YK:n ilmastoneuvotteluja käydään maiden solmimien ryhmien välillä. Ne ajavat omia ratkaisujaan yhteisten tavoitteiden toteuttamiseksi – ja monesti esitetyt ratkaisut ovat toistensa kanssa törmäyskurssilla. Luomme tutkimuksellisesti raikkaan näkökulman geopoliittiseen kamppailuun ilmastotoimien toteutuksesta. Peistä taitetaan ilmastopolitiikan omistajuudesta, oikeudenmukaisuudesta ja vastuun osoittamisen keinoista.
Yhteinen tavoite, ilmastokriisin välttäminen, ei tee YK:n ilmastoneuvotteluista ristiriidattomia. Valtioilla on toisistaan poikkeavat vastuut kasvihuonekaasupäästöistä, ne kohtaavat lämpenevän ilmaston vaikutuksia eri tavoin ja niiden taloudelliset resurssit ilmastotoimiin ovat jakautuneet epätasaisesti.
Neuvottelut ovat poliittista dialogia, jossa valtiot tekevät etujensa ajamiseksi yhteistyötä neuvotteluryhmissä. Panokset ovat kovat: viime neuvottelujen katkeaminen oli lähellä Sharm el-Sheikhissä osapuolien ajauduttua pattitilanteeseen koskien ilmastotuhojen korvaamista. Silti ryhmien pyrkimykset tunnetaan huonosti.
Tuotamme artikkelissa kuvan ryhmistä ja niiden välisistä jännitteistä vertailemalla ryhmien kantoja ilmastoneuvottelujen eri agendoissa. Vaikka yksittäiset neuvotteluryhmät saavat verrattain vähän huomiota artikkelissa, on tärkeää, että niiden vuorovaikutusta tarkastellaan kokonaisuutena, sillä ryhmien kannat rakentuvat suhteessa toisiinsa.
Ilman ryhmien pyrkimysten ymmärrystä ilmastoneuvotteluja tulkitaan suomalaisessa julkisuudessa ja politiikassa helposti länsimaista johtajuutta korostavassa viitekehyksessä. Siksi ilmastopolitiikan toimijat voivat jäädä sokeiksi neuvottelujen jännitteille, joissa kättä väännetään käsityksistä koskien oikeudenmukaisuutta, vastuun osoittamisen tapoja ja kansallisen päätöksenteon suvereniteettia.
Keinot ryhmien eriytymisen tarkasteluun
YK:n ilmastoneuvottelut ovat monitoimijainen prosessi. Valmistelevaa työtä tehdään erilaisissa ilmastosopimuksen alaisissa virkamies- ja asiantuntijaryhmissä sekä konsultaatioissa pitkin vuotta. Se toimii perustana poliittisille keskusteluille, jossa päättäjät hiovat kompromisseja kiistoihin.
Kannanmuodostus on ennakoivaa intressiperustaista dialogia, jossa osapuolet tunnustelevat yhteisymmärryksen mahdollisuuksia ensin ryhmiensä sisällä, sitten ryhmien välillä. Ilmastoneuvottelujen valmistelutyössä osapuolet jättävät kirjallisia lausuntoja, jotka tarjoavat väylän tarkastella ryhmien kantoja.
Analyysimme pääaineisto (Taulukko 1) koostuu ryhmien lausunnoista viidessä eri agendassa, jotka pyydettiin jätettäväksi Glasgow’n kokouksen jälkeen. Valintamme perustui tutkimuskirjallisuuteen ja esiymmärrykseemme: Humalisto on työskennellyt ACT-allianssissa ja Runeberg Climate Action Networkissa. Molemmat työskentelivät järjestöille Glasgow’n 2021 ja Sharm el Shkeikhin 2022 ilmastokokouksissa.
Taulukko 1. Neuvotteluagendat
Aihe
Kuvaus
Avoimia kysymyksiä
Santiago network on Loss and Damage (SNLD), Pariisin sopimuksen artikla 8
Kiihdyttää teknistä tukea järjestelmille, jotka tukevat ilmastonmuutoksen aiheuttamien menetysten ja vahinkojen korvaamista
Millaiset järjestelmät ovat tarpeellisia ilmastotuhojen (loss and damage, L&D) todentamiseen ja miten työtä hallitaan?
Uusi yhteinen ilmastorahoitustavoite, Pariiisin sopimuksen artikla 9
Uusi tavoite ilmastorahoitukselle, joka korvaa 100 miljardin US dollarin tavoitteen vuosina 2020–2025
Mitkä maat ovat rahoitusvastuussa, minne rahoitus kohdentaa ja minkälaisin instrumentein rahoitusta voi kanavoida
Ohjelma ilmastonmuutoksen hillinnälle, Glasgow’n kokouksen päätös
Ohjelma kirittää valtioita kohti ilmaston lämpenemisen rajaamiseksi 1,5 asteeseen
Keiden pitää vähentää päästöjä ja kuinka syvälle kansalliseen suvereniteettiin yhteiset tavoitteet voivat yltää?
Globaali adaptaatiotavoite, Pariisin sopimuksen artikla 7
Luoda yhteistä tavoite kansainvälisille sopeutumistoimille ja kehittää tavoitteen saavuttamisen arvioitavuutta
Mikä on kansallinen liikkumatila sopeutumistoimien määrittelyssä, kuinka seuranta toteutetaan?
Päästökaupan markkinamekanismit, Pariisin sopimuksen artikla 6
Kehittää luotettavia mekanismeja kaupata päästövähennyksiä markkinavälitteisesti
Kuinka luotettavaa, läpinäkyvää ja kansainvälisesti ohjattua hiilikredittien tuottaminen markkinoille tulee olla?
Aloitimme hakemalla UNFCCC:n (YK:n ilmastosopimus) portaalista agendakohtaiset lausunnot. Ne luettiin läpi yksitellen, minkä jälkeen kirjasimme neuvotteluryhmien päähuomiot, ehdotukset ja tulkinnat luokkiin. Sitten analysoimme, millaisia eroja tai yhteneväisyyksiä ryhmillä oli kussakin luokassa.
Etsimme analyysin edetessä tukea tulkinnoillemme aihetta käsittelevästä kirjallisuudesta ja kävimme läpi aiempia lausuntoja. Kokonaiskuva eriytymisen keskeisistä aiheista saatiin toistamalla analyysi jokaisen tarkasteltavan agendan kohdalla.
Neuvotteluryhmillä on kirjavat tavoitteet
Ryhmiä määrittävät pyrkimykset koostuvat varsinaisista neuvotteluaiheista, yleisistä tavoitteista sekä yksittäisiä aiheita läpileikkaavista ilmastopolitiikan periaatteista, niiden tulkinnoista ja käytännön toimeenpanosta (Taulukko 2).
Ryhmät eriytyvät perustamista koskevilta tarkoituksiltaan. Esimerkiksi AOSIS-ryhmä koostuu ilmastokriisille alttiista saari- ja rannikkovaltioista, mutta yhdistävä tekijä voi olla intressiperustaisuus kuten 134 kehittyvää maata sisältävästä G77-ryhmästä eriytynyt LMDC (Like-Minded Developing Countries). Osaa yhdistää maantieteellinen alue tai taloudellinen liittouma. Jotkut ovat syntyneet tarpeesta vaikuttaa ilmastoneuvotteluissa, toiset ovat muodostettu ennen YK:n ilmastosopimusta.
Ryhmä
Jäsenet
Perustettu
Keskeisiä pyrkimyksiä
ABU – Argentiina, Brasilia & Uruguay
Argentiina, Brasilia & Uruguay
2016, keskittyen erityisesti sopeutumiseen
1. CBDR* 2. Markkinainstrumentit 3. Ilmastorahoitus, erityisesti sopeutuminen
AGN – African Group of Negotiators
Kaikki Afrikan 54 maata
1995, pyrkimyksenä yhdistää Afrikan ääni
1. GGA** 2. L&D*** 3. Ilmastorahoitus. 4 CBDR
AILAC- Alliance of Latin America and the Caribbean
Chile, Columbia, Costa Rica, Guatemala, Honduras, Panama, Paraguay, Peru
LDC perustettu kategoriana 1971, UNFCCC:ssä ei virallista perustamista
1. Vähiten kehittyneiden maiden ’erityistarpeet’ 2. GGA 3. L&D
LMDC – Like-Minded Developing Countries
20 kehittyvää maata nopeassa talouskasvussa (e.g. Intia)
2012, kun Pariisin sopimuksen valmistelu käynnistyi. Vastaus G77 ristiriitaisuuteen.
1. CBDR 2. Maiden itsemääräämisoikeus 3. Ilmastorahoitus
Umbrella group
EU:n ulkopuolista kehittynyttä maata: Australia, Islanti, Israel, Japani, Kanada, Kazakstan, Norja, Ukraina, USA & Uusi-Seelanti
Kioton sopimuksen toimeenpano yhdisti toimijat
1. Purkaa kehittyvien ja rikkaiden valtioiden eroon perustuva vastuunjako 2. Raportoinnin läpinäkyvyys
Lyhenteet
* Common but differentiated responsibilities – maiden eriytyvät velvoitteet
**Global Goal on Adaptation – yhteinen adaptaatiotavoite ja sen määrittely
*** Loss and Damage – ilmastonmuutoksen aiheuttamat menetykset ja vahingon, jotka eivät ole vältettävissä
Ryhmät eivät ole sisäisesti harmonisia. Esimerkiksi G77-ryhmään sisältyy AOSIS -ryhmän maita, joiden päästövähennyksiä ajavat tavoitteet törmäävät Arabiryhmän fossiilitalouksiin. Ne myös heijastelevat geopolitiikkaa: esimerkiksi Venäjä ei ole enää tervetullut Umbrella group -ryhmään.
Suomi neuvottelee osana EU:ta, mutta Angola toimii sekä LDC-, Afrikka- että G77-ryhmissä. Tällöin maan kannanmuodostus kietoutuu ryhmien väliseen kamppailuun jo ennen neuvottelujen alkua. Ryhmäkannat eivät ole sitovia: jokainen maa voi esittää omat mielipiteensä.
