021). Assessment of the Extra Capacity Required of Alternative Energy Electrical Power Systems to Completely Replace Fossil Fuels. Geological Survey of Finland, Report 42/2021.
Salokannel, V. (2019). Natura-suojelusta poikkeaminen muiden erittäin tärkeiden yleisten etujen vuoksi. Ympäristöjuridiikka, (3-4), s. 85-112.
Schoukens, H., & Cliquet, A. (2016). Biodiversity offsetting and restoration under the European Union Habitats Directive: balancing between no net loss and deathbed conservation?. Ecology and Society, 21(4).
Suvantola, L. ym. (2018). Ekologisen kompensaation ohjauskeinojen kehittäminen. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 76/2018.
Wandesforde-Smith, G. & Watts, N. (2014) Wildlife Conservation and Protected Areas: Politics, Procedure, and the Performance of Failure Under the EU Birds and Habitats Directives, Journal of International Wildlife Law & Policy, 17:1-2, 62–80.
VTT:n raportti, Ratkaisuja energiamurroksen pullonkauloihin. https://info.vttresearch.com/fi/energiamurroksen-pullonkaulat
Annika Lonkila
FT, OTM Annika Lonkila toimii erikoistutkijana Suomen ympäristökeskuksessa. Hänen työnsä käsittelee kestävyysmurroksen politiikkaa ja luonnonvarojen hallintaa eri konteksteissa, erityisesti kestävään ja oikeudenmukaiseen ruokamurrokseen liittyen.
Veera Salokannel
OTM Veera Salokannel on Suomen ympäristökeskuksen tutkija ja työskentelee BOOST-hankkeessa (Ekologinen kompensaatio oikeudenmukaisessa siirtymässä kohti luonnon kokonaisheikentymättömyyttä -hanke, Boost for biodiversity offsets, https://boostbiodiversityoffsets.fi/). Hänen tutkimuskohteenaan on oikeusjärjestelmä ja sen suhde ekologisiin ja muihin ympäristöllisiin kompensaatioihin. Salokannel tekee aiheesta väitöskirjaa Lapin yliopistoon.
Jari Lyytimäki
FT Jari Lyytimäki toimii johtavana tutkijana Suomen ympäristökeskuksessa. Häntä kiehtoo tutkimuspohjaisen tiedon vaikuttavuus ja vaikuttamattomuus yhteiskunnassa, monenlaiset tavat puhua ympäristöongelmista ja monitieteisyys eri muodoissaan. Jari on ympäristönsuojelutieteen dosentti Helsingin yliopistossa.
Mikko Weckroth
Mikko Weckroth, FT, on erikoistutkija ja tutkimuspäällikkö Luonnonvarakeskuksessa (LUKE) ja toimii maaseutupolitiikan Neuvoston (MANE) rahoittaman KOKOMAA-hankkeen ”Konflikteista kohti oikeudenmukaista siirtymää maaseudun elinkeinoissa ja luonnonvarojen hallinnassa” projektipäällikkönä.
LUE KOMMENTAARIT:
Jari Natunen
Jari Natunen (FT) on ympäristöasioihin keskittynyt biokemisti, joka toimii Suomen Luonnonsuojeluliiton kaivos- ja ympäristöasioiden erityisasiantuntijana sekä Kansalaisten Kaivosvaltuuskunta ry:n puheenjohtajana.
Oikeudenmukaisempaa kaivostoimintaa?
Useimmiten nykyisen kaivostoiminnan suurimmat vaikutukset ovat jätteistä seuraavia jälkivaikutuksia, kuten hapan kaivosvaluma eli ns. acid mine drainage. Tämä syntyy rikki- eli sulfidimineraalin reagoidessa veden ja ilman kanssa muodostaen rikkihappoa, joka liuottaa kiven raskasmetallit ja usein myös arseenia. Valuma jatkuu niin kauan kuin reagoivaa sulfidia on veden ja ilman hapen ulottuvissa. Valumia tunnetaan vielä muinaisten roomalaisten kaivoksilta ja esimerkiksi pitkän kaivoshistorian alueen Rio Tinto -joelta.
Samoin pitkäaikaiset vaikutukset näkyvät kaikista Suomen kaivoshistorian kerroksista. Viime sekä tämän vuosisadan hylätyissä kaivoksissa on merkittävästi ympäristöä vieläkin pilaavia aineita, kohdistuen paikallisesti joihinkin järviin ja pienempiin puroihin sekä jokiin. Näitä on tutkittu Pirkanmaan ELY-keskuksen ns. Kajak-raporteissa. Nykyisin köyhien malmien avokaivokset ovat kokoluokaltaan yli tuhatkertaisia viime vuosisadan tunnelikaivoksiin nähden.
Tämä tarkoittaa pitkäaikaisia vesistötason riskejä (esimerkkinä Talvivaara: katso Suomen Luonnonsuojeluliiton Kaivosjäteraportti). Riskit ja ongelmat olisivat pääosin vältettävissä noudattamalla kaivannaisjäte- ja vesipuitedirektiivejä, mutta tämä ei ole suurimmassa osassa tapauksista kaivosyhtiöiden edun mukaista, sillä globaali standardi on, että jätteet jätetään eri tavoin peiteltyinä jälkipolvien ja isäntämaan murheeksi.