Eripuraa oikeudenmukaisuudesta
Tunnistimme oikeudenmukaisuuden ryhmiä jakavaksi jännitteeksi. Moni kiista taakanjakamisesta palaa näkökulmiin ”yhteisistä mutta eriytyvistä velvollisuuksista”: mailla on erilaiset kyvyt torjua ilmastonmuutosta. Vastaavasti maat tuottavat päästöjä henkilöä kohden eri määriä, ja siksi aihetta kehystää keskustelu ”saastuttaja maksaa” -periaatteen toimeenpanemisesta.
Hillintäohjelman toimeenpanossa monet keskituloisten maiden ryhmät, kuten LMDC, tulkitsivat rikkaiden maiden olevan historiallisesti vastuussa päästöistä ja siksi niiden tulisi kantaa raskainta taakkaa. Vastaavasti Umbrella group ja AILAC (Alliance of Latin America and the Caribbean) halusivat kattavia hillintätoimia kaikilta mailta eivätkä korosta erikseen kehittyneiden maiden vastuuta.
Yhdysvallat nosti ”merkittävät saastuttajat” uutena kategoriana, johon kuuluisivat Kiinan kaltaiset kasvutaloudet, ja vaatii niiltä aktiivisia toimia. Konfliktin väliin jää haavoittuvimpien valtioiden ryhmät, kuten AOSIS, joilla on lojaliteetteja osana kehittyvien maiden joukkoa, mutta jotka samanaikaisesti kärsivät vitkastelusta.
Kuva: Matt Palmer/Unsplash
Oikeudenmukaisuus nousee esiin sorvatessa uutta rahoitustavoitetta ja Santiago-verkoston toimeenpanoa. Jakolinja rikkaiden ja kehittyvien maaryhmien välillä oli selvä. Rahoitusvastuussa olevat maat haluavat kasvattaa rahoittajien joukkoa. EU ja EIG halusivat keskustella esimerkiksi rikkaiden arabivaltioiden velvollisuuksista. Tätä vastaan ABU (Argentiina, Brasilia & Uruguay) katsoi, että rahoitusvastuu on Kioton 1997 sopimuksessa määritellyillä rikkailla mailla.
Kysymys ilmastotuhojen korvaamisesta oli punainen linja: rikkaiden maiden ryhmät voivat rahoittaa muuttuvan ilmaston aiheuttamia vahinkoja ja menetyksiä, mutta eivät käsittele rahoitusta ’ilmastovelkana’. Kehittyvien maiden ryhmät korostavat ilmastotuhojen korvausvelvollisuutta.
Yhteiset tavoitteet vai kansalliset erityispiirteet
Toinen neuvotteluryhmien jännitteitä kuvaava aihe on omistajuus, jonka alla taitetaan peistä kansallisen ja kansainvälisen ilmastopolitiikan suhteesta. Yhteistä tavoitteenasettelua perusteltiin kunnianhimon ylläpitämisellä ja yhteisillä pelisäännöillä: näiden puute mahdollistaa vapaamatkustamisen. Sen sijaan jaettuja lähestymistapoja vastustettiin korostamalla tarvetta tehdä päätöksiä lähellä kohteita ja hallinnollisella taakalla.
Sopeutumistavoitteen osalta useimmat ryhmät näkevät tarpeen seurata edistymistä yhteisin tavoittein kansallisen toimeenpanon rinnalla. Sen sijaan AOSIS korosti, että jaettujen tavoitteiden mittaaminen on metodologisesti ongelmallista ja toivoi alhaalta ylös etenevää tavoitteistoa Arabiryhmän kanssa. Köyhien maiden ryhmät kytkivät sopeutumistavoitteen osaksi rahoitusta vaatimalla, että tuen sopeutumiselle tulisi vahvistaa paikallista omistajuutta.
ketkä istuvat yhteisten ilmastopoliittisten elinten hallituksissa ja millaisilla mandaateilla ne toimivat
Hillintäohjelman toimeenpanossa kysymys fossiilisten polttoaineiden alasajosta oli vastoin kehittyvien maiden ryhmien oikeutta kehitykseen ja kansalaistensa ihmisoikeuksien turvaamiseen. Vaikka Pariisin sopimuksen mukaan kaikki rahoitusvirrat tulisi ohjata tukemaan yhteisiä tavoitteita, esimerkiksi LMDC tahtoi suojella oman energiapolitiikansa suvereniteettia. Ohjelman ei haluta määräävän tavoitteita tai keinoja vaan huomioivan kansalliset erityispiirteet.
Omistajuus liittyy kamppailuihin institutionaalisista järjestyksistä, esimerkiksi Santiago-verkoston hallinnassa: ketkä istuvat yhteisten ilmastopoliittisten elinten hallituksissa ja millaisilla mandaateilla ne toimivat. Vastakkain on kaksi tarvetta: rahoittajien on osoitettava kansalaisilleen verovarojen vastuullinen käyttö — ja toisaalta päätöksenteon pitäisi olla lähellä hyödynsaajia.
Pulmat vastuullisuuden osoittamisessa
Viimeiseksi nostamme esiin vastuullisuuden. Sitä koskevat kamppailut saavat muotonsa vaatimuksissa käsitteellisestä tarkkuudesta – joskin aihe palvelee vastuullisuuden ohella myös joustavasti ryhmien muita intressejä.
Ilmastorahoitusta vastaanottavat maat pyrkivät rajaamaan uutta tavoitetta koskevan rahoituksen lahjamuotoiseen tukeen ja pehmeisiin lainoihin. Sen sijaan EU korosti käsitteellisen väljyyden tarvetta, jotta liikkeelle saadaan monia erilaisia rahavirtoja, ja piti tärkeänä, että uusi rahoitustavoite määritellään suhteessa yksityisen sektorin rahoitusvirtoihin. Määrittelyjä käytetään myös jarruttamiseen. Erityisesti kehittyvät maaryhmät näkivät ilmastotuhojen korvaamisen viivästyneen jatkuvissa dialogiprosesseissa.
Kuva: Claudio Schwarz/Unsplash
Adaptaatiotavoitteen asettamisessa LDC-ryhmä korosti käsitteellisen tarkkuuden merkitystä: vaikka kaikki ryhmät tukivat sopeutumisrahoituksen tuplaamista, ongelmana on, että sen piiriin luetaan toimia, joiden kytkös sopeutumiseen on heikko. Porsaanrei’istä hyötyvät rahoitusta mobilisoivat rikkaat maat. Vastapuolella esimerkiksi Yhdysvallat argumentoi, että sopeutuminen on määritelty riittävän kattavasti.
Kamppailut vastuullisuudesta koskevat myös läpinäkyvyyttä koskien markkinamekanismien keinoja toimittaa todellisia, lisäisiä ja vahvistettavia päästövähennyksiä tai kasvihuonekaasujen poistoja ilmakehästä. Erityisesti kumulatiiviset – luonteeltaan spekulaatioon perustuvat – ennakoidut päästövähennykset eivät olleet EU:n mukaan läpinäkyviä. Sen sijaan osa kehittyvien maiden ryhmistä tuki näiden hyväksymistä. LMDC vastusti myös kansainvälisiä raportointistandardeja Venäjän kanssa.
Loppupäätelmät
Kansainvälinen ilmastopolitiikka ei pyri vain kohti yhteisen ilmastokriisin torjumista, vaan se on juurtunut erilaisten kansallisten intressien ja erityispiirteiden puolustamiseen. Kun Pariisin ilmastosopimus raamitti yhteiset tavoitteet, kamppailut koskivat niiden toteuttamisen keinoja, periaatteita ja kunnianhimoa – ja tulevat koskemaan myös tulevissa neuvotteluissa. Siksi YK:n Ilmastopolitiikka kurottaa yhä syvemmälle kohti fossiilisten alasajoa, rahoitussektoria ja muita ”kovia” päätöksenteon alueita.
kamppailukohteita ovat vastuullisuuden osoittamisen mekanismit, taakanjakamisen oikeudenmukaisuuskysymykset ja ilmastopolitiikan omistajuus
YK:n ilmastoneuvotteluissa yksittäiset agendakohdat leviävät kamppailuiksi periaatteista ja lähestymistavoista. Havainto tukee metodologista valintaamme: tutkimus, joka keskittyy syvällisesti yksittäisiin toimijaryhmiin tai yksittäisiin neuvotteluagendoihin, ei voi tunnistaa läpileikkaavia jännitteitä. Aineistojen perusteella tällaisia kamppailukohteita ovat vastuullisuuden osoittamisen mekanismit, taakanjakamisen oikeudenmukaisuuskysymykset ja ilmastopolitiikan omistajuus.
Vaikka edistysaskelia on otettu ilmastokriisin torjumiseksi, on tosiasia, että nykyiset tavoitteet saatikka toimet eivät riitä Pariisin sopimuksen toteuttamiseksi. Ilmastopolitiikan kunnianhimon säilyttämiseksi on kyettävä tunnistamaan, että kunnianhimo koskee monia eri ilmastosopimuksen toteutuksen osa-alueita. Ilman ymmärrystä osapuolten tavoitteista ja niiden taustalla olevista monitahoisista pyrkimyksistä on vaikeaa haastaa syventyvää geopoliittista vastakkainasettelua ja luovia kohti ratkaisuja, joita eri osapuolet pitävät kestävinä.
NIKO HUMALISTO, EMILIA RUNEBERG JA ADA VIRNES
Otsikkokuva: Roel Dierckens / Unsplash
NIKO HUMALISTO
Niko Humalisto on vaikuttamistyön asiantuntija Suomen Lähetysseurassa. Vapaa-ajalla hän toimii Itä-Suomen yliopiston Historia- ja Maantieteiden laitoksen ulkopuolisena tutkijana ja koittaa ehtiä kunnostamaan fillareita Turun polkupyöräpajalla. Humalisto on kiinnostunut jätteistä sekä ilmasto- ja kehityspolitiikasta.