Pitkäaikaisten vaikutusten unohtaminen ympäristövaikutusten arviointimenettelyistä ja niiden sysääminen myöhemmäksi – aikaan, jolloin kaivosta ollaan sulkemassa – on myös globaalin kaivossuunnittelun lähtökohta. Siksi kaivostoiminnan kestävyyttä pohdittaessa on keskeistä tarkastella ylisukupolvista kestävyyttä, jonka huomiointi auttaisi estämään merkittävät pitkäaikaiset haitat. Tämän suhteen kaivannaisjätedirektiivi on erinomainen laki, koska se kieltää pinta- ja pohjavesien ja toisaalta maaperän pilaamisen myös pitkien aikojen kuluessa. Kuitenkin juuri tämä osa direktiivistä ja sen sovellusohjeet usein unohdetaan systemaattisesti. Tällaisen unohtelun ei voida katsoa olevan oikeusvaltiossa sallittavaa.
Se ei myöskään ole EU-yhteisön perustavien sääntöjen mukaista. EU:n keskeinen taloudellinen lähtökohta on kilpailun vääristämisen kielto laittomilla valtion tukijaisilla. EU:n oikeus on päättänyt, että Espanjan valtion tuki Iberpotash-kaivosyhtiön jäteongelmissa oli laitonta valtion tukea. Vastaavasti tulisi ajatella, että ympäristöä pitkäaikaisesti pilaavien jätealueiden salliminen on merkittävää kilpailun vääristämistä, jos oletetaan, että EU:ssa pitää noudattaa direktiivejä.
Tämä myös romuttaa väitteet siitä, että kaivostoiminta olisi kestävämpää Suomessa tai muissa Pohjoismaissa verrattuna esimerkiksi Afrikan Kongoon. Kaivoksen ympäristöjalanjäljen suhteen korkea malmin pitoisuus ja mahdollisuus louhia tunnelikaivoksesta avolouhoksen sijaan on yksi kestävyyttä parantava – vaan ei takaava – lähtökohta. Työntekijöiden olot voivat olla merkittävästi paremmat Euroopassa, mutta köyhien malmien avolouhoksissa on moninaisia ongelmia, jotka korostuvat tuotetonnia kohden suuren kivienkäsittelyn tarpeen johdosta.
Natura-poikkeaminen edellyttää, että muita vaihtoehtoja ei ole. Geologien mukaan tietty geologinen muodostuma on louhittavissa ainoastaan kyseisessä paikassa. ’Vaihtoehdossa’ on kuitenkin kysymys siitä, olisiko sama raaka-aine saatavissa vähemmin vahingoin toisesta paikasta. EU:n viranomaisten selvitysten mukaan EU:ssa on esimerkiksi kymmenittäin vanhoja kobolttivarantoja yli kymmenessä maassa. Lisäksi on huomioitava, olisiko saatavan metallin määrä merkittävä suhteessa EU:n välttämättömään tarpeeseen.
Keskeisin kysymys on: Mikä on kunkin esiintymän louhinnan ympäristöjalanjälki, ja ovatko toiminnan vaikutukset saatavissa laillisiksi ja kestäviksi? Tämän vuoksi (metalli)kaivostoimintaa tulisi tarkastella strategisella (eli suunnitelmien ja ohjelmien) ympäristövaikutusten arvioinnilla, jossa verrattaisiin eri EU:n malmioiden hyödyntämisen pitkäaikaisetkin ympäristövaikutukset.
Natura- ja luonnonsuojelumääräyksistä poikkeaminen voi aiheuttaa pysyvää haittaa, jonka kompensoiminen on kyseenalaista. Esimerkiksi Viiankiaapa on ainakin Suomessa ainutlaatuinen kokonaisuus ja Soklia on jopa ELY-keskus luonnehtinut luontoarvoiltaan globaalisti ainutlaatuiseksi. On syytä kysyä, sallisiko kaivosmaa Australia Suuren valliriutan tai Yhdysvallat Yellowstonen kansallispuiston louhimisen sangen yleisten ja muualta maasta tai vapaakauppasopimus-/liittolaismaista saatavien metallien hankkimiseksi mahdollisesti hieman halvemmalla, tai jopa kalliimmallakin huoltovarmuuden nimissä.
Kaivosjätteiden pitkäaikaiset vaikutukset saattavat kadottaa tai jopa kääntää negatiiviseksi mahdolliset ilmastohyödyt. Samalla on nähtävissä, että uusi kaivostoiminta ei onnistu ratkaisemaan lyhytaikaisia teknologisia pullonkauloja (esimerkiksi akkutekniikoissa).