EMILIA RUNEBERG
Emilia Runeberg on ilmastotyön asiantuntia suomalaisten kehitysjärjestöjen kattojärjestö Fingossa. Hän on aikaisemmin työskennellyt ilmasto- ja maankäyttösektorin kehitysyhteistyörahoittajien evaluaatioiden ja -hankkeiden parissa Itä-Afrikassa ja Keski-Aasiassa.
ADA VIRNES
Ada Virnes on hiljattain valmistunut maantieteilijä ja taloustieteen opiskelija. Hän on kiinnostunut ilmasto- ja kehitystaloustieteen teemoista, erityisesti ilmastorahoituksesta ja sen kohdentamisesta.
Kati Kulovesi on kansainvälisen ympäristöoikeuden professori sekä Ilmasto-, energia- ja ympäristöoikeuden keskuksen CCEEL:in johtaja Itä-Suomen yliopistossa. Hän on seurannut YK:n ilmastoneuvotteluja vuodesta 2000 eri rooleissa, pääosin kanadalaisen ympäristöjärjestö International Institute for Sustainable Development julkaiseman The Earth Negotiations Bulletinin ilmastotiimin jäsenenä ja johtajana (2004-2019), mutta myös Suomen valtuuskunnan jäsenenä ja tutkijan roolissa tarkkailijana.
Kriittiset ratkaisut kotimaisten poliitikkojen ja lainsäätäjien käsissä
YK:n ilmastonmuutosta koskevalla puitesopimuksella on 198 osapuolta, mikä tekee siitä yhden maailman kattavimmista kansainvälisistä sopimuksista. Jo ilmastoneuvottelujen käynnistyessä vuonna 1990 kävi ilmeiseksi, että eri mailla on ilmastonmuutokseen liittyen hyvin erilaisia intressejä.
Kirjoittajat tarkastelevat neuvotteluryhmien kantoja vuonna 2022 Sharm el-Sheikhissä järjestetyssä YK:n ilmastokonferenssissa. Heidän työnsä nostaa ansiokkaasti esiin useita neuvottelujen ’ikuisista’ kiistakysymyksistä. Toisaalta yhden kokouksen tarkastelu ei tavoita pidemmän aikavälin ja ratkaisevien hetkien dynamiikkaa.
Neuvotteluryhmien määrä, kokoonpano ja yhtenäisyys on vaihdellut ilmastoneuvottelujen historiassa erittäin paljon. Osa ryhmistä toimii myös muissa kansainvälisissä neuvotteluissa. Monien ryhmien kokoonpano vaihtelee. Eri koalitioiden aktiivisuus ja yhtenäisyys myös vaihtelee hyvin merkittävästikin kokouksesta ja asiakohdasta toiseen.
Yksityiskohtien osalta jäsenet hajaantuvat
Vuonna 1964 perustettu G-77 toimii kaikissa YK:n alaisissa prosesseissa. Ilmastoneuvotteluissa se pystyy esittämään yhteneviä kantoja yleisellä tasolla, korostaen esimerkiksi teollisuusmaiden vastuuta ja ilmastorahoituksen tarvetta. Yksityiskohtien osalta jäsenet hajaantuvat, usein jopa täysin vastakkaisille puolille. Useimmat kuuluvat yhteen tai useampaan muuhun koalitioon, kuten ALBA, AILAC, AOSIS, BASIC, LDC, African Group, Arab Group jne.
Muita esimerkkejä ilmastoneuvottelujen ulkopuolella yhdessä toimivista neuvottelukoalitioista ovat LDC-maat ja EU, jonka jäsenmailla on EU-oikeuteen perustuva velvollisuus puhua yhdellä äänellä, eivätkä ne saa esiintyä itsenäisesti.
Koalitioiden rajat ylittyvät kulissien takana. Ratkaisevia askeleita on otettu virallisten neuvottelujen ulkopuolella. Yhdysvaltojen ja Kiinan kahdenkeskisissä neuvotteluissa Pekingissä syntyi Pariisin sopimukseen kirjattu uusi muotoilu erittäin kiistellystä, vastuunjakoa koskevasta yhteisen, mutta eriytyneen vastuun periaatteesta. Myös Cartagena dialogi ja Majore Emitters’ Forum ovat koonneet eri koalitioihin kuuluvia maita yhteen virallisten neuvottelujen ulkopuolella. Ranskan diplomaattiset ponnistelut eri maiden kanssa ennen Pariisin konferenssia on myös mainittu ratkaisevan tärkeiksi.
Ilmastoneuvottelujen julkisessa retoriikassa vastakkainasettelut saattavat olla todellisuutta jyrkempiä, kortit paljastetaan vastakriittisillä hetkillä. Esimerkiksi LMDC tunnettiin Pariisin sopimusneuvottelujen aikaan (ja niiden jälkeenkin) jyrkistä kannoistaan. Toisaalta sen jäsenistö vaihteli, ja esimerkiksi Kiina neuvotteli Yhdysvaltojen kanssa LMDC:n virallisista kannoista poikkeavan kompromissin jo hyvissä ajoin ennen COP 21:stä.
Neuvotteluihin eniten vaikuttanut koalitio on puolestaan High Ambition Coalition, joka käsitti aluksi EU:n ja pieniä saarivaltioita, mutta kasvoi spontaanisti ja COP 21:n aikana siihen liittyi esimerkiksi Yhdysvallat. Loppumetreillä sinne ’loikkasi’ myös perinteisesti Kiinan, Intian ja Etelä-Afrikan muodostamassa BASIC-ryhmässä neuvotellut Brasilia, millä oli sopimuksen syntymisen näkökulmasta tärkeä merkitys.
murroksen on jatkuttava kansallisen toimeenpanon tasolla
Pariisin sopimuksen solmimisen jälkeen neuvottelujen rooli on kutistunut ja kansallisen toimeenpanon merkitys kasvanut. Pariisin sopimuksen ja sen täytäntöönpanosääntöjen valmistumisen myötä YK:n ilmastoneuvottelujen rooli on muuttunut. Neuvotteluja käydään edelleen, mutta niiden tehtävänä on yksityiskohtien hiominen, rutiinien pyörittäminen ja poliittisen paineen luominen kotimaisten toimien edistämiselle. Oikeudellisesti sitomattomilla osapuolikokousten päätöksillä voidaan antaa tärkeitä poliittisia signaaleja tarvittavista toimista. Pariisin kaltaisista valtiosopimuksista poiketen ne eivät kuitenkaan tule osaksi kansallista oikeutta, eikä niiden kautta voida velvoittaa maita fossiilisten polttoaineiden alasajoon, ilmastorahoituksen kasvattamiseen tai ilmastonmuutoksen aiheuttamien vahinkojen ja menetysten korvaamiseen.
Tätä taustaa vasten murroksen on jatkuttava kansallisen toimeenpanon tasolla – YK:n ilmastoneuvotteluilla on edelleen tärkeä paikkansa, mutta kriittiset ratkaisut ovat nyt siirtyneet kotimaisten poliitikkojen ja lainsäätäjien käsiin.
KATI KULOVESI
ORAS TYNKKYNEN
Oras Tynkkynen on neljännen kauden kansanedustaja ja yhteiskuntatieteiden maisteri. Aiemmin hän on toiminut mm. Sitran vanhempana neuvonantajana ja valtioneuvoston ilmastopoliittisena asiantuntijana. Tynkkynen on seurannut kansainvälisiä ilmastoneuvotteluja vuoden 1997 Kioton kokouksesta alkaen.
Julkiset lausunnot eivät aina vastaa neuvottelutoimia
Humalisto, Runeberg ja Virnes tarttuvat kansainvälisten ilmastoneuvottelujen kannalta keskeiseen kysymykseen, kun he tarkastelevat neuvotteluryhmien roolia. Julkisessa keskustelussa neuvottelujen oletetaan usein pyörivän valtioiden ympärillä, mikä väheksyy ryhmien merkitystä.
Kirjoittajat tarjoavat myös hyödyllisen koonnin tällä hetkellä tärkeimmistä maaryhmistä ilmastoneuvotteluissa. Koska monet niistä ovat Suomessa suurelle yleisölle tuntemattomia, kirjoitus auttaa hahmottamaan neuvottelujen asetelmia ja jännitteitä. Tästä on toivottavasti apua, kun valmistaudutaan seuraavaan YK:n ilmastokokoukseen Yhdistyneissä arabiemiirikunnissa.
Oletettavasti tekstin mitan ja tiiviyden takia tarkastelu jää kuitenkin pintapuoliseksi. Esimerkiksi maaryhmien painoarvo, toimintatavat, päätöksenteko, roolin muutos ja keskinäiset suhteet kaipaisivat lisätutkimusta. Kirjoitus tunnistaa oikein, että ryhmillä on erilaisia syntyhistorioita ja -syitä. Tätäkin tarkastelua olisi ollut kiinnostavaa syventää.
Valtioilla ja ryhmillä on molemmilla roolinsa, joka myös vaihtelee ryhmittäin ja elää ajassa
Kirjoittajat esittävät yhtäältä, että ”ilmastoneuvotteluja käydään maiden solmimien ryhmien välillä”. Toisaalta he kirjoittavat, että ”ryhmäkannat eivät ole sitovia: jokainen maa voi esittää omat mielipiteensä”. Molemmissa väitteissä on sinänsä perää. Valtioilla ja ryhmillä on molemmilla roolinsa, joka myös vaihtelee ryhmittäin ja elää ajassa. Esimerkiksi EU-maat eivät esiinny varsinaisissa neuvotteluissa lainkaan valtioittain, kun taas Kiinan ja Yhdysvaltain kaltaiset maat toimivat sekä valtioina että osana ryhmiä.
Kirjoittajien varsinainen löydös koskee aineistosta tunnistettuja kolmea sisällöllistä jännitettä (tai jännitteiden ryvästä). Kuvatussa muodossaan jännitteet eivät kuitenkaan ole järin tunnistettavia tai tarkkarajaisia. Erityisesti tässä yhteydessä kirjoitus hyötyisi keskustelusta edeltävän kirjallisuuden kanssa. Missä määrin tunnistetut jännitteet ovat linjassa aiemmin hahmoteltujen jakolinjojen kanssa? Entä onko niissä jotain aivan uutta?
Tarkastelun pääaineistoksi on ymmärrettävistä syistä valittu maaryhmien kirjalliset lähetteet (submissions, kirjoittajien mukaan lausunnot) YK:n ilmastosopimuksen sihteeristölle. Jatkotutkimuksessa olisi kiinnostavaa verrata virallisia lähetteitä ryhmien tosiasialliseen linjaan. Julkiset lausunnot eivät välttämättä aina vastaa sitä, miten neuvotteluissa käytännössä toimitaan.
Kirjoituksessa mainitaan, että Humalisto ja Runeberg ovat työskennelleet neuvotteluihin vaikuttamaan pyrkivissä kansalaisjärjestöissä. Yhtäältä tämän tarjoama kiinnostava kokemusperäinen näkökulma ja toisaalta mahdolliset rajoitteet neuvotteluiden puolueettomassa tarkastelemisessa jäävät kuitenkin käsittelemättä.
Kirjoittajat kuvaavat luovansa ”tutkimuksellisesti raikkaan näkökulman geopoliittiseen kamppailuun ilmastotoimien toteutuksesta”. Tämä vaikuttaa suhteessa kirjoituksen antiin rohkealta lupaukselta.
ORAS TYNKKYNEN
PIA BJÖRKBACKA
Pia Björkbacka on SAK:n kansainvälisten asioiden asiantuntija. Hän on osallistunut useisiin YK:n ilmastoneuvotteluihin vuodesta 2009 joko Suomen tai kansainvälisen ammattiliittojen keskusjärjestö ITUC:n delegaatiossa.
Ryhmien eri pyrkimykset näkyvät muuallakin kuin pääasialistan asioissa
Olen täysin samaa mieltä Humaliston, Runebergin ja Virneksen kanssa siitä, että YK:n ilmastoneuvotteluiden eri ryhmien pyrkimykset tunnetaan keskimäärin huonosti. Osittain tästä johtuen myös ilmastokokouksien päätöksistä ja niiden taustalla olevista jännitteistä keskustellaan suhteellisen vähän. Usein jää epäselväksi, kuinka kunnianhimoinen lopputulos oli suhteessa neuvottelupöydällä olleisiin vaihtoehtoihin. Onkin tärkeää, että tutkijat ovat avanneet neuvotteluissa eri ryhmien välillä olevia jännitteitä, jotka johtuvat niiden erilaisista pyrkimyksistä.
Tässä tutkimuksessa keskitytään tulkintoihin oikeudenmukaisuudesta, vastuun osoittamaisen tavoista ja kansallisen päätöksenteon suvereniteetista eri ryhmien välillä. Ammattiyhdistysliikkeelle tulkinnat ilmastotoimien oikeudenmukaisuudesta on erityisen kiinnostavaa, kun niitä peilaa Pariisin sopimuksessa oleviin viittausiin oikeudenmukaisuudesta. Sopimuksen johdannossa luvataan työntekijöille oikeudenmukainen siirtymä ja hyvälaatuisia työpaikkoja, lisäksi artiklan 4 ”vastaustoimenpiteet” (response measures) sisältää myös maininnan työntekijöille oikeudenmukaisen siirtymän turvaamisesta. Vielä kahdeksan vuotta sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen termin sisällöstä esiintyy edelleen hyvin erinäköisiä käsityksiä eri ryhmien kesken ja välillä. Tämä on erityisen kiinnostavaa nyt, kun COP28:ssa tullaan päättämään oikeudenmukaisen siirtymä -työohjelman sisällöstä.
Kansalliset oikeudenmukaisen siirtymän suunnitelmat pitäisi suunnitella ja toimeenpanna yhdessä työmarkkinajärjestöjen kanssa
Ay-liike tavoittelee työohjelman sisällöksi vähintäänkin määritelmää ja toimia, joilla turvataan työntekijöille, heidän perheillensä ja yhteisölle tulevaisuus ja riittävä toimeentulo vähähiiliseen yhteiskuntaan siirryttäessä, kun maailman keskilämpötila on noussut esiteollisesta ajasta 1,5 celsiusastetta. Kansalliset oikeudenmukaisen siirtymän suunnitelmat pitäisi suunnitella ja toimeenpanna yhdessä työmarkkinajärjestöjen kanssa ja tavoitella niissä säällistä työtä sekä tarvittaessa tarjota täydennys- ja muutoskoulutusta ja riittävää sosiaaliturvaa. Tässä vaiheessa on kuitenkin erittäin vaikeaa ennakoida, mitä eri ryhmät ovat ohjelman sisällöksi neuvottelemassa, sillä ne lähestyvät myös tätä asiaa keskeisimpien pyrkimystensä kautta.
Esimerkiksi G77 ja Afrikka-ryhmät pitävät oikeudenmukainen siirtymä -työohjelmaneuvotteluissa ensisijaisesti esillä sitä, mitä lisärahoitusta työohjelman hyväksyminen toisi, eivätkä niinkään keskity sisällön tuottamiseen. Vastaavasti EU ja Umbrella group haluavat varmistaa, ettei työohjelma toisi niille lisärahoitustarvetta eikä hallinnollista taakkaa. Arabi-ryhmälle, joka itse asiassa oli keskeinen ryhmä Pariisin sopimuksen vastuutoimenpideartiklan ja oikeudenmukainen siirtymä -tekstin luomisessa, on vastaavasti tärkeää, ettei oikeudenmukainen siirtymä -työohjelma tuo niille lisätavoitteita. Kuten jo Pariisin ilmastosopimusneuvotteluissa, ne korostavat, että niille pitäisi kompensoida tavalla tai toisella öljyn pumppaamisesta luopuminen, sillä se on turvannut maiden hyvinvoinnin. Kuten G77 ja Kiina, Arabimaatkaan eivät halua lisävelvollisuuksia kehittyville maille.
Voikin olla, että oikeudenmukainen siirtymä -työohjelmasta neuvottelu nostaa COP28:ssa erityisesti oikeudenmukaisuutta koskevan keskustelun laajemminkin esiin. Kuten tutkijat toteavat artikkelissaan, rahoitusvastuussa olevat maat haluavat kasvattaa rahoittajien joukkoa, ja EU ja EIG haluaisivat keskustella esimerkiksi rikkaiden arabivaltioiden velvollisuuksista.
PIA BJÖRKBACKA
TIINA HUVIO
Tiina Huvio valmistui Kuopiosta ympäristötieteisiin, mutta työuransa hän on tehnyt pitkälti kehittyvien maiden maa- ja metsätalouden parissa. 25 vuoden aikana hän on työskennellyt YK:n ruoka- ja maatalousjärjestössä (FAO), Suomen ja Tanskan ulkoministeriöissä sekä viimeiset 10 vuotta FFD:ssä (Food and Forest Development Finland), nykyisin toiminnanjohtajana. Hän toimii aktiivisesti AgriCord Allianssissa, ja on vetänyt allianssin ilmastotyötä viisi vuotta. Hän on myös Forest and Farm Facilityn (FFF) ohjausryhmän puheenjohtaja. Kestävän ja ilmastoresilientin maa- ja metsätalouden kehittäminen on niin Tiinan kuin FFD:n työn ydintä. Hän uskoo vahvasti paikallisen toiminnan ja järjestäytymisen vievät kehitystä ja kestävyyttä eteenpäin, mutta niiden tueksi vaaditaan myös globaalien järjestelmien muutosta.
Ilmastoneuvottelut koskevat koko maailmanjärjestystä
Humalisto, Runeberg and Virnes analysoivat ilmastoneuvotteluprosessia, neuvotteluryhmiä ja näiden takana vaikuttavia jännitteitä. Artikkeli kuvaa myös ryhmien sisäistä dynamiikkaa ja keskeisiä pyrkimyksiä, mikä selittää hyvin neuvottelujen monimutkaisuutta. Olen osallistunut ilmastoneuvottelujen osapuolikokouksiin COP24:stä (2018) alkaen ja kirjoittajat tunnistavat selkeästi neuvottelujen takana vaikuttavat kysymykset oikeudenmukaisuudesta, vastuullisuudesta sekä ristiriidoista yhteisten ja kansallisten tavoitteiden välillä.
Kirjoittajat kuvaavat hyvin eri artikloihin liittyvät neuvotteluagendat sekä avoimet kysymykset. Tämä avaa, miten periaatteellisista kysymyksistä ilmastosopimuksen sisällä neuvotellaan. Neuvottelujen voidaankin todeta itse asiassa koskevan koko maailmanjärjestystä, siinä käytettäviä instrumentteja sekä rahoitusta.
Ilmastosopimusta solmittaessa 90-luvulla haluttiin varmistaa, että rahoituksen pitää olla uutta sekä lisäistä. Tavoitteena oli minimoida rahoituksen siirtäminen taskusta toiseen; kehitysrahoituksesta ilmastotoimiin. Ilmastosopimuksen toimeenpanossa ja raportoinnissa onkin korostettu tiedettä ja todentamista. IPCC-raporteissa väitteiden jälkeen kerrotaan sekä tutkimusreferenssit, että myös tutkijoiden yksimielisyys väitteestä, ja kuinka paljon todistusaineistoa on kertynyt. Tämä näkyy myös ilmastorahoituksessa, sillä lisäisyyden tueksi halutaan tarkkaa kohdentamista ja todentamista. Kuten Humalisto, Runeberg ja Virnes nostavat esille, erityisesti EU ja monet muut kehittyneiden maiden ryhmittymistä korostavat raportointia ja tieteellistä kohdentamista.