JARI NATUNEN
Maija Lassila
Maija Lassila on väitöskirjatutkija globaalin kehitystutkimuksen oppiaineessa Helsingin yliopistossa. Hänen väitöskirjansa, Incommensurabilities of new Arctic extractive projects: Resistance to mining among Sámi, reindeer herders and local communities in Sápmi and Finnish Lapland, valmistuu keväällä 2024.
Yleinen etu ei ole kaikkien etu
Annika Lonkilan, Veera Salokanteleen, Jari Lyytimäen ja Mikko Weckrothin kirjoitus tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen, ristiriitaan luonnonsuojelun ja teollisen maankäytön välillä sekä tähän liittyviin oikeudenmukaisen vihreän siirtymän kysymyksiin. Kirjoittajat nostavat esiin EU:n Natura 2000 -suojeluohjelmasta poikkeamisen Suomessa – toimenpide, jonka Natura-lainsäädäntö sallii ”pakottavan yleisen edun” nimissä. Kuten kirjoittajat esittävät, EU:ssa on suhtauduttu varsin kritiikittömästi taloudellisesti määritellyn yleisen edun kysymykseen ja haetut poikkeukset saavat yleensä komission hyväksynnän. Syyskuussa EU-parlamentaarikot äänestivät kriittisten raaka-aineiden lakiasetuksen puolesta, josta seuraisi kriittisiin mineraaleihin keskittyvien kaivosten lupaprosessien nopeuttaminen kahteen vuoteen sekä luultavasti vielä suurempi poliittinen paine ympäristönsuojelusta poikkeamiseen.
Elokuussa Lapin ELY-keskus esitti perustellun päätelmänsä Sakatin YVA-raportin täydennyksestä, joka yhtiöltä vaadittiin alkuperäisen puutteellisen raportin johdosta. Päätelmässä painotettiin, ettei yhtiön Natura-arviointi ”kaikilta osin täytä asianmukaiselle arvioinnille asetettuja vaatimuksia”, eikä Natura-luontoarvojen heikentymättömyydestä voida varmistua. Keskeisimmäksi nousee riski suoalueen mahdollisesta kuivumisesta kaivoksen elinkaaren aikana. Yhtiö jatkaa hanketta.
Lonkila, Salokannel, Lyytimäki ja Weckroth painottavat ympäristövaikutusten arviointiprosessin perusteellista tieteellisen ja teknillisen arvioinnin merkitystä sekä hankkeiden valmistelussa kansalaisten osallistumismahdollisuuksia, jotka menettelyllisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta tarkasteltuna ovat tällä hetkellä heikot. On demokraattiselle, parhaan mahdollisen tiedon valossa tehtävälle päätöksenteolle huolestuttavaa, jos yksityiset yhtiöt pyrkivät edistämään lakimuutoksia suojeluun asiantuntijanäkemyksistä huolimatta. Yksityinen ja yleinen etu näyttävätkin nykyisessä poikkeamiskäytännössä kulkevan yhdessä, uusliberalistisen vaihtoehdottomuuden ja välttämättömyyden logiikan ajamina.
Vihreää siirtymää ensisijaisesti talouskasvun kautta ajavat tahot perustavat toimintansa ja ajattelutapansa ekstraktivismille, luonnonvarojen anastamiselle aina uusissa ympäristöissä, jotta raaka-aineita voitaisiin myydä globaaleilla markkinoilla mahdollisimman suurella voitolla. Ekstraktivismi kytkeytyy kolonialismiin, toiseuttamiseen ja hierarkkiseen suhteeseen muihin olemisen ja tietämisen tapoihin. Oikeudenmukainen siirtymä ei voi toteutua, jos siirtymäpolitiikassa ja lainsäädännössä ei ole tilaa niiden ihmisten äänelle ja toimijuudelle, kuten saamelaisten itsemäärämisoikeudelle tai poronhoitajien oikeuksille, joihin ekstraktivistiset hankkeet ensikädessä vaikuttavat.
Sodankylässä Sattasniemen ja Oraniemen paliskuntien poronhoitajat, joihin Sakatin hanke eniten vaikuttaisi ja joille Kitisen joen valjastaminen vesivoimalle, metsätalous ja Kevitsan kaivos ovat jo aiheuttaneet monikerroksisia menetyksiä, kokevat tulleensa sivuutetuiksi. Sakatin hanke asettuu kuitenkin julkisessa keskustelussa ja yhtiön diskurssissa vasten sosiaalisista merkityksistä tyhjennettyä luonnonsuojelualuetta.
Kuten Lonkila, Salokannel, Lyytimäki ja Weckroth esittävät, todellinen yleinen etu nykyisiä ja tulevia sukupolvia ajatellen vaatisi pikemmin luonnon monimuotoisuuden turvaamista. Tämä vaatii niiden yhteisöjen keskeistä vaikutusta päätöksenteossa, jotka alueilla elävät ja joilla on ekstraktivismin kanssa yhteismitattomia maasuhteita. Nämä vaihtoehdot käyvät yhä uhatummiksi kasvavan luonnonvarojen kulutuksen ja luonnon korvattavuuden eetoksessa.
MAIJA LASSILA
Takaisin ylös ↑