Ilmastosopimuksen kunnianhimo ja laajuus huomioiden maiden ja ryhmien kyky sovittaa yhteen näkemyksiään sopimuksen eteenpäin viemiseksi nousee yhä tärkeämmäksi. Näin osapuolien on tärkeä tunnistaa neuvottelujen taustalla vaikuttavat kansainvälisen politiikan ja rahoituksen perusdilemmat: rahoitusinstrumentit, niihin liittyvä päätöksenteko ja ketkä siihen osallistuvat.
Kehittyvät maat tuntevat ilmastomuutoksen vaikutukset jo selvästi ja niiden äänet voimistuvat
Mielestäni olisi aika pohtia ilmastorahoituksen sekä kehitysrahoituksen välisen rajapinnan liudentamista. Ilmastopaneelin ns. 1,5 aste -raportissa, korostettiin vahvasti ilmastotyön tarvitsevan tuekseen köyhyyden vähentämistä ja toisin päin. Itse tunnistan, että monet maataloussektorin ilmastohankkeet tukevat toimia, joita aiemmin tuettiin kehitysrahoituksella. Sopeutumisen sekä menetysten ja vahinkojen rahoittamisessa mitattavuus on hankalampi saavuttaa, mutta molemmat vaativat jo nopeaa ja välitöntä toimintaa. Olemme häviämässä kilpajuoksun ilmastomuutoksen ja ilmastotoimien välillä, joten meidän on pystyttävä nopeampaan ja ketterämpään toimintaan.
Äänet, joiden mielestä ilmastoneuvottelut, -rahoitus ja sen jakamiseen luotu koneisto ovat rikki, vahvistuvat. YK:n pääsihteeri Gutierrez nosti tämän esille viimeksi heinäkuussa 2023. Kehittyvät maat tuntevat ilmastomuutoksen vaikutukset jo selvästi ja niiden äänet voimistuvat. Syyskuun 2023 alussa Africa Climate Summit hyväksyi Nairobin deklaraation, mikä vaatii kansainvälistä hiiliveroa fossiilisille polttoaineille, ilmailulle sekä laivaliikenteelle. Kenian presidentti Ruto nosti esille EU:n 2011 esittelemän veron kansainvälisille tilisiirroille (financial transaction tax), mikä ei silloin saanut EU:n kaikkia jäsenmaita taakseen. Olisiko nyt aika nostaa asia uudelleen esille?
Meidän on säilytettävä kunnianhimo ilmastotyössä. Pystyykö ilmastosopimus sen saavuttamaan, on meille kohtalon kysymys.
YK:n ilmastoneuvotteluja käydään maiden solmimien ryhmien välillä. Ne ajavat omia ratkaisujaan yhteisten tavoitteiden toteuttamiseksi – ja monesti esitetyt ratkaisut ovat toistensa kanssa törmäyskurssilla. Luomme tutkimuksellisesti raikkaan näkökulman geopoliittiseen kamppailuun ilmastotoimien toteutuksesta. Peistä taitetaan ilmastopolitiikan omistajuudesta, oikeudenmukaisuudesta ja vastuun osoittamisen keinoista.
Yhteinen tavoite, ilmastokriisin välttäminen, ei tee YK:n ilmastoneuvotteluista ristiriidattomia. Valtioilla on toisistaan poikkeavat vastuut kasvihuonekaasupäästöistä, ne kohtaavat lämpenevän ilmaston vaikutuksia eri tavoin ja niiden taloudelliset resurssit ilmastotoimiin ovat jakautuneet epätasaisesti.
Neuvottelut ovat poliittista dialogia, jossa valtiot tekevät etujensa ajamiseksi yhteistyötä neuvotteluryhmissä. Panokset ovat kovat: viime neuvottelujen katkeaminen oli lähellä Sharm el-Sheikhissä osapuolien ajauduttua pattitilanteeseen koskien ilmastotuhojen korvaamista. Silti ryhmien pyrkimykset tunnetaan huonosti.
Tuotamme artikkelissa kuvan ryhmistä ja niiden välisistä jännitteistä vertailemalla ryhmien kantoja ilmastoneuvottelujen eri agendoissa. Vaikka yksittäiset neuvotteluryhmät saavat verrattain vähän huomiota artikkelissa, on tärkeää, että niiden vuorovaikutusta tarkastellaan kokonaisuutena, sillä ryhmien kannat rakentuvat suhteessa toisiinsa.
Ilman ryhmien pyrkimysten ymmärrystä ilmastoneuvotteluja tulkitaan suomalaisessa julkisuudessa ja politiikassa helposti länsimaista johtajuutta korostavassa viitekehyksessä. Siksi ilmastopolitiikan toimijat voivat jäädä sokeiksi neuvottelujen jännitteille, joissa kättä väännetään käsityksistä koskien oikeudenmukaisuutta, vastuun osoittamisen tapoja ja kansallisen päätöksenteon suvereniteettia.
Keinot ryhmien eriytymisen tarkasteluun
YK:n ilmastoneuvottelut ovat monitoimijainen prosessi. Valmistelevaa työtä tehdään erilaisissa ilmastosopimuksen alaisissa virkamies- ja asiantuntijaryhmissä sekä konsultaatioissa pitkin vuotta. Se toimii perustana poliittisille keskusteluille, jossa päättäjät hiovat kompromisseja kiistoihin.
Kannanmuodostus on ennakoivaa intressiperustaista dialogia, jossa osapuolet tunnustelevat yhteisymmärryksen mahdollisuuksia ensin ryhmiensä sisällä, sitten ryhmien välillä. Ilmastoneuvottelujen valmistelutyössä osapuolet jättävät kirjallisia lausuntoja, jotka tarjoavat väylän tarkastella ryhmien kantoja.
Analyysimme pääaineisto (Taulukko 1) koostuu ryhmien lausunnoista viidessä eri agendassa, jotka pyydettiin jätettäväksi Glasgow’n kokouksen jälkeen. Valintamme perustui tutkimuskirjallisuuteen ja esiymmärrykseemme: Humalisto on työskennellyt ACT-allianssissa ja Runeberg Climate Action Networkissa. Molemmat työskentelivät järjestöille Glasgow’n 2021 ja Sharm el Shkeikhin 2022 ilmastokokouksissa.
Taulukko 1. Neuvotteluagendat
Aloitimme hakemalla UNFCCC:n (YK:n ilmastosopimus) portaalista agendakohtaiset lausunnot. Ne luettiin läpi yksitellen, minkä jälkeen kirjasimme neuvotteluryhmien päähuomiot, ehdotukset ja tulkinnat luokkiin. Sitten analysoimme, millaisia eroja tai yhteneväisyyksiä ryhmillä oli kussakin luokassa.
Etsimme analyysin edetessä tukea tulkinnoillemme aihetta käsittelevästä kirjallisuudesta ja kävimme läpi aiempia lausuntoja. Kokonaiskuva eriytymisen keskeisistä aiheista saatiin toistamalla analyysi jokaisen tarkasteltavan agendan kohdalla.
Neuvotteluryhmillä on kirjavat tavoitteet
Ryhmiä määrittävät pyrkimykset koostuvat varsinaisista neuvotteluaiheista, yleisistä tavoitteista sekä yksittäisiä aiheita läpileikkaavista ilmastopolitiikan periaatteista, niiden tulkinnoista ja käytännön toimeenpanosta (Taulukko 2).
Ryhmät eriytyvät perustamista koskevilta tarkoituksiltaan. Esimerkiksi AOSIS-ryhmä koostuu ilmastokriisille alttiista saari- ja rannikkovaltioista, mutta yhdistävä tekijä voi olla intressiperustaisuus kuten 134 kehittyvää maata sisältävästä G77-ryhmästä eriytynyt LMDC (Like-Minded Developing Countries). Osaa yhdistää maantieteellinen alue tai taloudellinen liittouma. Jotkut ovat syntyneet tarpeesta vaikuttaa ilmastoneuvotteluissa, toiset ovat muodostettu ennen YK:n ilmastosopimusta.
Ryhmät eivät ole sisäisesti harmonisia. Esimerkiksi G77-ryhmään sisältyy AOSIS -ryhmän maita, joiden päästövähennyksiä ajavat tavoitteet törmäävät Arabiryhmän fossiilitalouksiin. Ne myös heijastelevat geopolitiikkaa: esimerkiksi Venäjä ei ole enää tervetullut Umbrella group -ryhmään.
Suomi neuvottelee osana EU:ta, mutta Angola toimii sekä LDC-, Afrikka- että G77-ryhmissä. Tällöin maan kannanmuodostus kietoutuu ryhmien väliseen kamppailuun jo ennen neuvottelujen alkua. Ryhmäkannat eivät ole sitovia: jokainen maa voi esittää omat mielipiteensä.
Eripuraa oikeudenmukaisuudesta
Tunnistimme oikeudenmukaisuuden ryhmiä jakavaksi jännitteeksi. Moni kiista taakanjakamisesta palaa näkökulmiin ”yhteisistä mutta eriytyvistä velvollisuuksista”: mailla on erilaiset kyvyt torjua ilmastonmuutosta. Vastaavasti maat tuottavat päästöjä henkilöä kohden eri määriä, ja siksi aihetta kehystää keskustelu ”saastuttaja maksaa” -periaatteen toimeenpanemisesta.
Hillintäohjelman toimeenpanossa monet keskituloisten maiden ryhmät, kuten LMDC, tulkitsivat rikkaiden maiden olevan historiallisesti vastuussa päästöistä ja siksi niiden tulisi kantaa raskainta taakkaa. Vastaavasti Umbrella group ja AILAC (Alliance of Latin America and the Caribbean) halusivat kattavia hillintätoimia kaikilta mailta eivätkä korosta erikseen kehittyneiden maiden vastuuta.
Yhdysvallat nosti ”merkittävät saastuttajat” uutena kategoriana, johon kuuluisivat Kiinan kaltaiset kasvutaloudet, ja vaatii niiltä aktiivisia toimia. Konfliktin väliin jää haavoittuvimpien valtioiden ryhmät, kuten AOSIS, joilla on lojaliteetteja osana kehittyvien maiden joukkoa, mutta jotka samanaikaisesti kärsivät vitkastelusta.
Oikeudenmukaisuus nousee esiin sorvatessa uutta rahoitustavoitetta ja Santiago-verkoston toimeenpanoa. Jakolinja rikkaiden ja kehittyvien maaryhmien välillä oli selvä. Rahoitusvastuussa olevat maat haluavat kasvattaa rahoittajien joukkoa. EU ja EIG halusivat keskustella esimerkiksi rikkaiden arabivaltioiden velvollisuuksista. Tätä vastaan ABU (Argentiina, Brasilia & Uruguay) katsoi, että rahoitusvastuu on Kioton 1997 sopimuksessa määritellyillä rikkailla mailla.
Kysymys ilmastotuhojen korvaamisesta oli punainen linja: rikkaiden maiden ryhmät voivat rahoittaa muuttuvan ilmaston aiheuttamia vahinkoja ja menetyksiä, mutta eivät käsittele rahoitusta ’ilmastovelkana’. Kehittyvien maiden ryhmät korostavat ilmastotuhojen korvausvelvollisuutta.
Yhteiset tavoitteet vai kansalliset erityispiirteet
Toinen neuvotteluryhmien jännitteitä kuvaava aihe on omistajuus, jonka alla taitetaan peistä kansallisen ja kansainvälisen ilmastopolitiikan suhteesta. Yhteistä tavoitteenasettelua perusteltiin kunnianhimon ylläpitämisellä ja yhteisillä pelisäännöillä: näiden puute mahdollistaa vapaamatkustamisen. Sen sijaan jaettuja lähestymistapoja vastustettiin korostamalla tarvetta tehdä päätöksiä lähellä kohteita ja hallinnollisella taakalla.
Sopeutumistavoitteen osalta useimmat ryhmät näkevät tarpeen seurata edistymistä yhteisin tavoittein kansallisen toimeenpanon rinnalla. Sen sijaan AOSIS korosti, että jaettujen tavoitteiden mittaaminen on metodologisesti ongelmallista ja toivoi alhaalta ylös etenevää tavoitteistoa Arabiryhmän kanssa. Köyhien maiden ryhmät kytkivät sopeutumistavoitteen osaksi rahoitusta vaatimalla, että tuen sopeutumiselle tulisi vahvistaa paikallista omistajuutta.
Hillintäohjelman toimeenpanossa kysymys fossiilisten polttoaineiden alasajosta oli vastoin kehittyvien maiden ryhmien oikeutta kehitykseen ja kansalaistensa ihmisoikeuksien turvaamiseen. Vaikka Pariisin sopimuksen mukaan kaikki rahoitusvirrat tulisi ohjata tukemaan yhteisiä tavoitteita, esimerkiksi LMDC tahtoi suojella oman energiapolitiikansa suvereniteettia. Ohjelman ei haluta määräävän tavoitteita tai keinoja vaan huomioivan kansalliset erityispiirteet.
Omistajuus liittyy kamppailuihin institutionaalisista järjestyksistä, esimerkiksi Santiago-verkoston hallinnassa: ketkä istuvat yhteisten ilmastopoliittisten elinten hallituksissa ja millaisilla mandaateilla ne toimivat. Vastakkain on kaksi tarvetta: rahoittajien on osoitettava kansalaisilleen verovarojen vastuullinen käyttö — ja toisaalta päätöksenteon pitäisi olla lähellä hyödynsaajia.
Pulmat vastuullisuuden osoittamisessa
Viimeiseksi nostamme esiin vastuullisuuden. Sitä koskevat kamppailut saavat muotonsa vaatimuksissa käsitteellisestä tarkkuudesta – joskin aihe palvelee vastuullisuuden ohella myös joustavasti ryhmien muita intressejä.
Ilmastorahoitusta vastaanottavat maat pyrkivät rajaamaan uutta tavoitetta koskevan rahoituksen lahjamuotoiseen tukeen ja pehmeisiin lainoihin. Sen sijaan EU korosti käsitteellisen väljyyden tarvetta, jotta liikkeelle saadaan monia erilaisia rahavirtoja, ja piti tärkeänä, että uusi rahoitustavoite määritellään suhteessa yksityisen sektorin rahoitusvirtoihin. Määrittelyjä käytetään myös jarruttamiseen. Erityisesti kehittyvät maaryhmät näkivät ilmastotuhojen korvaamisen viivästyneen jatkuvissa dialogiprosesseissa.
Adaptaatiotavoitteen asettamisessa LDC-ryhmä korosti käsitteellisen tarkkuuden merkitystä: vaikka kaikki ryhmät tukivat sopeutumisrahoituksen tuplaamista, ongelmana on, että sen piiriin luetaan toimia, joiden kytkös sopeutumiseen on heikko. Porsaanrei’istä hyötyvät rahoitusta mobilisoivat rikkaat maat. Vastapuolella esimerkiksi Yhdysvallat argumentoi, että sopeutuminen on määritelty riittävän kattavasti.
Kamppailut vastuullisuudesta koskevat myös läpinäkyvyyttä koskien markkinamekanismien keinoja toimittaa todellisia, lisäisiä ja vahvistettavia päästövähennyksiä tai kasvihuonekaasujen poistoja ilmakehästä. Erityisesti kumulatiiviset – luonteeltaan spekulaatioon perustuvat – ennakoidut päästövähennykset eivät olleet EU:n mukaan läpinäkyviä. Sen sijaan osa kehittyvien maiden ryhmistä tuki näiden hyväksymistä. LMDC vastusti myös kansainvälisiä raportointistandardeja Venäjän kanssa.
Loppupäätelmät
Kansainvälinen ilmastopolitiikka ei pyri vain kohti yhteisen ilmastokriisin torjumista, vaan se on juurtunut erilaisten kansallisten intressien ja erityispiirteiden puolustamiseen. Kun Pariisin ilmastosopimus raamitti yhteiset tavoitteet, kamppailut koskivat niiden toteuttamisen keinoja, periaatteita ja kunnianhimoa – ja tulevat koskemaan myös tulevissa neuvotteluissa. Siksi YK:n Ilmastopolitiikka kurottaa yhä syvemmälle kohti fossiilisten alasajoa, rahoitussektoria ja muita ”kovia” päätöksenteon alueita.
YK:n ilmastoneuvotteluissa yksittäiset agendakohdat leviävät kamppailuiksi periaatteista ja lähestymistavoista. Havainto tukee metodologista valintaamme: tutkimus, joka keskittyy syvällisesti yksittäisiin toimijaryhmiin tai yksittäisiin neuvotteluagendoihin, ei voi tunnistaa läpileikkaavia jännitteitä. Aineistojen perusteella tällaisia kamppailukohteita ovat vastuullisuuden osoittamisen mekanismit, taakanjakamisen oikeudenmukaisuuskysymykset ja ilmastopolitiikan omistajuus.
Vaikka edistysaskelia on otettu ilmastokriisin torjumiseksi, on tosiasia, että nykyiset tavoitteet saatikka toimet eivät riitä Pariisin sopimuksen toteuttamiseksi. Ilmastopolitiikan kunnianhimon säilyttämiseksi on kyettävä tunnistamaan, että kunnianhimo koskee monia eri ilmastosopimuksen toteutuksen osa-alueita. Ilman ymmärrystä osapuolten tavoitteista ja niiden taustalla olevista monitahoisista pyrkimyksistä on vaikeaa haastaa syventyvää geopoliittista vastakkainasettelua ja luovia kohti ratkaisuja, joita eri osapuolet pitävät kestävinä.
NIKO HUMALISTO, EMILIA RUNEBERG JA ADA VIRNES
Otsikkokuva: Roel Dierckens / Unsplash
NIKO HUMALISTO
Niko Humalisto on vaikuttamistyön asiantuntija Suomen Lähetysseurassa. Vapaa-ajalla hän toimii Itä-Suomen yliopiston Historia- ja Maantieteiden laitoksen ulkopuolisena tutkijana ja koittaa ehtiä kunnostamaan fillareita Turun polkupyöräpajalla. Humalisto on kiinnostunut jätteistä sekä ilmasto- ja kehityspolitiikasta.
EMILIA RUNEBERG
Emilia Runeberg on ilmastotyön asiantuntia suomalaisten kehitysjärjestöjen kattojärjestö Fingossa. Hän on aikaisemmin työskennellyt ilmasto- ja maankäyttösektorin kehitysyhteistyörahoittajien evaluaatioiden ja -hankkeiden parissa Itä-Afrikassa ja Keski-Aasiassa.
ADA VIRNES
Ada Virnes on hiljattain valmistunut maantieteilijä ja taloustieteen opiskelija. Hän on kiinnostunut ilmasto- ja kehitystaloustieteen teemoista, erityisesti ilmastorahoituksesta ja sen kohdentamisesta.
LUE KOMMENTAARIT:
KATI KULOVESI
Kati Kulovesi on kansainvälisen ympäristöoikeuden professori sekä Ilmasto-, energia- ja ympäristöoikeuden keskuksen CCEEL:in johtaja Itä-Suomen yliopistossa. Hän on seurannut YK:n ilmastoneuvotteluja vuodesta 2000 eri rooleissa, pääosin kanadalaisen ympäristöjärjestö International Institute for Sustainable Development julkaiseman The Earth Negotiations Bulletinin ilmastotiimin jäsenenä ja johtajana (2004-2019), mutta myös Suomen valtuuskunnan jäsenenä ja tutkijan roolissa tarkkailijana.
Kriittiset ratkaisut kotimaisten poliitikkojen ja lainsäätäjien käsissä
YK:n ilmastonmuutosta koskevalla puitesopimuksella on 198 osapuolta, mikä tekee siitä yhden maailman kattavimmista kansainvälisistä sopimuksista. Jo ilmastoneuvottelujen käynnistyessä vuonna 1990 kävi ilmeiseksi, että eri mailla on ilmastonmuutokseen liittyen hyvin erilaisia intressejä.
Kirjoittajat tarkastelevat neuvotteluryhmien kantoja vuonna 2022 Sharm el-Sheikhissä järjestetyssä YK:n ilmastokonferenssissa. Heidän työnsä nostaa ansiokkaasti esiin useita neuvottelujen ’ikuisista’ kiistakysymyksistä. Toisaalta yhden kokouksen tarkastelu ei tavoita pidemmän aikavälin ja ratkaisevien hetkien dynamiikkaa.
Neuvotteluryhmien määrä, kokoonpano ja yhtenäisyys on vaihdellut ilmastoneuvottelujen historiassa erittäin paljon. Osa ryhmistä toimii myös muissa kansainvälisissä neuvotteluissa. Monien ryhmien kokoonpano vaihtelee. Eri koalitioiden aktiivisuus ja yhtenäisyys myös vaihtelee hyvin merkittävästikin kokouksesta ja asiakohdasta toiseen.
Vuonna 1964 perustettu G-77 toimii kaikissa YK:n alaisissa prosesseissa. Ilmastoneuvotteluissa se pystyy esittämään yhteneviä kantoja yleisellä tasolla, korostaen esimerkiksi teollisuusmaiden vastuuta ja ilmastorahoituksen tarvetta. Yksityiskohtien osalta jäsenet hajaantuvat, usein jopa täysin vastakkaisille puolille. Useimmat kuuluvat yhteen tai useampaan muuhun koalitioon, kuten ALBA, AILAC, AOSIS, BASIC, LDC, African Group, Arab Group jne.
Muita esimerkkejä ilmastoneuvottelujen ulkopuolella yhdessä toimivista neuvottelukoalitioista ovat LDC-maat ja EU, jonka jäsenmailla on EU-oikeuteen perustuva velvollisuus puhua yhdellä äänellä, eivätkä ne saa esiintyä itsenäisesti.
Koalitioiden rajat ylittyvät kulissien takana. Ratkaisevia askeleita on otettu virallisten neuvottelujen ulkopuolella. Yhdysvaltojen ja Kiinan kahdenkeskisissä neuvotteluissa Pekingissä syntyi Pariisin sopimukseen kirjattu uusi muotoilu erittäin kiistellystä, vastuunjakoa koskevasta yhteisen, mutta eriytyneen vastuun periaatteesta. Myös Cartagena dialogi ja Majore Emitters’ Forum ovat koonneet eri koalitioihin kuuluvia maita yhteen virallisten neuvottelujen ulkopuolella. Ranskan diplomaattiset ponnistelut eri maiden kanssa ennen Pariisin konferenssia on myös mainittu ratkaisevan tärkeiksi.
Ilmastoneuvottelujen julkisessa retoriikassa vastakkainasettelut saattavat olla todellisuutta jyrkempiä, kortit paljastetaan vastakriittisillä hetkillä. Esimerkiksi LMDC tunnettiin Pariisin sopimusneuvottelujen aikaan (ja niiden jälkeenkin) jyrkistä kannoistaan. Toisaalta sen jäsenistö vaihteli, ja esimerkiksi Kiina neuvotteli Yhdysvaltojen kanssa LMDC:n virallisista kannoista poikkeavan kompromissin jo hyvissä ajoin ennen COP 21:stä.
Neuvotteluihin eniten vaikuttanut koalitio on puolestaan High Ambition Coalition, joka käsitti aluksi EU:n ja pieniä saarivaltioita, mutta kasvoi spontaanisti ja COP 21:n aikana siihen liittyi esimerkiksi Yhdysvallat. Loppumetreillä sinne ’loikkasi’ myös perinteisesti Kiinan, Intian ja Etelä-Afrikan muodostamassa BASIC-ryhmässä neuvotellut Brasilia, millä oli sopimuksen syntymisen näkökulmasta tärkeä merkitys.
Pariisin sopimuksen solmimisen jälkeen neuvottelujen rooli on kutistunut ja kansallisen toimeenpanon merkitys kasvanut. Pariisin sopimuksen ja sen täytäntöönpanosääntöjen valmistumisen myötä YK:n ilmastoneuvottelujen rooli on muuttunut. Neuvotteluja käydään edelleen, mutta niiden tehtävänä on yksityiskohtien hiominen, rutiinien pyörittäminen ja poliittisen paineen luominen kotimaisten toimien edistämiselle. Oikeudellisesti sitomattomilla osapuolikokousten päätöksillä voidaan antaa tärkeitä poliittisia signaaleja tarvittavista toimista. Pariisin kaltaisista valtiosopimuksista poiketen ne eivät kuitenkaan tule osaksi kansallista oikeutta, eikä niiden kautta voida velvoittaa maita fossiilisten polttoaineiden alasajoon, ilmastorahoituksen kasvattamiseen tai ilmastonmuutoksen aiheuttamien vahinkojen ja menetysten korvaamiseen.
Tätä taustaa vasten murroksen on jatkuttava kansallisen toimeenpanon tasolla – YK:n ilmastoneuvotteluilla on edelleen tärkeä paikkansa, mutta kriittiset ratkaisut ovat nyt siirtyneet kotimaisten poliitikkojen ja lainsäätäjien käsiin.
KATI KULOVESI
ORAS TYNKKYNEN
Oras Tynkkynen on neljännen kauden kansanedustaja ja yhteiskuntatieteiden maisteri. Aiemmin hän on toiminut mm. Sitran vanhempana neuvonantajana ja valtioneuvoston ilmastopoliittisena asiantuntijana. Tynkkynen on seurannut kansainvälisiä ilmastoneuvotteluja vuoden 1997 Kioton kokouksesta alkaen.
Julkiset lausunnot eivät aina vastaa neuvottelutoimia
Humalisto, Runeberg ja Virnes tarttuvat kansainvälisten ilmastoneuvottelujen kannalta keskeiseen kysymykseen, kun he tarkastelevat neuvotteluryhmien roolia. Julkisessa keskustelussa neuvottelujen oletetaan usein pyörivän valtioiden ympärillä, mikä väheksyy ryhmien merkitystä.
Kirjoittajat tarjoavat myös hyödyllisen koonnin tällä hetkellä tärkeimmistä maaryhmistä ilmastoneuvotteluissa. Koska monet niistä ovat Suomessa suurelle yleisölle tuntemattomia, kirjoitus auttaa hahmottamaan neuvottelujen asetelmia ja jännitteitä. Tästä on toivottavasti apua, kun valmistaudutaan seuraavaan YK:n ilmastokokoukseen Yhdistyneissä arabiemiirikunnissa.
Oletettavasti tekstin mitan ja tiiviyden takia tarkastelu jää kuitenkin pintapuoliseksi. Esimerkiksi maaryhmien painoarvo, toimintatavat, päätöksenteko, roolin muutos ja keskinäiset suhteet kaipaisivat lisätutkimusta. Kirjoitus tunnistaa oikein, että ryhmillä on erilaisia syntyhistorioita ja -syitä. Tätäkin tarkastelua olisi ollut kiinnostavaa syventää.
Kirjoittajat esittävät yhtäältä, että ”ilmastoneuvotteluja käydään maiden solmimien ryhmien välillä”. Toisaalta he kirjoittavat, että ”ryhmäkannat eivät ole sitovia: jokainen maa voi esittää omat mielipiteensä”. Molemmissa väitteissä on sinänsä perää. Valtioilla ja ryhmillä on molemmilla roolinsa, joka myös vaihtelee ryhmittäin ja elää ajassa. Esimerkiksi EU-maat eivät esiinny varsinaisissa neuvotteluissa lainkaan valtioittain, kun taas Kiinan ja Yhdysvaltain kaltaiset maat toimivat sekä valtioina että osana ryhmiä.
Kirjoittajien varsinainen löydös koskee aineistosta tunnistettuja kolmea sisällöllistä jännitettä (tai jännitteiden ryvästä). Kuvatussa muodossaan jännitteet eivät kuitenkaan ole järin tunnistettavia tai tarkkarajaisia. Erityisesti tässä yhteydessä kirjoitus hyötyisi keskustelusta edeltävän kirjallisuuden kanssa. Missä määrin tunnistetut jännitteet ovat linjassa aiemmin hahmoteltujen jakolinjojen kanssa? Entä onko niissä jotain aivan uutta?
Tarkastelun pääaineistoksi on ymmärrettävistä syistä valittu maaryhmien kirjalliset lähetteet (submissions, kirjoittajien mukaan lausunnot) YK:n ilmastosopimuksen sihteeristölle. Jatkotutkimuksessa olisi kiinnostavaa verrata virallisia lähetteitä ryhmien tosiasialliseen linjaan. Julkiset lausunnot eivät välttämättä aina vastaa sitä, miten neuvotteluissa käytännössä toimitaan.
Kirjoituksessa mainitaan, että Humalisto ja Runeberg ovat työskennelleet neuvotteluihin vaikuttamaan pyrkivissä kansalaisjärjestöissä. Yhtäältä tämän tarjoama kiinnostava kokemusperäinen näkökulma ja toisaalta mahdolliset rajoitteet neuvotteluiden puolueettomassa tarkastelemisessa jäävät kuitenkin käsittelemättä.
Kirjoittajat kuvaavat luovansa ”tutkimuksellisesti raikkaan näkökulman geopoliittiseen kamppailuun ilmastotoimien toteutuksesta”. Tämä vaikuttaa suhteessa kirjoituksen antiin rohkealta lupaukselta.
ORAS TYNKKYNEN
PIA BJÖRKBACKA
Pia Björkbacka on SAK:n kansainvälisten asioiden asiantuntija.
Hän on osallistunut useisiin YK:n ilmastoneuvotteluihin vuodesta 2009 joko Suomen tai kansainvälisen ammattiliittojen keskusjärjestö ITUC:n delegaatiossa.
Ryhmien eri pyrkimykset näkyvät muuallakin kuin pääasialistan asioissa
Olen täysin samaa mieltä Humaliston, Runebergin ja Virneksen kanssa siitä, että YK:n ilmastoneuvotteluiden eri ryhmien pyrkimykset tunnetaan keskimäärin huonosti. Osittain tästä johtuen myös ilmastokokouksien päätöksistä ja niiden taustalla olevista jännitteistä keskustellaan suhteellisen vähän. Usein jää epäselväksi, kuinka kunnianhimoinen lopputulos oli suhteessa neuvottelupöydällä olleisiin vaihtoehtoihin. Onkin tärkeää, että tutkijat ovat avanneet neuvotteluissa eri ryhmien välillä olevia jännitteitä, jotka johtuvat niiden erilaisista pyrkimyksistä.
Tässä tutkimuksessa keskitytään tulkintoihin oikeudenmukaisuudesta, vastuun osoittamaisen tavoista ja kansallisen päätöksenteon suvereniteetista eri ryhmien välillä. Ammattiyhdistysliikkeelle tulkinnat ilmastotoimien oikeudenmukaisuudesta on erityisen kiinnostavaa, kun niitä peilaa Pariisin sopimuksessa oleviin viittausiin oikeudenmukaisuudesta. Sopimuksen johdannossa luvataan työntekijöille oikeudenmukainen siirtymä ja hyvälaatuisia työpaikkoja, lisäksi artiklan 4 ”vastaustoimenpiteet” (response measures) sisältää myös maininnan työntekijöille oikeudenmukaisen siirtymän turvaamisesta. Vielä kahdeksan vuotta sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen termin sisällöstä esiintyy edelleen hyvin erinäköisiä käsityksiä eri ryhmien kesken ja välillä. Tämä on erityisen kiinnostavaa nyt, kun COP28:ssa tullaan päättämään oikeudenmukaisen siirtymä -työohjelman sisällöstä.
Ay-liike tavoittelee työohjelman sisällöksi vähintäänkin määritelmää ja toimia, joilla turvataan työntekijöille, heidän perheillensä ja yhteisölle tulevaisuus ja riittävä toimeentulo vähähiiliseen yhteiskuntaan siirryttäessä, kun maailman keskilämpötila on noussut esiteollisesta ajasta 1,5 celsiusastetta. Kansalliset oikeudenmukaisen siirtymän suunnitelmat pitäisi suunnitella ja toimeenpanna yhdessä työmarkkinajärjestöjen kanssa ja tavoitella niissä säällistä työtä sekä tarvittaessa tarjota täydennys- ja muutoskoulutusta ja riittävää sosiaaliturvaa. Tässä vaiheessa on kuitenkin erittäin vaikeaa ennakoida, mitä eri ryhmät ovat ohjelman sisällöksi neuvottelemassa, sillä ne lähestyvät myös tätä asiaa keskeisimpien pyrkimystensä kautta.
Esimerkiksi G77 ja Afrikka-ryhmät pitävät oikeudenmukainen siirtymä -työohjelmaneuvotteluissa ensisijaisesti esillä sitä, mitä lisärahoitusta työohjelman hyväksyminen toisi, eivätkä niinkään keskity sisällön tuottamiseen. Vastaavasti EU ja Umbrella group haluavat varmistaa, ettei työohjelma toisi niille lisärahoitustarvetta eikä hallinnollista taakkaa. Arabi-ryhmälle, joka itse asiassa oli keskeinen ryhmä Pariisin sopimuksen vastuutoimenpideartiklan ja oikeudenmukainen siirtymä -tekstin luomisessa, on vastaavasti tärkeää, ettei oikeudenmukainen siirtymä -työohjelma tuo niille lisätavoitteita. Kuten jo Pariisin ilmastosopimusneuvotteluissa, ne korostavat, että niille pitäisi kompensoida tavalla tai toisella öljyn pumppaamisesta luopuminen, sillä se on turvannut maiden hyvinvoinnin. Kuten G77 ja Kiina, Arabimaatkaan eivät halua lisävelvollisuuksia kehittyville maille.
Voikin olla, että oikeudenmukainen siirtymä -työohjelmasta neuvottelu nostaa COP28:ssa erityisesti oikeudenmukaisuutta koskevan keskustelun laajemminkin esiin. Kuten tutkijat toteavat artikkelissaan, rahoitusvastuussa olevat maat haluavat kasvattaa rahoittajien joukkoa, ja EU ja EIG haluaisivat keskustella esimerkiksi rikkaiden arabivaltioiden velvollisuuksista.
PIA BJÖRKBACKA
TIINA HUVIO
Tiina Huvio valmistui Kuopiosta ympäristötieteisiin, mutta työuransa hän on tehnyt pitkälti kehittyvien maiden maa- ja metsätalouden parissa. 25 vuoden aikana hän on työskennellyt YK:n ruoka- ja maatalousjärjestössä (FAO), Suomen ja Tanskan ulkoministeriöissä sekä viimeiset 10 vuotta FFD:ssä (Food and Forest Development Finland), nykyisin toiminnanjohtajana. Hän toimii aktiivisesti AgriCord Allianssissa, ja on vetänyt allianssin ilmastotyötä viisi vuotta. Hän on myös Forest and Farm Facilityn (FFF) ohjausryhmän puheenjohtaja. Kestävän ja ilmastoresilientin maa- ja metsätalouden kehittäminen on niin Tiinan kuin FFD:n työn ydintä. Hän uskoo vahvasti paikallisen toiminnan ja järjestäytymisen vievät kehitystä ja kestävyyttä eteenpäin, mutta niiden tueksi vaaditaan myös globaalien järjestelmien muutosta.
Ilmastoneuvottelut koskevat koko maailmanjärjestystä
Humalisto, Runeberg and Virnes analysoivat ilmastoneuvotteluprosessia, neuvotteluryhmiä ja näiden takana vaikuttavia jännitteitä. Artikkeli kuvaa myös ryhmien sisäistä dynamiikkaa ja keskeisiä pyrkimyksiä, mikä selittää hyvin neuvottelujen monimutkaisuutta. Olen osallistunut ilmastoneuvottelujen osapuolikokouksiin COP24:stä (2018) alkaen ja kirjoittajat tunnistavat selkeästi neuvottelujen takana vaikuttavat kysymykset oikeudenmukaisuudesta, vastuullisuudesta sekä ristiriidoista yhteisten ja kansallisten tavoitteiden välillä.
Kirjoittajat kuvaavat hyvin eri artikloihin liittyvät neuvotteluagendat sekä avoimet kysymykset. Tämä avaa, miten periaatteellisista kysymyksistä ilmastosopimuksen sisällä neuvotellaan. Neuvottelujen voidaankin todeta itse asiassa koskevan koko maailmanjärjestystä, siinä käytettäviä instrumentteja sekä rahoitusta.
Ilmastosopimusta solmittaessa 90-luvulla haluttiin varmistaa, että rahoituksen pitää olla uutta sekä lisäistä. Tavoitteena oli minimoida rahoituksen siirtäminen taskusta toiseen; kehitysrahoituksesta ilmastotoimiin. Ilmastosopimuksen toimeenpanossa ja raportoinnissa onkin korostettu tiedettä ja todentamista. IPCC-raporteissa väitteiden jälkeen kerrotaan sekä tutkimusreferenssit, että myös tutkijoiden yksimielisyys väitteestä, ja kuinka paljon todistusaineistoa on kertynyt. Tämä näkyy myös ilmastorahoituksessa, sillä lisäisyyden tueksi halutaan tarkkaa kohdentamista ja todentamista. Kuten Humalisto, Runeberg ja Virnes nostavat esille, erityisesti EU ja monet muut kehittyneiden maiden ryhmittymistä korostavat raportointia ja tieteellistä kohdentamista.
Ilmastosopimuksen kunnianhimo ja laajuus huomioiden maiden ja ryhmien kyky sovittaa yhteen näkemyksiään sopimuksen eteenpäin viemiseksi nousee yhä tärkeämmäksi. Näin osapuolien on tärkeä tunnistaa neuvottelujen taustalla vaikuttavat kansainvälisen politiikan ja rahoituksen perusdilemmat: rahoitusinstrumentit, niihin liittyvä päätöksenteko ja ketkä siihen osallistuvat.
Mielestäni olisi aika pohtia ilmastorahoituksen sekä kehitysrahoituksen välisen rajapinnan liudentamista. Ilmastopaneelin ns. 1,5 aste -raportissa, korostettiin vahvasti ilmastotyön tarvitsevan tuekseen köyhyyden vähentämistä ja toisin päin. Itse tunnistan, että monet maataloussektorin ilmastohankkeet tukevat toimia, joita aiemmin tuettiin kehitysrahoituksella. Sopeutumisen sekä menetysten ja vahinkojen rahoittamisessa mitattavuus on hankalampi saavuttaa, mutta molemmat vaativat jo nopeaa ja välitöntä toimintaa. Olemme häviämässä kilpajuoksun ilmastomuutoksen ja ilmastotoimien välillä, joten meidän on pystyttävä nopeampaan ja ketterämpään toimintaan.
Äänet, joiden mielestä ilmastoneuvottelut, -rahoitus ja sen jakamiseen luotu koneisto ovat rikki, vahvistuvat. YK:n pääsihteeri Gutierrez nosti tämän esille viimeksi heinäkuussa 2023. Kehittyvät maat tuntevat ilmastomuutoksen vaikutukset jo selvästi ja niiden äänet voimistuvat. Syyskuun 2023 alussa Africa Climate Summit hyväksyi Nairobin deklaraation, mikä vaatii kansainvälistä hiiliveroa fossiilisille polttoaineille, ilmailulle sekä laivaliikenteelle. Kenian presidentti Ruto nosti esille EU:n 2011 esittelemän veron kansainvälisille tilisiirroille (financial transaction tax), mikä ei silloin saanut EU:n kaikkia jäsenmaita taakseen. Olisiko nyt aika nostaa asia uudelleen esille?
Meidän on säilytettävä kunnianhimo ilmastotyössä. Pystyykö ilmastosopimus sen saavuttamaan, on meille kohtalon kysymys.
TIINA HUVIO
Takaisin ylös ↑